Etelä-Sudanissa ruuan hinta tappaa siinä missä aseetkin. Nälkä lamaannuttaa yhteiskunnan, kun ihmiset ajattelevat vain, mistä he saavat seuraavan ateriansa.
Kun heität siemenen maahan, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Näin on ollut tapana sanoa Etelä-Sudanin Equatoriassa, maan vilja-aitassa. Maaperä on niin hedelmällistä, että alueen viljelykset ovat ruokkineet miljoonia Etelä-Sudanin asukkaita. Käytännössä koko Etelä-Sudan on täydellistä kasvualustaa esimerkiksi riisille, maissille, hirssille, sokeriruo’oille ja hedelmille.
Sota on kuitenkin ajanut kolme neljäsosaa alueen asukkaista pakoon ja järkyttävän suuria viljelyalueita on autioina, sanoo Marie Makweri, joka työskenteli kolme vuotta Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) rauhankoordinaattorina.
Dramaattiset seuraukset näkyvät elintarvikkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Ihmiset ovat onnellisia, jos heillä on edes yksi ateria päivässä. Suomalainenkin tietää, että nälkä tekee kiukkuiseksi. Nälkä lietsoo pitkittynyttä konfliktia entisestään.
”Etelä-Sudanissa sanotaan, että aseita on enemmän kuin ruokaa, mikä on vaarallinen yhdistelmä. Ihminen, jolla ei ole ruokaa itselleen tai perheelleen, miettii kaikki maailman keinot hankkia ruokaa”, Makweri sanoo.
Nälänhädän partaalla yhä 5 miljoonaa ihmistä
Helmikuussa 2017 YK julisti nälänhädän Unityn osavaltioon, joka sijaitsee Etelä-Sudanin keskiosassa. Noin satatuhatta ihmistä oli vaarassa kuolla nälkään. Julistusta seurasi laajamittainen humanitaarinen operaatio, jonka aikana alueelle tiputettiin ruoka-annospakkauksia Maailman ruokaohjelma WFP:n helikoptereista.
KUA tuki ruoka-apua katastrofirahastostaan.
Kesäkuussa nälänhätä oli virallisesti ohi, mutta eteläsudanilaisten arki ei merkittävästi parantunut. Jotta nälänhätä voidaan julistaa, tilanteen on täytettävä selkeät kriteerit. Ensinnäkin viidesosalla kotitalouksista
pitää olla äärimmäinen puute ruuasta, ja kolmasosan väestöstä pitää olla akuutisti aliravittu. Lisäksi ihmisiä kuolee tiettyyn tahtiin – nälänhätä vaatii määritelmän mukaan kaksi uhria päivässä jokaista 10
000 asukasta kohden.
Nälänhätä vastaa korkeinta kategoriaa YK:n ruokaturvaa mittaavalla asteikolla 1–5. Nykytilanne ei täytä vaatimuksia. Toisaalta 1,5 miljoonaa ihmistä elää hätätilassa (vaihe 4) ja 3,6 miljoonaa akuutissa ruokapulassa (vaihe 3). Nälänhädän partaalla on siis 5 miljoonaa eteläsudanilaista.
”Paikan päällä et näe kauheasti väliä siinä, ovatko ihmiset vaiheessa 4 vai 5. Ruokatilanne on edelleen äärimmäisen vaikea”, Makweri sanoo.
Ruuan hinta kymmenkertaistunut
Etelä-Sudanin ruokakriisi on seuraus pitkittyneestä konfliktista. Konflikti alkoi valtataisteluna presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä. Vastakkainasettelusta syntyi sota, jossa on etniset jakolinjat. Kiir edustaa dinka-heimoa, Etelä-Sudanin suurinta heimoa, ja Machar nuer-heimoa, joka on toiseksi suurin.
KUA tukee rauhaa ja ruokaturvaa
KUA tukee rauhanprosesseja sekä koulutusta ja toimeentulomahdollisuuksia Etelä-Sudanissa. KUA:n koulutuksissa opitaan muun muassa leivontaa sekä ruuan ja maitotuotteiden käsittelyä, mikä parantaa ruokatuotantoa.
KUA on syksystä lähtien toteuttanut ruokaturvahanketta 100 000 eurolla katastrofikeräyksen varoja. Hanke sisältää viljelykoulutuksen 500 maanviljelijälle, ja koulutukseen osallistuneille jaetaan siemeniä ja työkaluja.
Taustalla on kiista resursseista Etelä-Sudanin vuoden 2011 itsenäistymisen jälkeen – maaomistuksista,
vedestä ja öljystä. Kiir syytti Macharia vallankaappausyrityksestä ja erotti hänet. Maan armeija oli jakautunut Kiirin ja Macharin tukijoihin. Etelä-Sudanissa on myös muita heimoja, joita Kiirin ja Macharin joukot ovat pelanneet liittolaisikseen tai toisiaan vastaan. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Pelolla on ollut katastrofaaliset seuraukset ruokatuotannolle. Viljelijät eivät uskalla kylvää tai korjata satojaan.
Ruokakuljetukset ovat vaikeutuneet ja hinnat toreilla ovat kohonneet pilviin. Heinäkuussa 2016 leimahtaneiden taisteluiden jälkeen hinta 3,5 kilon säkillisestä maissijauhoja nousi pääkaupunki
Jubassa 5,5 eurosta 60 euroon. Hinta vastaa eteläsudanilaisten keskimääräistä kuukausipalkkaa.
Myös perusvihannesten, kuten tomaattien hinnat ovat kymmenkertaistuneet, ja kauempana pääkaupungista
hinnat ovat vielä korkeampia. Tee, sokeri ja liha ovat luksustuotteita, jotka ovat kokonaan poistuneet valikoimista.
Vaikutus näkyy katukuvassa, kertoo Jubassa vuodenvaihteeseen asti asunut Makweri. Kauppiailla ei ole varaa ostaa kallista ruokaa ja myydä sitä tuotolla, joten monet ruokakaupat ovat sulkeneet ovensa. Isoillakin toreilla on yhä vähemmän tuotteita myynnissä, ja yhä harvempia myyjiä niitä myymässä.
”Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa ruokaan”, Makweri sanoo.
Ruoka-apu pitää ihmiset järjissään
Makweri huomaa työssään ihmisten huolen ruuasta. Heidän motivoimisensa rauhanprosesseihin vaatii kärsivällisyyttä, kun päällimmäisenä mielessä on, mistä heidän perheensä saa seuraavan ateriansa.
”Ihmisten on vaikea ajatella edes seuraavaa päivää, saati rauhan pitkäaikaisia vaikutuksia. He miettivät seuraavaa minuuttia, jonka voisi yhtä hyvin käyttää ruuan hankkimiseen.”
Toisaalta ruokatilanne ei parane ratkaisevasti ennen kuin konflikti loppuu. Etelä-Sudanilla on kaikki edellytykset omavaraiseen ruokatuotantoon, kunhan maahan saadaan rauha. Kansainvälisen yhteisön tukema ruoka-apu pitää neuvotteluja hengissä.
”Viesti eteläsudanilaisilta on yksimielinen: ruoka-apua ei missään nimessä pidä lopettaa. Se pitää ihmisiä hengissä ja järjissään, ja antaa kirjaimellisesti voimia uskoa rauhaan.”
Etelä-Sudanista paenneen Muja Rosen suurin pelko on, että hänen tyttärensä laihtuu hengiltä. Uganda on murtumispisteessä Afrikan suurimmassa pakolaiskriisissä sitten Ruandan kansanmurhan.
