36-vuotias Yousra Feisal al-Hammad on luonteeltaan taistelija. Kotona Syyriassa Yousra työskenteli apteekissa ja asui onnellisesti perheensä kanssa kaksikerroksisessa talossa. Nyt hän jakaa huoneen seitsemän tyttärensä kanssa Jordanian Ammanissa. Tämä on hänen tarinansa.
Menin naimisiin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Halusin opiskella oikeustiedettä, mutta isä halusi minun menevän naimisiin. Asuimme tuolloin Kuwaitissa.
Avioliitosta huolimatta pääsin neljäksi vuodeksi yliopistoon, josta minulla on taloushallinnon tutkinto. Kaksi vanhinta tytärtäni, Yasmeen ja Dalal, ovat tästä liitosta. Mies kuitenkin löi ja nöyryytti minua ja lopulta päätin erota. En halunnut häneltä yhtään mitään. Mies ei ole pitänyt mitään yhteyttä edes lapsiinsa.
Ero oli shokki perheelleni. Olin ensimmäinen, joka otti eron miehestään. Sanoin isälleni, että nyt on minun vuoroni, enkä tarvitse teiltä mitään. Eron jälkeen ajattelin, etten enää koskaan mene naimisiin.
Tapasin kuitenkin pian itseäni puolet vanhemman varakkaan miehen, jonka kanssa päätin avioitua. Palasimme Syyriaan Damaskokseen ja avasimme apteekin, jossa työskentelin iltapäivisin. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, jossa koko perhe oli ympärillä. Se oli onnellista aikaa.
Kun hallituksen vastaiset mielenosoitukset alkoivat Syyriassa vuonna 2011, osallistuin niihin vuoden ajan aktiivisesti. Sitten neljä ystävääni tapettiin silmieni edessä. Luulen, että joku läheinen kavalsi heidät.
Sodan syttyessä ihmiset alkoivat varastaa lääkkeitä apteekista ja lopulta pommit tuhosivat rakennuksen. Kun Syyrian hallituksen joukot ympäröivät kaupungin, pakenimme perheen kanssa vanhempieni luokse maaseudulle.
Pian minut ja mieheni pidätettiin. Minua syytettiin kapinallisten, naapureiden ja haavoittuneiden auttamisesta, kun yritin hankkia lääkkeitä tai lainasin autoani. Ehkä tämä oli myös keino kiristää rahaa perheeltäni. He iskivät minua takaraivoon ja pyörryin. Lapseni näkivät tämän.
Minut vapautettiin parin viikon jälkeen, kun vanhempani maksoivat takuita vajaan 9 000 euron edestä. Tämän jälkeen syytteitä minua vastaan ei enää nostettu. Miehestäni en ole pidätyksen jälkeen kuullut sanaakaan. Ehkä hän on edelleen pidätettynä. Ehkä hän on kuollut. En tiedä hänestä mitään.
Pakenin tyttärieni kanssa Jordaniaan keväällä 2013. Matkalla tiet olivat täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Rajanylityksen jälkeen asuimme pakolaisleirissä, kunnes onnistuin järjestämään meidät ulos leiristä maksamalla tarvittavista dokumenteista. Pelkäsin tauteja ja raiskauksia, ja vuokrasin perheellemme Ammanista huoneen asunnosta, jonka jaamme toisen perheen kanssa.
Vaikka minulla on hyvä koulutus, työnsaanti Jordaniassa on hyvin vaikeaa. Kaikki todistukset ja viralliset asiakirjat, joilla voisin osoittaa pätevyyteni, jäivät Syyriaan. Minulla on mukana vain syyrialainen ajokorttini.
Aluksi sain työpaikan sairaalasta, jossa huolehdin syyrialaisten naisten kylvettämisestä ja muusta hygieniasta. Sairaalassa piti kuitenkin yöpyä, enkä voinut pidemmän päälle jättää tyttäriäni yksin.
Vanhimmat tytöt ovat jo sen ikäisiä, että heitä ei voi jättää keskenään kotiin, koska samassa huoneistossa asuu toiseen perheeseen kuuluvia miehiä.
Arkemme on tällä hetkellä todellista sinnittelyä toimeentulon äärirajoilla. Minun pitää maksaa puolet asunnon vuokrasta ja lisäksi tulevat pakolliset vesi-, sähkö- ja ruokakulut.
