Pastori Alfred Wojo jätti taakseen kotinsa ja kirkkonsa Etelä-Sudanissa. Ugandan pakolaisleireillä valtaosa yli miljoonasta pakolaisesta on lapsia.
Yhteisvastuu 2018
Yhteisvastuu 2018 torjuu nälkää ja köyhyyttä. Keräys alkoi sunnuntaina 4. helmikuuta.
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia apuun kotimaassa.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Pastori Alfred Wojon pitkät kädet hivelevät kattopaaluja, kun hän kertoo telttakankaalla päällystetyn rakennelmansa pystyttämisestä. Katto on melkein kaksimetrisen miehen ulottuvilla.
Wojo selittää materiaalin keräämisen, paalujen muotoilun ja katon pystyttämisen perusteellisesti kuin isä lapselleen – tai innokkaasti kuin lapsi isälleen. Hän on ylpeä baptistikirkostaan.
”Urakka kesti 3–4 viikkoa. Meitä oli viisi ja suurin osa ajasta kului rakennusmateriaalin keräämiseen metsästä, puu kerrallaan”, hän kertoo.
Kirkko on kivenheiton päässä Wojon perheen savimajasta Bidibidin pakolaisasutusalueella Ugandassa. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
”Ankarissa olosuhteissa Jumalalle on kysyntää”, hän sanoo ja vakavoituu.
Wojolla oli pieni kirkko Etelä-Sudanissa, mutta Ugandaan hänelle on kantautunut tieto, että kirkko tuhoutui maastopalossa. Pitkäksi kasvanut heinä oli syttynyt palamaan. Sodan takia autioituneella alueella ei ollut ketään kitkemässä sitä.
Bidibidissä Wojo kokoaa yhteisönsä viikoittain uuteen kirkkoonsa puhumaan huolistaan.
”Kirkossa kerromme perheenjäsentemme sairastumisesta ja lasten vaikeuksista. Vain yhdessä voimme ratkaista ongelmamme”, Wojo selittää.
Afrikan suurin pakolaiskriisi
Tie kirkon pystyttämiseen on ollut pitkä, kirjaimellisesti. Wojo, hänen vaimonsa Dorine ja pariskunnan neljä lasta tarpoivat runsaan viikon erämaassa, kun he pakenivat väkivaltaisuuksia kotikaupungistaan Kajo Kejistä Etelä-Sudanissa. Koteihin tunkeuduttiin väkisin, ihmisiä hakattiin ja lapset joutuivat eroon vanhemmistaan.
Etelä-Sudanin valtakamppailu presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä on johtanut monimutkaiseen etniseen konfliktiin. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Sodassa ihmisiä on tapettu häikäilemättömästi ja etenkin miehiä on pakotettu mukaan taisteluihin.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Dorine oli kotona syömässä lastensa kanssa, kun sotilaat tulivat etsimään hänen miestään. He eivät kertoneet miksi, mutta löivät Dorinea, kun Alfredia ei löytynyt. Hän oli ollut pääkaupunki Jubassa.
”Kun palasin, piilouduimme metsään ja odotimme, että tilanne rauhoittuisi”, Alfred kertoo.
Perhe ei pystynyt enää palaamaan kotiinsa metsästä, sillä sota vyöryi Kajo Kejiin, ja Etelä-Sudanin pakolaiskriisistä kasvoi Afrikan suurin sitten Ruandan kansanmurhan. Sukulaisia oli jo kadonnut.
Alfred Wojo sai kotoa mukaansa patjan, jota hän kantoi mukanaan rullaksi sidottuna. Pakomatkalla hän ei kuitenkaan uskaltanut avata solmua, koska vaara oli alati läsnä. Perhe pelkäsi sekä sotilaita että villieläimiä.
”Lapset nukkuivat paljaalla maalla, patja vieressään. Olimme koko ajan valmiita pakenemaan.”
Ruoka-annoksia puolitettu
Vaikka Ugandassa onkin pienempi riski joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, on pakolaisten elämä silti raastavaa kamppailua perustarpeista. Huoli keskittyy erityisesti lapsiin, kertoo Alfred Wojo.
Ugandaan saapuneista yli miljoonasta pakolaisesta 61 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Wojon perheen lapset itkevät edelleen taakse jäänyttä kotiaan Etelä-Sudanissa. Vanhemmille tärkeintä olisi, että lapset saavat koulutuksen.
Koulu auttaa lapsia myös toipumaan sodassa kokemistaan traumaattisista asioista ja tasapainottaa perheiden arkea.
”Pula ruuasta on kuitenkin vienyt lapsilta energian keskittyä tunneilla”, Alfred Wojo sanoo.
Ruokajakelu alkamassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Ugandassa kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä.
Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruoka-apuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Ugandassa kuukausittain jaettavia ruoka-annoksia on pakolaisten valtavan määrän takia jouduttu vähentämään ja moni perhe syö vain yhden kunnon aterian päivässä. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Yksi ateria päivässä
Alfredin ja Dorinen taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsee rajan toisella puolella Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia eteläsudanilaisia.
Nyt valtaosa Equatorian asukkaista on paennut Ugandaan. Etelä-Sudanissa viisi miljoonaa ihmistä on nälänhädän partaalla, kun ihmiset ovat hylänneet järkyttävän suuria viljelyalueita.
Myös Muja Rose saapui kuuden lapsen kanssa Bidibidiin Kajo Kejistä, samalla viikolla kuin Alfred ja Dorine Wojo. Hän parsii pihallaan nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Rosen perheellä ei ollut mitään ongelmia ruuan kanssa ennen sotaa. Rose työskenteli opettajana ja perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Muja Rose kerää munakoisoja kasvattamastaan keittiöpuutarhasta Bidibidin pakolaisasutusalueella. Viljely tuo tärkeää vaihtelua pakolaisten ruokavalioon, mutta viljely kivikkoisella maaperällä on haasteellista. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Nykyään perhe syö vain yhden kunnollisen aterian päivässä. Lapset kysyvät usein äidiltään, voisivatko he palata Etelä-Sudaniin, jossa heillä olisi ruokaa. Rosen on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta, joka leikkii muiden lasten kanssa hyppynarulla. Vuosi sitten Ayite painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa. Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Puutarhasta versoo uusi toivo
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan. Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Dorine myllää perheensä pihamaata kuokalla. Perheen kuopus syntyi viikkoa aikaisemmin, mutta tomera äiti ei salli itselleen lepoa. Etelä-Sudanissa hän työskenteli leipurina ja Alfred johti paikallista kirkkoa.
Dorine on käynyt Kirkon Ulkomaanavun viljelykoulutuksen, jossa osallistujille jaetaan työkaluja ja siemeniä. Hän toivoo, että perhe saisi kasvisten avulla monipuolisemman ruokavalion.
Vanhemmat ovat ahertaneet yhdessä ja työ alkaa tuottaa tulosta. Heinäkatteella peitetyistä sipulipenkeistä kohoaa vahvoja versoja. Ensimmäisiä sadon antimia on jo päästy maistamaan ja lisää on pian tulossa.