Lapset olivat leikkimässä, kun sota löysi 34-vuotiaan Muja Rosen perheen Etelä-Sudanissa. Hallituksen sotilaat saapuivat yhtäkkiä kotikaupunki Kajo Kejiin. He joutuivat saman tien kapinallisjoukon yllättämiksi. Ihmisiä tapettiin ja heidän omaisuuttaan varastettiin.
Rosen mies oli poissa kotoa ja ristitulessa Rose teki elämänsä vaikeimman päätöksen.
”Ainoa vaihtoehto oli juosta niin kovaa kuin jalat kantoivat. Päätin viedä lapset Ugandaan”, Rose kertoo.
Rose sai mukaansa neljä lastaan ja kaksi äitinsä menettänyttä. Hän kantoi pienintä selässään läpi erämaan ja valvoi yöt suojellakseen lapsia villieläimiltä. Heillä ei ollut ruokaa eikä vettä.
”Lapset itkivät nälkää ja uupumusta. Kun löysimme kuivuneen joenuoman, yritin kaivaa maahan imeytynyttä vettä, jotta lapsille olisi juotavaa.”
Ruoka on alati mielessä
Vuotta myöhemmin kaikki lapset istuvat saviuunin ympärillä Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
YHTEISVASTUUKERÄYS AUTTAA ETELÄ-SUDANIN PAKOLAISIA
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Saviuuni sijaitsee pihan ainoalla varjoisalla paikalla ja houkuttelee muitakin puoleensa armottomasta auringonpaahteesta. Tirisevästä kattilasta nouseva tuoksu on tuttu mistä tahansa keittiöstä: paistettu sipuli.
Rose pilkkoo sekaan muutaman munakoison keittiöpuutarhastaan ja 10-vuotias Ayite sekoittaa.
”Laitamme kerran viikossa munakoisoja, kerran okraa ja kerran vihanneksia. Loput päivät syömme papuja”, Rose sanoo.
”Ruoka on yksipuolista ja lapset ovat jatkuvasti kipeinä. He eivät saa kaikkia tarvitsemiansa vitamiineja.”
Ruoka on alati Rosen mielessä. Vaikka rankka pakomatka Ugandaan onkin vähentänyt riskiä joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, elämä on raastavaa kamppailua perustarpeista. Hän ei ole tilanteessa yksin.
Yli miljoona eteläsudanilaista on ylittänyt rajan Ugandaan, lähes kaikki heinäkuun 2016 jälkeen.
Pakolaisista onnekkaimmilla on kanoja. Useimmat ovat kuitenkin Mujan perheen tavoin jättäneet kaiken omaisuutensa taakseen.
Kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä. Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruokaapuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Yksi ateria päivässä
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan
maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Rosen pihamaa on kivikkoista, mutta viherpeukalona hän on saanut jotain aikaiseksi. Niin on myös naapurikylässä
asuva Wani Garanep, joka on käynyt Kirkon Ulkomaanavun (KUA) viljelykoulutuksen.
KUA on jakanut osallistujille siemeniä ja työkaluja. Garanepin savimajan vieressä kasvaa seesamia, okraa ja tomaatteja. Koska maaperä on kivikkoinen, Garanep ja hänen vaimonsa Kaku ovat oppineet täyttämään säkkejä mullalla. Niissä kasvaa sipuleita ja munakoisoja.
Wani Garanepin perhe on KUA:n viljelykoulutuksen ansiosta onnistunut monipuolistamaan ruokavaliotaan kasviksilla.
Pienennettyjen ruoka-annosten takia perhe on kuitenkin joutunut vähentämään päivittäisiä aterioitansa kahdesta
yhteen. Tämä pätee suurimpaan osaan Bidibidin asukkaista.
”Haluaisin taata lapsilleni hyvän koulutuksen, mutta nälkäisinä he eivät jaksa keskittyä koulussa ja tulevat monesti
kotiin ennen päivän päättymistä”, Garanep kertoo.
Garanep on ammatiltaan rakentaja. Etelä-Sudanissa hän sahasi puita ja myi niitä rakennusmateriaaliksi. Perheellä oli varaa syödä lihaa.
Rose työskenteli opettajana, eikä perheellä ollut ruuasta pulaa.
Taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsi Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia ihmisiä. Rosen perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Kajo Keji on kuitenkin tyhjentynyt. Kolme neljäsosaa Equatorian väestöstä on jättänyt kotinsa ja Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Täällä Garanepin ja Rosen on vaikea löytää työtä, jolla parantaa perheidensä tilannetta.
”Joskus kun lapsilla on todella kova nälkä, he kysyvät että ’äiti, emmekö voisi palata kotiin Etelä-Sudaniin, jotta voisimme syödä’. Heille on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan”, Rose jatkaa.
Yksinhuoltajan elämä on raskasta
Ruuan jälkeen meno pihamaalla vilkastuu. Lapset kaivavat 13-vuotiaan Giren ja 9-vuotiaan Dikon johdolla esiin hyppynarun. Ayite laskee innokkaasti hyppyjään englanniksi. Se ilahduttaa äitiä.
Vieraat tekevät heistä tavallista innokkaampia, hän selittää. Kun lapset ovat hiljaa eivätkä enää jaksa leikkiä, on
syytä huolestua, hän toteaa.
Gire ja Diko eivät ole Rosen omia lapsia, mutta yhteisen pakomatkan jälkeen he nukkuvat Rosen lasten kanssa.
”Joskus he kysyvät minulta, missä heidän äitinsä on. Kun sota loppuu, palaamme etsimään häntä.”
Yksinhuoltajan elämä on pakolaisasutusalueella erityisen raskas. Ugandaan saapuneista pakolaisista yli 60 prosenttia on alle 18-vuotiaita ja aikuisista suurin osa on naisia. Kun naiset ja lapset pakenivat, miehet ovat liittyneet taisteluihin – jotkut pakosta, toiset vapaaehtoisina – tai kuolleet väkivaltaisuuksissa.
Rosen pihalla käy selväksi, että hän joutuu pitämään silmällä toistakymmentä lasta, joiden vanhempia ei näy ainakaan lähimailla. Rose pelkää usein, että hän palaa loppuun, jos tilanne pitkittyy.
”Kaipaan miestäni. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jouduimme
pakenemaan”, hän sanoo.
Haastattelun aikana Rose parsii nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta. Vuosi sitten hän painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa.
Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Pastori Alfred Wojo jätti taakseen kotinsa ja kirkkonsa Etelä-Sudanissa. Ugandan pakolaisleireillä valtaosa yli miljoonasta pakolaisesta on lapsia.
Yhteisvastuu 2018
Yhteisvastuu 2018 torjuu nälkää ja köyhyyttä. Keräys alkoi sunnuntaina 4. helmikuuta.
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia apuun kotimaassa.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Pastori Alfred Wojon pitkät kädet hivelevät kattopaaluja, kun hän kertoo telttakankaalla päällystetyn rakennelmansa pystyttämisestä. Katto on melkein kaksimetrisen miehen ulottuvilla.
Wojo selittää materiaalin keräämisen, paalujen muotoilun ja katon pystyttämisen perusteellisesti kuin isä lapselleen – tai innokkaasti kuin lapsi isälleen. Hän on ylpeä baptistikirkostaan.
”Urakka kesti 3–4 viikkoa. Meitä oli viisi ja suurin osa ajasta kului rakennusmateriaalin keräämiseen metsästä, puu kerrallaan”, hän kertoo.
Kirkko on kivenheiton päässä Wojon perheen savimajasta Bidibidin pakolaisasutusalueella Ugandassa. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
”Ankarissa olosuhteissa Jumalalle on kysyntää”, hän sanoo ja vakavoituu.
