Väkivaltainen radikalisaatio koskettaa syvästi koko perhettä ja yhteisöä, josta nuori lähtee ääriliikkeen matkaan. Reach Out 3 -hanke keskittyy rakentamaan radikalisaation vastaisessa työssä keinoja, joilla voidaan tukea radikalisoituneen sosiaalisia verkostoja ja rakentaa luottamusta niiden ja viranomaisten välille.
Reach Out 3 -hanke on osa Suomen kansallista väkivaltaisen radikalisaation ja ekstremismin ennaltaehkäisyn kansallista toimenpideohjelmaa vuosina 2019–2023. Yhteistyössä ovat mukana sisäministeriön lisäksi muun muassa Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun väkivaltaisen radikalismin ennaltaehkäisyn paikallisverkostot, Erätauko-säätiö, Helsingin yliopisto, Pelastakaa Lapset ry ja Helsingin Diakonissalaitos.
Reach Out 3 -hankkeessa tuetaan viranomaisten, eri uskonnollisten yhteisöjen ja järjestöjen välisen yhteistyön ja luottamuksen rakentamista sekä kehitetään uusia toimintamalleja ja tuen muotoja perheille, joita väkivaltainen radikalisaatio on koskettanut.
”Perheet tarvitsevat tukea, koska esimerkiksi nuoren radikalisaatio vaikuttaa eniten hänen omaan perheeseensä ja se voi olla perheenjäsenille syvä trauma vielä vuosien kuluttua. Kriisin pitkittymiseen vaikuttaa se, että perheenjäsenet voivat kokea tilanteen niin häpeälliseksi, että he eivät uskalla puhua asiasta”, kertoo Reach Out -hankkeen koordinaattori Habiba Ali Kirkon Ulkomaanavusta.
Väkivaltaisen radikalisaation ehkäisyssä keskitytään pääsääntöisesti yksilötason interventioihin, vaikka yksilön ajautumiseen äärijärjestöjen toiminnan ja ajattelun piiriin vaikuttavat merkittävästi myös lähipiiri ja sosiaaliset verkostot.
”Lähipiiri ja sosiaaliset verkostot ovat merkittävässä roolissa myös, kun yksilö haluaa irrottautua äärijärjestöstä”, sanoo Ali.
Uusi tieto auttaa luomaan parempaa yhteistyötä viranomaisten ja perheiden välille
Tällä hetkellä kansainvälisesti on olemassa vain vähän tietoa siitä, kuinka radikalisoituneiden perheitä tai laajempaa lähipiiriä, uskonnollinen yhteisö mukaan lukien, on tuettu ja minkälaisia vaikutuksia tukitoimilla tai niiden riittämättömyydellä on ollut.
Tukitoimien vaikutusta selvitetään Reach Out 3 -hankkeessa. Selvitykseen osallistuu Suomen lisäksi viisi muuta EU- ja ETA-maata. Tarkoituksena on lisätä tietoa eri maiden tukitoimista ja niiden vaikutuksista radikalisoituneiden lähipiirissä ja yhteisötasolla. Tietoa tukitoimien tarpeesta ja vaikutuksista tarvitaan, että perheille ja yhteisöille pystytään antamaan enemmän ja oikeanlaista tukea ja tuen piiriin pääsemistä voidaan kehittää.
”Suuntaamme aineistonkeruumatkamme kohteisiin, joissa on perhe- ja yhteisötasolla tehty jo runsas vuosikymmen pitkäjänteistä työtä. Parhaista toimintamalleista on varmasti runsaasti opittavaa meilläkin”, sanoo Marko Juntunen, Kirkon Ulkomaanavun vanhempi asiantuntija.
Toiminta tukee radikalisoitumiseen liittyvien stigmojen ja väärän tiedon purkamista
Suomessa väkivaltaisen radikalisaation ja ekstremismin ennaltaehkäisy perustuu laaja-alaiseen yhteistyöhön eri vastuuviranomaisten, järjestöjen ja uskonnollisten yhteisöjen välillä kansallisella ja paikallisella tasolla. Suomessa on viime vuosina tehty selvitystyötä koskien erityisesti sitä, kuinka haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt, jotka ovat radikalisoitumassa tai jo radikalisoituneet, löytäisivät palvelujen piiriin oikea-aikaisesti.
Suomessa julkaistiin vuonna 2019 sisäministeriön Rajapinta-hankkeen suositukset siitä, kuinka yhteistyötä viranomaisten, järjestöjen ja uskonnollisten yhteisöjen välillä tulisi tiivistää. Tarkoituksena on helpottaa apua tarvitsevien pääsy tuen piiriin. Reach Out 3 -työ jatkaa Rajapinta-hankkeen mukaisen yhteistyön tukemista ja tiedon levittämistä yhteisötasolle koulutusten ja yhteisödialogien avulla.
Reach Out 3 -hankkeen toiminnoissa edistetään seuraavia asioita:
Luottamuksen rakentaminen eri toimijoiden välillä yhteistyön lisäämiseksi ja
Väkivaltaisen radikalisoitumisen ennaltaehkäisytyössä toimivien järjestöjen ja uskonnollisten yhteisöjen osaamisen ja valmiuksien lisääminen, jotta haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja heidän lähipiirinsä saavat halutessaan riittävää tukea.
Reach Out 3:n aikana tuotetaan koulutusmateriaalia yhteistyössä hankkeen ohjausryhmän kanssa. Tarkoituksena on varmistaa, että materiaalien sisällöt vastaavat olemassa olevia käytäntöjä ja tukevat paikallisen yhteistyöverkostojen toimintaa. Lisäksi luodaan eri kielillä palveluohjausta tukevaa ohjeistusta, että eri kieliryhmillä on mahdollista toimia osana palveluohjausta ja pääsy tarvittavan tiedon äärelle. Vuorovaikutukseen perustuvalla dialogitoiminnalla vahvistetaan eri kohderyhmien kykyä ja osaamista hankalia aiheita koskevien turvallisten keskusteluiden fasilitoinnissa. Toiminta tukee radikalisoitumiseen liittyvien stigmojen ja väärän tiedon purkamista, mikä lisää valmiutta toimia osana ennaltaehkäisevää toimintaa ja kohdata tukea tarvitsevia ihmisiä.
SYYRIA. Sota on piinannut syyrialaisia keväästä 2011 asti. Maasta pakolaisena paenneiden ihmisten määrä vastaa Suomen väkilukua, ja lisäksi yli kuusi miljoonaa syyrialaista elää pakolaisena omassa maassaan.
Sodassa on lähes vuosikymmenen aikana nähty useita erilaisia vaiheita, ja osa syyrialaisista on paennut kotoaan jo useamman kerran joko oman maansa rajojen sisäpuolella tai ulkomaille.