Ansaitsen rahaa tekemällä ruokaa tilauksia vastaan. Olen kiinnittänyt mainoksia lähialueille ja viesti palvelustani kulkee suusta suuhun. Kilpailu on kovaa, sillä monet naiset hankkivat elantonsa samalla lailla.
Pakolaisuus on muuttanut minua. Olen aina ollut luonteeltani taistelija, mutta nyt taistelen ainoastaan tyttärieni vuoksi. Heillä ei ole ketään. Minun on oltava heille äiti ja isä.
Toivon, että saisin hankittua perheellemme oman asunnon, jossa voisimme elää rauhassa. Toinen unelmani on taata tytöille hyvä koulutus. Syyriassa he menestyivät koulussa ja siellä olisin pystynyt rahoittamaan heidän yliopisto-opintonsa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Jordania on hyvin kallis maa.
Ennen kaikkea toivon, että tyttäreni olisivat elämässään onnellisia. En haluaisi, että he toistavat omia virheitäni.
Usko Jumalaan, vanhempieni rukoukset ja luottamus siihen, että huominen on aina sata prosenttia parempi kuin tämä päivä, ovat antaneet minulle voimaa. Syyriaan en kuitenkaan palaa enää koskaan, sillä pelkään liikaa, mitä minulle ja perheelleni tapahtuisi.
Yousran kouluikäiset tytöt käyvät Jordaniassa koulua ja heistä kolme vanhinta osallistuu myös Kirkon Ulkomaanavun taidetyöpajoihin sekä englannintunneille Itä-Ammanissa sijaitsevassa koulutuskeskuksessa. Koulutuskeskusta tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi.
Sota on pakottanut syyrialaisnuoret aikuistumaan liian varhain. Koulu on jäänyt kesken eikä leikkiin ole aikaa. Kirkon Ulkomaanapu haluaa antaa pakolaislapsille mahdollisuuden opiskeluun ja harrastuksiin – toivoon paremmasta tulevaisuudesta.
Teksti: Erik Nyström, Kuvat: Ville Asikainen
Fakta
Pinta-alaltaan lähes neljä kertaa Suomea pienempi Jordania on ottanut vastaan kolmanneksi eniten syyrialaisia pakolaisia maailmassa. Heitä on rekisteröity noin 650 000, mutta arvioiden mukaan heitä on jopa 1,4 miljoonaa.
Nuorisotyöttömyys on virallisten arvioiden mukaan 30 prosenttia. Jordaniassa on pulaa luonnonvaroista, ja maa on riippuvainen veden ja energian tuonnista naapurimaista.
Kirkon Ulkomaanavun toiminnasta Jordaniassa on vuoden 2016 aikana hyötynyt noin 12 000 pakolaista.
Vuoden 2017 Yhteisvastuukeräys tukee nuoria syyrialaisia pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu tarjoaa 12–30-vuotiaille pakolaisille koulutusta ja psykososiaalista tukea.
Veren haju leijui kaikkialla kaupungissa.
Muisto ällöttää 14-vuotiasta Mohammed Rajubia.
Luoteja sateli makuuhuoneen ikkunoista, ja pommi tuhosi isän rakentaman talon terassin. Perhe säntäsi ulos ennen kuin talo hajosi heidän silmiensä edessä, kivi kiveltä. Kaikki oli tuusannuuskana.
Ihmiset kantoivat lapsiaan, heittäytyivät tai kaatuivat maahan ja itkivät holtittomasti.
”Lopetin hengittämisen, koska en halunnut verenhajua muistiini. Vihasin sitä niin paljon”, Mohammed sanoo.
Mohammed on kotoisin Syyrian Homsista. Se on ollut yksi Syyrian kuusi vuotta jatkuneen sodan polttopisteistä. Kapinalliset pitivät Homsia hallussaan sodan alkuvaiheessa, ja hallitus pommitti sitä ankarasti. Pommituksissa kuoli tuhansia siviilejä. Oli pienestä kiinni, että silloin 10-vuotias Mohammed ei ollut heidän joukossaan.