Wojolla oli pieni kirkko Etelä-Sudanissa, mutta Ugandaan hänelle on kantautunut tieto, että kirkko tuhoutui maastopalossa. Pitkäksi kasvanut heinä oli syttynyt palamaan. Sodan takia autioituneella alueella ei ollut ketään kitkemässä sitä.
Bidibidissä Wojo kokoaa yhteisönsä viikoittain uuteen kirkkoonsa puhumaan huolistaan.
”Kirkossa kerromme perheenjäsentemme sairastumisesta ja lasten vaikeuksista. Vain yhdessä voimme ratkaista ongelmamme”, Wojo selittää.
Afrikan suurin pakolaiskriisi
Tie kirkon pystyttämiseen on ollut pitkä, kirjaimellisesti. Wojo, hänen vaimonsa Dorine ja pariskunnan neljä lasta tarpoivat runsaan viikon erämaassa, kun he pakenivat väkivaltaisuuksia kotikaupungistaan Kajo Kejistä Etelä-Sudanissa. Koteihin tunkeuduttiin väkisin, ihmisiä hakattiin ja lapset joutuivat eroon vanhemmistaan.
Etelä-Sudanin valtakamppailu presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä on johtanut monimutkaiseen etniseen konfliktiin. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Sodassa ihmisiä on tapettu häikäilemättömästi ja etenkin miehiä on pakotettu mukaan taisteluihin.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Dorine oli kotona syömässä lastensa kanssa, kun sotilaat tulivat etsimään hänen miestään. He eivät kertoneet miksi, mutta löivät Dorinea, kun Alfredia ei löytynyt. Hän oli ollut pääkaupunki Jubassa.
”Kun palasin, piilouduimme metsään ja odotimme, että tilanne rauhoittuisi”, Alfred kertoo.
Perhe ei pystynyt enää palaamaan kotiinsa metsästä, sillä sota vyöryi Kajo Kejiin, ja Etelä-Sudanin pakolaiskriisistä kasvoi Afrikan suurin sitten Ruandan kansanmurhan. Sukulaisia oli jo kadonnut.
Alfred Wojo sai kotoa mukaansa patjan, jota hän kantoi mukanaan rullaksi sidottuna. Pakomatkalla hän ei kuitenkaan uskaltanut avata solmua, koska vaara oli alati läsnä. Perhe pelkäsi sekä sotilaita että villieläimiä.
”Lapset nukkuivat paljaalla maalla, patja vieressään. Olimme koko ajan valmiita pakenemaan.”
Ruoka-annoksia puolitettu
Vaikka Ugandassa onkin pienempi riski joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, on pakolaisten elämä silti raastavaa kamppailua perustarpeista. Huoli keskittyy erityisesti lapsiin, kertoo Alfred Wojo.
Ugandaan saapuneista yli miljoonasta pakolaisesta 61 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Wojon perheen lapset itkevät edelleen taakse jäänyttä kotiaan Etelä-Sudanissa. Vanhemmille tärkeintä olisi, että lapset saavat koulutuksen.
Koulu auttaa lapsia myös toipumaan sodassa kokemistaan traumaattisista asioista ja tasapainottaa perheiden arkea.
”Pula ruuasta on kuitenkin vienyt lapsilta energian keskittyä tunneilla”, Alfred Wojo sanoo.
Ruokajakelu alkamassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Ugandassa kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä.
Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruoka-apuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Ugandassa kuukausittain jaettavia ruoka-annoksia on pakolaisten valtavan määrän takia jouduttu vähentämään ja moni perhe syö vain yhden kunnon aterian päivässä. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Yksi ateria päivässä
Alfredin ja Dorinen taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsee rajan toisella puolella Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia eteläsudanilaisia.
Nyt valtaosa Equatorian asukkaista on paennut Ugandaan. Etelä-Sudanissa viisi miljoonaa ihmistä on nälänhädän partaalla, kun ihmiset ovat hylänneet järkyttävän suuria viljelyalueita.
Myös Muja Rose saapui kuuden lapsen kanssa Bidibidiin Kajo Kejistä, samalla viikolla kuin Alfred ja Dorine Wojo. Hän parsii pihallaan nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Rosen perheellä ei ollut mitään ongelmia ruuan kanssa ennen sotaa. Rose työskenteli opettajana ja perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Muja Rose kerää munakoisoja kasvattamastaan keittiöpuutarhasta Bidibidin pakolaisasutusalueella. Viljely tuo tärkeää vaihtelua pakolaisten ruokavalioon, mutta viljely kivikkoisella maaperällä on haasteellista. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Nykyään perhe syö vain yhden kunnollisen aterian päivässä. Lapset kysyvät usein äidiltään, voisivatko he palata Etelä-Sudaniin, jossa heillä olisi ruokaa. Rosen on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta, joka leikkii muiden lasten kanssa hyppynarulla. Vuosi sitten Ayite painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa. Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Puutarhasta versoo uusi toivo
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan. Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Dorine myllää perheensä pihamaata kuokalla. Perheen kuopus syntyi viikkoa aikaisemmin, mutta tomera äiti ei salli itselleen lepoa. Etelä-Sudanissa hän työskenteli leipurina ja Alfred johti paikallista kirkkoa.
Dorine on käynyt Kirkon Ulkomaanavun viljelykoulutuksen, jossa osallistujille jaetaan työkaluja ja siemeniä. Hän toivoo, että perhe saisi kasvisten avulla monipuolisemman ruokavalion.
Vanhemmat ovat ahertaneet yhdessä ja työ alkaa tuottaa tulosta. Heinäkatteella peitetyistä sipulipenkeistä kohoaa vahvoja versoja. Ensimmäisiä sadon antimia on jo päästy maistamaan ja lisää on pian tulossa.
Peltotöihin löytyy runsaasti apuvoimia ympäröivästä pakolaisyhteisöstä. Alfredin kirkosta on tullut tärkeä kohtaamispaikka. Siellä voi saada hetkellisen hengähdystauon ja kuuntelevia korvia.
Ongelmista ja suruista puhuminen yhdessä kirkossa valaa uskoa paremmasta huomisesta.
”Hartain toiveemme on, että lapsistamme kasvaisi vahvoja sekä ruumiiltaan että mieleltään”, Alfred sanoo.
Alfred ja Dorine laittavat ruokaa yhdessä. Dorine on käynyt KUA:n viljelykoulutuksen ja toivoo kasvien monipuolistavan perheen ruokavaliota. Kivikkoisella maalla on vaikea viljellä ja moni pakolaisperhe sinnittelee pavuilla ja maissipuurolla. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Turvalliset koulut ja pätevät opettajat ratkaisevat Keski-Afrikan tasavallan tulevaisuuden. Kirkon Ulkomaanavun työ on rohkaissut keskiafrikkalaisia lapsia ja nuoria takaisin opintielle.
Kiljahdukset kuuluvat kauas Sanghan koulun pihalta. On välitunti ja punainen hiekka pöllyää, kun lauma poikia juoksee auringon kellertämän jalkapallon perässä.
Valkoisessa luokkahuoneessa pienet puiset pulpetit hipovat toisiaan. Luokkaan mahtuu istumaan 150 oppilasta. Ne, jotka eivät mahdu, saavat luvan kurkkia ikkunasta. Liitutaulun ylänurkkaan merkitään koulupäivän alussa, kuinka monta oppilasta on tänään läsnä.