Kun kotikatu ja kaikki tuttu joutuu putoavien pommien runnomaksi, mukaan ehtii ottaa vain tärkeimmän. Ihmiset sodan hävityksen ja kauhujen keskellä ikävöivät kotejaan ja toivovat lapsilleen parempaa tulevaisuutta.
Lokakuussa 2019 Syyrian naapurimaa Turkki aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa. Pommituksia kodeistaan pakeni yli 200 000 ihmistä. Heidän joukossaan olivat Rima Khalaf Muhamad, 37, ja Mariam al-Issa, 41.
”Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.”
”Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana”
Rima Khalaf Muhamad.
RIMA KHALAF MUHAMAD. ”Kuvitella, jos voisimme unohtaa kaiken tämän sotimisen, ajatella tulevaisuutta. Jos emme itsemme, niin ainakin lastemme vuoksi.
Asuin puolisoni ja lasteni kanssa Ras al-Ainin kaupungissa. Meitä on yhteensä viisi. Olimme sairaalassa toisen perheen kanssa, kun kotikaupunkini pommitukset lokakuun alussa alkoivat. Kokosin lapseni ja pakenimme koko perhe.
Elämä pakolaiskeskuksessa ei ole mukavaa, mutta se on parempaa kuin se, ettei ole mitään, tai asua teltoissa. Henkilökunta on tehnyt parhaansa tehdäkseen olomme tervetulleeksi. He ovat jakaneet meille patjoja ja peittoja, mutta talvi on kylmä. Jouduimme tekemään kaikkemme pysyäksemme lämpiminä, pukemaan nukkumaan mennessä kaikki vaatteet päälle.
Olemme joutuneet peseytymään ainoassa asuinhuoneessamme, jossa ei ole viemäröintiä. Alkuun meillä ei ollut kunnollisia käymälöitä, nytkään niitä ei ole tarpeeksi ihmisten lukumäärään nähden.
Alussa jaoimme huoneemme toisen perheen kanssa.
Silti ajattelen, että jätin ennemmin kaiken omaisuuteni ja kotini selviytyäkseni hengissä perheeni kanssa. Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana. Jos olisimme jääneet, olisimme varmasti joutuneet kranaattitulen tai ilmaiskujen kohteeksi. Joku perheestäni olisi voinut kuolla tai olisimme voineet jäädä sortuvan kotitalomme raunioihin tai menettää kaiken muutenkin. Jumala yksin tietää.
Eniten minua surettaa se, että lapseni eivät voi olla koulussa. He olivat peruskoulun neljännellä, viidennellä ja kuudennella luokalla.
Minä työskentelin leipomossa ja pelloilla. Niitin ja pakkasin vehnää ja kuminaa. Tein töitä aina, kun se oli mahdollista ja lapseni saivat olla koulussa. Vietimme paljon aikaa yhdessä perheenä mutta myös naapureidemme kanssa. Kokoonnuimme yhteen, juttelimme ja kerroimme vitsejä kuin olisimme yhtä perhettä.
Toivon eniten, että kotikaupunkimme palautuisi entiselleen ja voisimme palata sinne, tehdä töitä ja tuntea olevamme turvassa. Tietysti ajattelimme ensin, että lähtö olisi vain väliaikainen, että pystymme palaamaan. Odotimme iltahämärään asti vain ymmärtääksemme, ettei toivoa paluusta ollut. Siksi jatkoimme matkaa ja hakeuduimme pakolaiskeskukseen.”
”Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista”
Mariam al-Issa.
MARIAM AL-ISSA. “Perheeseeni kuuluvat puolisoni lisäksi poikani, kolme tytärtä ja yksi tyttärentytär.
Asumisolosuhteita tässä pakolaiskeskuksessa ei voi millään verrata kotiimme eikä kukaan varmasti niin tee. Asumme koulurakennuksessa ja täällä on vaikea löytää omaa rauhaa tai henkistä tukea. Meiltä puuttuu suurin osa elämiseen tarvittavista perustarvikkeista aina lämmöstä lähtien.
Kotikaupunkimme on nimeltään Ras al-Ain. Muistelen sitä ja erityisesti kotikatuamme, jota pitkin pakomatkamme alkoi. Lapseni pelkäsivät kuollakseen, kun hävittäjät ja kranaatinheittimet murjoivat kaupunkiamme. Meillä oli vain yksi vaihtoehto: paeta. Niin tekivät kaikki muutkin naapurustossamme.
Itselleni tämä oli jo toinen pakomatka. Valitsimme kohteeksemme Hasakan kaupungissa sijaitsevan pakolaiskeskuksen, koska se tuntui turvallisimmalta ja koska täällä lapsillani voi jossain vaiheessa olla mahdollisuus jatkaa koulunkäyntiään. Lapsistani nuorin on yhdeksännellä luokalla koulussa ja vanhimmat ovat jo opiskelemassa.
Tyttäristäni Amal on lopettanut opiskelemisen. Toinen tyttäreni Bushra ahkeroi päästäkseen opinnoissaan eteenpäin. Joudumme tekemään paljon työtä, että hän keskittyisi opintoihinsa. Olosuhteet eivät kannusta opiskelemaan.
Sota on vaikuttanut meihin kaikkiin – myös minuun. Olen aivan loppu henkisesti, moraalisesti ja taloudellisesti. Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.
Silloin annoin kaikkeni lasteni puolesta ja luodakseni heille parhaat olosuhteet opiskella. Nyt kaikki on mennyttä. Elämme jatkuvan paineen alla.
Joskus kysyn puolisoltani, jonka kanssa olen ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta: ’mitä voimme tehdä?’ En koskaan saa vastausta.
Toivon vain, että voisimme palata kotiin, että lapseni pääsisivät takaisin opintojensa pariin ja saisimme mielenrauhan.
Sanoisin, että suurin syy, jonka vuoksi tunnemme niin paljon tyytymättömyyttä, johtuu koti-ikävästä. Esitämme tyytyväisempää kuin olemme, koska emme halua elää kasvot suruun vääntyneenä. Elämänhalumme ylittää kaikki murheet.”
Haastattelut ja kuvat: Abu Talib al-Buhaya
Teksti: Elisa Rimaila
”On tärkeää huomata, että vihapuhetta tuottaa vain pieni, joskin aktiivinen vähemmistö”, muistuttaa vuoden 2019 globaalikasvattajana palkittu Hanna Ruohikko.
Kun somevirta täyttyy loukkaaviksi tarkoitetuista kommenteista ja solvauksista, sitä pysähtyy miettimään, mitä on tapahtunut toisten kunnioittamiselle ja asioiden laaja-alaisemmalle ymmärtämiselle.
”Joiltain osin asenteet yhteiskunnassamme ovat kiristyneet. Olen esimerkiksi saanut kokea itseeni kohdistuvaa verkkovihaa globaalikasvatustyöni vuoksi”, sanoo Hanna Ruohikko, jonka Opettajat ilman rajoja -verkosto valitsi syksyllä vuoden 2019 globaalikasvattajaksi.
