Äärimmäinen koulumatka – Etelä-Sudanissa lapset liikkuvat läpi soiden, joilla vaanivat käärmeet ja krokotiilit
Etelä-Sudanissa vaikeakulkuinen suo hallitsee maisemaa ja siellä elävien ihmisten arkea majesteettisin ottein. Lähdimme mukaan maailman erikoisimmalle koulumatkalle, jolla vesi yltää vyötäisille ja vaarana ovat myrkkykäärmeet, krokotiilit ja piinaavasti paahtava aurinko.
Teksti & haastattelut: Ulriikka Myöhänen Haastattelut: Björn Udd Kuvat: Antti Yrjönen
KUKOT HERÄÄVÄT viideltä. Kukkokiekuu raikaa kaikkialla, kun musta, valoton yö päästää irti otteestaan ja aurinko pilkistää taivaanrannasta.
Etelä-Sudanin New Fangakissa Bichul Kuonin kyläyhteisö pyyhkii silmistään unihiekkaa. 16-vuotias Nyaluit Tang Chuol vaihtaa vaatteita ja kaivaa sitten esille pinon kirjoja. Chuolin isä kastelee pientä kasvimaataan, äiti päästää suojassa yön viettäneet ja aamun kajossa raakkuvat kanat kipittelemään pitkin pihamaata.
Kuuden jälkeen aurinko on kivunnut lämpimän keltaiseksi läiskäksi horisonttiin, ja Chuol lähtee johtamaan sisaruskatrastaan kylän läpi ja kohti koulua. Maa on kuiva, siellä täällä kasvaa heinikkoa, pusikkoa ja matalaa puustoa. Sirkat sirittävät.
Pian seurueeseen liittyy lisää lapsia, ja myös Chuolin ystävä, 15-vuotias Nyatiem Lam Lok kipittää joukon jatkoksi takavasemmalta. Lapset huikkailevat toisilleen tervehdykset nuerin kielellä.
“Male!”
“Male mi goa!”
Kun seurue on edennyt kymmenisen minuuttia, lapset pysähtyvät, riisuvat jaloistaan pitkät housunsa ja nostavat hameenhelmansa ylös. Tästä se alkaa, kenties yksi maailman erikoisimmista koulumatkoista.
Edessämme levittäytyvä suo tuntuu kuin huokaavan: tulkaa, tutut lapset, teen parhaani kannatellakseni teitä.
Kirjat ja kengät kulkevat käsissä, kun lapset etenevät suolla. Heinikossa voi vaania vaaroja. Seudulla tavataan käärmeitä ja krokotiileja.
ETELÄ-SUDANIN pohjoisosissa, lähellä Sudanin rajaa sijaitseva al-Suddin suo on yksi maailman suurimmista suoalueista, joka saa kosteutensa Valkoisesta Niilistä ja sateista. Suon koko vaihtelee vuodenajan mukaan. Kuivana kautena suoalue saattaa ottaa haltuunsa noin Viron kokoisen alueen (45 339 neliökilometriä), sadekautena sen kosteat mättäät kurottavat jopa tuplasti laajemmalle.
Arabiankielinen nimi al-Sudd viittaa esteeseen, ja sitä suo on todistanut olevansa monille kautta aikojen. Mahtava suomaa on katkaissut kokemattomien kulkijoiden matkanteon jo muinaisten egyptiläisten aikaan ja ajanlaskun alkaessa keisari Neron alaisuudessa. Haasteet jatkuivat myös paljon myöhemmin, kun löytöretkeilijät yhä etsiskelivät Niilin alkulähdettä.
Toisaalta vaikeakulkuinen suo on tarjonnut suojaakin niille, jotka sen tuntevat. Viimeksi niin tapahtui Etelä-Sudanin raa’an sisällissodan (2013–2020) aikana. Silloin suoalueen väkiluku paikoittain jopa kymmenkertaistui, sillä monimutkaisessa mättäiden verkostossa pakolaiset tunsivat olevansa turvassa hyökkääjältä.
Äkkiseltään tuntuu, ettei suota ole helppo lukea. Se on kuin omiin oloihinsa sulkeutunut, itsepäinen, maineikkaan suvun prinssi. Se on ylväs, vähän ylimielinen ja usein täynnä yllätyksiä. Mutta kun kuninkaallisen kanssa tulee tutuiksi, sen temppuja alkaa ymmärtää.
Kouluaan kohti taivaltava koululaiskatras vaikuttaa tuntevan suomaan oikut kuin omat taskunsa.
Matkan alussa vettä on puoleen sääreen ja liukas lieju imaisee jalat nilkkoja myöten sisuksiinsa.
Sitten syvenee. Pienimmät lapset kurottavat koulukirjojaan päänsä yläpuolelle, kun vesi yltää jo vyötärölle ja jopa kainaloihin.
Onneksi ei ole kylmä. Mittari näyttää kolmeakymmentä celsiusastetta, ja näissä oloissa vesi tuntuu vain virkistävältä.
“Keskityn aina kirjoihin, etten pudottaisi niitä suohon”, Chuol kertoo myöhemmin.
“Minä pudotin kirjan kerran”, Lok paljastaa ja jatkaa: “Opettaja antoi minulle varoituksen ja sanoi, etten pidä hyvää huolta tavaroistani. Myös vanhempani toruivat minua ja muistuttivat, ettei meillä ole mahdollisuutta hankkia uusia kirjoja.”
Liejuisen ja osin jopa syvän suon läpi kouluun taivaltavat lapset joutuvat kantamaan kirjojaan ja vaatteitaan. Suon vesimäärä ja pinta-ala vaihtelevat sen mukaan, onko meneillään kuiva kausi vai sateiden aika.
Tytöt kertovat, että suon syvyys on koulumatkalla todellinen haaste. Nyt maaliskuussa tilanne on parempi kuin pian alkavana sadekautena. Silloin liikkuminen suolla onnistuu vain kanootilla, johon harvalla perheellä on varaa. Sadekaudella tytöt kärkkyvät koulukyytejä paikallisilta kalastajilta.
Koulumatkalla lapsia kiusaavat hyttyset. Chuol kertoo, että iho on usein myös suon kasviston piiskaama: erityisesti jaloissa on suon ylityksen jälkeen nirhaumia ja pienenpieniä piikkejä.
Mutta vaanii matkalla isompiakin vaaroja. Lapset toruvat toisiaan menemästä liian syvälle heinikkoisille mättäille. Al-Suddin suoalueella tavataan runsaasti erilaisia myrkkykäärmeitä ja jopa krokotiileja. Myös suota halkovilla joilla on tavallista nähdä paksuselkäinen pitkä käärme porhaltamassa vauhdilla karkuun veneen kokan edestä.
Riskeistä huolimatta jalan kulkeva koululaiskatras jatkaa porskuttamistaan. Aurinko kipuaa yhä korkeammalle, ja koulupäivä alkaa pian.
Nyaluit Tang Chuol, 16, on motivoitunut käymään koulua. Hän pärjää erityisen hyvin englannissa. Chuol toivoo koulutuksen myötä pystyvänsä elämään niin, ettei ole riippuvainen muiden avusta.
Tulva vei koulun
Lopulta koululaiset nousevat vetiseltä suolta rantatörmälle, pukevat ylleen aiemmin riisumansa vaatteet ja huuhtelevat jalat puhtaiksi mudasta. Matkan viimeinen osuus on noin vartin mittainen kävely kuivan, railoille halkeilleen tantereen läpi. Kaikkialla kasvaa puskia, joista irtoavat piikkipallerot takertuvat housunlahkeisiin, hameenhelmoihin ja kenkiin.
Chuol ja Lok kertovat, että heidän koulumatkansa on ollut tällainen tunnin mittainen taivallus jo vuosia. Neljä vuotta sitten New Fangakia koetteli valtava tulva, joka vei mukanaan lähelle jokea rakennetun koulurakennuksen.
Tulvan vuoksi koulun paikkaa siirrettiin kauemmaksi joesta, ja samalla lasten koulumatka pidentyi merkittävästi. Uutta koulurakennusta ei koskaan rakennettu. Tänä maaliskuisena maanantaiaamuna oppilaat kantavat liitutauluja niiden muutamien puiden alle, jotka jaksavat kasvaa kuivasta maaperästä.