Vaikka koulussa on ahdasta, se on paremmassa kunnossa kuin kaksi vuotta sitten, kun 14-vuotias Christopher Tindo aloitti koulussa.
”Koulussa ei ollut ovia, ikkunoita eikä penkkejä. Ne oli kaikki varastettu tai rikottu. Nyt voimme jättää kirjat kouluun ja lukita oven, eikä kukaan pääse ottamaan tavaroitamme”, Christopher sanoo.
Konflikti vei ovetkin koulusta
Jean Lessenen mielestä koulun tärkein tehtävä on opettaa elämään rauhassa.
Keski-Afrikan tasavallan historiaan kuuluu veristä tyranniaa ja vallankaappauksia. Vuonna 2013 tilanne kärjistyi väkivaltaiseksi, kun etupäässä muslimeista koostuva Séléka-ryhmittymä kaappasi vallan ja sitä vastaan nousivat taistelemaan etupäässä kristityt Anti-balaka-ryhmittymät.
Aseelliset ryhmittymät käyttivät kouluja tukikohtina niiden keskeisen sijainnin vuoksi. Suuri osa kouluista on vaurioitunut tai tuhoutunut konfliktissa täysin. Bayangan maakunnan opetussektorin johtaja Jean Lessene kertoo, että aseelliset ryhmittymät irrottivat kouluista kaiken polttopuuksi kelpaavan kattoa ja pulpetteja myöten ja ryöstivät kaiken vähänkään hyödyllisen.
Perheet pakenivat viidakkoon, kaukaisempiin kyliin tai rajan yli naapurimaihin. Monet lapset eivät ole uskaltaneet palata kouluun.
Viranomaiset, Kirkon Ulkomaanapu (KUA) ja kirkot ovat kampanjoineet yhdessä houkutellakseen lapset takaisin. Työ on tuottanut tulosta ja monissa kouluissa oppilaiden määrä on kaksinkertaistunut.
”Ennen sotaa muslimit ja kristityt asuivat ja kävivät koulua yhdessä. Taisteluiden aikana muslimit pakenivat, eivätkä kaikki ole vieläkään uskaltaneet palata. Me toivomme, että he tulisivat takaisin”, Lessene sanoo.
Opettajien koulutuksella valtava merkitys
Kaikki opettajatkaan eivät ole palanneet. Koulutetut ihmiset joko pakenevat tai hakeutuvat parempipalkkaisiin töihin. Jäljelle jää heikommin koulutettuja opettajia ja vapaaehtoisia.
Bayangan alueen koulujen 43:sta opettajasta vain viisi oli käynyt virallisen opettajankoulutuksen. Nyt KUA on kouluttanut 17 opettajaa ja maksaa heille pientä palkkiota. Monilla heistä ei ollut lainkaan aiempaa kokemusta opettamisesta.
”KUA:n koulutuksen ja oppimateriaalien ansiosta he voivat nyt opettaa lapsia paremmin. Ilman tätä tukea koulutuksella ei olisi juuri merkitystä tällä alueella”, Jean Lessene sanoo.
Vastausvuorosta käydään kovaa kisaa, kun oppilaita on yhdessä luokassa jopa 150.
Maantietoa ilman karttoja
Yli 63 000 lasta pääsi kouluun
Keski-Afrikan tasavalta kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Vuonna 2017 se nimettiin maailman kolmanneksi hauraimmaksi valtioksi Etelä-Sudanin ja Somalian jälkeen.
Liki puolet maan väestöstä (2,2 miljoonaa) on humanitaarisen avun tarpeessa. YK:n arvioiden mukaan lähes puoli miljoonaa Keski-Afrikan tasavallan kansalaista on pakolaisina naapurimaissa Tšadissa, Kamerunissa ja Kongon
demokraattisessa tasavallassa.
Kirkon Ulkomaanapu avasi maatoimiston pääkaupunkiin Banguihin syksyllä 2013 ja on työskennellyt Keski-Afrikan kaaoksen keskellä siitä lähtien. KUA antaa humanitaarista apua akuuteimpaan tarpeeseen, tukee koulutuksen
kehittämistä konfliktin keskellä ja auttaa yhteisöjä ehkäisemään ja sovittelemaan konflikteja.
Vuonna 2016 yli 63 000 lasta hyötyi Keski-Afrikassa KUA:n koulutushankkeista.
Muuri on korkea, ja sen päällä kimaltelee lasinsirpaleita. Tästä ei hevin kiivetä yli KUA:n Berbératin kaupungin aluetoimistoon. Tällaisia muureja näkee Keski-Afrikassa tiuhaan. Tilanne on edelleen epävakaa.
Nyt portit kuitenkin avataan, sillä pihalle peruuttaa kuorma-auto. Kofi Ayisa on tyytyväinen, koulutarvikkeet ovat vihdoin perillä. Kuorma-auto on täynnä oppikirjoja, vihkoja ja kyniä.
Kuljetus on muutaman päivän myöhässä, sillä auto juuttui matkalla pariin otteeseen mutaan. Sadekausi on aluillaan, ja tiet ovat mutavelliä.
”Teemme työtä Afrikan vaikeakulkuisimmilla alueilla. Useammin kuin kerran olemme jääneet jumiin tien päälle, ja meidän on täytynyt nukkua autossa keskellä viidakkoa hyttysten piinatessa”, sanoo Togosta kotoisin oleva Ayisa, joka johtaa KUA:n aluetoimistoa Berbératin kaupungissa.
Keski-Afrikan syrjäseuduilla liikkuminen on erittäin vaikeaa. Kun KUA:n työntekijät lähtevät Berbératin aluetoimistosta 150 kilometrin päähän Nolan kylään, matkaan pitää varata viisi tuntia.
”Se on vielä melko hyväkuntoinen tie. Me menemme paikkoihin, joihin suurin osa järjestöistä ei mene. Monessa paikassa olemme ainoa avustusjärjestö. Jonkun työ on kuitenkin tehtävä, ja silloin KUA on paikalla. Haasteet ovat suuria, mutta jostain on aloitettava.”
Timanteista, kullasta ja muista luonnonrikkauksistaan huolimatta Keski- Afrikan tasavalta on maailman alikehittyneimpiä ja köyhimpiä valtioita. Berbérati on maan kolmanneksi suurin kaupunki, mutta siellä ei ole juoksevaa vettä tai sähköjä.
Myös koulutarvikkeista on syrjäseuduilla huutava pula. On yleistä, että esimerkiksi maantietoa opetetaan ilman karttoja. Lapset eivät osaa sijoittaa kartalle omaa kyläänsä, saati sitten Keski-Afrikan tasavaltaa ja sen naapurivaltioita.
”Näiden lasten pitäisi mennä yliopistoon ilman, että he ovat koskaan nähneet karttaa tai mikroskooppia – ja heistä pitäisi tulla lääkäreitä ja päättäjiä!” Ayisa sanoo.
Koulu opettaa anteeksiantoa
Christopher Tindo pitää koulussa eniten rauhankasvatuksesta. Isoisä Aobimou Nzerebaile kannustaa poikaa opiskelemaan.
Vaikeuksista huolimatta koulu tuo vakautta arkeen ja luo uskoa tulevaisuuteen. Keski-Afrikassa toivoa herättävät innokkaat oppilaat.
14-vuotias Christopher opiskelee ahkerasti. Jos hän ei ymmärrä tunnilla käsiteltyä aihetta, hän viettää välitunnin sisällä kerraten. Haaveissa on opettajan ammatti.
Opetussektorin johtajan Jean Lessenen mielestä koulu on parhaimmillaan yhteiskuntaa yhdistävä tekijä.