Peltotöihin löytyy runsaasti apuvoimia ympäröivästä pakolaisyhteisöstä. Alfredin kirkosta on tullut tärkeä kohtaamispaikka. Siellä voi saada hetkellisen hengähdystauon ja kuuntelevia korvia.
Ongelmista ja suruista puhuminen yhdessä kirkossa valaa uskoa paremmasta huomisesta.
”Hartain toiveemme on, että lapsistamme kasvaisi vahvoja sekä ruumiiltaan että mieleltään”, Alfred sanoo.
Alfred ja Dorine laittavat ruokaa yhdessä. Dorine on käynyt KUA:n viljelykoulutuksen ja toivoo kasvien monipuolistavan perheen ruokavaliota. Kivikkoisella maalla on vaikea viljellä ja moni pakolaisperhe sinnittelee pavuilla ja maissipuurolla. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Myanmarista paenneet pitäisi evakuoida turvaan, kun pyörremyrskykausi alkaa, mutta tilaa ei ole.
Global Education Clusterin koordinaattori Maria Agnese Giordano puhuu suoraan pakolaisleirien hädästä.
”Bangladeshissa näin Myanmarista saapuneita, juuri veneestä rannalle nousseita ihmisiä. He olivat aliravittuja, sairaita, heillä oli ampumahaavoja, lapset kärsivät ripulista”, kertoo Giordano.
”He tarvitsivat ihan kaikkea, sillä useimmilla ei ollut mukanaan mitään muuta omaisuutta kuin pieni pussi riisiä. Ensi alkuun ihmiset saivat puhdasta juomavettä, energiakeksejä ja suojamuovin asumuksen pystytystä varten.”
Maria Agnese Giordano
Yli 650 000 rohingya-vähemmistöön kuuluvaa ihmistä joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan Myanmarin Rakhinesta elokuussa 2017 leimahtaneiden väkivaltaisuuksien jälkeen.
”Mutta kaikki leireillä asuvat saavat ruokaa. Bangladesh, joka on yksi maailman köyhimmistä valtioista, toimii pakolaisten suhteen monella tapaa upeasti. Me Euroopassa valitamme tänne tulleista pakolaisista, mutta sillä aikaa Bangladesh on lyhyessä ajassa koordinoinut apua sadoille tuhansille”, Giordano sanoo.
UNICEF on rokottanut Bangladeshissa yli 600 000 ihmistä koleraa vastaan, sillä tartuntatautien riski leiriolosuhteissa avoviemäreiden äärellä on korkea. Nyt uhkaa levitä kurkkumätä.
Koulupaikkaa odottaa lähes 300 000 lasta
Global Education Cluster koordinoi koulutuksen järjestämistä katastrofien jälkeen. Giordano työskenteli Bangladeshissa viime syksynä osana nopean toiminnan joukkoja yhteistyössä Kirkon Ulkomaanavun Kaisa-Leena Juvosen kanssa.
Hänen mukaansa lastensuojelu ja psyko-sosiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät, ja kouluun on päässyt vasta noin 80 000 lasta. Turvallista koulutilaa odottaa vielä lähes 300 000 lasta.
Koulutusta tytöille ja nuorille naisille
Vain noin 6 prosenttia Myanmarista Bangladeshiin paenneista naisista ja tytöistä osaa lukea. Kirkon Ulkomaanapu aloittaa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia koulutuksen ja suojelun kautta voimaannuttavan hankkeen. Työssä käytetään leirien naisystävällisiä tiloja ja kiertäviä tiimejä.
Kiertävien tiimien ansiosta on mahdollista tavoittaa myös ne tytöt ja naiset, joiden liikkumista rajoittavat kulttuuriset tottumukset tai jotka asuvat kaukana toimintatiloista. Tietoa naisten oikeuksista suunnataan myös miehille.
”Oli sydäntä särkevää nähdä lapsia, jotka eivät pysty hymyilemään. Monet lapset ovat traumatisoituneet kokemastaan ja näkemästään. He tarvitsevat paitsi apua, myös iloa ja toivoa.”
Turvalliseen kouluympäristöön pääsy olisi vaikeassa tilanteessa hyvin tärkeää.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt jo 855 000 Myanmarista paennutta. Pakolaisia eli alueella jo ennen viime elokuun väkivaltaisuuksia.
Ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Hiekkainen maa muuttuu mudaksi sateessa. Muovipressuista ja bambukepeistä rakennetut asumukset eivät tule kestämään trooppisia myrskytuulia.
Pakolaiset ovat hengenvaarassa, kun pyörremyrskykausi alkaa Bangladeshissa.
”Jos tulee myrskyvaroitus, ihmiset pitäisi tietenkin evakuoida, mutta minne?” Giordano sanoo. Pakolaisleirien ympärillä on kyliä ja kaupunkeja, joissa ei ole riittävästi suojia omallekaan väestölle.
Global Education Clusterin koordinattori Maria Agnese Giordano puhuu perjantaina Educa-messuilla Opettajat ilman rajoja -verkoston tilaisuudessa klo 15:45-16:30 Tahto-tilassa.
KUA:n koulutussektorikoordinaattori Kaisa-Leena Juvosen tehtävänä on varmistaa, että mahdollisimman moni lapsi pääsee koulutuksen piiriin.
Avustusjärjestöt yrittävät ratkaista, miten ääriään myöten täysillä pakolaisleireillä Bangladeshissa saataisiin ihmisarvoiset olosuhteet Myanmarista paenneille ihmisille. Koulutusta tarvitsee lähes puoli miljoonaa lasta. Kirkon Ulkomaanapu on päättänyt antaa hätäapua 100 000 eurolla.
”On aivan käsittämätöntä, miten tiheästi ihmiset ovat asettuneet Kutupalongin leirillä. Tästä on tulossa maailman suurin pakolaisleiri”, kertoo Kirkon Ulkomaanavun koulutussektorikoordinaattori Kaisa-Leena Juvonen Bangladeshista.
Juvonen työskentelee avustusjärjestöjen yhteisen, Unicefin vetämän koulutusryhmän nopean toiminnan joukoissa. Hänen kanssaan paikalla olevat kokeneet avustustyön kollegat arvioivat, että humanitaarinen katastrofi on mittakaavaltaan verrattavissa Haitin maanjäristykseen 2010 tai Kaakkois-Aasian tsunamiin 2004.
Bangladeshiin on vajaassa kolmessa kuukaudessa saapunut 600 000 pakolaista Myanmarista. Yli puolet heistä on vielä epävirallisilla asuinalueilla tai kokonaan ilman suojaa. Arviolta jopa 90 prosenttia ihmisistä saa syödäkseen vain kerran päivässä. Tartuntatautien riski on suuri.
”Märkään ja mutaiseen kukkulaiseen maastoon muovipressuista kyhättyjen asumusten välissä ei ole teitä, joten avustustarvikkeiden vieminen paikalle on haaste”, Juvonen sanoo.