Kammottava pakomatka
Mohammed vangitsee kuulijansa intensiivisellä katseella. Hän käyttää ikäisekseen harvinaisen rikasta arabiaa.
Istumme suojassa paahtavalta auringolta Kirkon Ulkomaanavun koulutuskeskuksen sisäänkäynnillä Itä-Ammanissa. Täällä Mohammed oppii englantia ja pelaa jalkapalloa ystäviensä kanssa.
Syyriassa Mohammed oli kympin oppilas ja muistaa lämmöllä, kun opettaja palkitsi hänet äidinkielestään kiinnittämällä tähtitarran hänen otsaansa. Hän tietää jo, että haluaa opiskella toimittajaksi.
”Isäni sanoo, että koulutukseni on viimeinen asia, josta voimme pitää kiinni. Menetimme kaiken muun.”
Mohammed kotonaan Itä-Ammanissa. Hänen kanssaan asuvat hänen vanhempansa ja yksi sisko. Yli 80 prosenttia Jordaniaan paenneista syyrialaisista asuu kaupungeissa.
Perhe pääsi bussilla pois Homsista, mutta matka oli kamala. Tienlaidat olivat täynnä ruumiita. Matkustajia kehotettiin pitämään suut auki, jotta pommitusten paine ei särkisi korvia. Tarkastuspisteellä Mohammedin sisko yritettiin raiskata. Mohammed kuvailee päivää ”elämänsä rumimmaksi”.
Mohammed odotti vanhempiensa ja sisarustensa kanssa kuukausia tilaisuutta paeta sodan jaloista Syyrian pääkaupungin Damaskoksen liepeillä.
Lopulta tuli tilaisuus päästä Jordaniaan.
Bussikuski vakuutti, että tie oli turvallinen. Matkustajat olivat hermona ja bussin täytti sankka tupakansavu.
Taas bussi pysäytettiin. Matkustajia kuulusteltiin ja isää kohdeltiin Mohammedin mukaan ”kuin orjaa”.
”Isä vilkuili minua ja minä katsoin pois. Jos olisin nähnyt mitä hänelle tehtiin, nöyryytys olisi ollut täydellinen.”
Kaikki samassa veneessä
Keskuksessa pakolaiset saavat koulutusta. Vapaa-ajan aktiviteetit ovat samalla psykososiaalista tukea. Mohammedin käymät englannintunnit ovat keskuksen suosituimpia aktiviteetteja. Käsityöpajoista, parturikursseista ja valokuvausopinnoista oppii taitoja toimeentulon hankkimiseksi.
Kurssit vaihtuvat kysynnän mukaan. Kävijöitä on noin sata päivässä, arvioi keskuksen jordanialainen koordinaattori Omayma Qattash. Täällä pakolaiset tutustuvat myös toisiinsa – ja jordanialaisiin.
”Moni tulee tänne ikään kuin olisivat huolineen yksin. Täällä he huomaavat, että kaikki ovatkin samassa veneessä, ja että heidän kohtalonsa liikuttaa myös paikallisia”, Qattash sanoo.
Kun Fatima kuuli ensimmäistä kertaa sirkuksesta, hän ajatteli pelleä. Nyt hän työskentelee osapäiväisesti ja ohjaa nuorempia tyttöjä harrastuksessa.
Jordaniaan saapuneista pakolaisista yli 80 prosenttia asuu kaupungissa, loput pakolaisleireillä. Aavikolla lähellä Syyrian rajaa sijaitseva Za’atarin pakolaisleiri on 80 000 asukkaallaan Jordanian suurin.
20-vuotias Fatima Hariri on asunut Za’atarissa jo neljä vuotta. Alussa äiti itki jatkuvasti, ja nuorin sisar sairastui vakavasti. Lisäksi Fatiman 15-vuotiaana solmima avioliitto päättyi vähän ennen pakomatkaa.
Hariri kävi tunnollisesti koulunsa ennen sodan alkua ja suunnitteli jatko-opintojaan, kun taistelut pakottivat perheen Jordaniaan.
”Kävelimme tuntikausia kukkuloilla. Pienille lapsille annettiin unilääkkeitä, jotta pystyimme liikkumaan aivan hiljaa”, hän kertoo.