Tietoisuus siitä, miten ilmiöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa, on kuitenkin lisääntymässä. Turussa Puolalanmäen lukiossa uskontoa, elämänkatsomustietoa ja filosofiaa opettavan Ruohikon mukaan enemmistö pitää globaalikasvatusta jo itsestään selvänä osana opetusta.
”Enää ei juuri esiinny näkemystä, jonka mukaan näiden teemojen käsittely olisi turhanpäiväistä maailmanparannusta. Ympäristön tila, konfliktit ja poliittisen ilmapiirin kiristyminen eri puolilla maailmaa synnyttävät tarpeen ajanmukaiselle ja kriittiselle globaalikasvatukselle.”
Demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan se vaatii jatkuvaa vahvistamista ja rakentamista.
Siltojen rakentaja
Globaalikasvatusta Turun lukioiden välillä koordinoiva Ruohikko on ollut mukana käynnistämässä hanketta, jossa luotiin kontakteja lukiolaisten ja alaikäisinä Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden välille. Kurssilla vierailtiin alaikäisten turvapaikanhakijoiden ryhmäkodilla, autettiin läksyissä, ohjatiin suomen kielen harjoituksia ja askartelua sekä pidettiin kielikahvilaa.
”Opiskelijat tuntuivat saavan kurssista merkityksellisiä kokemuksia, ja ennakkoluulot turvapaikanhakijoita ja vastaanottokeskusta kohtaan hälvenivät.”
Hanke jäi päätyttyään Puolalanmäen lukion teemaopintokurssiksi, ja nykyisin sen saavat valita Turun kaikkien lukioiden opiskelijat.
”Kurssi antaa paljon niin lukiolaisille, muualta Suomeen tulleille nuorille kuin meille opettajillekin. Erityisesti korostuvat sosiaaliset taidot, kieli- ja kulttuuriosaaminen, empatia ja dialogitaidot.”
Globaalikasvatuksen tavoite on Ruohikon mielestä saada ihmiset toimimaan ja vaikuttamaan itselleen merkityksellisen asian puolesta.
”Toiminta voi olla hyvin pienimuotoista, mutta oma aktiivisuus synnyttää onnistumisen kokemuksia ja luo positiivisen kehän: minä voin asioille jotain.”
Kun olin lukiolainen Saksassa, ei YouTubea ollut edes vielä olemassa. Historianopettaja näytti meille dokumenttielokuvan osana oppituntia natsien vallan ajasta. Yleensä luokkani käytös vaihteli ironisen kyynisestä kyllästyneen välinpitämättömään ja hiljaa emme olleet koskaan. Mutta tämä dokumentti veti meidät täysin hiljaisiksi. Se näytti Auschwitzin keskitysleirin avaamisen heti sodan päätyttyä. Dokumentti oli niin raju, että kukaan ei päästänyt ääntäkään, edes opettaja ei pystynyt puhumaan meille sen jälkeen. Ehkä tämä voisi olla esimerkki yksinkertaisesta rauhanteknologiasta. Sodan kauhujen dokumentointi ja esittäminen, jotta muisto sodasta säilyy ja pitää yllä rauhaa.
Näin ajatellen rauhanteknologia, vaikka kuulostaakin futuristiselta, ei ole uusi innovaatio. Nykyisessä YouTuben värittämässä mediamaailmassa Isisin ja kumppaneiden väkivaltaiset rekrytointistrategiat näyttävät, kuinka dokumenttifilmejä voidaan käyttää myös sodan palveluksessa. Teknologia ei ole koskaan yksisuuntaista.
Rauhanteknologialla (PeaceTech) tarkoitetaan teknologian käyttämistä konkreettisesti edistämään kokonaisvaltaista ja kestävää rauhaa.
Voidaanko siis sanoa, että ”rauhan puute + teknologia = rauha”? Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen.
Usein sanotaan, että teknologia on neutraalia ja sen käyttö voi johtaa käytöstä riippuen myönteiseen tai kielteiseen lopputulokseen. Väitettä teknologian neutraaliudesta on käyttänyt esimerkiksi Facebook. Se on kuvannut itseään neutraaliksi alustaksi, joka ei ole vastuussa siellä julkaistavasta sisällöstä. Facebook joutui kuitenkin painostuksen alle Myanmarissa sen jälkeen, kun se ei toiminut vihapuhetta vastaan. Myöhemmin se joutui pyytämään anteeksi, että käyttäjätietojen kerääminen oli sallittu ilman käyttäjien suostumusta ja että mahdollisista äänestäjistä kerättiin profiilitietoja. Vaikka teknologia ei itsessään ole neutraalia, sitä voidaan käyttää moniin tarkoituksiin: sillä voidaan edistää ja mahdollistaa kestävää rauhaa ja se tarjoaa monia tapoja käsitellä monimutkaisia konflikteja. Ehkä yleisemmin teknologia kuitenkin edistää ja mahdollistaa konfliktia.
Yhteiskunnat ovat korkeasti digitalisoituneita. Siksi myös rauhantyössä pitää hyödyntää teknologiaa.
Teknologia on yhä enemmän osa yhteiskuntia. Mutta samalla kun se on kaikkialla läsnä oleva, se muuttuu näkymättömäksi. Olemme pisteessä, jossa yhteiskunnat ovat korkeasti digitalisoituneita ja algoritmeilla, tekoälyllä ja robotiikalla on tärkeä osa kaikessa uudessa kehityksessä. Siksi myös rauhantyössä pitää hyödyntää teknologiaa. Ei minkään yksinkertaistetun teknologiauskon vuoksi, vaan koska se antaa lisää työkaluja rauhan etsimiseen. Koska väkivaltaiset konfliktit ovat valtava maailmanlaajuinen ongelma, ei digitaalisia keinoja rauhan puolesta voi jättää käyttämättä.
Väite, että rauhanteknologiaa tarvitaan sotateknologian vuoksi on tylsä, mutta tosi.
Sotateknologia kukoistaa, ja vaikkakaan sitä ei välttämättä kutsuta tällä nimellä eikä se ole kovin näkyvää, niin se on myös todellisuutta. Kyberaseita käytetään jopa avoimesti ja mikä pahinta niiden kohteina ovat, suoraan tai epäsuorasti, siviilit. Infrastruktuurin targetointi ja häirintä näyttää olevan yleistä. New York Times -lehden mukaan Yhdysvallat kiihdyttää digitaalisia hyökkäyksiä Venäjän sähköverkkoon varoituksena presidentti Vladimir Putinille ja osoituksena siitä, että Donald Trumpin hallinto käyttää kyberaseita aiempaa aggressiivisemmin. Hyökkäykset liittyvät osaltaan kostoon Venäjän hyökkäyksistä Yhdysvaltojen tietoverkkoja vastaan. Yhdysvallat ja Venäjä käyvät digitaalista kylmää sotaa – ja se uhkaa kuumentua.