”Tilanne on vaikea. Resursseja on vähän verrattuna siihen, miten valtavat tarpeet ovat. Lisäksi pyörremyrskykausi lähestyy viimeistään huhtikuussa.”
Juvosen ryhmä auttaa avustustyön ensivaiheessa koordinoimaan työtä. Juvosen tehtävänä on varmistaa, että mahdollisimman moni lapsi pääsee koulutuksen piiriin.
Kaisa-Leena Juvonen lasten kanssa epävirallisessa luokkahuoneessa Kutupalongin leirillä.
Kouluun pääsy on tärkeää katastrofin jälkeen. Turvallinen kouluympäristö ja normaali rutiini tukevat henkistä toipumista. Kun lapset ovat koulussa, voivat vanhemmat keskittyä elämän rakentamiseen.
Pakolaisleireillä on 453 000 4–18 -vuotiasta lasta. Osa heistä on jo päässyt kouluun. Väliaikaisia kouluja rakennetaan koko ajan lisää.
”Leirin uusille alueille tulee 14 000 ihmistä kohden 45 väliaikaista bambusta ja muovipressusta pystytettyä luokkahuonetta. Koulua käydään kolmessa vuorossa, korkeintaan 50 lasta yhdessä luokkahuoneessa”, Juvonen kertoo.
”Jos koulutiloja saadaan myöhemmin rakennettua lisää, luokkakoko pudotetaan 35:een.”
Opettajia rekrytoidaan sekä pakolaisleiristä että ympäröivistä yhteisöistä.
Monet leirin lapsista ovat traumatisoituneita paettuaan väkivaltaisuuksia. Moni on menettänyt perheenjäseniä. Erityisen vaikea on yksin tulleiden lasten tilanne.
Opettajat saavat Unicefilta koulutuksen siihen, miten psykososiaalista tukea toteutetaan luokkahuoneessa.
”Lapset tarvitsevat tukea sekä mahdollisuuden olla lapsia myös vaikeissa leiriolosuhteissa. Turvalliseen kouluympäristöön pääsy on siinä hyvin tärkeää.”
Kirkon Ulkomaanapu toimittaa 100 000 euron hätäavun Bangladeshiin Cox’s Bazaarin alueelle Myanmarin väkivaltaisuuksia paenneille ihmisille.
Apu kanavoidaan kirkollisten järjestöjen verkoston ACT-allianssin avustusoperaation kautta ja siihen kuuluu ruoka-apua, välttämättömyystarvikkeita ja hygieniapakkauksia, vesipisteiden ja käymälöiden rakentamista, terveys- ja ravitsemuspalveluja ja lastensuojelua.
Jyväskylässä syntyy videoita turvapaikanhakijoiden elämästä Omin sanoin -hankkeen viimeisessä pajassa. Hanke on antanut nuorille turvapaikanhakijoille mahdollisuuksia osallistua, murtanut ennakkoluuloja ja lisännyt ymmärrystä. Videoissa käsitellään inhimillisiä teemoja, jotka kiinnostavat muitakin kuin turvapaikanhakijoita.
”Videotyöpaja on minulle mahdollisuus päästä tekemään sitä, mitä rakastan”, sanoo irakilainen Alhussein, yksi Jyväskylässä syyslauantaisin pidettävän Omin sanoin -videotyöpajan osallistujista. Alhussein katsoo paljon elokuvia ja on oppinut sujuvan englanninkielensä suurelta osin elokuvien kautta.
Omin sanoin -projektissa nuoret turvapaikanhakijat tekevät videoita heille tärkeistä aiheista. Tavoitteena on antaa heille mahdollisuus saada äänensä kuuluviin.
”Olen todella iloinen tästä mahdollisuudesta näyttää videon kautta elämääni suomalaisille”, sanoo afganistanilainen Fazlahmad.
Hänellä on suomalaisille viesti: älkää tuomitko turvapaikanhakijoita niin nopeasti.
”Olemme eri värisiä ja meillä on erilaisia kieliä. Mutta olemme kaikki ihmisiä. Kulttuurit ovat erilaisia, mutta ihmiset samaa ihmiskuntaa.”
”Me emme valinneet tätä elämää: sotaa, sisällissotaa. Minä en valinnut syntyä afganistanilaiseksi”, Fazlahmad sanoo.
Videopajan osallistujat ovat iältään viidestätoista kolmekymppisiin. Kaikkien mukaan Suomessa on parasta ihmiset, rauha ja kaunis luonto.
Positiivista energiaa
Kun ohjaaja, jyväskyläläistynyt irlantilainen videotoimittaja Ronan Browne neuvoo kuvakäsikirjoituksen tekoa, kaikki kuuntelevat tarkkaan. Työpajan kieli on englanti. Osallistujat tulkkaavat niille, jotka eivät kieltä osaa.
Työpaja on mahdollisuus päästä tekemään jotakin myönteistä ja oppia uutta.
Yhtenä tehtävänä on etsiä kännykän avulla sopivaa musiikkia videoon.
”Saan tästä positiivista energiaa. On hienoa ja motivoivaa saada olla osa jotakin”, sanoo irakilainen Bahaa Al-Deen, joka odottaa päätöstä turvapaikkahakemukseensa eikä siksi ole päässyt kouluun tai töihin.
”Tuntuu todella hyvältä tulla tänne videopajaan. On tärkeää päästä kertomaan ihmisille, mitä turvapaikanhakijoille tapahtuu”, sanoo pajan toinen vetäjä irakilainen Ghazi.
Moni videopajan osallistujakin on odottanut päätöstä turvapaikkahakemukseensa jo kauan. Epätietoisuudessa on raskasta elää.
”Emme ole tulleet Suomeen ilman syytä. Toivomme vain saavamme elää rauhassa”, Ghazi sanoo.
”Toivon, että maahanmuuttovirastokin näkisi ihmiset, jotka ovat tehneet vaikean pakomatkan ja jotka ovat jo pitkään odottaneet päätöstä tulevaisuudestaan. Olen surullinen heidän puolestaan.”
(juttu jatkuu videon jälkeen)
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Alhussein suunnittelee videota, jossa kielteinen turvapaikkapäätös on kuin tarttuva tauti, joka alkaa levitä.
Fazlahmad haluaa videollaan kertoa naisten huonosta asemasta Afganistanissa: ”Naiset eivät ole tasa-arvoisia eikä heillä ole sananvapautta. Jos mies käskee, heidän on pakko totella.”
Opetuksen jälkeen osallistujat siirtyvät Glorian aulan pöytiin ja alkavat ryhmissä hahmotella videoiden kuvakäsikirjoituksia isoille paperiarkeille.
Yleisönäytöksissä hyvä tunnelma
”On ollut ilo seurata osallistujien intoa ja iloa oman videon teosta sekä mahdollisuudesta välittää viestiään yleisölle. Oma aktiivisuus on ollut tärkeää. Videoissaan nuoret turvapaikanhakijat ovat halunneet kertoa, että he ovat tavallisia ihmisiä, samanlaisia kuin sinä ja minä”, kertoo Omin sanoin -hankkeen projektikoordinaattori Elina Mäkilä.