Nuorten kohtalo suurin huoli
Pakolaisten suurin huoli on lasten ja nuorten tulevaisuus. Yli kolmasosa pakolaislapsista ja -nuorista on nyt koulutusjärjestelmän ulkopuolella. Luokkahuoneet ovat pullollaan, ja kouluun pääsy edellyttää esimerkiksi henkilötodistuksia, joita kaikilla ei ole mukanaan. Useimmat eivät uskoneet sodan venyvän vuosikausien mittaiseksi.
Za’atarissa Fatimasta tuntui aluksi, että kaikki unelmat olivat kuolleet. Vanhemmat kuitenkin kannustivat häntä Kirkon Ulkomaanavun sirkuskouluun.
Nyt hän työskentelee osa-aikaisesti nuorten tyttöjen ohjaajana – ja on päässyt yliopistoon lukemaan sairaalahallintoa. Siitä hän kiittää sirkuksen elämään tuomaa järjestystä ja itseluottamusta.
Harrastuksilla ylläpidetään toivoa, ja Ulkomaanapu järjestää sirkuksen lisäksi muun muassa jalkapalloa, musiikkia ja shakkia.
”Saavuttuani leiriin, olin vihainen. Sirkuksen ansiosta olen löytänyt toivon, hymyn ja ilon uudelleen”, Fatima sanoo.
Rakkauden paluu Syyriaan
Fatima ja Mona työskentelevät Kirkon Ulkomaanavun sirkuksen ohjaajina. Sirkuksessa tytöt ja pojat harjoittelevat päivittäin omissa vuoroissaan ja oppivat huimia temppuja.
Mohammed menestyi aluksi hyvin jordanialaisen koulun kuudennella luokalla. Syksyllä hän joutui silti jättämään koulun kesken ja tekee nyt 11-tuntisia päiviä siivoojana. Isän palkka tarjoilijana ei riitä laskuihin.
Yli 60 prosenttia syyrialaisperheistä on riippuvaisia töissä käyvistä lapsista. Mohammed ei kuitenkaan ole lannistumassa. Pitkän keskustelun jälkeen hän paljastaa suurimman haaveensa.
”Se on ehkä hiukan vaikea”, hän varoittaa. ”Mutta haluan Syyrian presidentiksi.”
Mohammed seuraa uutisia, keskustelee aikuisten kanssa sodasta ja tutustuu ikäisiinsä lapsiin. Hän sanoo verkostoituvansa ja tietää siksi, mitä Syyria tarvitsee.
”Talonsa menettäneet tarvitsevat uuden kodin ja kaikille syyrialaisille kuuluu koulutus ja työpaikka.”
Sota on Mohammedin mielestä paaduttanut syyrialaisten sydämet. Ennen sotaa ne olivat täynnä rakkautta. Nyt tämä rakkaus on palautettava.
Mohammed saa voimia äidiltään. He lohduttavat vuoroin toisiaan. Äiti toistaa usein Mohammedille, että huomenna on parempi päivä. Mohammedin suosikkihetkiä ovat, kun hän joskus saa äitinsä nauramaan.
”Jos murehdimme vain menneitä, voimme samalla unohtaa tulevaisuuden.”
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen ja mahdollista toivo Mohammedille ja Fatimalle osoitteessa yhteisvastuu.fi. Alla olevista videoista voit katsoa heidän tarinansa.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Kreikalla on kiire saada 14 000 kouluikäistä pakolaista kouluun. Lapset ja nuoret ovat olleet vuosia poissa koulusta, ja koulutus on heidän tulevaisuutensa kannalta ratkaiseva.
Teksti: Erik Nyström, Kuvat: Ville Nykänen
Kreikassa noin 60 000 pakolaista
Pakolaisista kolmasosa on lapsia, ja 50 prosenttia Syyriasta.
Pakolaiset odottavat joko turvapaikkapäätöstä Kreikasta tai uudelleensijoitusta toiseen EU-maahan.
Kirkon Ulkomaanapu tukee pakolaislasten ja -nuorten koulutusta ja henkistä jaksamista.
Keräystä voi tukea toistaiseksi: FI33 1572 3000 5005 04 viestikenttään: Pakolaiset Kreikassa
Vuosi sitten Abdulhamidin ja Manalin yhdeksänhenkinen perhe tarpoi liejuisia vuoristopolkuja Syyrian ja Turkin välillä.