Avioeron jälkeen sukulaiset eivät auttaneet. Nyt Kamu Sunar on se, jolta tullaan pyytämään apua ja neuvoja.
Pieni poika tulee ostoksille Kamu Sunarin kauppaan. Hän valitsee suklaapatukan ja antaa siitä rahan. Poika on jo kääntynyt lähteäkseen, kun Sunar muistuttaa häntä vielä ottamaan vaihtorahan.
Kamu Sunarin kauppa on yksi huone kaksikerroksisessa kivitalossa Bhardeun kylän kapean pääkadun varrella. Kaupassa myydään monenlaista tavaraa saippuasta ja rannerenkaista kenkiin ja bensiiniin. Pieni Bhardeun kylä sijaitsee vehreässä laaksossa aivan keskellä Nepalia.
Sunar on dalit eli kastiton, ja yrittäjä ja yksinhuoltajaäiti. Nyt hän on myös valtuutettu nepalilaisessa maaseudun kunnanvaltuustossa gaupalikassa, eli mukana päättämässä alueensa asioista.
Sunarin kotikylässä on jo usean vuoden ajan toiminut Kirkon Ulkomaanavun vapaaehtoisverkoston Naisten Pankin tukema naisten osuuskunta. Siihen kuuluvat naiset ovat saaneet koulutusta ja tukea esimerkiksi säästämiseen ja maatalouteen sekä omien pienyritysten perustamiseen. Osuuskuntalaisten taloudellinen ja sosiaalinen asema on parantunut, mutta naisten mukaan yhtä tärkeää on ollut itsetunnon kasvaminen, ryhmän yhteishenki ja toisten tuki.
Ja kun Nepalissa pidettiin kunnallisvaalit, Bhardeun naiset päättivät yhdistää voimansa. He äänestivät arvostettua ryhmän jäsentä Kamu Sunaria, jolla dalit-kiintiön kautta oli muita hieman parempi mahdollisuus tulla valituksi. Kun hänet valittiin, se oli yhteinen voitto.
Politiikassa Sunar haluaa ajaa naisten taloudellista ja henkistä voimaantumista. Nepalissa naisten asema on vielä heikko, eivätkä kaikki miellä esimerkiksi omistusoikeuden ja taloudellisen päätösvallan kuuluvan naisille samalla tavoin kuin miehillekin.
Salaa kouluun ja nuorena naimisiin
Kamu Sunarin kotikylässä toimii Naisten Pankin tukema naisten osuuskunta.
Syrjäinen Bhardeu ei ole aina ollut Kamu Sunarin koti. Hän vietti lapsuutensa pääkaupunki Katmandussa, jossa hänen vanhemmillaan oli kultaliike. Lapsuus viisilapsisen perheen vanhimpana tyttärenä oli onnellinen.
”Kävin viisi vuotta koulua. Sen jälkeen vanhemmat halusivat, että autan äitiä kotona ja isää kaupassa. Olin voimakastahtoinen jo lapsena. Olin hyvin kiinnostunut matematiikasta. Yritin jatkaa koulunkäyntiä salaa, mutta kun isä ja äiti saivat sen selville, sain selkääni, ja koulunkäynti oli pakko lopettaa.”
Kamu Sunar huokaa. Nyt alkaa hänen tarinansa kipein osa.
Kultaliikkeessä vieraili eräs nuori mies.
”Olin 15-vuotias, kun tapasimme, hän kuusi vuotta vanhempi. Menimme naimisiin rakkaudesta.”
Rakkausavioliitot olivat Nepalissa parikymmentä vuotta sitten paljon harvinaisempia kuin nyt. Nuoripari muutti miehen kotikylään Bhardeuhun. Onnea kesti kymmenen vuotta.
”Sitten hän löysi toisen. En halua puhua tästä yhtään enempää. Hän petti minut. En halua ajatella häntä”, Sunar sanoo.
”Ei, en todellakaan aio avioitua enää ikinä, koska en tahdo, että minulle voisi taas käydä niin.”
Kun mies lähti, Sunar ja lapset, pieni tyttö ja poika, jäivät puille paljaille. Miehen perhe ei halunnut auttaa.
”Sain rohkeutta lapsistani. En halunnut, että he joutuvat kärsimään.”
”Äiti on hyväsydäminen ja hauska”
”Olen nyt hyvin onnellinen”, kertoo Sunari.
Naisten osuuskunnan jäsenyys auttoi elämän uudelleen järjestämisessä. Pikkuhiljaa Sunar keräsi taitoja ja pääomaa. Hän otti 15 000 Nepalin rupian (110 euron) lainan oman kaupan perustamista varten. Hän oli unelmoinut omasta kaupasta aina.
Kauppa menestyi. Molemmat lapset saivat mahdollisuuden jatkaa koulunkäyntiä niin pitkälle kuin haluaisivat.
Laitamme kaupan hetkeksi kiinni ja lähdemme katsomaan Kamu Sunarin rakennustyömaata. Hän on toteuttamassa toistakin unelmaa, omaa kotia. Pian asuminen entisen miehen veljen talossa päättyy. Talo ei ole edes turvallinen, sillä se vaurioitui vuoden 2015 voimakkaissa maanjäristyksissä.
Sunarin oma pieni tontti on kävelymatkan päässä kaupalta tässä kauniissa laaksossa, jossa kylä sijaitsee. Talot on ripoteltu laaksoon harvakseen, niitä ympäröivät niityt ja porrastetut maissi- ja sinappipellot. Laaksoa reunustavia korkeita vihreärinteisiä kukkuloita ei täällä lumihuipuistaan kuuluisassa maassa voi kutsua vuoriksi.
Tontilla hänen tyttärensä ja ystävättärensä työskentelevät kuumassa auringonpaisteessa murskaten kiviä. Kivimurskaa saa ostaa myös valmiina, mutta tulee halvemmaksi tehdä sitä itse.
Pian tontille kohoaa pieni talo, joka on Sunarin ikioma. Se tuntuu todella ihanalta.
14-vuotias Amrita-tytär pääsee huomenna kivenmurskauksesta eroon ja kouluun, kun kouluvuosi alkaa.
”Amrita on vahvempi kuin minä. Hän on kova puhumaan ja hänellä on paljon ehdotuksia”, Sunar kertoo.
Amritaa kiinnostaisi ura lentopallon pelaajana. ”Hän saa itse valita”, Sunar vakuuttaa. Hänen 18-vuotias poikansa Amit on töissä kultaliikkeessä Katmandussa, mutta käy usein äidin ja siskon luona.
14-vuotias Amrita tytär on ylpeä äidistään.