“Opettajat tekevät koulun. Niin pitkään, kun on opettaja, joka opettaa, on mahdollista saada aikaiseksi koulu. Luokka ilman opettajaa ei ole koulu”, Chuol arvioi ja kertoo itsekin haaveilevansa englanninopettajan urasta.
KUA maksaa Gutyiel Lony Gutluukille ja muille opettajille palkkiota. Monet opettajat myös kalastavat ja viljelevät elättääkseen perheensä. Kuva: Antti Yrjönen
Opettajat New Fangakissa ovat kuitenkin vaikeassa tilanteessa. Opettajien palkanmaksussa on ollut haasteita sen jälkeen, kun Etelä-Sudan ajautui sisällissotaan vuonna 2013.
Kirkon Ulkomaanapu tukee Chuolin ja Lokin koulua paitsi oppimateriaaleilla myös maksamalla opettajille kuukausittaista palkkiota, jonka suuruus on 35 000 Etelä-Sudanin puntaa (maaliskuun 2024 kurssilla noin 20 Yhdysvaltain dollaria). Palkkio on avuksi, mutta määrältään liian pieni. Paikalliset arvioivat, että noin 100 dollarin kuukausitulot takaisivat hyvän toimeentulon. Monet opettajat kalastavat ja viljelevät opetustyön ohella elättääkseen itsensä ja perheensä.
“Monien eteläsudanilaisten lapset käyvät koulua naapurimaissa, mutta kaikilla perheillä ei ole siihen varaa. Me haluamme tarjota mahdollisuuden koulutukseen omassa kotikylässä, jotta yhteisömme olisi mahdollista kehittyä”, opettaja Gutyiel Lony Gutluuk pohtii.
Olosuhteet koululla ovat haastavat, mikä näkyy myös vähenevissä oppilasmäärissä. Vuonna 2023 koulussa opiskeli noin 800 oppilasta, ja nyt heitä on noin 500.
Eniten kouluarkea haittaavat rakennusten puute yhdistettynä sään ääri-ilmiöihin. Kun taivaankansi repeää sadekauden merkiksi, oppilailla ja opettajilla ei ole kattoa suojanaan. Se, mikä on kuivan kauden aikana syville railoille halkeillut savimaa, muuttuu sateen myötä petolliseksi mutavelliksi. Kuka haluaa opiskella tai opettaa vyötäröä myöten mudassa, kaatosade niskassaan?
Koulupäivistä tekee haastavia myös se, ettei koulussa ole vessoja ja lähin vedenlähde, joki, sijaitsee pitkän kävelymatkan päässä. Äärimmäiset olosuhteet vaikuttavat kaikkeen arkiseen elämään. Opettajat kertovat, että vain muutamia kuukausia aiemmin lapset jättivät tulematta kouluun, kun perheilä ei ollut riittävästi ruokaa.
Vaikeuksista huolimatta opettajilla on aihetta olla ylpeitä oppilaistaan. Viime vuonna kaikki koulun oppilaat pääsivät läpi kansallisista kokeista, osa jopa kiitettävin arvosanoin. Koulunkäynti ruokkii nuorten unelmia.
Puun varjo suojaa koululaisia auringolta vain koulupäivän ensimmäiset hetket. Vain reilua viikkoa myöhemmin Etelä-Sudanin hallitus sulki koulut vaarallisen helleaallon vuoksi.
SÄÄOLOJEN äärimmäisyys konkretisoituu koulupäivän edetessä. Aamun ensimmäisinä tunteina tannerta pyyhkii pieni tuulenvire, mutta mitä korkeammaksi aurinko kipuaa, sitä vähemmän puut tarjoavat varjoa niiden alle kokoontuneille ryhmille.
“Tavoitteenani on pärjätä tulevaisuudessa niin, ettei minun tarvitse olla riippuvainen muiden avusta”, Chuol pohtii.
Lapset ovat istuneet mukanaan tuomillaan jakkaroilla tai ruosteisilla peltipurkeilla jo useamman tunnin, kun lämpötila ylittää neljänkymmentä celsiusasteen. On aika pitää juomatauko. Lapset kaivavat esiin pulloja, kuppeja ja juoma-astiaksi kelpaavia vanhoja kahvipurnukoita ja lähtevät opettajan johdolla joelle.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin katras saapuu rantaan. Vesi seisoo rannassa ruskeana, mutta siitä huolimatta osa lapsista kahlaa veteen, kastelee kätensä ja kasvonsa, täyttää juoma-astiansa ja juo ahnaasti.
“Joelle meneminen ja veden ottaminen on haastavaa. Emme näe, mitä veden alla on. Siellä voi olla teräviä asioita, käärmeitä ja jopa krokotiileja. Ne eivät ole kaikille ystävällisiä”, Lok kertoo.
Chuol kertoo nähneensä juomapaikalla kerran krokotiilin.
“Olin tosi peloissani ja lähdin karkuun.”
Joesta juominen on koululaisille jokapäiväinen riski, sillä myös voimia vievät ripulitaudit ovat täällä arkisia. Toisaalta juomatauko voi olla ainoa asia, joka pitää lapset tolpillaan läpi helteisen koulupäivän.
Tytöillä on toive: puhdas porakaivo. Se tekisi elämästä helpompaa.
Koululaiset kapuavat rantatörmälle puoli tuntia kestäneen suon ylityksen jälkeen. Koulumatkan viimeinen osuus on vartin kävely kuivan maan halki.
Perheet ovat sisällissodan jälkeen alkaneet laittaa myös tyttäriä kouluun
Koulupäivä New Fangakissa päättyy puoliltapäivin, kun kuumuus käy sietämättömäksi. Nälkä ajelee Chuolin ja Lokin suon läpi takaisin kotikylään Bichul Kuoniin. Siellä tytöt syövät päivän ensimmäisen ateriansa, lounaan, jonka äidit ovat usein ehtineet valmistaa koulupäivän päättymiseen mennessä.
Illan tullen Chuolin isä Tang Chuol Koryom on jälleen samoissa puuhissa, joihin hän jäi aamulla lasten lähdettyä kouluun: kastelemassa pientä puutarhaansa, jossa hän viljelee okraa, tomaatteja ja papuja.
Kasvimaa on tällä hetkellä Koryomin ainoita keinoja tukea koulua käyviä lapsiaan. Sieltä perhe ammentaa ainekset päivittäisiin aterioihin, ja loppusato myydään eteenpäin markkinoilla. Vielä neljä vuotta sitten perhe omisti myös karjaa, mutta eläimet hukkuivat ja katosivat tulvassa.
Chuol ja Lok haaveilevat kouluttautuvansa pitkälle mutta palaavansa lopulta kotikyläänsä.
Chuolin kummallakaan vanhemmalla ei ole minkäänlaista koulutusta. Ylipäätään koulutuksen taso New Fangakin seudulla oli ennen sisällissotaa hyvin heikkoa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhä useampi perhe on alkanut laittaa tyttäriäänkin kouluun, mikä on seurausta paitsi järjestöjen vaikuttamistyöstä myös siitä, että läheltä löytyy koulu, joka tarjoaa oppilailleen oppimateriaalit.
Koryomin oma tytär on pärjännyt hyvin englannin kielessä. Koryom kertoo olevansa siitä erityisen ylpeä.
“En osaa itse kirjoittaa eikä minulla ole mitään erityistaitoja. Toivon, että lasteni osa on toisenlainen”, Koryom sanoo. Entä pelottaako vanhempia lastensa vaarallinen koulumatka?
Koryom myöntää suon ylittämisen olevan haaste, mutta tokaisee, että enemmän häntä pelottaisi laittaa lapsensa koulumatkalle kaupunkiin.
“Täällä ei tapahdu auto-onnettomuuksia, sillä meillä ei ole autoja. En ole peloissani lasteni puolesta.”
NIINHÄN SE ON. Al-Suddin suomaa on monella tapaa vaikea ja armoton, mutta kaikki on suhteellista. Arvaamattomuuden ohella tällä itsepäisellä prinssillä on myös hurmaavat puolensa.