Työpajojen lisäksi hankkeen yhtä tärkeänä osana on ollut järjestää pajojen päätteeksi yleisönäytöksiä, joissa osallistujat ovat näyttäneet videoitaan ja keskustelleet yleisön kanssa elokuvien herättämistä kysymyksistä.
Omin sanoin – In My Own Words -hankkeen videonäytös tiistaina 21. helmikuuta oli suuri menestys. Näytökseen saapui runsaasti yleisöä ja tupa oli ääriään myöten täynnä. Kuva: Tatu Blomqvist
Yleisönäytökset ovat tärkeä päätös videopajoille. Osallistujat ovat näytösten keskiössä. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen konkretisoituu.
”Eri puolilla Suomea järjestettyjen yleisönäytösten yhteydessä syntynyt myönteinen vuorovaikutus suomalaisten kanssa on ollut palkitsevaa niin tekijöille kuin yleisölle”, Mäkilä sanoo.
Kirkon Ulkomaanavun nuorisoverkoston Changemakerin kaksivuotisen Omin sanoin -hankkeen työpajoja on Jyväskylän lisäksi järjestetty Helsingissä, Espoossa, Kirkkonummella, Turussa, Hämeenlinnassa, Lammilla, Oulussa Pudasjärvellä ja Tampereella.
Jyväskylässä syntyneet videot esitetään 29.11. kulttuurikeskus Gloriassa. Tilaisuudessa on myös mahdollista keskustella tekijöiden kanssa.
Hankkeen päätöstilaisuus Omin sanoin—yhteisin kuvin turvapaikanhakijoiden todellisuudesta pidetään Kino Andorrassa & Dubrovnik Lounge and Lobbyssa Helsingissä 22.11. alkaen kello 17:30.
Yksityisyyden suojelemiseksi osallistujat esiintyvät jutussa pelkillä etunimillä.
Sota ja pakomatka ovat keskeyttäneet monien pakolaislasten koulunkäynnin jopa vuosiksi. Ulkomaanavun tukemat oppimiskeskukset ovat monille ainoa mahdollisuus päästä oppimaan Kreikassa.
Jo rappukäytävään kuuluu lasten ääniä. Kieltä ei erota, mutta volyymi vain kasvaa, kun ylimmän kerroksen ovesta astutaan pieneen aulaan. Lapset juoksentelevat paikasta toiseen ja äidit istuvat huoneen laidalla odottamassa vuoroaan sosiaalityöntekijä Stella Pazioun puheille.
Maanantai on Pazioulle aina kiireinen päivä, sillä silloin ateenalaisen Satovriandoun oppimiskeskukseen rekisteröidään uusia oppilaita. Monelle Kreikkaan saapuneelle pakolaiselle ja siirtolaiselle tämän keskuksen kaltaiset paikat ovat ainoa mahdollisuus oppimiseen, sillä pakolaisten integroiminen kreikkalaiseen koulujärjestelmään on vielä kesken.
Pazioun työnä on selvittää lasten aikaisempaa kouluhistoriaa ja tarvittaessa hän kertoo vanhemmille, mistä he voivat saada tarvitsemiansa palveluita. Sitten hän ohjaa uudet oppilaat sopivaan ryhmään, jossa he alkavat opiskella kreikkaa, englantia ja uudessa maassa pärjäämisen kannalta tärkeitä taitoja.
”Lapsilla voi olla usean vuodenkin tauko opiskelussa, sillä he ovat kulkeneet pitkän matkan Kreikkaan ja monet ovat saattaneet joutua jättämään koulun kesken jo kotimaassaan sodan vuoksi”, Paziou sanoo.
Keskuksen nuorimmat ovat noin kolmivuotiaita, jotka käyvät keskuksen lastentarhaa. Vanhimmat ovat täysi-iän kynnyksellä, ja lisäksi keskuksessa järjestetään kielikursseja oppilaiden vanhemmille.
Päivän aikana keskuksessa käy jopa yli 100 lasta ja nuorta.
Kielimuuri on ylitettävä päivittäin
Ulkomaanapu tukee pakolaislasten ja -nuorten oppimista Kreikassa
Yli 3 100, eli noin 15 prosenttia Kreikassa asuvista pakolaislapsista ja -nuorista on päässyt oppimaan Kreikassa Kirkon Ulkomaanavun työn ansiosta.
Ulkomaanapu on tukenut kreikkalaisia kumppanijärjestöjään Apostolia ja Elixiä esimerkiksi laatimalla opetussuunnitelmia pakolaisille ja kouluttamalla opettajia.
Vanhan talon huoneet on jaettu luokkahuoneiksi matalilla sermeillä ja viereisen luokan puheensorina kantautuu myös Natassa Tselioun luokkaan, jossa kymmenen lasta värittää vimmaisesti erilaisia hedelmiä.
”Fráoula”, Tseliou sanoo kreikaksi ja osoittaa mansikkaa esittävää kuvaa.
”Al-Farawila”, toistaa apuopettaja arabiaksi.
Opettaminen on haasteellista, sillä uusia oppilaita tulee ryhmiin viikoittain. Joka kerta pitää aloittaa jollain tapaa alusta; selvittää millä tasolla lapsi on ja kertoa, mitä koulussa tehdään.
”Tavallisessa koulussa opetusta suunnataan eri tasoryhmille, mutta täällä jokainen lapsi on omalla tasollaan. Osa lapsista ei osaa lainkaan kreikan kielen sanoja, tai sitten he tuntevat sanat kuten vesi, joita ovat tarvinneet pakolaisleireillä Kreikan saaristossa”, Tseliou sanoo.
Lastentarhan puolella on käynnissä evästauko ja hummus-kurkkuleivät katoavat nopeasti pahvilaatikosta. Lastentarhanopettaja Dimitra Kanata silittää hänen jalkaansa halaamaan juuttuneen pikkutytön päätä.
”Meidän pitää joka päivä keksiä keinoja ylittää kielimuuri, vaikka mahdollisimman paljon yritämmekin tehdä kreikaksi. Luemme tarinoita ja askartelemme niihin liittyen, viimeksi piirsimme meren kaloineen”, Kanata sanoo.
Pakolaisille opetetaan Satovriandoun oppimiskeskuksessa kreikan alkeita, englantia sekä heidän omaa äidinkieltään. Kuva: Noora Jussila / Kirkon Ulkomaanapu
Ulkomaanavulta tukea opetussuunnitelmien laatimiseen
Vaikka keskusta ylläpitävä kreikkalainen avustusjärjestö Apostoli onkin tehnyt avustustyötä jo pitkään, ei työntekijöillä ollut aiempaa kokemusta pakolaisten ja siirtolaisten parissa työskentelemisestä. Siksi apuun kutsuttiin Kirkon Ulkomaanapu.