”Äiti on hyväsydäminen ja hauska. Ja vähän ankara. Aikaisemmin äiti oli tosi hiljainen, mutta ei enää. Olen tosi ylpeä siitä, että hän on valtuustossa”, Amrita sanoo.
Työtä naisten puolesta
Kastittomat kohtaavat edelleen monenlaista syrjintää Nepalissa.
”Olen kärsinyt paljon, koska olen kastiton. Mutta olen myös oppinut paljon. Olen nyt tässä, koska minua on tuettu voimakkaasti”, Sunar sanoo.
Valtuustossa kaikki jäsenet ovat Sunarin mukaan kuin yhtä perhettä.
”Syömme yhdessä ja autamme toisiamme. Siellä ei ole syrjintää.”
Sunar tietää omasta kokemuksestaan tarkalleen, millaisia taitoja nainen tarvitsee parantaakseen asemaansa yhteiskunnassa. Hän on nyt siinä asemassa, että voi neuvoa ja auttaa muita.
Valtuustotyöstä saa vain pienen palkkion eikä köyhän maan 460 kunnanvaltuustolla ole paljon varoja jaettavaksi alueen kehitykseen. 18 prosenttia varoista on kohdistettu erityisesti naisten tukemiseen. Se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään.
”Aiemmin mieleni oli tyhjä. Nyt minulla on paljon tietoja, taitoja ja ideoita”, Sunar kuvailee.
Luottamuksen rakentaminen yhteisöissä ei ole naiselle helppoa, vaikka Aziza Maalimin tausta antaa kaikki edellytykset menestyksekkääseen rauhantyöhön.
Rauha on kuin muna. Se on herkkä ja hauras, mutta oikeissa olosuhteissa se antaa elämän. Nämä viisaat sanat lausui edesmennyt Deka Ibrahim, nainen ja rauhantekijä, joka ratkaisi konflikteja Wajirin maakunnassa Keniassa 1990-luvun alussa.
Myöhemmin Ibrahimista tuli keskeinen henkilö Koillis-Kenian rauhanprosesseissa. Naisena hän oli myös KUA:n rauhantyön koordinaattorin Aziza Maalimin esikuva.
”Minun kokemukseni on, että naisilla on paljon annettavaa rauhanprosesseissa. Kuitenkin paimentolaisyhteisöissä naisia ei usein päästetä mukaan rauhantyöhön”, Maalim sanoo.
Maalim on kasvanut somalialaisessa paimentolaisyhteisössä Koillis-Keniassa. Vaikeat väkivaltaiset konfliktit yhteisöjen sisällä ja välillä syntyivät historiallisesta marginalisoitumisesta, turvattomuudesta ja väkivaltaisesta radikalisoitumisesta.
Luottamuksen rakentaminen ei ole naiselle helppoa, vaikka Maalimin tausta, sitoutuminen ja koulutus rauhantyöhön antavat tarvittavat edellytykset toimia.
”Työurani alkuvaiheessa tuin paikallista järjestöä rauhandialogissa, mutta klaani ja uskonnolliset johtajat eivät hyväksyneet minua, koska olin nuori naimaton nainen”, Maalim muistelee.
Naisten osallistumista rauhanprosesseihin eivät vastusta vain miehet.
”Kerran haastattelin nuorta naista naisten roolista rauhanprosesseissa. Hän sanoi, mikset kysy näitä kysymyksiä ensin miehiltä, he tietävät paremmin, he edustavat meitä.”
Naisten osallistaminen rauharakentamiseen vaatii Maalimin mukaan kulttuurisen ja uskonnollisen kontekstin syvällistä ymmärrystä, jotta pystyy tunnistamaan kulttuurisesti sopivia tapoja ottaa naiset mukaan. Maalim on suunnitellut keskustelupiirejä Pokot- ja Marakwet-ryhmien naisille Kerio-laaksossa.
”Uskon, että naisilla on laajat mahdollisuudet osallistua ja lunastaa paikkansa rauhanrakentamisessa paikallisella tasolla. Tämä on vaiheittainen prosessi, johon meidän tulisi haluta osallistua”, Maalim sanoo.
Vuoden 2018 globaalikasvattajaksi valittu Amiirah Salleh-Hoddin, 31, haluaisi nähdä ympärillään enemmän erilaisuuden hyväksymistä ja kanssaihmisten kunnioitusta.
”Aikana, jolloin ihmiset pysyttelevät omissa kuplissaan ja keskustelu kärjistyy herkästi vastakkainasetteluksi, on entistä tärkeämpää pysähtyä ja kyseenalaistaa omaa ajatteluaan”, Amiirah Salleh-Hoddin pohtii.
”Toisaalta kun miettii, minkälaisia uutisia meille jatkuvasti näytetään, en ole yllättynyt, että ihmiset valitsevat olla lukematta niitä. On helpompaa pysytellä omalla mukavuusalueellaan.”
Salleh-Hoddin työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa rasismin ja syrjinnän vastaisen työn koulutussuunnittelijana. Koulutuksissaan hän pyrkii saamaan osallistujat näkemään omia kokemuksiaan kauemmas.
”On tärkeää, että ihmistä ei tuomitse hänen mielipiteistään, vaikka kannustaisikin häntä tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa. Ratkaisu ei löydy yksilöä syyttämällä, vaan auttamalla häntä tunnistamaan epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita ja muuttamaan niitä.”
Salleh-Hoddin tietää, millaista on elää vieraassa maassa vähemmistön edustajana. Ennen kuin sosiaalipsykologian maisteriopinnot toivat hänet viisi vuotta sitten Suomeen, Salleh-Hoddin on ehtinyt asua Singaporessa ja Australiassa.
”Ammennan koulutuksiini esimerkkejä eletystä elämästä, se auttaa avaamaan ihmisten silmät. Osallistujat ovat kertoneet minulle jälkikäteen, että omien olettamuksien haastaminen on voinut olla heille voimakas kokemus.”
Palkitsevinta Salleh-Hoddinin mukaan työ on silloin, kun koulutus on saanut aikaan pysyvän muutoksen osallistujan ajattelussa.
”Ihmiset tulevat luokseni joskus kuukausiakin koulutukseni jälkeen kertomaan, miten he ovat muuttaneet omia toimintatapojaan oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi. Yhä harvempi tyytyy nykyään sivustakatsojan rooliin ja epäoikeudenmukaisuuteen puututaan herkemmin. On motivoivaa huomata, että ihmisten välinen solidaarisuus on lisääntynyt.”
Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka saattaa eskaloitua hallitsemattomasti. KUA:n rauhantyö keskittyy käytännönläheisiin kiistoihin, joiden sopiminen rakentaa vankan pohjan kestävälle rauhalle.
Rauhantyö on helppo kuvitella korkean tason neuvotteluiksi maan hallituksen ja opposition välillä.