Rantojen korkeista heinikosta pyrähtelee lentoon komeita haikaroita ja ruskeita, siniotsaisia lintuja, afrikanjassanoita. Violettikukkaiset lumpeet täplittävät vesistöjä, ja puunkäppyrät kiemurtelevat kohti taivasta kuin kuninkaalliset valtikat. Poukamissa lapset ja aikuiset kylpevät päivän kuumimpaan aikaan ja hihkuvat iloisia tervehdyksiä veneilijöille. Kalaisat joet tarjoavat monille myös päivittäistä vatsantäytettä.
Arki on vaatimatonta, mutta suomaan asukkaille tämä elämä on usein sitä ainoaa oikeaa elämää, josta on vaikea kuvitella lähtevänsä pois.
“Jos menen yliopistoon, minun pitää muuttaa pois neljäksi tai viideksi vuodeksi. Kun saan opinnot päätökseen, palaan kotiin kehittämään yhteisöäni”, Lok suunnittelee.
Myös Chuol haaveilee kouluttautuvansa mahdollisimman pitkälle mutta palaavansa lopulta kotiin.
Tyttöjen kotikylälle ne ovat hyviä uutisia.
Juttuun on haastateltu myös Etelä-Sudanissa työskentelevää Kirkon Ulkomaanavun koulutusmentoria Stephen Chania.
Koulupäivä New Fangakissa päättyy puoliltapäivin, kun kuumuus käy sietämättömäksi. Silloin lapset suuntaavat takaisin kotiin.
Kolme Kirkon Ulkomaanavun maajohtajaa kertoo, kuinka löytää rohkeus auttaa vaikeissa olosuhteissa
Kirkon Ulkomaanavun henkilökunta Ukrainassa, Etelä-Sudanissa ja Syyriassa kohtaa ylitsepääsettömiltä vaikuttavia haasteita päivittäin.
Teksti: Ruth Owen Käännös: Ulriikka Myöhänen
TYÖ POIKKEUKSELLISISSA olosuhteissa tarkoittaa turvallisuusuhkia ja haastaa jatkuvasti myös henkistä hyvinvointia. Tässä jutussa kolme Kirkon Ulkomaanavun maajohtajaa kertoo, millaisia uniikkeja haasteita he kohtaavat työssään konfliktien ja humanitaaristen kriisien keskellä. Lisäksi he paljastavat, mikä inspiroi ja motivoi heitä jatkamaan työtään haasteista huolimatta.
Kirkon Ulkomaanavun Etelä-Sudanin maajohtaja Seme Nelsonia motivoi nähdä työn aikaansaama muutos. ”joka kerta, kun todistamme muutosta esimerkiksi kouluun pääsevien lasten keskuudessa. Silloin ”Tulee tunne, että työmme edesauttaa yhteiskunnallista muutosta sekä parantaa ihmisten toimeentuloa ja mahdollisuuksia vaatia oikeuksiaan.” KUVA: Ulriikka Myöhänen / KUA
”Joka kerta kun tulen töihin, tiedän, että tekemisilläni on suora vaikutus muihin ihmisiin”
Seme Nelson on opiskellut rauhan, konfliktin ja kehityksen tutkimusta yliopistoissa kolmella mantereella. Nelson päätti kuitenkin palata takaisin kotimaahansa Etelä-Sudaniin, jossa hän nyt johtaa Kirkon Ulkomaanavun maatoimiston työtä.
“Haasteet Etelä-Sudanissa ovat moninaisia. Maa on epävakaa ja sen talous on heikoissa kantimissa. Monet elävät köyhyydessä, jota pahentavat konflikti, pakolaisuus ja sota naapurimaassa Sudanissa.
Etelä-Sudanin valtio perustettiin vuonna 2011 väkivaltaisten konfliktien ja sisällissodan perinnölle. Se perintö vaikuttaa edelleen koko valtion vakauteen. Myös Kirkon Ulkomaanapu on kokenut Etelä-Sudanissa turvallisuusuhkia. Paikalliset ihmiset ryöstivät Piborissa sijaitsevan toimistomme vuonna 2016. Silloin kansalaisjärjestöihin kohdistui paljon hyökkäyksiä. Vuonna 2022 Fangakin-toimistomme tuhoutui aseellisten ryhmien välisissä taisteluissa. Henkilökuntamme jatkoi työntekoa, minä mukaan lukien.
Vuonna 2020 tein maisterintutkintoani Japanissa ja harkitsin jääväni sinne. Aloin kuitenkin miettimään, onko tekemisilläni siellä merkittävää vaikutusta ihmisten elämään. Toisin on Etelä-Sudanissa. Joka kerta kun tulen töihin, tiedän, että tekemisilläni on suora vaikutus muihin ihmisiin.
Ja juuri se on asia, joka saa henkilökuntamme jatkamaan työskentelyään vaikeuksista ja haasteista huolimatta. Se konkretisoituu joka kerta, kun todistamme muutosta esimerkiksi kouluun pääsevien lasten keskuudessa. Silloin tulee tunne, että työmme edesauttaa yhteiskunnallista muutosta sekä parantaa ihmisten toimeentuloa ja mahdollisuuksia vaatia oikeuksiaan.
Kun Sudanin konflikti syttyi vuonna 2022, monet sudanilaiset pakenivat Etelä-Sudaniin. Myös monet aiemmin Sudaniin paenneet eteläsudanilaiset päättivät palata kotimaahansa. Luulen, että vain viisi prosenttia näistä pakolaisista asuu nyt pakolaisasutusalueilla Etelä-Sudanissa ja noin 80 prosenttia eteläsudanilaisten kodeissa. Monet ovat päättäneet avata ovensa sudanilaisille pakolaisille ja jakaa omasta vähästään. Media haluaa aina tehdä juttuja kärsimyksestä ja epätoivosta, mutta minusta meidän pitäisi alleviivata tämäntyyppisiä positiivisia tarinoita.
Maani on perustettu tarinalle, johon kietoutuu konflikteja ja epätoivoa. Valtion rakentaminen alkoi melkein nollasta. Mutta jos tarkastelee infrastruktuurin muutosta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, niin kasvu on ollut valtavaa. Maassa on kaupunki nimeltään Juba, josta olemme ylpeitä. Kaupunkia ei ollut ennen olemassa. Ihmisten anteliaisuus, voima ja rohkeus ovat tunnustuksen arvoisia huolimatta siitä, että maamme tilanne on epätoivoinen.“
”On tärkeää erottaa toisistaan poliittiset ongelmat ja solidaarisuus kärsiviä ihmisiä kohtaan”
Mazen Khzouzin koti on Jordaniassa, mutta työnsä vuoksi hän viettää pitkiä ajanjaksoja erossa perheestään. Syyrian maajohtajana Khzouz ajattelee, että hänelle on tärkeää olla lähellä niitä yhteisöjä, joiden kanssa hän työskentelee.
KUA:n Syyrian maajohtaja Mazen Khzouz asuu Jordaniassa. Kuva: Mohammed al-Masrab
“En ole sellainen ihminen, joka tyytyy elämässään vain perusasioiden hoitamiseen. Minun on tehtävä enemmän. Minun on oltava lähempänä ihmisiä, joiden kanssa teen töitä.
Syyria kärsii pitkään jatkuneen konfliktin, talouden romahtamisen ja tuhoisan maanjäristyksen vaikutuksista. Maahan kohdistuu ankaria pakotteita, jotka osaltaan köyhdyttävät väestöä ja lisäävät kärsimystä. Pakotteiden myötä kaikkia välttämättömyystavaroita ei ole tarjolla eikä raha liiku. Hinnat ovat nousseet pilviin, ostovoima on heikentynyt ja työttömyysaste on erittäin korkea. Arviolta 90 prosenttia syyrialaisista elää nyt köyhyysrajan alapuolella. Elinkustannukset ovat yli kaksinkertaistuneet vuodesta 2023 lähtien minimikulukorilla (Minimum Expenditure Basket) mitattuna.