”Yhdenkään lapsen ei tulisi jäädä ilman koulutusta. Ulkomaanavulla on kokemusta opetusalan hankkeista ja eri kulttuuritaustoista tulevien kanssa työskentelemisestä ja tästä yhteistyöstä on ollut suurta hyötyä esimerkiksi opetussuunnitelmien laatimisessa. Lisäksi Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisesta on ollut suuri tuki opettajillemme, jotka ovat usein vastavalmistuneita”, sanoo Apostolin ohjelmatyön johtaja Vassi Leontari.
Tavoitteena on, että Satovriandoun keskuksessa oppilaat oppivat tarpeeksi kreikkaa opiskellakseen kreikkalaisessa koulussa, tai englantia pärjätäkseen muualla Euroopassa.
”Huomaamme lapsissa selvän muutoksen, kun he pääsevät opiskelemaan. Opiskelu antaa heille uskoa tulevaisuuteen”, Leontari sanoo.
Teksti ja kuvat: Noora Jussila
ECHO:n ja Ruotsin kirkon rahoittama projekti toteutetaan yhteistyössä UNICEF:n kanssa.
Kirkon Ulkomaanapu palkitsi viime kevään tuoreen ylioppilaan Anna Mäki-Jyllilän, 18, matkalla Kreikkaan tutustumaan Ulkomaanavun projekteihin. Näin hän kertoo matkastaan ja sen aikana heränneistä ajatuksista.
”Matkani Ateenaan oli ainutlaatuinen ja tärkeä tilaisuus oppia ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa hieman tarkemmin. Olen noista mielenkiintoisten kohtaamisten täyttämistä päivistä hyvin onnellinen. Kun nyt kirjoitan Kreikassa heränneistä ajatuksistani, pelkään kuitenkin, että sorrun väittämään ymmärtäväni siellä tapaamieni ihmisten elämää ja kokemuksia kuin olisin kokenut kaiken itse. Se tietenkin olisi valhe.
Kohtaamisista mieleeni jäivät viikkokausiksi erityisesti asiat ja kokemukset, joiden uskon olevan yhteisiä taustasta riippumatta.
Yhteistä: melu
Satovriandoun pakolaislapsille tarkoitetussa koulussa meteli sai melkein korvat lukkoon: se oli liian kova, että täydellinen keskittyminen voisi olla mahdollista, mutta riittävän kova, että koulu voisi olla missä tahansa. Sillä uskoakseni lasten uteliaisuus ja ilo on äänekästä kaikkialla, kaikissa kouluissa nuoret äänet kaikuvat katossa saakka.
Siksi, vaikka tiedän pakolaisina Kreikkaan tulleiden lasten kohdanneen sovittamattoman paljon väkivaltaa ja järkyttävää surua, Satovriandousta mieleeni jäi ennen kaikkea toivoa ja lohdullisuutta. Koulun melu kertoi huonosta akustiikasta ja tarpeeksi suuren tilan puutteesta, mutta se myös muistutti, että näilläkin lapsilla on äänet, jotka pyrkivät kuuluviin. Onneksi on koulu, jossa se on mahdollista.
Yhteistä: unelmat
Ulkomaanapu tukee pakolaislasten ja -nuorten oppimista Kreikassa
Yli 3 100, eli noin 15 prosenttia Kreikassa asuvista pakolaislapsista ja -nuorista on päässyt oppimaan Kreikassa Kirkon Ulkomaanavun työn ansiosta.
Ulkomaanapu on tukenut kreikkalaisia kumppanijärjestöjään Apostolia ja Elixiä esimerkiksi laatimalla opetussuunnitelmia pakolaisille ja kouluttamalla opettajia.
Työ jatkuu syksyllä Code and Create -nimisellä hankkeella, jossa kreikkalais- ja pakolaistaustaiset nuoret opiskelevat yhdessä muun muassa koodauksen ja robotiikan perusteita, samalla toisiinsa tutustuen.
Toisen vierailun teimme Estiaan, jossa majoittuu ja käy koulua parikymmentä yksin maahan tullutta nuorta. Varjoisassa käytävässä seinään nojailevat pojat tervehtivät meitä hymyillen.
Joku aikuisista kertoi poikien unelmista. Jotkut heistä haluaisivat Iso-Britanniaan, jotkut Saksaan, vain harvat jäisivät tyytyväisinä Kreikkaan. He haluaisivat lääkäreiksi, lakimiehiksi, samalla tavalla kuin minä haluan olla arkkitehti tai taiteilija ja löytää tavan tehdä hyvää, elää hyvin.
Jotkut Estian nuorista saavuttavat unelmansa, mikä on hienoimpia asioita, mitä tiedän. Mutta tosiasia on, kuten aikuiset sanoivat, että jotkut 15-vuotiaina Kreikkaan saapuneista pojista eivät esimerkiksi ole koskaan käyneet koulua. Heidän haaveidensa toteutuminen ei ole mahdotonta, mutta lähtökohdat ovat järkyttävän epäreilut. Se on sodan ja väkivallan surullisimpia vaikutuksia: lapset, jotka ovat yhtä avoimia kaikkialla, joutuvat kasvamaan nuoriksi ja aikuisiksi ympäristössä, jossa unelmien on miltei mahdotonta kantaa hedelmää.”
Teksti: Anna Mäki-Jyllilä Kuva: Socrates Baltagiannis
Kirkon Ulkomaanapu palkitsi keväällä 2017 kolme ylioppilaskirjoitusten äidinkielen tekstitaidon kokeessa Ulkomaanapua käsitelleeseen tehtäväntoon vastannutta. Voittajat valittiin yhdessä Ylioppilastutkintolautakunnan kanssa. Anna Mäki-Jyllilä palkittiin tutustumismatkalla Ulkomaanavun hankkeisiin Kreikassa. Seuraavaksi parhaimman vastauksen laatineet Mika Jokikokko ja Eveliina Drufva palkittiin tavaralahjalla.
Kongolaisia Mirimoa ja Wivineä yhdistivät rankat kokemukset perheen menettämisestä. Opinnot Rwamwanjan ammattikoulussa innostivat ystävyksiä perustamaan leipomon, jossa molemmat ovat pomoja.
Kukaan ei leivo kakkuja pakolaisasutusalueella. Tai ainakaan leipomoa ei ole olemassa.
Oivallus muuttui liiketoimintasuunnitelmaksi, kun Mirimo Consolatrice, 20, ja Wivine Isheja, 22 aloittivat catering-opintonsa Kirkon Ulkomaanavun tukemassa Rwamwanjan ammattikoulussa.
”Aloin opiskella cateringia, koska alalla riittänee töitä. Ihmisethän syövät joka päivä”, Mirimo sanoo.
Opintoihin kuuluu myös yrittäjyyskurssi, ja nuoria tuetaan työllistymisessä ja oman yrityksen perustamisessa. Naiset huomasivat markkinaraon kakuista ja päättivät ryhtyä yhdessä yrittäjiksi.
Ugandassa suosittujen kuningatarkakkujen valmistaminen on halpaa ja hinnaksi Mirimo ja Wivine ovat määrittäneet 1 000 Ugandan shillinkiä eli noin 25 senttiä. Kuningatarkakku on muffinin-tapainen leivonnainen, joita myydään yleisesti. Raaka-aineet ovat edullisia.