Kun puhumme Etelä-Sudanin rauhasta, ajatukset suuntaavat vaistonomaisesti luksushotelliin Khartoumissa, jossa presidentti Salva Kiir ja uudelleen varapresidentiksi nimetty Riek Machar solmivat rauhan elokuussa.
Etelä-Sudanissa on kuitenkin lukuisia taisteluiden osapuolia, jotka jäivät neuvottelujen ulkopuolelle. Siksi niin Etelä-Sudanissa kuin muissakin maissa on tarve myös alueellisille ja paikallisille rauhanhankkeille.
Kiistat ovat ruohonjuuritasolla usein paljon käytännönläheisempiä, eivätkä valtionpäämiehet niihin ylety.
”Kansallisen tason sopimukset ovat tärkeitä. Paikalliset tarpeet voivat kuitenkin olla välittömiä ja konkreettisia, ja niihin tarvitaan usein KUA:n kaltaisia ulkopuolisia välittäjiä”, KUA:n rauhantyön asiantuntija Matthias Wevelsiep sanoo.
Enemmän aseita kuin ruokaa
Länsimaissa karjavarkaus saattaa kuulostaa länkkärielokuvan kohtaukselta, mutta Itä-Afrikan maaseudulla se tarkoittaa aina pientä sotaa. Varkauksista on viime vuosina kasvanut merkittävä turvallisuusongelma.
Taustalla on tuliaseiden leviäminen konfliktialueilla sekä lisääntynyt köyhyys, pula ruuasta, ilmastonmuutos ja vanhat heimoperinteet, joissa nuoret miehet kasvattavat mainettaan taisteluissa.
Etelä-Sudanissa on sanonnan mukaan enemmän aseita kuin ruokaa, ja esimerkiksi Pohjois-Kenian syrjäseuduille leviää aseita Etelä-Sudanista ja Somaliasta. Näillä alueilla karjaan liittyvät konfliktit ovat tuttuja vuosisatojen takaa, mutta muualla ilmiöön ollaan vasta tutustumassa.
Nigeriassa paimentolaisten ja viljelijöiden välinen konflikti maa-alueista on alkuvuodesta vaatinut 217 kuolonuhria – lähes kolme kertaa enemmän kuin äärijärjestö Boko Haramin aiheuttamat levottomuudet.
Karjavarkaudet ovat yleisin ilmentymä konflikteista, joihin KUA:n rauhantyö puuttuu. Vaikka karja kuulostaa arkiselta asialta, sen ympärillä pyörii koko elämä, kertoo Wevelsiep.
”Omistajilleen karja on kuin perheen pankkitili. Sen menettäminen estää naimisiinmenoa ja mahdollisuuksia käydä koulua, ja vaikeuttaa ihmisten nousua köyhyydestä”, hän sanoo.
Oikea välimies avaa keskusteluyhteyden
Karjan lisäksi pula resursseista synnyttää paikallisia konflikteja, joista loput maasta ei välttämättä tiedä.
Samalla kun Kenian pääkaupunki Nairobissa puhutaan vaikkapa mobiiliteknologian kasvuyritysten buumista, heimot Kenian maaseudulla kiistelevät elämän perusehdoista, kuten juomavedestä.
Väkivaltaisuudet puhkeavat esimerkiksi, kun yksi heimo haluaa käyttää mutta toisen heimon alueella sijaitsevaa juomavedenottopaikkaa tai haluaa kulkea toisen heimon maiden kautta. Yhteenotot johtavat kuolemiin. Silloin KUA astuu väliin ja pyrkii katkaisemaan kostonkierteen.
”KUA:n rauhantyön idea perustuu työhön Somaliassa. Rauhaa on rakennettu pala palalta – ensin sopimalla heimojen sisäisiä ristiriitoja, minkä jälkeen on voitu edetä heimojen välisiin prosesseihin”, Wevelsiep sanoo.
Lähestymistapaa on sovellettu esimerkiksi Pohjois-Keniassa. KUA:n työntekijät keskustelevat ensin heimojen kanssa erikseen varmistaakseen, että heimo on valmis sopimaan toisen heimon kanssa. Yhdessä he sopivat, mikä olisi toiselle heimolle sopiva korvaus veden käytöstä.
Keskusteluyhteyden avaamiseksi on tärkeä löytää oikea välimies, johon kaikki osapuolet luottavat. Poliitikot suljetaan lähes automaattisesti pois tehtävästä, koska he ovat usein liian lähellä esimerkiksi hallitusta tai oppositiota.
”KUA tekee usein yhteistyötä uskonnollisten tai perinteisten toimijoiden kanssa, mutta korkeaa luottamusta saattaa nauttia myös seudulla arvostettu koulun rehtori”, Wevelsiep sanoo.
Jos syrjäseutujen konflikteihin ja näköalattomuuteen ei puututa, etenkin nuoret muodostavat helpon kohteen aseryhmien rekrytoinnille. Keniassa ääriryhmä al-Shabaab yrittää levittäytyä Itä- ja Pohjois-Keniaan. Silloin seuraukset voivat tuntua Nairobissa asti.
”Lisäämällä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia rauhantyön ohella pyrimme tilanteeseen, jossa ihmiset hyötyvät enemmän rauhasta kuin konfliktista”, Wevelsiep sanoo.
Rauha on yksittäisten ihmisten käsissä
Etelä-Sudanissa rauhansopimus sisältää merkittäviä edistysaskeleita, jos sopimus osoittautuu kestäväksi.
Yli kuusi miljoonaa eteläsudanilaista on nälänhädän partaalla, ja avustusjärjestöt toivovat, että sopimus varmistaa pääsyn kaikille eniten kärsiville alueille. Sopimusta edelsi myös YK:n turvaneuvoston heinäkuussa asettama asevientikielto, jonka tarkoituksena on tyrehdyttää aseiden virta Etelä-Sudaniin.
Lopulta rauha on kuitenkin yksittäisten ihmisten käsissä, toteaa Stephen Drichi, KUA:n rauhantyön koordinaattori Etelä-Sudanissa. Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka eskaloituu isoksi yhteenotoksi. Drichi muistaa karjavarkauden, josta kehkeytyi kahden osavaltion heimojen välinen taistelu.
Yksi tulitikku voi johtaa metsäpaloon, mutta myös rauha toimii samalla logiikalla.
”Jos et pysty elämään naapurisi kanssa, et myöskään pysty säilyttämään rauhaa yhteisössä – puhumattakaan koko maassa. Rauha saa alkunsa kotoa”, Drichi sanoo.
KUA:n työ rakentaa Drichin mukaan vankan pohjan rauhalle koko maassa. Kun yhä useampi yhteisön jäsen omaksuu rauhan, ihmiset alkavat ymmärtää sen merkityksen. Lapset alkavat käydä koulua, tiet aukeavat ruokakuljetuksille ja ihmiset pystyvät matkustamaan ilman pelkoja. Kaupankäynti lisääntyy.