Syyrian turvallisuustilanne on parantunut suhteellisesti verrattuna konfliktin vaikeimpiin vuosiin. Humanitaarisilla toimijoilla on nyt paremmat mahdollisuudet tavoittaa haavoittuvassa asemassa olevia ihmisryhmiä. Turvallisuustilanne on kuitenkin edelleen arvaamaton, ja uusien väkivaltaisuuksien puhkeaminen on mahdollista. Satunnaiset hyökkäykset, eri ryhmien väliset yhteenotot ja useat tarkastuspisteet asuinkeskusten välillä voivat hidastuttaa etenemistä myös Kirkon Ulkomaanavun toiminta-alueilla. Matkat kouluihin ja yhteisöihin saattavat viedä vaikkapa kolme tai neljä tuntia.
Sosiaaliset jännitteet lisääntyvät katastrofien aikana. Alkaahan se turhauttaa, kun toiset saavat apua ja toiset eivät, vaikka monet tarvitsisivat sitä. Jännitteet ovat riski myös työntekijöillemme. Niiden lieventämiseksi ja henkilöstön turvallisuuden varmistamiseksi rakennamme vahvoja suhteita yhteisöjen johtajiin ja paikallisiin toimijoihin.
Kun ymmärrämme, että ihmiset kamppailevat täyttääkseen perustarpeensa, siis saadakseen ruokaa ja vaatteita lapsilleen, on helppo ymmärtää myös heidän voimakkaita reaktioitaan. Me Kirkon Ulkomaanavun työntekijät Syyriassa toivomme, että voisimme tehdä enemmän ja tavoittaa vielä enemmän apua tarvitsevia.
Kaikki työntekijämme ovat syyrialaisia. Henkilökunnan jäsenet ovat menettäneet läheisiään sodassa, maanjäristyksessä ja jopa koleralle. On tavallista, että yksi työntekijämme auttaa tuloillaan vähintään kahta tai kolmea muuta sukulaista tai kotitaloutta.
Perheeni Jordaniassa ihmettelee, miten jaksan tämän kaiken keskellä, mutta kotimaani läheisyys auttaa paljon. Selitän heille, että meillä on hyvä evakuointisuunnitelma. Vakuutan, että olemme turvassa.
Tiedotusvälineet rakentavat Syyriasta tietynlaista kuvaa, joka vaikuttaa myös monien käsityksiin ja mielipiteisiin syyrialaisista. Se on erittäin iso virhe. On tärkeää erottaa toisistaan poliittiset ongelmat ja solidaarisuus kärsiviä ihmisiä kohtaan.
Syyrian kansa ei ansaitse huonoa kohtelua. He ovat ihmisiä. Heillä on lapsia. He ansaitsevat elää ihmisarvoista elämää yhtä paljon kuin sinä ja minä ansaitsemme.”
Kanadan Ukrainalaisessa diasporassa kasvanut Patricia Maruschak palasi sukujuurilleen Ukrainaan, kun Kirkon Ulkomaanapu haki sotaan joutuneeseen maahan toimistolleen maajohtajaa. KUVA: Antti Yrjönen / KUA
”Kaipaan perhettäni, mutta haluan nähdä Ukrainan menestyvän ja olevan vapaa”
Patricia Maruschak on Kanadaan asettuneiden ukrainalaisten maahanmuuttajien lapsenlapsi ja siten kasvanut ukrainalaisessa diasporassa. Maruschak asui ja työskenteli Ukrainassa vuosina 2006–2010 ja palasi vuonna 2022 johtamaan Kirkon Ulkomaanavun Ukrainan-toimistoa.
“Ukraina on ollut täydessä sodassa sen jälkeen, kun sen naapuri Venäjä hyökkäsi maahan vuonna 2022. Ilmahälytykset aiheuttavat jatkuvia häiriöitä jokapäiväiseen elämäämme. Sota ja ilmahälytykset vaikuttavat suuresti myös koulutukseen ja psykososiaaliseen hyvinvointiin. Koulut Ukrainassa joutuvat kokemaan kaikenlaista, ja opettajat ovat etulinjassa.
Tšernihivissä yksi tukemistamme kouluista vaurioitui hiljattain pommituksessa. Kun ilmahälytys alkoi, kaikki koulussa olleet menivät alakerroksiin. Meneillään oli päivittäinen hiljainen hetki kaatuneiden muistoksi, kun läheltä kuului kolme valtavaa räjähdystä. Kaikkien oli heti mentävä maahan makaamaan, lapset olivat hyvin peloissaan. Samaan aikaan myös ihmiset kadulta yrittivät päästä suojaan kouluun.
Kun ilmahälytys alkaa, kaikkien ukrainalaisten koululaisten on mentävä pommisuojaan. Opettajat yrittävät jatkaa opettamista, vaikka aina pommisuojissa ei ole opetusryhmiä erottavia seiniä. Kuvittelepa, että yrität jatkaa oppituntia 7- tai 8-vuotiaiden kanssa, kun huoneessa on toiset 100 lasta!
Koulutamme opettajia psykologisesta ensiavusta, jotta heillä on taitoja auttaa lapsia vaikeissa hetkissä. Koulutamme opettajia myös mielenterveydestä, jotta he voivat auttaa lapsia, joilla on traumoja tai joiden perheenjäsenet ovat taistelemassa. Autamme myös opettajia huolehtimaan itsestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan.
Monet henkilökunnastamme eivät ole aiemmin työskennelleet kansalaisjärjestöissä, vaan heidän taustansa on pääasiassa liike-elämässä. Näinä aikoina he ovat ylpeitä voidessaan auttaa ukrainalaisia maanmiehiään. Hankintavastaavamme oli sodan alussa maansisäinen pakolainen, sillä hänen yhteisöään miehittivät jonkin aikaa venäläiset joukot.
Pääpsykologimme on joutunut kahdesti lähtemään kotiseudultaan: ensin vuonna 2014 Donetskista ja sitten maan kaakkoisosasta, kun täysimittainen sota alkoi vuonna 2022.
Kaipaan Kanadassa asuvaa perhettäni paljon, mutta Ukrainassa on paljon tarpeita ja mahdollisuus vaikuttaa. Teemme yhteistyötä osaavien ja kokeneiden ukrainalaisten koulutusasiantuntijoiden kanssa. On ilo työskennellä heidän rinnallaan. Henkilökohtaisesti haluan nähdä Ukrainan menestyvän, olevan vapaa ja kykenevän tekemään omat valintansa.”
Seme, Mazen ja Patricia esiintyvät Kirkon Ulkomaanavun järjestämässä ohjelmassa Helsingin Maailma kylässä -festivaaleilla 25. toukokuuta 2024.
Puhutaan menkoista – Ugandalaisessa koulussa kuukautisista johtuvat poissaolot kitkettiin yksinkertaisella keinolla
Kolme neljästä tytöstä Ugandassa jättää koulupäiviä väliin kuukautisten takia. Bukeren yläkoulussa ongelmaa on ratkottu lisäämällä sekä tyttöjen että poikien tietoa menkoista. Tytöt ovat saaneet myös suojia ja saippuaa.
Teksti: Elisa Rimaila Kuvat: Antti Yrjönen
YLI SADAN teini-ikäisen jännitys ja päiväntasaajan iltapäivän hohka ovat lämmittäneet luokkahuoneen ilman niin paksuksi, että sitä voisi melkein kahmaista purkkiin. Ahtaasti pulpeteissaan istuvat nuoret supisevat, kun opettaja Jolly Kyogabirwe aloittaa lisääntymisterveyttä ja seksuaalioikeuksia käsittelevän oppitunnin Keski-Ugandassa sijaitsevan Bukeren yläkoulussa.
Nyt puhutaan kuukautisista! Kuhina rauhoittuu.
”Kuukautiset eivät ole sairaus, jonka takia teidän pitäisi jäädä kotiin ja pois opetuksesta”, Kyogabirwe sanoo.
Eturivissä muutama tyttö vilkuilee toisiaan. Takapenkissä pojat nojaavat kiinnostuneina eteenpäin, joten annetaan opettajan jatkaa.
”Jos kuukautiset alkavat kesken koulupäivän, koululla on hätätapauksia varten kertakäyttösiteitä. Me autamme teitä, jotta voitte olla koulussa kuukautisista huolimatta”, opettaja Kyogabirwe osoittaa sanansa tytöille.