Aleppon asukkaat pakenivat veristä sotaa. Matkaa taitettiin öisin ihmissalakuljettajien armoilla. Opas toisensa jälkeen vaati perheeltä satoja tai tuhansia dollareita tien näyttämisestä. Hädän keskellä ei ollut aikaa laskea rahoja.
Perheen talo oli tuhoutunut Aleppon kiihtyneissä pommituksissa, ja 9-vuotias Fatima pelkäsi hävittäjiä. Rahat riittivät juuri ja juuri perille pääsemiseen. Lopuksi tehtiin vaarallinen venematka Izmiristä Mitlivniin.
”Kaikilla ei kuitenkaan ollut varaa paeta, ja moni jäi odottamaan sodan loppua. Heistä moni on kuollut”, Manal sanoo. He pitävät vielä yhteyttä sukulaisiin ja naapureihin Aleppossa.
Perhe on juuri muuttanut kerrostaloasuntoon Ateenassa. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n tavoitteena on siirtää yhä useampia pakolaisia leireistä oikeisiin asuntoihin.
Sisustus on vaatimaton, mutta riittävä. Kolmiosta löytyy muutama sänky, pöytä, tuoleja, jääkaappi ja eteisestä kenkäteline.
Olohuone on sisustettu arabialaisittain matoilla ja tyynyillä, ja tuolilla seisoo pieni telkkari. Lapsilla on myös tilaa juosta, ja 5-vuotiasta Fahdia ja 6-vuotiasta Zeinabia, huvittaa leikkiä piilosta. Abdulhamid hymyilee.
”Tunnen itseni taas ihmiseksi”, hän sanoo
Manalin (vas. ylhäällä) ja Abdulhamidin (kesk. ylhäällä) perhe sinnitteli pitkän pakomatkan ihmissalakuljettajien armoilla. Kuvassa heidän lapsensa Thuraya ja Mohammed (vas. ylh.) ja Zeinab, Intisar, Fatima, Fahd ja Miriam (vas. alh.). Kuva: Ville Nykänen
Moni pakolainen tullut jäädäkseen
Abdulhamidin perhe asui Aleppon itäosassa, jota Venäjä sekä Syyrian hallituksen joukot pommittivat armottomasti syksyllä. Perhe eli pitkään uskossa, että sota jossain vaiheessa loppuisi.
12-vuotiaan Miriamin koulu romahti jo, kun hän kävi alakoulun ensimmäistä luokkaa. Sota kuitenkin vain paheni, ja perhe päätti lopulta yrittää matkaa Saksaan, Ruotsiin tai Suomeen. He kuitenkin jäivät Kreikkaan.
”Lapset kyllä rakastavat Kreikkaa. Mutta ymmärrän, että Kreikan taloudella ei mene hyvin, enkä haluaisi jäädä kreikkalaisille taakaksi”, Abdulhamid sanoo.
Vuoden 2015 aikana Kreikka oli lähinnä välietappi nuorille miehille matkalla Pohjois-Eurooppaan. Viime keväänä EU kuitenkin sulki niin kutsutun Balkanin-reitin ja solmi Turkin kanssa sopimuksen, joka esti uusia tulijoita. Abdulhamidin perhe kuului niihin 60 000 pakolaiseen, jotka jäivät Kreikkaan.
Pakolaisia on sen jälkeen ollut määrä siirtää Kreikasta muihin EU-maihin, ja Turkin-sopimuksen jälkeen saapuneet piti lähettää takaisin Turkkiin. Suunnitelma oli tehoton – vain murto-osa on lähtenyt maasta.
”Kreikka on ajan myötä ymmärtänyt, että moni pakolainen on tullut jäädäkseen”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntijana Kreikassa työskennellyt Helena Sandberg sanoo.
Turvapaikkahakemusten käsittely etenee hitaasti. Useimmat eivät tule saamaan päätöstä vähintään puoleen vuoteen. Siksi aika ei Sandbergin mielestä ole kypsä uusien pakolaisten vastaanottamiseksi.
EU päätti silti joulukuussa, että pakolaisia voidaan palauttaa Kreikkaan. Sitä ennen katsottiin, että pakolaisilla on Kreikassa niin huonot olot, että sieltä muihin EU-maihin matkustaneita pakolaisia ei voida palauttaa Kreikkaan.