”Tärkeimpiä asioita, joita koulu voi opettaa, ovat rauhan merkitys ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus”, Lessene sanoo.
”Lasten palaaminen kouluun on koko yhteiskunnan – kyläyhteisön, vanhempien ja hallituksen – tehtävä. Se on ainoa keino taata tälle maalle parempi tulevaisuus.”
Christopherin lempiaine koulussa on rauhanopetus. Silloin opettaja kertoo rauhasta, yhdessä asumisesta, anteeksiannosta ja sovinnosta.
”Rauha on todella tärkeää ja kaikkien tulee vaalia anteeksiantoa, rakkautta ja iloa kaikkialla omassa maassaan”, Christopher selittää.
Rauhanprosessista huolimatta Myamarissa on edelleen väkivaltaisuuksia. Kyaw Kyaw Bo toivoo nuoria mukaan rauhanprosessiin.
Kyaw Kyaw Bo eli ”Bobo” näki lukiolaispoikana televisiosta kaksi tärkeää dokumenttia. Toinen kertoi hänen kotimaataan Myanmaria hallitsevan sotilasjuntan johtajan tyttären loisteliaista häistä ja toinen etniseen Karen-vähemmistöön kuuluvien pakolaisten huonoista oloista.
”Minusta oli väärin, että kenraalin tytär menee naimisiin timantein koristellussa puvussa, kun samaan aikaan ihmisillä ei ole tarpeeksi ruokaa. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään, mutta olin vihainen ja motivoitunut. Näin muutoksen tarpeen ja ajattelin, että minun täytyy ottaa vastuuta”, Bo, 29, sanoo.
Veljensä tietokoneen turvin hän avasi tietotekniikan koulutuskeskuksen.
”Sen tarkoituksena oli tietenkin yksinomaan organisoida ihmisiä mukaan.”
Sahramivallankumoksena tunnettujen vuoden 2007 sotilasjuntan vastaisten mielenosoitusten jälkeen perustettiin nuorten liike Generation Wave. Se houkutteli ihmisiä mukaan ajamaan demokratiaa graffitimaalausten, musiikin ja taiteen avulla. Generation Wave päätti alusta asti puolustaa väkivallattomuutta. Nuoret jakoivat tietoa lentolehtisillä.
”Rauha merkitsee elämää ilman pelkoa. Minulla ei ole rauhaa”, Bo sanoo.
Myös Bobo heitti salaa lentolehtisiä bussin ikkunasta. Kerran hän oli varma jääneensä kiinni, kun bussi äkisti pysähtyi paperilappusten vielä lennellessä ilmassa. Pysähdys oli kuitenkin johtunut vain bussin eteen ajaneesta autosta.
”Se oli mielenkiintoista ja jännittävää aikaa”, Bo sanoo sarkastisesti.
Vuosi Generation Waven perustamisen jälkeen 22 liikkeen aktivistia pidätettiin. Poliisit kävivät myös Bon kodin ovella kahdesti, mutta hän oli jo kuullut pidätyksistä ja ehtinyt paeta.
”Asuin Yangonissa tätini luona. Hän pelästyi poliiseja kovasti, sillä olin pitänyt toimintani salassa perheeltäni. En halunnut huolestuttaa heitä. En myöskään halunnut, että perhe kieltäisi minua toimimasta aktivistina.”
Kyaw Kyaw Bo pakeni Myanmarin ja Thaimaan rajaseudulle. Hän tapasi perhettään turvallisessa ravintolassa käydessään salaa Yangonissa.
Myanmarin sotilasjuntta vapautti oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin kotiarestista vuonna 2010 osana maan demokraattista uudistamisprosessia. Alun perin 35 vuodeksi vangitut Generation Waven aktivistit vapautettiin 2012, ja vaikka Kyaw Kyaw Bo sai samana vuonna syytteen rauhanmarssin organisoimisesta, syyte kumottiin 2014.
Vuonna 2015 Myanmarissa pidettiin vapaat vaalit ja Aung San Suu Kyin johtama National League for Democracy (NLD) -puolue sai enemmistön parlamenttiin. Yksi Generation Waven perustajista on nyt NLD:n kansanedustaja, eikä liikkeen enää tarvitse toimia maan alla.
Aung San Suu Kyi on nyt ollut vallassa reilun vuoden. Kansa rakastaa häntä, mutta moni on pettynyt.
Katukaupustelijalla on myynnissä isän ja tyttären kuvat. Aung San Suu Kyi on maan kansallissankarin, vuoden 1947 itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin tytär.
”Meillä ei ole epäilystäkään, etteikö hallitus halua Myanmarin muuttuvan parempaan suuntaan. Mutta tapa, millä muutosta tehdään, on todella huono. Muutos on hyvin hidasta. Meidän pitäisi rakentaa luottamusta. On kuin hallitus välillä yrittäisi päinvastoin rikkoa luottamusta eri ryhmien välillä.”
Kyaw Kyaw Bo toivoo rauhanprosessissa kuultavan niitä ihmisiä, joiden elämään väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien ja armeijan välillä vaikuttavat. Hän toivoo myös nuoria mukaan keskusteluihin.
Yhä uudelleen puhkeavat taistelut ja sissiliikkeiden läsnäolo eri puolilla maata vaikeuttavat erityisesti maaseudun ihmisten elämää. Liikkuminen paikasta toiseen on hankalaa, ja se vaikeuttaa myös kaupankäyntiä, viljelyä ja koulunkäyntiä.
Generation Wave haluaa yhä jakaa ihmisille tietoa rauhasta ja demokratiasta. Uusi keino on avointen rauhankeskustelujen järjestäminen.
Liike toimii eri puolilla Myanmaria ja koulutuksia on Yangonin lisäksi Mandalayssa, Magwayssa, Shanin ja Monin osavaltioissa ja lähitulevaisuudessa myös Rakhinen osavaltiossa, jonka buddhalaisten ja muslimien välinen väkivalta on nostanut kansainvälisiin uutisiin.
Maassa on edelleen voimassa sotilasjuntan luoma perustuslaki.
Bo ja muut Generation Wave -aktivistit työskentelevät nyt rauhanprosessiin osallistumisen, lakiuudistuksen, kansalais- ja poliittisten oikeuksien ja nuorten äänten kuulumisen puolesta.
”Me myös marssimme ja osoitamme mieltä edelleen.”
Bo on osallistunut Kirkon Ulkomaanavun järjestämään nuorten rauhantyöpajaan.
”Siellä opin paljon siitä, miten saadaan eri ryhmien jäsenet keskustelemaan toistensa kanssa. Tällaisia keskusteluja pitää järjestää lisää. Nuoretkaan eivät luota toisiinsa. Mutta on paljon nuoria, jotka haluaisivat toimia rauhanprosessin hyväksi.”
Myanmar
1948 itsenäistyi siirtomaavalta Britanniasta
1962 vallankaappauksen jälkeen sotilashallinto
oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi vietti yhteensä 15 vuotta kotiarestissa sen jälkeen, kun sotilasjuntta ei hyväksynyt Suu Kyin johtaman National League for Democracy -puolueen vaalivoittoa 1990
2015 pidettiin vapaat vaalit, joiden jälkeen Suu Kyi Myanmarin johdossa valtion kanslerina
armeijalla edelleen osa parlamentti- ja ministeripaikoista ja turvallisuusjoukkojen johtajuus
väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien ja armeijan välillä ovat jatkuneet virallisesta rauhanprosessista huolimatta
Kyaw Kyaw Bo ei vieläkään uskalla asua perheensä kanssa. Hän pelkää murhatuksi tulemista. Hän asuu ystävien luona ja lopettelee englannin opintojaan yliopistossa.