ETENKIN PAKOLAISASUTUSALUEILLA kuukautisiin liittyvät poissaolot ovat todellinen uhka koulutukselle. Moni tyttö on poissa koulusta useita päiviä joka kuukausi.
Bukeren yläkoulu taistelee poissaoloja vastaan järjestämällä kuukautishygieniaopetusta ja jakamalla tytöille sen yhteydessä pussillisen kestositeitä, saippuaa ja alushousuja.
Opettaja Kyogabirwe käy läpi merkkejä, joita keho antaa ennen kuin kuukautiset alkavat ja muistuttaa, että oma kuukautiskierto kannattaa tuntea.
Takapenkin pojat innostuvat viittaamaan.
”Miksi suojat ovat niin eri kokoisia – ja tuo yksi noin valtava?”
”Miten pitkään yksi kestoside säilyy käyttökelpoisena?”
Bukeren yläkoulun oppilas Best Kemigisa, 20, esittelee Kirkon Ulkomaanavun tuella koulussa tytöille jaettavan kuukautishygieniapaketin sisältöön kuuluvia alushousuja ja niihin kiinnitettyä kestosidettä.
Kestositeiden valmistaminen itse säästää rahaa
TUNNIN PÄÄTYTTYÄ tytöt ja pojat pääsevät keskustelemaan vapaasti.
”On kiinnostavaa tietää, miten asiat toimivat. Osa meistä pojista ei tiennyt ennestään mitään”, sanoo Emmanuel Nsengimana, 20.
”On hyvä keskustella yhdessä”, jatkaa Best Kemigisa, 20.
Oppitunti saa Manzi Biraguman, 16, pohtimaan, voisiko kestositeiden valmistuksesta tehdä bisneksen. Pojan kommentti saa tytöt nauramaan, mutta idea ei ole ollenkaan huono, vahvistaa Kirkon Ulkomaanavun Ugandan-toimiston koulutusasiantuntija Sonia Kyasiimire.
”Jos saisimme lisärahoituksen, järjestäisimme työpajan, jossa opetellaan valmistamaan kestositeitä myös myytäväksi. Koulutuksen voisi yhdistää vaikka ammatillisiin opintoihin”, Kyasiimire kertoo.
Yhden kestositeen elinkaari on noin vuosi, mikä tekee niistä kertakäyttöisiä suojia parempia vaihtoehtoja ympäristön kannalta. Jos tytöt valmistaisivat kestositeitä itse, he voisivat myös säästää rahaa.
Viiden kappaleen kestosidepaketti maksaa kaupassa 25 000 Ugandan shillinkiä (kuusi euroa). Kertakäyttösiteet puolestaan kustantavat tytöille kuukausittain 5 000–10 000 shillinkiä (noin 1,5–2,5 euroa).
Pakolaisalueella se on merkittävä summa. Yhden kuukautissidepaketin hinta vastaa noin puolikasta YK:n pakolaisjärjestön käteisavustuksesta.
”Monen vanhemmat eivät ole saaneet koulutusta kuukautishygieniasta. Heidän voi olla vaikea ymmärtää, miksi tytöille pitäisi tarjota erikseen kuukautissuojia”, tietää Manzi Biraguma.
Tytöt nyökyttelevät. Tiedon puutteen vuoksi tyttöjä saatetaan syrjiä ja sulkea ulos arkisista asioista kuten sosiaalisesti tärkeistä uskonnollisista kokoontumisista.
”Täällä on yhteisöjä, joissa saatetaan uskoa, että tytöt ovat menkkojen aikaan ‘epäpuhtaita’ tai että he ovat jotenkin haitaksi”, sanoo Patience Kabarokore, 17.
Manzi Biraguma ja Emmanuel Nsengimana ovat iloisia, että pojat on otettu Bukeren koulussa mukaan kuukautishygieniaa valottaville oppitunneille. Joskus poikien uteliaisuus ja kysymykset saavat tytöt nauramaan.
Emmanuel Nsengimana muistuttaa, että tytöt voisivat itse välttää leimatuksi tulemista pitämällä huolta hygieniastaan.
”Etenkin pojat saattavat haluta istua jossain muualla kuin sellaisen tytön vieressä, jolla ei ole kunnollisia suojia. Heitä saattaa hävettää. Olen tosissani, sellaisia poikia on!”
Kommentista seuraa väittely tyttöjen ja poikien kesken siitä, tarvitseeko kuukautisia hävetä.
”Menkat kuuluvat normaaliin elämään. Se, että on kuukautiset, tarkoittaa vain, että on normaali”, Best Kemigisa sanoo.
”Joskus on vaikea vaikeaa osallistua muiden iloon ja touhuihin kuukautisten aikana. Etenkin, jos voi huonosti. Silloin hävettää”, puolustautuu Fatumah Kenganzi, 17.
Hän kertoo, että muslimina hän ei saa rukoilla eikä paastota kuukautisten aikaan.
”Se on ihan ymmärrettävää. Rukousmattokin voi likaantua”, hän pohtii.
Kuukautissiteet ja muut kuukautisiin liittyvään hygieniaan tarkoitetut tuotteet voivat olla etenkin pakolaisina Ugandassa eläville perheille ylivoimainen kuluerä. Jos rahaa ei ole, moni tyttö joutuu joka kuukausi jäämään kotiin kuukautisten ajaksi.
Kuukautissiteiden puute vie koulupäiviä tytöiltä
KAIKKI NUORET Bukeressa tietävät jonkun, joka on jäänyt koulusta pois kuukautisten vuoksi. Eikä ihme, sillä ugandalaisministeriön vuoden 2020 tietojen mukaan kolme neljästä kouluikäisestä tytöstä on kuukautisten vuoksi pois opetuksesta 2–3 koulupäivää kuukaudessa. Saman tilaston mukaan jopa 65 prosenttia Ugandassa elävistä tytöistä ja naisista kokee, etteivät he pysty hankkimaan riittäviä kuukautissuojia itselleen.
”Tytöt varmasti käyttäisivät mielellään kertakäyttöisiä suojia, mutta ne eivät ole kovin saavutettavia täällä”, sanoo Sonia Kyasiimire viitaten siteiden korkeaan hintaan.
Fatumah Kenganzi suosisi mieluummin kertakäyttöisiä kuukautissuojia, jos hänen olisi mahdollista ostaa niitä.
KUA:n kuukautishygieniatyöhön kuuluu kestositeiden jakamisen ja oppituntien ohella muutakin. Bukeren yläkoulussa käymälöiden yhteyteen on rakennettu pukuhuoneet ja vesipisteet tyttöjen arkea helpottamaan. 2020 vuoden tilastojen mukaan vain 60 prosenttia tytöistä ja naisista kertoi, että heidän saatavillaan oli säännöllisesti peseytymiseen ja suojien pesemiseen tarvittavaa vettä.
Fatumah Kenganzi on tytöistä ainoa, joka haluaisi ennemmin käyttää kertakäyttöisiä suojia, jos voisi valita. Hänen elämäänsä kestositeiden kanssa helpottaa se, että hän asuu koulun yhteydessä olevassa asuntolassa.
”Koululla on vettä peseytymiseen ja suojien pesemiseen. Alakoululla, jota kävin, piti vahingon sattuessa lähteä kesken päivän kotiin peseytymään.”
Eniten tytöt kertovat jännittävänsä tilanteita, joissa kuukautiset alkavat yllättäen kesken koulupäivän. Koulupäivä voi muuttua etenkin poikien käytöksen takia piinaavan häpeälliseksi.
”He pilkkaavat verihameeksi, ja kaikki kuulevat asiasta”, kertoo Patience Kabarokore.
Kommentti saa pojat vilkuilemaan toisiaan.
”Luulen, että teemme sitä tietämättömyyttämme. Hämmentää ajatella edes, mistä veri tulee sellaisiin kohtiin vaatteita. Me pojat olemme herkkiä”, Birakuma puolustautuu.
”Tytöt voisivat puhua avoimesti näistä asioista. Tulkaa kertomaan meille, jos tarvitsette apua. Me kyllä autamme”, Nsengimana jatkaa.
Viimeinen lause saa kaikki kolme tyttöä repeämään nauruun. Patience Kabakore kiittelee kuitenkin sitä, että pojat saavat nyt koulun kautta tietoa.