”Kuinka monta kertaa etenkin lasten ja nuorten on aloitettava alusta tuntemattomassa paikassa? He ovat jo käyneet läpi kuukausia ja vuosia muutoksia ja epävakautta”, Sandberg sanoo.
Koulun aloittaminen valtava haaste
Pakolaislapset ovat olleet keskimäärin kaksi vuotta poissa koulusta. Syyrialaisista moni ei sodan takia ole edes aloittanut koulua. He eivät esimerkiksi ole opiskelleet äidinkieltään.
Useamman kielen lukeminen kerralla on valtava haaste, etenkin kun kyse on kolmesta aakkosesta: ensin arabia tai farsi, ja sitten vielä englanti ja kreikka. Kaikki eivät ole edes pitäneet kynää kädessään, kertoo opettaja Evangelina Zachopoulos. Hän työskentelee pakolaisleireillä Ateenan ulkopuolella.
”Moni oppilaista lukee ja kirjoittaa ensimmäistä kertaa kreikaksi ja englanniksi”, kertoo Zachopoulos.
Aleppoon kohdistuneet ilmaiskut sai 9-vuotiaan Fatiman pelkäämään lentokoneita. Kuva: Ville Nykänen
Abdulhamidin perheen ruokapöydässä Fatima pänttää substantiiveja oppikirjastaan. Kun häneltä kysyy arabiaksi, mitä kirjan kuvissa on, hän vastaa jo virheettömästi.
”Sitruuna. Tuoli. Kameli”, hän toistaa kreikaksi.
Fatima ja hänen siskonsa Miriam ovat osallistuneet Kirkon Ulkomaanavun tukemaan päivätoimintaan ja esikouluun, joiden tarkoituksena on valmistaa lapsia palaamaan kouluun. Miriam ei ole ollut koulussa viiteen vuoteen, mutta käy nyt iltapäivisin tunneilla muiden pakolaisten kanssa.
”Tykkään lukea ja laskea, mutta englannintunnit ovat parhaita. Ei se ole niin vaikeaa, mutta saan joskus läksyapua siskoltani”, hän sanoo.
”Vuodamme verta, mutta haluamme auttaa heitä”
Kreikkalaiset koulut alkoivat ottaa vastaan pakolaisia lokakuussa, mutta tähän mennessä vain tuhat yhteensä 14 000 kouluikäisestä lapsesta on koulussa. Vielä marraskuussa tavoite oli saada kaikki pakolaislapset aloittamaan ennen vuoden loppua.
Myöhästymiseen on sekä taloudellisia että poliittisia syitä. Kreikan talous on yhä kuralla, ja se tekee pakolaistilanteesta entistä vaikeamman. Paikallisväestö on osoittanut mieltään pakolaisten koulunkäynnin aloittamista vastaan, minkä takia lapsia on päästetty kouluun aiottua hitaammin.
Vanhemmat ovat esimerkiksi huolissaan, että pakolaislapset toisivat tauteja kouluun. Viranomaiset ja järjestöt tekevät paljon töitä vakuuttaakseen, että pakolaiset on rokotettu.
Kreikkalaiset suhtautuvat silti pääosin myönteisesti pakolaisiin, Zachopoulos vakuuttaa.
”Me vuodamme verta, mutta haluamme auttaa heitä. Teemme parhaamme ruoalla, vaatteilla ja rakkaudella, ja toivomme, että he tekisivät saman meille, jos olisimme heidän kengissään.”
Lapset haluavat lääkäreiksi
Lasten ja nuorten tulevaisuus on pakolaisten keskuudessa suurin puheenaihe. Koulutus ei välttämättä paranna heidän tilannettaan saman tien, mutta pitkällä tähtäimellä se on ainoita keinoja selviytyä.
”Koulutuksella päästään elämässä eteenpäin ja selviydytään vaikeuksista”, Abdulhamid sanoo.