”Rauha ei tarkoita vain sodan puuttumista, se on paljon enemmän. Se on sitä, että kadulla kävellessäsi sinun ei tarvitse pelätä. Väkivallattomuuden harjoittaminen on vaikeaa. Mutta se on kuitenkin ainoa tapa ratkaista ongelmia. Ongelmat eivät ratkea väkivallalla.”
Teksti ja kuvat: Ulla Kärki
Juttu on julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 16.8.2017.
John Bongei rakentaa rauhaa Luoteis-Kenian savanneilla. Siihen tarvitaan aikaa ja luottamusta.
Pelastimme ihmishenkiä tässä metsässä, sanoo John Bongei, 45, ja osoittaa vasemmalle. Siellä aukeaa silmänkantamattomiin jatkuva savanni.
Ihmisasutusta ei ole näkyvissä. Ei ole tarkoituskaan. Näillä alueilla eletään mieluummin piilossa. Olemme Luoteis-Keniassa pokot- ja markwet-heimojen maiden rajalla. Heimojen välit ovat epävakaat, ja välillä kireys kärjistyy väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Silloin on turvallisinta paeta ”puskaan”, eli asumaan jonnekin keskelle savannia.
Näin kävi viime kesänä. Heimojen välisistä karjavarkauksista alkaneissa taisteluissa kuoli kuukaudessa 26 ihmistä. Silloin tarvittiin John Bongeita – jälleen kerran.
Kenialaislähtöinen Bongei on toiminut Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmapäällikkönä täällä kaksi vuotta.
”Kiersimme kaksi viikkoa yötä myöten näitä metsiä kahdestaan paikallishallinnon edustajan kanssa, jotta saisimme kostonkierteen loppumaan. Kohtasimme aivan nuoria poikia aseiden kanssa lähdössä taisteluun”, Bongei kertoo.
”Saimme koottua alueen päälliköt yhteen, ja he allekirjoittivat todistajien läsnä ollessa päätöksen taisteluista luopumisesta.”
Viestin kulkeminen ympäri savannia on hidasta. Bongei kumppaneineen auttoi levittämään sanaa rauhasta syrjäisimpiin piilopaikkoihin. Uusia uhreja ei enää tullut.
Rauhantyö on kestävyyslaji
Bongei on ylpeä saavutuksesta. Silti hän korostaa, että rauhantyö on kestävyyslaji, jossa luottamusta on rakennettava kauan.
”Rauhantyössä vaikeinta on aloittaa keskustelu silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu. Tapaan äitejä, joiden pojat ovat kuolleet, eikä ruumiita ole vielä edes haudattu. Silloin minun on sanottava, että anna keskustelulle mahdollisuus. Kun miehet valmistautuvat jo taisteluun, minun tehtäväni on tarjota vaihtoehto kostamiselle.”
John Bongeilla on ollut suuri rooli siinä, että pokot-heimon ja sen naapuriheimojen turkanoiden ja markwetin välille on saatu hierottua rauhaa. Täällä edellisestä kuolemaan johtaneesta taistelusta on kohta vuosi ja toisella rajalla pian kaksi vuotta.
Säästettyjen ihmishenkien määrää on mahdotonta laskea.
Pokot- ja markwet-heimojen välit ovat jäiset. Viimeisen vuoden aikana taisteluissa on kuollut kymmeniä ihmisiä. Nyt Kirkon Ulkomaanapu auttaa rakentamaan rauhaa heimojen välille. Kaksi entistä taistelijaa kertoo, miten se onnistuu.
Kaikki alkoi vesimeloneista.
Pokot- ja markwet-heimojen välillä Luoteis-Kenian syrjäisellä maaseudulla oli ollut jännitteitä aina. Pokotit ovat karjankasvattajia, markwetit taas enemmän viljelijöitä. Välillä tuli riitaa vedestä ja laidunmaasta. Karjavarkaudet olivat keino kasvattaa omaa varallisuutta nopeasti ja toisaalta kostaa. Soturin, eli käytännössä karjavarkaan ura oli monelle nuorelle täysin mahdollinen uravalinta.
Heimojen välillä elettiin kohtuullisen rauhallista jaksoa, kunnes maaliskuussa 2016 joukko pokoteja laski karjansa naapurin meloniviljelyksille. Vahingot nousivat 5 miljoonaan Kenian shillinkiin, eli noin 45 000 euroon. Sellaisia summia ei näillä syrjäseuduilla ole kellään. Koska pokotit eivät voineet maksaa, markwetit varastivat kostoksi seitsemän kamelia. Tästä alkoi väkivalta heimojen maiden välisellä raja-alueella. Ainakin 30 ihmistä kuoli.
Väkivallan uhka on leijunut ilmassa siitä lähtien, ja moni on paennut kodeistaan. Lapset eivät uskalla mennä kouluun, eivät aina opettajatkaan. Heimojen välinen kauppa on tyrehtynyt, mikä on kurjistanut köyhää aluetta entisestään.
Kirkon Ulkomaanapu on kesästä 2016 lähtien tukenut rauhanrakentamista markwet- ja pokot-heimojen välillä. Ulkomaanavun työntekijät ovat auttaneet alkuun pääsemisessä, kuten siinä, että kaikkien mielipiteet ja kokemukset, myös naisten ja lasten, otetaan huomioon rauhanpyrkimyksissä, kokousten koolle kutsumisessa ja kokousolosuhteiden turvaamisessa.
”Seuraavaksi on tärkeää etsiä nuorille toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia. Vain siten väkivalta voidaan lopettaa kokonaan”, sanoo John Bongei, Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmakoordinaattori Keniassa.
Joulukuussa 2016 järjestettiin heimojen yhteinen laaja kokous rauhan saavuttamiseksi. Tämä oli toinen yritys. Kokous piti järjestää jo kolme viikkoa aiemmin, mutta silloin markwetit ilmoittivat, etteivät olleet vielä valmiita keskustelemaan.
Nyt heimot ovat perustaneet yhteisiä ryhmiä pohtimaan esimerkiksi maan käyttöä, kauppaa, veden jakamista ja niin edelleen. Myös entiset soturit pokot- ja markwet-heimoista osallistuivat rauhanneuvotteluihin. Näin kaksi heistä kertoo.
David Kanda, entinen soturi, markwet-heimo, 33
”Kokouksen ilmapiiri on hyvä, ei ole mitään erityisiä jännitteitä. Ei tunnu pahalta puhua pokotien kanssa. Kerron vain heille, että haluamme rakastaa heitä!
Minusta tässä kokouksessa on päätettävä kaksi asiaa. Ensiksikin se, että ihmisten on kerta kaikkiaan tultava toimeen ja pystyttävä elämään yhdessä. Toiseksi se, että meidän on voitava käydä kauppaa. Markwetit myyvät hedelmiä, kuten mangoja ja banaaneja. Pokotit myyvät yleensä vuohia. Molempien markkinat ovat eri päivinä. Heidän on voitava tulla rauhassa meidän markkinoillemme ja päinvastoin. Tällä hetkellä ihmisiä pelottaa, eivätkä he uskalla mennä toisen heimon alueelle.
Minä olen nykyään liikemies, mutta tiedätkö, olin kaikista kovin ja paras soturi. Olin silloin nuori, eikä minulla ollut vielä perhettä. Aloitin karjavarkaissa käymisen ehkä 15-vuotiaana. Varastin lehmiä ja vuohia sekä kiipesin puihin tuhoamaan mehiläispesiä, joista osa pokoteista tuottaa hunajaa.