Best Kemigisa, Fatumah Kenganzi ja Patience Kabarokore ovat saaneet kuulla poikien pilkkaa, kun jonkun tytön kuukautiset ovat alkaneet yllättäen kesken koulupäivän ja asia on käynyt muille oppilaille ilmi.
”Uskon, että poikia kiinnostavat aidosti nämä asiat. Nyt he ovat saaneet mahdollisuuden osallistua ja oppia. Vielä jokunen vuosi sitten heidät häädettiin luokasta, kun alettiin puhua kuukautisista.”
Miten pojat aikovat käyttää koulussa kuukautishygieniasta saamiaan tietoja?
”Jos minulla olisi vaimo ja hän tarvitsisi apua kestositeiden pesussa, tietysti auttaisin”, sanoo Biraguma hetken mietittyään.
Tytöt eivät usko.
”Et varmasti! Sinä et edes tiedä, miltä kuukautisveri haisee”, haastaa Fatumah Kenganzi.
”Kylläpäs. Aion ainakin tarjota apua vaimolleni, kun minulla on sellainen jonakin päivänä. Vaimoni on minun vastuullani. Tietysti auttaisin”, Biraguma lupaa.
Dhanushan alueella Etelä-Nepalin Terain alangolla perheineen elävä entinen maaorja Ram Bhagar Paswal asettelee pellolleen tukitikkuja. Niiden tarkoituksena on auttaa herneen tavoin ylös kiipeämään pyrkivien karvaskurkun taimien kasvatuksessa. Runsaasta kalium-, A- ja C-vitamiinipitoisuudestaan tunnettu karvaskurkku on yksi nepalilaisten perinteisen dal bhat -ruoka-annoksen höysteistä.
kuva: Antti Yrjönen teksti: Elisa Rimaila
MILTÄ TUNTUU istuttaa vihanneksia omaan maahan ja kasvattaa satoa, josta saa itse päättää sen sijaan, että paiskii raskaita maatöitä jonkun toisen pelloilla? Nepalissa yhä useampi entinen maaorja pääsee vihdoin viljelemään omaa maataan, vaikka tie muutokseen on ollut pitkä ja raskas.
Nepalissa miljoonien elämään vaikuttaa yhä haliya- ja kamayia-järjestelmän varjo. Käytännössä haliyat ja kamayiat elivät velkaorjuudessa, josta oli mahdotonta päästä omin teoin irti.
Suuri osa peltotöihin palkattujen kamayoiden palkasta meni heidän viljelemänsä maapalan vuokraan. Loppupalkan maanomistaja “maksoi” pellon tuottamalla sadolla. Maaorjuudeksikin kutsuttu järjestelmä ehti olla käytössä yli kaksi vuosisataa ennen kuin se kiellettiin lailla 2000-luvun alussa.
Entiset maaorjat ovat nyt tavallaan päässeet pois tikun nokasta. Heidän asemansa on lain edessä sama kuin muillakin, mutta sukupolvilta seuraaville periytynyt heikompi asema tuntuu kuitenkin yhä entisten maaorjien elämässä ja taloudellisessa tilanteessa. Nepalin valtio on pyrkinyt tasaamaan elämän lähtökohtia luovuttamalla entisille maaorjille viljelytilkkuja.
Kirkon Ulkomaanapu työskentelee Nepalissa entisten maaorjien oikeuksien toteutumisen eteen. Madhes Pradhesin alueella lähellä Intian rajaa työtä tehdään yhdessä paikallisen kumppanijärjestön Ratauli Youth Clubin kanssa ja tavoitteena on turvata toimeentuloa maatalouden alalla. Esimerkiksi vihannesten viljely on Nepalissa edelleen tärkeä tulonlähde suurelle osalle maaseudulla asuvista ihmisistä. Oma pelto turvaa myös oman perheen ravinnonsaannin.
Arto ja Barbara Leppilahti tutustuivat KUA:n työhön Keniassa alkuvuonna 2024. Paikallinen toivo paremmasta vakuutti heidät.
Leppilahtien pariskunta vieraili Keniassa pakolaisalueella ja näki vaikeiden olosuhteiden keskellä rutkasti toivoa. Toivo paremmasta ajaa eteenpäin, vaikka puitteet olisivat millaiset.
Teksti: Markus Silvennoinen Kuva: Björn Udd
ARTO LEPPILAHDEN piti käydä Keski-Euroopassa parin vuoden työpätkällä, mutta yli 30 vuotta myöhemmin hän asuu yhä Brysselin liepeillä ja työskentelee Euroopan komissiolla. Amsterdamissa hän tapasi hollantilaisen Barbaran, jonka sukunimi on tätä nykyä myös Leppilahti. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta ja yhteinen lahjoitustili.
Lahjoittaminen on tapa, jonka Vaasasta kotoisin oleva Arto Leppilahti on saanut ikään kuin kodinperintönä. Hänen äitinsä kiersi aikanaan ovelta ovelle pyytämässä lahjoituksia Yhteisvastuukeräykseen.
”Ei ollut mitään mahdollisuutta tulla käymään kotona ilman, että olisin tehnyt lahjoituksen”, Leppilahti sanoo pilke silmäkulmassaan.
”Kun äitini sairastui muistisairauteen ja sai vuorollaan kutsun ajasta iäisyyteen, en voinut enää lahjoittaa hänen kauttaan. Jonkin ajan kuluttua mietin, että minulla taitaa olla vähän lahjoituksia rästissä.” Leppilahti päätti jatkaa perinnettä ryhtymällä Kirkon Ulkomaanavun lahjoittajaksi.
LEPPILAHDET PÄÄSIVÄT tammikuussa tutustumaan Kirkon Ulkomaanavun hankkeisiin Keniassa. He vierailivat 300 000 asukkaan pakolaisleirillä Kakumassa, jossa olosuhteet ovat karut. Kuivalla ja kuumalla alueella ei kasva juuri mikään, ja monet kenialaistiet ovat siinä kunnossa, että maastopyörälläkin eteneminen olisi vaikeaa. Kouluruoka on usein lapsille päivän ainoa ateria.
”Olin lukenut etukäteen raportteja KUA:n työstä, mutta kaiken ymmärtää vasta paikan päällä. Se oli hyvin vaikuttavaa. Koululuokissa voi olla yli 100 oppilasta, mutta he ovat hyvin motivoituneita oppimaan. Niistäkin olosuhteista on olemassa tie eteenpäin”, Arto Leppilahti sanoo.
Kouluprojektien lisäksi Leppilahdet pääsivät tutustumaan rauhanhankkeeseen, jossa laakson eri puolilla asuneet yhteisöt etsivät ratkaisua laidunaluekiistojen ja karjavarkauksien synnyttämään väkivallankierteeseen.
”Minun on pakko ihailla rauhanhankkeisiin osallistuvien naisten ja miesten rohkeutta. On helppoa jatkaa väkivallan ja koston kierrettä. Erään miehen isä oli tapettu, mutta silti hän kykeni vakuuttamaan ensin itsensä ja sitten muut, ettei väkivaltaa kannata jatkaa.”
Vaikka matkalla näkyi paljon vaikeita olosuhteita, jäi Leppilahdille päällimmäisenä mieleen ajatus siitä, että toivoa on. Paljonkin.
”Olin etukäteen huolissani, mitä tulisimme pakolaisleireillä näkemään. Oli vaikeaa nähdä köyhyyttä, mutta kun tulimme takaisin, tunsin paljon toivoa. En odottanut sitä. Toivo syntyi Kirkon Ulkomaanavun hankkeista alueella”, Barbara Leppilahti summaa ajatuksiaan.
Toivo paremmasta ajaa eteenpäin. Arto Leppilahti uskoo, että jokainen voi omassa elämässään tehdä hyvää, oli kyseessä sitten lähimmäisten tukemisesta tai lahjoittamisesta.
Maailmanlaajuisesti melkein joka kymmenennellä pakolaisella on jonkinlainen vamma, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa käydä koulua tai hankkia ammatti. Ugandassa Rwamwanjan pakolaisalueella elävä kongolainen Tumaine Sebikari on yksi heistä.