6-vuotias Zeinab harjoittelee numeroiden kirjoittamista kolmella kielellä. Syyriasta tulleet lapset tarvitsevat kreikan ja englannin lisäksi äidinkielenopetusta. Kuva: Ville Nykänen
Kotona Aleppossa Abdulhamid johti autokorjaamoa ja sen seitsemää työntekijää. Hän on taustaltaan insinööri, ja painottaa, että koulutusta on hänen suvussaan aina pidetty kaikkein tärkeimpänä.
Abdulhamidin korkein toive on, että tyttäretkin saavat korkeakoulutuksen. Toive on tarttunut jo lapsiin, ja heillä kaikilla on jo suosikkiammatti. Jokainen haluaa lääkäriksi.
Sisarukset ovat jo jaotelleet erikoistumisia keskenään. Muut haluavat iholääkäriksi, hammaslääkäriksi ja kirurgiksi, Abdulhamid luettelee. Manal kertoo, että lasten into tarttuu koko perheeseen.
”Lasteni opiskelu tekee minustakin optimistisen”, hän sanoo.
Juttu julkaistiin alun perin Kotimaa-lehdessä lauantaina 28 tammikuuta. Jutun voi avata tästä.
”Näimme, kuinka naapurin tyttö kuoli raketti-iskussa kauppareissulla Sanaassa. Lapseni ovat nähneet painajaisia siitä lähtien”, kertoo Somalimaahan paennut Halimo Omar Mohammed.
Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen
Viime vuoden elokuussa Lul Muhammud, 49, seisoi tiskaamassa keittiössään Jemenin pääkaupungissa Sanaassa.
”Kun nostin katseeni, näin, että ikkunani edestä lensi ohjus. Koko talo tärisi. Mielessäni kävi kirkkaana ajatus: nyt kuolen.”
Jemenin sisällissota oli alkanut keväällä 2015, kun huthikapinalliset ajoivat silloisen hallituksen pois Sanaasta.
Muhammudin asuinalueella ilmaiskut olivat alkaneet keskikesällä.
”Ohjus ammuttiin mereltä, laivasta”, hän kertoo.
Ohjus osui naapuriin. Muhammud ei kuollut, mutta talon kattoon tuli halkeamia.
”Ajattelin, että me olemme seuraavat.”
Kapinallisten halussa pitämiä alueita vastaan on YK:n arvion mukaan tehty tuhansia ilmaiskuja. Niiden takana ovat hallitukselle uskolliset joukot sekä Saudi-Arabia liittolaisineen. Kaikkiaan väkivaltaisuuksissa on eri arvioiden mukaan kuollut ainakin 10 000 ihmistä maaliskuusta 2015 lähtien. Heistä noin 4 000 siviilejä.
Jemenistä syksyllä 2015 sotaa paennut Fosie Ibrahim Ali pitää Nasiib-nimistä sekatavarakauppaa Hargeisassa. Nimi tarkoittaa onnekasta.
Muhammud yritti myydä tavaroitaan. Niitä oli kertynyt. Somalimaan köyhältä maaseudulta kotoisin oleva Muhammud lähti noin kolmikymppisenä Jemeniin paremman elämän toivossa. Hän elätti itsensä lähinnä siivoojan töillä, kuten kymmenettuhannet Somaliasta ja Somalimaasta Jemeniin 1990- ja 2000-luvulla muuttaneet naiset.
Jemeniin on lähdetty Somaliasta paremman toimeentulon ja koulutusmahdollisuuksien perässä. Moni pakeni sinne Somalian julmaa sisällissotaa 1990-luvun alussa. Jemenissä asui ennen väkivaltaisuuksien alkua noin 250 000 somalialaistaustaista ihmistä. Nyt osa heistä joutuu lähtemään sodan jaloista toistamiseen.
Loppukesä 2015 oli Jemenissä vaikea. Kotoa pelotti poistua. Joka päivä ei saanut enää syödäkseen. Kolme päivää ohjusiskun jälkeen Muhammud luovutti. Kukaan ei halunnut ostaa mitään. Kadun varrella talojen ikkunat olivat rikki ja seinissä oli halkeamia, mutta talot olivat pystyssä – toistaiseksi. Ainakin kolme ihmistä oli kuollut. Muhammud oli nähnyt ruumiit kadulla.
”Kuulin, että lähellä asuinpaikkaani olisi ollut huthikapinallisten tukikohta. Ehkä siksi me olimme ilmaiskujen kohteena”, hän arvelee nyt pikkuruisessa lounaskeittiössään Somalimaan pääkaupungin Hargeisan laitamilla.