Soturin elämä on huonoa. Käärmeet ja villieläimet voivat purra, kun liikkuu öisin, eikä varsinkaan käärmeitä ole helppo nähdä. Kun kahlaa pimeässä joen yli, krokotiili voi hyökätä. Monille kävi niin. Karjavarkaana näin noin kymmenen ihmisen kuolevan.
Lisäksi huomasin, että kun haluaa mennä naimisiin, soturin on vaikea löytää vaimoa. Eivät isät halua antaa tyttäriään sellaisille. Siksi päätin lopettaa taistelut.
En ole vuosiin osallistunut väkivaltaisuuksiin ja varkauksiin. Elämäni on vakaata ja rauhallista. Lapset käyvät koulua, minä ostan vuohia pokoteilta ja myyn vaimoni kanssa hedelmiä. Ero on valtava verrattuna soturielämään.
Hyvä keino rakentaa rauhaa on, että pokotit ja markwetit menisivät keskenään naimisiin. Se on mahdollista. Ai ottaisinko itse pokot-vaimon? Mutta toinen vaimonihan on pokot-heimosta! Hän on niin kaunis, viisas, puhdas ja ihana! Olen aina ihaillut pokot-heimon naisia ja toivoin kovasti vaimoa heidän joukostaan. Sitten sain hänet!”
Noren Lorengetum Lokoryara, entinen soturi, pokot-heimo, noin 40.
”Tärkein asia, joka tänään on ratkaistava, on kysymys ruohosta. Sitä on markwet-heimon puolella paljon enemmän, sillä heidän alueellaan sataa enemmän. Tarvitsemme oikeuden päästää eläimet joillekin hyville ruohoapajille.
Aiemmin, jos menin markwet-heimon puolelle, menin varastamaan lehmiä ja vuohia. En muista, koska tein sen ensimmäisen kerran, mutta teimme sitä usein.
Ensin se tuntui järkevältä, mutta pian se alkoi tuntua kamalalta. Oli kauheaa nähdä ihmisten kuolevan. Moni menetti omaisuuden, jota oli kerännyt koko elinaikansa. Minä menetin ihmisiä rinnaltani, mutta myös tapoin.
Yhden taistelun jälkeen päätimme, että haluamme rauhaa. Taistelijan elämä oli huonoa. Minulla on esimerkiksi kaksi vaimoa, ja he olivat hyvin huolissaan joka kerta kun lähdimme ryöstöretkelle. He joutuivat joka kerran miettimään, tulenko lainkaan takaisin. Päätin alkaa viljellä maata sotimisen sijaan. Nyt minulla on lehmiä, vuohia ja koti, jossa voin rauhassa istua alas.
Rauhan rakentamisessa tärkeää on, että unohdamme huonot asiat. Ei muistelusta ole mitään hyötyä. Jos joku nuori mies sanoo ryhtyvänsä soturiksi, lyön häntä kepillä!
Nyt voin paljon paremmin kuin taistelijana. Saan huolehtia omasta omaisuudestani. Lehmät tuottavat maitoa, josta riittää hyvin kaikille lapsilleni. Meidän kulttuurissamme ei ole tapana kertoa lasten määrää, kuten ei lehmienkään. Mutta heitä on paljon. Kun olen poissa, lapseni tietävät, että olen vain myyntimatkalla ja tulen varmasti takaisin. Voimme kaikki taas hymyillä.”
Luoteis-Keniassa pokot-heimon laajalla alueella on ollut jännitteitä aina. On kiistoja heimojen välillä ja heimon sisällä. On taisteluita ja varkauksia, työttömyyttä, lukutaidottomuutta ja näköalojen puutetta. Eri ammateissa toimivat alueen asukkaat kertovat, miten konfliktit näkyvät heidän arjessaan ja mitä rauha tarkoittaa heille.
Moses Akeno.
Kirkon Ulkomaanapu on tehnyt rauhantyötä Itä- ja Pohjois-Keniassa vuodesta 2014 alkaen. Pokot-heimon kanssa olemme työskennelleet alusta lähtien. Heimon jäseniä Keniassa on arviolta yli 600 000.
Tapasimme pokot-heimon jäseniä eri puolilta Luoteis-Keniaa.
”Rauha tarkoittaa kaikkea. Jos ei ole rauhaa, markkinat ja kaupankäynti ehtyvät. Täällä on erinomaiset ja suuret markkinat, jos ne vain voidaan järjestää rauhassa. Hyvin monet tuovat tänne karjaa myytäväksi. Eli meillä on täällä kyllä resursseja, mutta ilman rauhaa emme voi käyttää niitä. Ilman rauhaa lapset eivät myöskään pääse kouluun.”
Moses Akeno
Baringon alueen hallintopäällikkö
Joshua Nalekat.
”Näen luokassa heti, jos tällä alueella on ollut taisteluja tai jos alueen miehet ovat lähteneet taistelemaan johonkin. Yleensä lapset ovat silloin surullisia ja epämotivoituneita. Usein joidenkin lasten tukka on ajeltu. Se tarkoittaa, että he ovat menettäneet omaisiaan. Lisäksi moni lapsi saattaa jättää tulematta kouluun, koska he viettävät suruaikaa. Senkin jälkeen moni lapsi joutuu jäämään kotiin auttaakseen kotitöissä.
Minun alueellani on ollut rauhallista nyt runsaan vuoden, mistä olen hyvin kiitollinen. Sitä ennen saattoi usein käydä niin, että, kun menin kouluun, luokassani ei ollut yhtään oppilasta. Kun jännitteet ovat kovat, vanhemmat eivät uskalla päästää lapsiaan kouluun. Oppilaat jäävät jälkeen ja saavat huonoja koetuloksia.
Koulussani on vain pokot-heimon jäseniä, mutta yläkoulussa samoille luokille tulee myös muiden heimojen jäseniä. Yritän opettaa lapsille, että kaikkia on osattava arvostaa riippumatta heimosta, uskonnosta, kielestä ja etnisestä taustasta. Koulu, ja ainoastaan koulu, on avain kaikkiin merkittäviin muutoksiin.”
Joshua Nalekat
Alakoulun opettaja, Chemolingot
Constance Cheptai.
”Minusta heimojen välinen väkivalta ei ole suurin ongelma omalla työskentelyalueellani. Enemmän ongelmat syntyvät koulutuksen ja työpaikkojen puutteesta. Kun nuorilla ei ole tekemistä eikä rahaa, he ryöstelevät ja varastelevat, usein humalassa. Ihmiset pelkäävät jengejä niin paljon, että eivät uskalla esimerkiksi laajentaa liiketoimintaansa tai edes avata kauppojaan joka päivä. Erityisesti väkivalta vaikuttaa naisiin. Raiskauksia tapahtuu usein. Lisäksi naiset ovat täällä vastuussa ruuan hankkimisesta perheelle. Jos nainen pelkää lähteä ulos, perhe ei syö. Näiden jengien jäseniksi rekrytoidaan myös aivan nuoria poikia, mikä on äideille hyvin vaikeaa. Näiden asioiden vuoksi on tärkeää, että naiset ovat mukana aina, kun keskustellaan rauhasta. Minusta naiset ovat myös miehiä parempia johtajia. He puhuvat suoraan kun taas miehet peittelevät asioita. Lisäksi naiset ottavat kaikki eri osapuolet huomioon paremmin kuin miehet. Siksikin heidän mukana olemisensa on tärkeää.”
Constance Cheptai
Länsi-Nginyangin alueen apulaisturvallisuuspäällikkö
Janice Chelimo Kalegeno.