”Olemme jo leiponeet kakkuja Wivinen kotona. Tulevaisuudessa haluamme erikoistua hääkakkuihin.”
Tytöt esittelevät ryhmälle liiketoimintasuunnitelmansa yrittäjyyskurssin viimeisenä päivänä.
Ystävyys ja koulutus valavat uskoa tulevaisuuteen
Rankasta taustasta huolimatta Mirimo suhtautuu myönteisesti tulevaisuuteen ja jaksaa hymyillä.
Mirimo ja Wivine ovat paenneet väkivaltaisuuksia Kongon demokraattisesta tasavallasta rajan yli Ugandaan. Mirimon koko perhe surmattiin kotonaan: vanhemmat, kolme siskoa ja kaksi veljeä.
”Olin tulossa kotiin, kun naapurit juoksivat vastaan ja kertoivat mitä on tapahtunut. Lähdin pakoon saman tien. Jätin kaiken taakseni katsomatta”, hän kertoo.
Pakomatkalla nelisen vuotta sitten kaksi miestä raiskasi Mirimon. Hän muutti turvataloon muiden perheensä menettäneiden pakolaisten kanssa. Mirimo oli vakavasti traumatisoitunut koulun alkuun saakka.
Nyt hän on alkanut unelmoida, ja siinä on auttanut ammattikoulusta syntynyt ystävyys Wivineen. Rankat kokemukset ovat yhdistäneet heitä, ja naiset ovat tukeneet toisiaan.
”Jos olisin jäänyt Kongoon, olisin kuollut yksin. Nyt olen saanut mahdollisuuden ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Ehkä minulla joskus on jopa oma koti”, Mirimo sanoo.
Mirimo ja Wivine ovat jo pohtineet laajentumista lähikaupunkeihin liiketoimintasuunnitelmassaan, jonka he laativat yrittäjyyskurssilla. Tarpeeksi suurella asiakaspohjalla naiset voisivat vastaanottaa riittävästi hääkakkutilauksia, jotta niiden valmistaminen olisi kannattavaa.
”Olemme hyviä ystäviä, ja uskomme, että pystymme pyörittämään yritystä yhdessä ja tekemään päätökset sopuisasti – olemaan molemmat pomoja”, nuoret vakuuttavat iloisesti.
Yhteisvastuukeräys tukee ammattikoulutoimintaa Rwamwanjan pakolaisasutuksessa Ugandassa.
Kirkon Ulkomaanavun Ville Wacklin kommentoi yrittäjyyskurssilla Mirimon ja Wivinen suunnitelmia.
Sawsan ja Mohammed ovat kotoisin Daraan alueelta Syyriasta. Heidän perheeseensä kuuluvat myös 10-, ja 5-vuotiaat pojat, Ahmad ja Yasin, sekä 7-vuotias tytär Nour. Näin vanhemmat kertovat perheen haasteellisesta elämästä Jordanian pääkaupunki Ammanissa.
Elämämme Syyriassa perheen kanssa oli hyvää ja onnellista. Nuorin lapsemme syntyi vain vajaa kuukausi ennen Syyrian kriisin alkua. Sitten tilanne paheni nopeasti.
Emme tienneet, että naapurustomme aiottiin evakuoida juuri sinä yönä. Kaikki olivat poissa, kun heräsimme. Odotimme monta tuntia, mutta kukaan ei enää tullut. Lopulta otimme tärkeimmät paperimme mukaan ja pakenimme talosta katon kautta. Muistoksi jäi vain valokuva perheestämme ja kodin avaimet.
Sawsanin ja Mohammedin perheellä on vielä tallessa avaimet kotiin Syyriassa. Kuva: Ville Asikainen
Pakomatkamme Syyrian sisällä kesti kaksi vuotta. Kun mitään muuta kuljetusta ei ollut, liikuimme paikasta toiseen polkupyörillä. Vieraat ihmiset halusivat auttaa, ja päästivät meidät lepäämään koteihinsa.
Säästömme kuitenkin hupenivat. Mohammed työskenteli puuseppänä Syyriassa ja lähti välillä etsimään töitä rajan takaa Libanonista, jotta saisimme rahaa passiemme uusimiseen.
Lopulta taloa, jossa majoituimme, alettiin ampua ja luodit lävistivät seiniä. Kaadoimme ovien eteen kaikkea mahdollista tavaraa ja piilouduimme kylpyhuoneeseen. Nuorin poikamme Yasin järkyttyi tapahtuneesta niin kovin, että lakkasi puhumasta.
Marraskuussa 2012 päätimme vihdoin paeta Jordaniaan, jotta lapset pääsisivät turvaan. Jaoimme perheemme kahteen autoon, jotta ainakin osa meistä selviytyisi.
Asumme nyt kerrostalokaksiossa Jordanian pääkaupungissa Ammanissa paikallisten ihmisten keskellä. Vuokramme on 300 euroa kuussa asunnosta, jonka katto ja seinät homehtuivat talvella. Summa on meille valtava, koska tulomme ovat pienet.
Aluksi kaikki tuntui toivottomalta. Sitten Sawsan pääsi orpokotiin vapaaehtoistyöhön ja sai mahdollisuuden suorittaa varhaiskasvatuksen opintoja. Myöhemmin hän sai työpaikan lähistöllä sijaitsevasta Kirkon Ulkomaanavun toimintakeskuksesta.
Sawsan pitää päivittäin kirjaa ammattikurssien ja harrastusryhmien osallistujista ja ottaa yhteyttä mahdollisiin poissaolijoihin. Lisäksi hän kiertelee pakolaisten kodeissa ja kertoo heille toimintakeskuksen aktiviteeteista. Hän pyrkii vakuuttamaan vanhemmat siitä, että toimintakeskus on turvallinen ja hyödyllinen paikka lapsille ja nuorille. Työssä parasta on vuorovaikutus ihmisten kanssa.
Mohammedilla ei sen sijaan ole työlupaa ja työn saanti on äärimmäisen vaikeaa. Mohammed aloitti puuseppänä jo 14-vuotiaana ja rakastaa työtään. Nyt hän ei voi tehdä oikein mitään, vaikka osaisi.
Elämme vain päivästä toiseen. Aluksi Mohammed ei olisi halunnut päästää Sawsania töihin. Meidän kulttuurissamme pahinta, mitä miehelle voi tapahtua, on ettei hän pysty enää itse elättämään perhettään. Mohammed ymmärsi kuitenkin, että työn tekeminen antaa Sawsanille ja koko perheelle toivoa ja että toimintakeskuksessa on turvallista työskennellä.
Vaikka pystymme nipin napin selviytymään, emme voi sanoa olevamme onnellisia tässä tilanteessa. Lapset ovat hämmentyneitä. Ahmad kyselee vähän väliä kotiin jääneitä lelujaan, eikä Yasin edelleenkään puhu juuri mitään.