”Tässä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että konfliktissa ei ole mitään järkeä. Kun ajatus saavuttaa tietyn määrän ihmisiä, koko yhteisö kallistuu rauhan kannalle ja se muodostuu yhä kestävämmäksi.”
Pibor tunnettiin pitkään Etelä-Sudanin villinä läntenä. KUA:n tukemat rauhanprosessit ovat saaneet kaupungin markkinat kukoistamaan ja avanneet asukkaiden silmät toimeentulomahdollisuuksille.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Ilta-auringon säteet hemmottelevat Piborin kaupunkia ja asukkaat peseytyvät kuuman päivän päätteeksi joen varrella. KUA:n taloudenhoitaja Moses Ludoru tervehtii vastaantulijoita iltakävelyllään. Ludorun hersyvä nauru hymyilyttää. Hän on paikallisille tuttu näky, sillä iltakävelystä on rauhan aikana tullut rutiini.
”Haluan jaloitella ja seurata ihmisten puuhia. Täällä tapahtuu niin paljon kehitystä”, Ludoru kuvailee.
Naiset kaivavat yhdessä maaperää ja viljelevät vihanneksia. Markkinoilla vilisee asukkaita ostamassa elintarvikkeita peltikojuista ja savimajoista. Nuorten kerhossa lapset pelaavat telkkarilla jalkapallopeliä.
”Ennen täällä ei kasvatettu mitään ja toimme syötävämme Jubasta asti. Nyt voimme ostaa sen täältä”, Ludoru kertoo.
Nuoret kamppailevat vallasta
Pibor on Boman osavaltion keskus, vajaa 400 kilometriä itään pääkaupunki Jubasta. Boma oli ennen osa Jonglein osavaltiota, joka on pitkään ollut Etelä-Sudanin levot¬tomimpia alueita.
Ludorun pesti alkoi kirjaimellisesti tyhjältä pöydältä. Asemiehet olivat putsanneet toimistotilat tuoleja ja pöytiä myöten, kun hän asettui Piboriin alkuvuodesta 2016. Järjestöt olivat evakuoineet työntekijänsä.
Konfliktia ovat aiheuttaneet köyhyys, pula ruuasta, aseiden levinneisyys ja kamppailu vallasta.
”Kun tulin, taisteluja käytiin silloisen kuvernöörin vastustajien ja kannattajien välillä. Ennen kuin KUA alkoi rakentaa sovintoa, ihmiset valitsivat erimielisyyksissä herkemmin aseen kuin dialogiin”, Ludoru sanoo.
Pibor kuuluu murle-heimolle, jonka erityispiirteenä on ikään perustuva hierarkia. Pojat syntyvät tiettyyn sukupolveen, jonka tunnistaa nimestä, väristä ja iholle perinteisesti tehdyistä arpikuvioista. Yhden sukupolven ikähaitari on 10–15 vuotta.
Perinteisesti jokaiselle sukupolvelle koittaa aika, kun he saavat tehdä päätöksiä heimon puolesta. Virallisesti vuorossa on Bothonia-ikäryhmä, joka koostuu noin 35–45-vuotiaista, mutta sodan jälkeen perinteinen rytmi on horjunut.
”Sotaa käyneet nuoret haluavat väkivalloin edetä arvostetumpaan asemaan”, Ludoru kertoo.
Karjavarkaudet lietsoivat väkivaltaa
Pysähdymme teehuoneeseen eli peltikojuun, josta saa vahvanmakuista inkivääriteetä. Rakennuksen nurkalla seisoo ryhmä 20-vuotiaita nuoria. Heidän johtajallaan Bollein Dakilla on luotivamma kyynärpäässä.
Simon Ngago (vas.), Allan Mau, John Kikir ja James Golla kuuluvat Lango-ikäryhmään. Heille rauha merkitsee vapautta liikkua ilman pelkoa, ja sitä että lapset pystyvät huoletta käymään koulua. Kuva: Liselott Lindström
Daki edustaa Kurenen-ikäryhmää eli noin 15–25-vuotiaita nuoria. Kurenenit irtautuivat hiukan vanhemmasta Langojen ikäryhmästä, ja Langot ovat puolestaan irtautuneet Bothoniasta.
Siitä on seurannut verisiä taisteluita, joiden aikana Kurenenit joutuivat pakenemaan erämaahan. Jos Daki ja hänen ystävänsä olisivat silloin näyttäytyneet markkinoilla, olisi syntynyt vähintään tappelu.
”Taistelut estivät maanviljelyyn ja viattomat ihmiset menettivät omaisuutensa ryöstelyssä”, Daki kertoo.
Yleensä yhteenotot alkoivat karjavarkauksista. Karjankasvatus on alueen pääelinkeino ja karjan määrä status-symboli. Nuoret aikuiset tarvitsevat karjaa päästäkseen naimisiin ja perustamaan perheen.
Myötäjäiset maksavat miehelle vähintään 50 lehmää. Köyhällä alueella moni päättää varastaa tarvitsemansa, ja myös pula ruuasta on tehnyt ryöstöretkistä houkuttelevia.
Ennen vanhaan aseina käytettiin sentään vain keppejä, mutta sota lisäsi tuliaseita seudulla. Jälki oli rumaa, kertoo Langoja edustava James Golla. Pahimmillaan taisteluissa oli tuhansia ihmisiä.
”Menetimme myös vanhempia ristitulessa, kun isämme ja äitimme yrittivät pysäyttää taisteluita”, Golla muistelee. ”Väkivaltaisuudet estivät ruokakuljetuksia ja siitä kärsivät kaikki.”
Toimeentulo vahvistaa rauhaa
Daki ja Golla sopivat ikäryhmiensä erimielisyyksiä rauhanprosessissa viime vuonna. Sovintoa inspiroi KUA:n tukema rauha Boman osavaltion heimojen välillä sekä rauha Boman ja naapuriosavaltio Jonglein kesken.
KUA kokosi vuoden 2016 lopulla Boman murlet ja Jonglein dinkat ensimmäistä kertaa rauhankokoukseen. Heimot tekivät historiallisen sopimuksen rauhallisesta rinnakkaiselosta. Boman osavaltion asukkaat saivat luvan hyödyntää Jonglein kautta kulkevaa reittiä pääkaupunki Jubaan, mikä helpottaa kaupankäyntiä.
Piborin joen varrella on vilkasta myöhään iltapäivällä. Kuva: Liselott Lindström
Osavaltioiden väliseen prosessiin osallistui 40 avainasemassa olevaa johtajaa, ja osapuolista yli 90 prosenttia kertoi olevansa tyytyväinen tulokseen.