”Asun on aivan turkana-heimon alueen rajalla. Siellä heimojen välinen konflikti alkaa helposti karjavarkaudesta. Karjaa varastetaan joko hyödyn saamiseksi, kostoksi tai huviksi. Me olemme päättäneet, että palautamme aina kaiken varastetun karjan. Näin takaamme, että rauha säilyy eikä kostonkierrettä synny.
Olemme myös neuvoneet asukkaita kertomaan meille aina, kun näkevät varastettuja eläimiä, kyllä ihmiset tunnistavat ne. Palautus toimii niin, että varas saa sakkoja ja varkauden uhri aina korvauksena yhden eläimen lisää.
Vasta viikko sitten onnistuimme palauttamaan kymmenen vuohta ja yhden härän ennen kuin omistaja edes ehti huomata, että ne olivat poissa!”
”Tällä hetkellä meillä on paljon jännitteitä markwet-heimon kanssa. Se on kamalaa. Piilottelemme puskissa, joissa käärmeet purevat ja hyttyset syövät. Emme voi käydä kauppaa ja siksi meillä ei ole tarpeeksi ruokaa. Edes häihin emme saaneet tarpeeksi syötävää kaikille.
Olen tyytyväinen, että meidät on kutsuttu rauhankokoukseen ja että myös meitä kuunnellaan. Kokouksessa viestimme äiteinä on: Lopettakaa. Menetämme lapsemme, menetämme, turvan, menetämme ruuan, menetämme niin paljon.”
Unice Lorita, yhdeksän lapsen äiti ja Salina Ohomodiolia, kymmenen lapsen äiti
Noren Lorenteketum Lokoryara.
”Markwet-heimon puolella on paljon enemmän ruohoa kuin meidän puolellamme, sillä heidän alueellaan sataa enemmän. Tarvitsemme oikeuden päästää eläimet joillekin hyville ruohoapajille. Maankäytöstä on voitava sopia, jotta rauha saadaan aikaan.
Aiemmin, jos menin markwet-heimon puolelle, menin varastamaan lehmiä ja vuohia. En muista, koska tein sen ensimmäisen kerran, mutta teimme sitä usein. Ensin se tuntui järkevältä, mutta pian se alkoi tuntua kamalalta. Oli kauheaa nähdä ihmisten kuolevan. Moni menetti omaisuuden, jota oli kerännyt koko elinaikansa. Minä menetin ihmisiä rinnaltani, mutta myös tapoin.
Rauhan aikaansaamisessa tärkeää on, että unohdamme huonot asiat. Ei muistelusta ole mitään hyötyä. Nyt voin paljon paremmin kuin taistelijana.”
Noren Lorengetum Lokoryara,
entinen soturi, pokot-heimo
John Bongei.
”Rauhantyössä vaikeinta on aloittaa keskustelu silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu. Tapaan äitejä, joiden pojat ovat kuolleet, eikä ruumiita ole vielä edes haudattu. Silloin kerron, että olen pahoillani ja että toivon, etteivät pojat olisi kuolleet.
Sitten minun on sanottava, että anna keskustelulle mahdollisuus. Tässä vaiheessa miehet jo valmistautuvat taisteluun. Minun tehtäväni on tarjota vaihtoehto kostamiselle.”
John Bongei,
Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmakoordinaattori Keniassa
Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen
Tilaa Kirkon Ulkomaanavun uutiskirje, niin saat sähköpostiisi tietoa ajnkohtaisista keräyksistä ja kerran kuussa koosteen parhaista verkkojutuista!
Tällä viikolla New Yorkissa julkistettu Tradition- & Faith-Oriented Insider Mediators (TFIMs) in Conflict Transformation -tutkimus valottaa perinteisten ja uskopohjaisten paikallisten rauhanvälittäjien toimintaa, haasteita ja tarpeita sekä kartoittaa mahdollisuuksia heidän työnsä tukemiseen.
Perinteiset ja uskopohjaiset paikalliset rauhanvälittäjät (tradition- & faith-oriented insider mediators, TFIMs) ovat henkilöitä, joiden sosiaalinen asema määrittyy perinteiden ja uskonnon pohjalta. He ovat arvostettuja ja luotettuja sekä omissa että muissa yhteisöissä, minkä vuoksi heillä on ainutlaatuinen mahdollisuus vaikuttaa konfliktin osapuoliin ja rakentaa rauhaa.
Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanverkoston Berghof-säätiöltä tilaamassa ja Suomen Ulkoasiainministeriön, KAICIID:in ja Kirkon Ulkomaanavun rahoittamassa tutkimuksessa tutkittiin perinteisiä ja uskontopohjaisia rauhanvälittäjiä Myanmarissa, Thaimaassa, Libanonissa, Kolumbiassa, Keniassa ja Malissa.
Perinteiset ja uskopohjaiset rauhanvälittäjät luovat rauhanomaista yhteiseloa ja puuttuvat väkivaltaisuuksiin. He toimivat rauhanvälittäjinä aseellisissa konflikteissa ja innostavat yhteisöjen jäseniä osallistumaan väkivallattomaan sosiaaliseen muutokseen tähtäävään toimintaan.
”Paikalliset perinteiset ja uskopohjaiset rauhanvälittäjät eivät ainoastaan toimi välittäjinä yhteisöjen välisissä kiistoissa, vaan ovat myös mukana rakentamassa yhteiskunnan ja yksilöiden valmiuksia vaikuttaa konfliktien kehitykseen. He jopa luovat uusia kaltaisiaan rauhanvälittäjiä, kuten vaikkapa Myanmarissa, jossa tietyt perinteiset ja uskopohjaiset rauhanvälittäjät ovat olleet fasilitoimassa uskonnollisten johtajien välistä dialogia. Tämä dialogi on valmistanut myös muita toimimaan legitiimeinä rauhanvälittäjinä. Menestyksen avainasioita ovat innovatiivisuus sekä hyvin matalalla profiililla toimiminen”, selittää Mir Mubashir, toinen tutkimuksen toteuttaneista tutkijoista Berghof-säätiöstä.
Tutkimuksen mukaan perinteisten ja uskopohjaisten paikallisten rauhanvälittäjien täysi potentiaali jää kuitenkin usein käyttämättä. Suurimpana ongelmana on puutteellinen yhteistyö perinteisten ja uskontopohjaisten rauhanvälittäjien sekä rauhantyön muiden toimijoiden välillä. Tutkijat ehdottavat ratkaisuksi yhteistyöhön ja vastavuoroisuuteen perustuvaa tukiverkostoa. Tärkeää olisi, että muut rauhantyön toimijat tunnistaisivat perinteisten ja uskontopohjaisten rauhanvälittäjien työn merkityksen.
Tutkimus antaa arvokasta tietoa Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanverkostolle. ”Tutkimus luo merkittävän pohjan verkoston työlle paremman tuen kehittämiseksi paikallisten perinteisten ja uskontopohjaisten rauhanvälittäjien tukemiseen”, sanoo Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanverkoston johtaja Antti Pentikäinen.
”Nyt ryhdymme neuvottelemaan verkoston jäsenten ja YK:n kanssa tutkimuksen suositusten toimeenpanosta.”
Lue tutkimuksen englanninkielinen tiivistelmä täältä. Tutustu Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanvälitysverkoston englanninkielisiin verkkosivuihin täällä.
Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanverkosto yhdistää toimijoita tarjotakseen tukea rauhantyöhön ruohonjuuritasolta kansanväliselle tasolle. Kirkon Ulkomaanapu toimii verkoston sihteeristönä.