Kuva: Antti Yrjönen Teksti: Elisa Rimaila
Tumaine Sebikari oli 16-vuotias, kun hän pakeni yksi Kongon demokraattisesta tasavallasta Ugandaan. Ensimmäiset vuodet hän elätti itseään viljelemällä maapalaa, jonka Ugandan valtio myönsi hänelle Rwamwanjan pakolaisasutusalueelta. Lisätuloja Tumaine sai tekemällä kulloinkin tarjolla olleita hanttihommia.
Kolme vuotta sitten Tumainen elämä muuttui. Hänen toinen jalkansa alkoi turvota rajusti, mikä lopulta johti koko säären ja jalkaterän amputoimiseen. Yhtäkkiä nuoren miehen ei ollut mahdollista tehdä töitä eikä edes viljellä omaa peltoaan.
Oman kodin jättäminen pakon edessä on ihmiselle järkyttävä kokemus. Kun nuori pakolainen on lisäksi vammautunut, epätoivo voi olla moninkertaista. Tumaine joutui kerjäämään saadakseen riittävästi syötävää. Koulu oli jäänyt pakolaisuuden myötä kesken, eikä Tumainella ollut ammattia.
ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ Tumaine kuuli Kirkon Ulkomaanavun pakolaisalueella tarjoamasta ammatillisesta koulutuksesta. Nyt hän opiskelee räätäliksi.
”Räätälinä pystyn työskentelemään istuen eikä jalan puuttuminen haittaa”, hän sanoo.
Puoli vuotta kestävän koulutuksen jälkeen Tumaine aikoo työskennellä ystävänsä räätäliliikkeessä osa-aikaisesti, kunnes saa säästettyä tarpeeksi rahaa ompelukonetta ja oman liikkeen avaamista varten.
”Opiskelen tulevaisuuteni vuoksi. Haluan elää hyvin”, hän sanoo.
Maailmanlaajuisesti melkein joka kymmenennellä pakolaisella on jonkinlainen vamma, joka vaikuttaa heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa käydä koulua tai hankkia ammatti, arvioivat kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Haasteet koskevat siis noin 12 miljoonaa kotinsa jättänyttä. Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa pyritään lisäämään myös vammaisten henkilöiden mahdollisuutta koulutukseen ja toimeentuloon.
KUVAAJALTA: Hyvä kuva vaatii paljon kuvattavalta. Hänen pitää olla valmis avaamaan elämäänsä yleisölle ja sietämään perässä roikkuvaa kuvaajaa. Parhaat kuvat vaativat myös aikaa, jotta kuvattavan tilanne hahmottuu riittävällä tarkkuudella. Mitä ei ymmärrä, ei voi myöskään kuvata. Tumainen kuva on onnistunut, sillä hän oli valmis uhraamaan meille päiviä ja puhumaan avoimesti vastoinkäymisistään, jotta me voisimme paremmin ymmärtää ja näyttää, minkälaista elämä jalkansa menettäneenä pakolaisena Ugandassa on.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Voit katsoa myös videon, jossa Tumaine kertoo elämästään. Lyhytdokumentti on kuvattu osana vuoden 2024 Yhteisvastuukeräyksen kampanjaa.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti APU20 (20 € lahjoitus) numeroon 16588 tai lahjoita valitsemasi summa MobilePaylla numeroon 85050. (Keräyslupa RA/2020/639 ja ÅLR/2023/7525)
Hibak markkinoi suunnittelemiaan vaatteita somessa, Sakariyan kahvila kokoaa asiakkaat herkuttelemaan ja lukemaan kirjoja. Starttiraha auttaa myös Sainabia, joka menetti liiketoimensa tuhoisassa tulipalossa. Näin Somalimaan Hargeisassa ponnistellaan toimeentulon eteen.
Teksti ja kuvat: Björn Udd
Yli 60 prosenttia nuorista on vailla työtä Somalian pohjoisosassa, jota kutsutaan Somalimaaksi. Vuosikymmenien ajan konflikteista kärsineessä maassa ei ole tarpeeksi työpaikkoja, minkä vuoksi jopa koulutetut nuoret jäävät helposti tyhjän päälle. Nuorisotyöttömyys on erityisen vakava asia, sillä noin 70 prosenttia Somalimaan asukkaista on lapsia ja nuoria.
Työpaikka tarjoaa tärkeän toimeentulon, eikä yksistään työtä tekevälle. Koska niin moni on ilman ansioita, yksi ainoa työllistynyt saattaa Somalimaassa tukea jopa parikymmentä perheenjäsentään.
Toimeentulo parantaa ihmisten tulevaisuuden näkymiä, ja sen vuoksi Kirkon Ulkomaanapu (KUA) tukee yrittäjiksi haluavia nuoria Hargeisan kaupungissa. Omat tulot helpottavat myös naisten ja vammaisten asemaa, sillä tulojen myötä heillä on paremmat mahdollisuudet suunnitella omaa elämäänsä. Usein yrittäjyydestä haaveilevilta puuttuvat kuitenkin yrityksen perustamiseen tarvittavat varat ja kirjanpitotaidot. KUA tarjoaa ratkaisuna starttirahaa ja koulutusta.
Mutta nuoret eivät ole ainoa ryhmä, jota tarvitsevat tukea Hargeisassa. Huhtikuussa 2022 Waheenin kauppapaikka paloi poroksi, ja sen mukana katosivat taivaan tuuliin arviolta 2000–5000 kauppiaan säästöt, varastot ja liiketilat. Tulipalon tuhot sekä globaali inflaatio lamaannuttivat kaupungin talouden täysin. Palon jälkeen 20 naisyrittäjää on saanut KUA:lta noin 500 euroa, joiden avulla he ovat voineet käynnistää toimintansa uudelleen.
Tässä jutussa tapaamme kolme pienyrittäjää Hargeisasta: heistä kaksi on työuransa alkutaipaleella olevia nuoria ja kolmas edustaa kokeneempaa kauppiaspolvea.
Hibak Hiis Mohamoud on 23-vuotias räätäli, joka markkinoi vaatteitaan sosiaalisessa mediassa.
”Kun aloitin räätälikoulutuksen, muut olivat ehtineet olla koulussa jo kaksi kuukautta. Koulubussissa ei ollut enää tilaa. Kävelin joka päivä puolitoista tuntia suuntaansa koululle. Lopulta opettajat tajusivat minun olevan tosissani ja antoivat minulle opiskelupaikan”, sanoo Hibak Hiis Mohamoud.
Nuori nainen huokuu itsevarmuutta ja toimeliaisuutta, kun hän kertaa elämänsä vaiheita. Hibak kertoo, ettei hänen isänsä ole halunnut olla tekemisissä Hibakin perheen. Isän päätös vaikeutti esimerkiksi opintoja, koska äiti oli pienituloinen ja koulutus maksullinen. Kerran tytär soitti isälleen ja pyysi häntä maksamaan koulumaksuja, mutta tämä kieltäytyi.
”Myin sitten torilla ainoan omaisuuteni eli korvakorut. Rahoilla ostin koulukirjoja ja äidilleni hedelmiä”, Hibak kertaa.
Hibak Hiis Mohamoud käveli alkuun joka päivä puolitoista tuntia suuntaansa koululle opiskellakseen räätäliksi. ”Lopulta opettajat tajusivat minun olevan tosissani ja antoivat minulle opiskelupaikan”, hän kertoo.
Ensin Hibak opiskeli kätilöksi, mutta kun töitä ei löytynyt, hän päätti jatkaa räätäliksi KUA:n järjestämässä koulutuksessa. Hibak seurasi somessa muodikkaita naisia, joiden tyyliä hän alkoi jäljittelemään omassa mallistossaan. Uusien asiakkaiden hankkiminen oli kuitenkin hankalaa.
”Puin tekemiäni vaatteita päälleni ja menin kahviloihin, jotta muut näkisivät, millaisia vaatteita teen. Minulta kysyttiin, mistä olen ostanut vaatteeni. Sillä tavalla löysin asiakkaita”, Hibak nauraa.