Lapsia pilkataan. Kun Ahmad menee ulos, häntä lyödään usein. Naapureiden lapset kirjoittavat pilkkakirjoituksia lapsista rappukäytävämme seinälle. Yritämme pyyhkiä niitä pois, jotta lapset eivät näkisi kaikkea.
Yritämme ajatella myönteisesti ja antaa toivoa lapsille. Yasinin kanssa katsomme usein lentokoneita taivaalla, hän pitää niistä. Toivomme, että hän alkaisi taas puhua.
Lastemme takia yritämme kaikkemme. He ovat Jumalan lahja, ja heistä täytyy pitää huolta.
Kirkon Ulkomaanavun koulutuskeskusta Itä-Ammanissa tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi. Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Lähi-idässä täältä.
Jalkapallo auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan paremmin kuin mikään muu integraation keino. Vaikka yhteiskunta kohtelee eri tavoin, kentällä pelaajat ovat tasavertaisia.
Tunnelma Münchenin olympiastadionin vastaanottokeskuksessa oli apea ja jännittynyt, kun Saksaan saapui ennätysvuonna 2015 yli miljoona turvapaikanhakijaa.
Jan Saddei, 29, työskenteli vapaaehtoisena stadionilla ja muistaa, kuinka sadat turvapaikanhakijat yöpyivät valtavissa huoneissa. Lähes 80 prosenttia heistä oli miehiä ja he puhuivat kymmeniä eri kieliä.
”Vastaanottokeskuksessa kilpaillaan kaikesta: parhaista petipaikoista, huoneista, ruuasta ja tapaamisista sosiaalityöntekijöiden kanssa”, Saddei sanoo.
Saddei on opiskellut liikunta-alaa ja rakastaa jalkapalloa. Keskuksessa ei ollut mitään aktiviteetteja ennen kuin Saddei päätti tuoda pussillisen jalkapalloja ja joukkueliivejä, ja järjesti turnauksen.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun he pääsivät tekemään jotakin yhdessä. Ja heillä oli hauskaa.”
Tänään Saddei on koonnut Münchenissä sijaitsevan Bayern Kaserne -vastaanottokeskuksen asukkaita Peace United -turnaukseen. Pelit pelataan vanhaan varastorakennukseen pystytetyllä sisäkentällä.
Jalkapallosta on tullut Saddeille kokopäivätyö. Hän koordinoi Buntkicktgut-järjestössä jopa 600 pakolaisen ja turvapaikanhakijan jalkapalloharjoituksia Münchenissä. Niitä järjestetään 30–35 kertaa viikossa.
Vielä hetki sitten suuri osa nuorista miehistä selasi viihdettä kännykästään vastaanottokeskuksen sängyssä, sulkeutuneena omaan maailmaansa. Saddei kiersi koputtamassa asukkaiden ovia jalkapallo kainalossa.
Sanoja ei kaivattu. Kasvot kirkastuivat jo pelivälineen pompottelusta ja sanasta ”Messi”, ja nyt pallo liikkuu vikkelästi pelaajalta toiselle.
”Arjessa kielimuuri on haastava, mutta kun pallo tulee esiin, kaikki tietävät, mitä tehdään”, Saddei kertoo.
Jan Saddei koordinoi pakolaisten jalkapalloharjoituksia Münchenissä Buntkicktgut-järjestössä. Kaj Kunnas ihailee Janin pallotekniikkaa Peace United -turnauksen yhteydessä.
Jalkapallossa kielellä ei ole väliä
Säännöt ovat samat, olit sitten Afganistanista, Syyriasta, Etiopiasta tai Nigeriasta, Saddei sanoo. Kommunikointi toimii pallolla, ja täällä se saa kaikki hymyilemään.
Varsinainen ilopilleri on 20-vuotias Masoud, joka hauskuuttaa muita kikoillaan. Afganistanilainen on odottanut turvapaikkapäätöstä jo runsaan vuoden ja haaveilee parturin ammatista.
Ennen kaikkea Masoud haluaa elää turvassa. Hän pakeni kotikaupunkinsa Kunduzin veristä arkea serkkunsa kanssa loppuvuodesta 2015. Ääriliike Taleban on hyökännyt kaupunkiin toistuvasti.
Masoudin pako Afganistanista Pakistanin, Iranin ja Turkin kautta Eurooppaan kesti puolitoista kuukautta. Matkalla kantamuksia pitää priorisoida, mutta yhden tärkeän asian hän pakkasi mukaansa – pelipaidan.
”Olen pelannut jalkapalloa pienestä asti, ja ajattelin, että jatkan, minne ikinä päädynkään”, Masoud kertoo.
Masoud, 20, valmistautuu Peace United -turnauksen koitokseen.
Sodan keskellä jalkapallo on entistä tärkeämpää
Buntkicktgutin tarina alkoi jo 20 vuotta sitten, kun Saksaan viimeksi saapui paljon pakolaisia kerralla. Pelit olivat niin suosittuja, että pelaaminen jatkui, kun pakolaiset asettuivat yhteiskuntaan.
Turnauksista kasvoi pian sarjajärjestelmä, joka levisi Münchenistä muihin kaupunkeihin. Pelkästään Münchenissä on yli 2 500 pelaajaa runsaassa 200 joukkueessa eri ikäluokissa.
Saddein mukaan jalkapallo auttaa sopeutumaan nopeammin kuin mikään muu keino. Pelaajat ovat lähtöisin yhteensä noin sadasta maasta, ja mukana on myös saksalaisia. Yhteiskunta saattaa kohdella ihmisiä eri tavoin, mutta kentällä pelaajat ovat tasavertaisia. Jalkapallo auttaa oppimaan kieltä ja luomaan kontakteja.
”Lapset ja nuoret ovat erityisen ennakkoluulottomia ja heidän kauttaan myös vanhemmat tulevat lähemmäksi toisiaan”, Saddei sanoo.
Mahmoud, 31, saapui Müncheniin Syyriasta runsas vuosi sitten. Hän tapasi Saddein Bayern Kasernen jalkapalloharjoituksissa ja pyysi lupaa auttaa harjoituksissa. Hän on taustaltaan liikunnanopettaja. Nyt hän on saanut turvapaikan ja vastaa Buntkicktgutin valmentajana kolmesta nuorten ikäryhmien joukkueesta.
Sodan keskellä jalkapallon merkitys vain vahvistuu, kertoo Mahmoud. Hän veti lasten jalkapallotreenejä Syyriassa ennen kuin itse joutui pakenemaan.
Äärimmäisissä olosuhteissa on tärkeä jatkaa myös normaaleja asioita, etenkin lasten ja nuorten kannalta. Ilman jalkapalloa ja muita harrastuksia sota saa Mahmoudin mukaan yliotteen.
”Jos lapset ja nuoret näkevät vain sotilaita ja kuolemaa, heidän mielikuvituksensa kapenee. Syyriassa moni haluaa armeijaan tai poliisiksi, ja vaarana on myös, että he päätyvät ääriryhmään”, Mahmoud sanoo.