Taistelut ovat pahentaneet ruokapulaa jo ennestään hyvin köyhässä ja ruokatuonnista täysin riippuvaisessa Jemenissä. Maailman ruokaohjelman WFP:n mukaan yli 14 miljoonaa jemeniläistä on ruoka-avun tarpeessa. Joillakin alueilla ruokaa on saatavissa, mutta hinnat ovat kivunneet korkeiksi. Ilmaiskut pakottavat ihmisiä pysymään kotona.
Muhammud lähti Sanaasta mukanaan vain päällään olevat vaatteet ja sen verran rahaa, että se riitti juuri ja juuri laivalippuun. Hän liittyi noin sadan somalialaistaustaisen ihmisen joukkoon, joka pakeni yhdessä kohti Al Mukallan satamaa.
He matkustivat täpötäydellä laivalla Adeninlahden yli Somalimaahan. Aluksi satamaviranomaiset eivät halunneet antaa pakolaisia täynnä olevan laivan rantautua, vaan laiva jäi päiväksi jumiin merelle. Köyhällä, kuivuuden kanssa kamppailevalla Somalimaalla on vähän valmiuksia ottaa vastaan maahan pyrkiviä pakolaisia.
Halimo Omar Mohammed pakeni perheineen Jemenistä Hargeisaan viime vuoden elokuussa. ”Näimme, miten naapurin tyttö kuoli raketti-iskussa kauppareissulla. Lapset alkoivat nähdä painajaisia joka yö, he näkevät niitä vieläkin”, hän sanoo.
Jemenin sisällissota
Sisällissota alkoi maaliskuussa 2015, kun shiialaiset huthikapinalliset ajoivat silloisen hallituksen pois pääkaupungista Sanaasta.
20 kuukautta jatkuneen sisällissodan vuoksi lähes 19 miljoonaa ihmistä on humanitaarisen avun tarpeessa.
Saudi-Arabia liittolaisineen tukee syrjäytetyn presidentin Abd-Rabbu Mansour Hadin joukkoja. Se on tehnyt kapinallisia vastaan tuhansia ilmaiskuja. YK:n arvion mukaan Saudi-Arabia liittolaisineen on vastuussa ainakin 2000 siviilin kuolemasta. Kapinallisten puolestaan väitetään saavan tukea Saudi-Arabian veriviholliselta Iranilta.
Jemenistä oli marraskuun loppuun mennessä paennut yli 180 000 ihmistä. Heistä yli 40 000 Somaliaan ja Somalimaahan.
Kirkon Ulkomaanapu auttaa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kanssa Jemenistä palaavia pakolaisia muun muassa tarjoamalla lyhyitä ammattikoulutusjaksoja ja tukea omien pienyritysten perustamiseen Somalimaassa.
Myös Halimo Omar Mohammed, 38 saapui Berberan satamaan laivalla. Hän sai Jemenistä mukaansa ainoastaan päällään olleet vaatteet ja 50 dollaria.
Berberan satamassa Omar Mohammed vietti ensin kuusi päivää siirtolaisjärjestö IOM:n väliaikaisessa vastaanottokeskuksessa. Sitten sieltä oli lähdettävä.
”Sanoin taksikuskille, että en tunne täältä ketään enkä tiedä, mihin voisin mennä. Kuljettaja sanoi, että et sinä tähän autoonkaan voi jäädä. Hän soitti lopulta tuttavalleen, joka otti minut ja nuorimmat lapseni luokseen ensimmäiseksi yöksi.”
Jemenistä on paennut pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan yli 180 000 ihmistä. Hargeisan markkinoilla sekatavarakauppaa pyörittävä Fosie Ibrahim Ali, 48, pitää yhteyttä Jemenissä yhä oleviin tuttaviinsa.
”Ihmiset kertovat ilmaiskuista ja kemiallisesta sodasta. Pahinta on huthikapinallisten miehittämillä alueilla. Kuulin vasta, että entisellä asuinalueellani vanhemmat ja kaksi lasta kuolivat, kun kaasukanisteri putosi talon katosta läpi. Ainoastaan perheen vanhin tytär selvisi.”