Boman osavaltiossa asuu noin 200 000 ihmistä. Viime vuonna KUA kokosi osavaltion murle-johtajat sovittelemaan erimielisyyksiään poliittisista nimityksistä osavaltion johdossa. Kiistat ovat perinteisesti synnyttäneet taisteluja, joihin osapuolet ovat värvänneet nuoria ikäryhmiä.
Rauhan kestävyys mitattiin, kun kuvernööri vaihtui taas vuodenvaihteessa – tällä kertaa historiallisen rauhanomaisissa merkeissä. Boman osavaltio välttyi ensimmäistä kertaa vuosiin isoilta väkivaltaisuuksilta.
”Aluksi vihasin Langojen tapaamista, mutta nyt pystymme syömään yhdessä”, Daki sanoo.
Rauha ei olisi mahdollinen ilman lisääntyneitä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia, kertoo KUA:n rauhantyön koordinaattori Stephen Drichi. Nyt ihmiset voivat tavoitella haluamaansa ilman taisteluja.
Ikäryhmät ovat yhdessä opetelleet esimerkiksi kalastusta, leivontaa ja ruuanlaittoa. Tulos näkyy markkinoilla, jossa kuivamuonan lisäksi on tuoretta kalaa.
”Olemme myös järjestäneet nuorille jalkapalloturnauksia, joissa ikäryhmät pelaavat toistensa kanssa sekajoukkueissa”, Drichi kertoo.
Yhä useampi käy koulua
Ennen KUA:n saapumista Piboriin alueella ei käytännössä ollut koulurakennuksia eikä opiskelua arvostettu. Miehet kasvattivat mainettaan taisteluissa ja naiset menivät alaikäisinä naimisiin.
Työ koulutuksen parissa on avannut Piborin asukkaiden silmät koulutuksen merkitykselle, myös tyttöjen osalta. Hellen Ajar (vas.) sanoo, että koulu tekee hänen tyttärestään Susanista itsenäisemmän ja antaa hänelle paremmat mahdollisuudet tukea koko yhteisöä. Kuva: Hugh Rutherford
KUA on rakentanut Piboriin useita väliaikaisia koulutiloja, ja viime toukokuussa valmistui viisi isoa koulurakennusta. Lisäksi KUA on kouluttanut 60 vapaaehtoista opettajaa. Koulutushanke on tavoittanut yli neljä tuhatta lasta. Vanhemmat osallistuvat koulujen ylläpitoon.
Opetuksen parantuminen on rohkaissut vanhempia lähettämään myös tyttärensä kouluun. Hellen Ajar myy teetä Piborin markkinoilla ja kertoo, että perheen kuopus Susan, 15, saa jatkaa opintaivaltaan vaikka yliopistoon saakka. Ennen vanhaan tyttöjä kasvatettiin hänen mukaansa vain karjan toivossa.
”Susanin siskot menivät nuorina naimisiin, ihan niin kuin minäkin aikoinaan 14-vuotiaana. Miehiä on käynyt kysymässä Susanista, mutta olen vastannut heille kieltävästi”, Ajar kertoo.
Koulutus vahvistaa myös rauhaa. Se kasvattaa lasten ja nuorten mahdollisuuksia työhön ja vaikuttaa heidän perheidensä ja yhteisöjensä selviytymiseen. Nuorille järjestetään myös rauhankasvatusta, josta he saavat työkaluja sovintoon ja dialogiin. Varsinaisissa sovintotilaisuuksissa työkaluista on käytännön hyötyä.
Drichin mukaan ihmisten välisiin kiistoihin pystytään puuttumaan nopeasti.
”Seuraava askel on ehkäistä kaikki vaaratilanteet ennalta, mutta se vaatii pitkäjänteistä työtä”, hän sanoo.
”Mitä kauemmin yksittäinen ihminen näkee rauhaa, sitä kovemmin hän tekee töitä säilyttääkseen sen.”
Teksti: Erik Nyström Valokuvat: Hugh Rutherford ja Liselott Lindström
Bangladeshin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia auttavaa työtä tehdään naisille tarkoitettujen tilojen lisäksi yksinhuoltajaäitien perheiden asumuksissa. Näin saavutetaan kaikkein eniten tukea tarvitsevia naisia ja tyttöjä sekä perheitä, jotka asuvat kaukana toimintatiloista.
Kysyimme 313 työmme piirissä olevalta naiselta ja tytöltä, millaista tietoa ja koulutusta he erityisesti toivovat.
”Kiinnostus koulutukseen on suurta. Ompelu, neulominen ja virkkaus kiinnostavat. Monilla on jo näitä taitoja ja he toivovat voivansa jakaa osaamistaan. Kyselyn tuloksista näkyy, että naiset ovat valmiita pitämään esimerkiksi kotiopetusta naapureille. Elämäntaidoista kiinnostavat erityisesti hygienia, hygienia kuukautisten aikana sekä ravitsemusasiat. Tietoa toivotaan myös perhesuunnittelusta, lapsiavioliitoista ja terveydestä yleisesti”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber sanoo.
Humanitaarinen koulutustyö keskittyy lukutaidon ja laskemisen opetukseen, elämäntaitoihin ja toimeentuloon. Koulutusta annetaan kahdessa naisille ja tytöille tarkoitetussa toimintatilassa sekä kodeissa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä Cox’s Bazarin alueella.
Tietojen lisäämisen ohella hanke tavoittelee tyttöjen ja naisten elämänpiirin avautumista ja sitä kautta parempia mahdollisuuksia hakeutua itse palvelujen pariin ja toimeentulon lähteille.
Kotikäynnille menossa.
Kyselyyn vastanneista naisista ja tytöistä 68 prosenttia ei ole koskaan käynyt koulua ja 22 prosenttia on käynyt vain alakoulun. Lopuista osa on suorittanut yläkoulun ja osa käynyt moskeijojen yhteydessä olevia madrasa-kouluja.
Suurimmalla osalla äidinkielenä on rohingya ja loput puhuvat burmaa. ”Koulutuksissa on otettava huomioon, että rohingyalla ei ole kirjoitettua kieltä”, Weissengruber sanoo.
Kyselyn tuloksista käy ilmi, että pakolaisleireillä pitää parantaa tietoisuutta naisten ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen, jotta osallistuminen hyväksytään vanhoillisissa yhteisöissä.
Suurin osa pakolaisista naisia ja lapsia
Bangladeshin pakolaisleireillä, myös Jamtolin ja Chakmarkulin leireillä, joissa KUA toimii, ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Asiantuntijoiden mukaan lastensuojelu ja psykososiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt YK:n mukaan 905 000 Myanmarista paennutta rohingya-väestöön kuuluvaa ihmistä. Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Moni on paennut ilman mitään omaisuutta, takanaan traumaattisia kokemuksia.
KUA:n työtä Bangladeshissa tuetaan Suomen ulkoministeriön tuella ja keräysvaroilla.