”Jalkapallo on heille terapiaa. Se auttaa käsittelemään traumoja, antaa itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen.”
Monelle jalkapallo on henkireikä
Jalkapallo toimii sillanrakentajana, koska kaikki tuntevat lajin ja säännöt ovat kaikkialla samat.
Peace United pelaa rauhan puolesta myös Suomessa
Kirkon Ulkomaanapu on järjestänyt Peace United -turnauksia niin Za’atarin pakolaisleirillä Jordaniassa kuin Suomessa.
Pakolaisleireillä onnistumisen kokemukset, itsetunnon kohottaminen, uusien ystävien saaminen ja toivo paremmasta suojaavat nuoria myös ääriliikkeiden värväykseltä. Suomessa jalkapallo-otteluilla on pyritty tutustuttamaan vastaanottokeskusten asukkaita toisiinsa ja suomalaisiin naapureihin.
Peace United on palkittu Urheilugaalassa John Wikström –liikuttajapalkinnolla ja Suomen Palloliiton Respect-palkinnolla. Kampanjaa tukevat entiset ja nykyiset huippujalkapalloilijat kuten Mikael Forssell,
Laura Österberg Kalmari, Aki Riihilahti, Shefqi Kuqi, Nora Heroum ja Nikolai Alho.
Näin järjestät Peace United turnauksen
Varmista pelipaikka ja valitse ottelulle luotettava tuomari, joka jakaa sekajoukkueet. Idea on pelata sellaisten kanssa, joita ei tunne, joiden kanssa ei tule toimeen tai joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä.
Ilmoita ottelusta Kirkon Ulkomaanavulle ja tilaa ilmaiseksi Peace United -pallot, tarrat ja mainosjulisteet. Lisäksi saat käyttöösi 15 peliliiviä ja Peace United -palkintoviirin.
Kirkon Ulkomaanavulta saat apua myös tempauksen tiedotukseen ja markkinointiin.
Saddei jakaa Bayern Kasernella pelaajat neljään joukkueeseen. Sekä Peace Unitedin että Buntkicktgutin peleissä ajatuksena on pelata sekajoukkueilla, jotta pelaajat tutustuvat ja oppivat luottamaan toisiinsa.
Jos pelaajat päättäisivät, joukkueet todennäköisesti muodostuisivat kansalaisuuden tai kielen perusteella.
Silloin vaarana on vastakkainasettelu, joka saattaa leimahtaa riidaksi, jos joku taklaa vastustajaa liian kovaa ja kielimuuri johtaa väärinkäsityksiin. Sekajoukkue kommunikoi paremmin toisen sekajoukkueen kanssa.
”Lisäksi otteluille on tärkeä saada luotettava tuomari”, Saddei sanoo ja tarttuu tänään itse pilliin. Peli on vauhdikasta ja halu osoittaa taitonsa kova. Syöttöpeli kuitenkin kehittyy ottelu ottelulta. Pelaajista näkee, että jalkapallo on ennen kaikkea hauskaa.
Pelaajat puhuvat eri kielillä, mutta äänestä päättelee helposti, jos joku pyytää syöttöä maalintekopaikkaan. Jokaista maalia seuraa ylävitosia.
Jalkapallo on tehokas sillanrakentaja, koska sen tuntevat kaikki, ja kiintymystä lajiin ei rajoita maantiede, uskonto tai etninen tausta. Vastaanottokeskuksessa jalkapallo on henkireikä.
Ilman työlupaa ja mahdollisuutta kouluttautua, arjessa on vaikea keksiä mitään tekemistä, kertoo Saddei. Turhautumista voi purkaa jalkapalloharjoituksissa ja säännölliset turnaukset ovat viikon kohokohtia.
”Turnauksen voittajat saavat pokaalin ja Facebook-päivityksistä näkee, että he ovat aidosti ylpeitä siitä.”
Ugandassa pakolaiset saavat heti oikeuden koulutukseen ja työntekoon, kertoo Ugandan pakolaiskomissaari David Apollo Kazungu.
Ugandan rajan ylitti vuonna 2016 enemmän pakolaisia, kuin mitä ylitti Välimeren Eurooppaan. Pakolaisia on yhteensä jo yli miljoona. Suurin osa on Etelä-Sudanista, jonka levottomuudet ovat aiheuttaneet Afrikan suurimman pakolaiskriisin.
Uganda on tähän mennessä selviytynyt kohtuullisesti tilanteesta, joka on ajanut Euroopan kriisin partaalle. Kysyimme pakolaiskomissaari David Apollo Kazungulta, miten Uganda on sen tehnyt.
Miten Uganda selviää pakolaistilanteesta? ”Meillä on pitkä kokemus pakolaisten vastaanottamisesta ja moni Ugandan entisistä ja nykyisistä päättäjistä on ollut pakolaisia. Uhkan sijaan me kohtelemme pakolaisia mahdollisuutena. Pakolaisten oikeudet on ankkuroitu lainsäädäntöömme.”
Mitä käytännössä tapahtuu, kun pakolaiset saapuvat maahan? ”Pakolaiset saavat heti rekisteröitymisen jälkeen oikeuden käydä koulua, tehdä töitä, perustaa yrityksiä ja liikkua vapaasti maassa. He saavat myös tilkun maata pakolaisasutusalueilla ruuan viljelyyn. Heillä on samat oikeudet kuin ugandalaisilla – äänestysoikeutta lukuun ottamatta.
Mikä rooli Kirkon Ulkomaanavulla on Ugandassa? ”Kirkon Ulkomaanapu on tukenut koulutusta kriisitilanteessa ja järjestänyt ammatillista koulutusta. Pakolaisille on tärkeää oppia ammatteihin hyödyllisiä taitoja ja Uganda hyötyy pakolaisten työllistymisestä. Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää panostaa pakolaisten koulutukseen. Se on myös hyödyksi, kun he palaavat kotimaahansa. Olemme nähneet, että koulutus muuttaa ihmisiä.”
Kysytäänkö Ugandalta koskaan neuvoja pakolaisasioissa? ”Kyllä. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on sanonut, että lähestymistavastamme on esimerkiksi koko maailmalle. Olemme vaihtaneet ajatuksia ja vastanneet lukuisiin kysymyksiin muista maista, ja vierailuja on ollut ainakin Malawista, Tansaniasta, Etiopiasta ja Sambiasta.”
Ugandaan on heinäkuusta 2016 lähtien saapunut tuhansia pakolaisia päivässä. Kuinka vakava tilanne mielestäsi on? ”Uganda on sitoutunut pitämään rajansa auki pakolaisille, ja kansainvälisen yhteisön pitää osaltaan varmistaa, että resurssit riittävät takaamaan näille ihmisille mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään pakolaisinakin.” [Viime vuonna noin 250 miljoonan dollarin rahoitustarpeesta täyttyi 40 prosenttia.]
Mikä motivoi sinua työssäsi? ”Työ inhimillisyyden puolesta ja se, että osaltani pystyn tekemään jotakin auttaakseni tässä humanitaarisessa kriisissä.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