Nykyään Hibak tekee vaatteiden lisäksi myös laukkuja. Hän markkinoi tuotteitaan somessa ja ostajia riittää Somalian pääkaupungista Mogadishusta asti. Hibak lähettää vaatteet postitse ja saa asiakkailta maksut mobiilisovelluksella. Tällä hetkellä hän tienaa noin 60 dollaria kuussa.
”Aluksi äiti ei antanut minulle lupaa mennä koulutukseen, koska minulla oli jo kätilön koulutus. Nyt hän näkee, miten tuon kotiin rahaa, ja kannustaa jatkamaan”, Hibak kertoo.
”Olen ollut koko elämäni riippuvainen muista, mutta nyt minusta on tullut itsenäinen nainen.”
Jopa isäsuhde on muuttunut koulutuksen myötä.
”Kun isä kuuli, että minusta on tullut ompelija, hänestä tuli asiakkaani. Haluan isäni huomaavan, että oli virhe hylätä meidät.”
Sainab Abdi Farah on kokenut torimyyjä, joka käynnistelee kauppaansa uudestaan tuhoisan tulipalon jäljiltä.
”Tulipalo alkoi perjantaina, vapaapäivänäni. Olin kotona ja kuullessani palosta ryntäsin paikalle. Koko kauppapaikka oli tulessa. Kun tuli sammui, olin menettänyt kaiken.”
Sainab Abdi Farahin alkuperäinen liike paloi tuhoisassa tulipalossa vuonna 2022.
Sainab kertoo surullisena päivästä, joka muutti kaiken hänen kotikaupungissaan Hargeisassa. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2022 tori tuhoutui lähes 10 hehtaarin alueelta. Samalla katosivat ihmisten säästöt, mahdollisuudet toimeentuloon ja myös kaupungin talousnäkymät.
”Se oli kauheaa. En saa tukea keneltäkään, ja aviomieheni on ollut sairas jo pitkään”, sanoo Sainab, jonka 11-henkisen perheen koko talous on hänen harteillaan.
Sainabin miehellä on selkäongelmia, ja hän tarvitsisi leikkaushoitoa. Sainabin mukaan hoito maksaa 18 000 dollaria, ja koska Somalimaassa terveydenhoito toimii huonosti, leikkaus pitäisi tehdä ulkomailla.
”Tällä hetkellä minulla on ainoastaan toivo jäljellä. Haluan laajentaa liiketoimintaani, ja tienata tarpeeksi rahaa, jotta perheeni pärjäisi.”
Tulipalon jälkeen Sainab sai luvan kaupata tavaroitaan entiseen varastoon perustetun kaupan portailla. Kauppatavaroitaan hän säilytti pienessä laatikossa. Liiketoiminta oli kuitenkin niin pienimuotoista, että tuloilla oli mahdoton elää.
”Sain KUA:lta 500 dollaria ja viikon mittaisen kauppiaskoulutuksen, jotta voisin jälleen saada liiketoimintani kunnolla käyntiin. Ilman tukea minun olisi ollut mahdotonta laajentaa bisnestäni.”
Nyt Sainabilla on pienen laatikon sijaan kärryllinen kauppatavaraa, kuten vaatteita, huiveja ja muuta. Hänellä on yhä lupa olla kaupan portailla myymässä tuotteitaan.
”Autamme toisiamme. Minun tuotteeni sopivat hyvin yhteen kaupan tuotteiden kanssa. Minä myyn naisten ja lasten vaatteita, ja he myyvät hiusten- ja ihonhoitotuotteita,” Sainab sanoo.
Silti liiketoiminta on yhä hankalaa. Iso osa markkinapaikasta on vieläkin rakennettavana, eivätkä asiakkaat ole löytäneet takaisin.
”Hyvän kuukauden aikana tienaan noin 70 dollaria. Ennen paloa tienasin jopa 200 dollaria”, Sainab kertoo.
”Me kaikki täällä toivomme, että asiat palaisivat normaaleiksi.”
Sakariya Ali Isack on perustanut starttirahalla ystävänsä kanssa kahvilan, josta saa erikoiskahvien lisäksi pientä syötävää.
20-vuotias Sakariya Ali Isack sokeutui 3-vuotiaana, mutta ryhtyy nyt yrittäjäksi yhdessä kavereidensa kanssa.
”Olemme perustamassa pikaruokakahvilan. Myymme erikoiskahveja, teetä, paistettua kanaa ja ranskalaisia perunoita”, sanoo Sakariya Ali Isack.
Kahvilaa remontoidaan yhä. Sen paljastavat rakennustarvikkeet, jotka lojuvat ympäri liiketilaa. Kiire on kova, sillä muutaman päivän päästä ystävysten kuppila nimeltään “Kirjoja ja kahvia” avaa ovensa yleisölle. Siihen mennessä hyllyjen on oltava täynnä kirjoja, joita asiakkaat voivat kahvia juodessaan lukea.
4 000 dollarin starttirahan kaverukset ovat käyttäneet vuokraan, sisustamiseen, kahvi- ja uppopaistokoneiden sekä ruokatarvikkeiden hankintaan. Jo kertaalleen luetut kirjat kahvila saa lahjoituksina.
”Minä pidän huolta hallinnollisista tehtävistä, siivoamisista ja osittain myös tarjoilusta. Suurimman osan tuotteista voin tarjoilla, mutta esimerkiksi limujen erottaminen toisistaan tuottaa hankaluuksia”, sokea Sakariya sanoo.
Hän kertoo, että yrittäjäksi ryhtyminen on tuonut mukanaan paljon arvostusta jo ennen kuin kahvila on edes avattu. Sakariya kertoo, että paikallisessa kulttuurissa vammaisia syrjitään. Hän itse on joutunut jopa tuntemattomien kampittamaksi.
”Yläkoulussa opettajatkin kyselivät, miksi olen siellä. Jouduin vakuuttamaan, että olen fiksu, Lopulta opetin opettajille pistekirjoitusta. Kiusaaminen ei kuitenkaan loppunut koskaan täysin.”
Starttirahan lisäksi Sakariya on käynyt KUA:n järjestämän koulutuksen, jossa opetetaan esimerkiksi kirjanpitoa, tietojenkäsittelyä sekä markkinatutkimuksen tekoa.
”Näistä taidoista tulee olemaan paljon hyötyä. Toivon pian tienaavani niin paljon, että voin tukea perhettäni ja sisaruksiani.”
Sakariya haaveilee myös oman perheen perustamisesta. Hän on kihloissa, ja häitä vietetään myöhemmin tänä vuonna.
”Kihlattuni on myös sokea. En tiedä tuottaako se ongelmia tulevaisuudessa, mutta ymmärrämme toisiamme hyvin, ja se on mielestäni tärkeintä.”
Raha ja miehet ratkaisevat tyttöjen ja naisten aseman Nepalissa – vai mitä, Deepika Naidu?
Deepika Naidu on Kirkon Ulkomaanavun nepalilainen asiantuntija, jonka tehtävänä on tukea muun muassa naisten oikeuksien toteutumista paikallisissa yhteisöissä. Toimitus piinasi Naidua väitteillä, joita hän kohtaa työssään viikoittain.
Teksti: Erik Nyström Kuva: Dibya Karki
Teet vaikuttamistyötä KUA:n Nepalin-toimistossa Kathmandussa. Olet syntyjäsi kaupunkilaistyttö, mutta työssäsi parhainta on vierailla maaseudulla.
Kyllä. Tässä työssä palkitsevinta on kohdata ihmiset, joiden kanssa teen töitä. Parasta on nähdä kehitystä, oli se kuinka pientä tahansa. Isot muutokset vievät aikaa, mutta jo esimerkiksi yhden perheen elämän muuttumisella voi vaikuttaa valtavasti kokonaiseen yhteisöön. Kehityksen todistaminen vahvistaa entisestään motivaatiotani ja tunnetta siitä, että olen oikealla uralla.
Vaikuttamistyötä tehdään parhaiten niin, että ulkopuolinen konsultti tulee kertomaan, miten ihmisten pitäisi elää ja ajatella.
Emme mene yhteisöihin jakamaan omaa näkökulmaamme, vaan tuemme heitä esimerkiksi täsmäkoulutuksilla, joissa käsitellään yhteisölle oleellisia teemoja. Osallistamme kaikkia – naisia ja miehiä kasteista tai muista sosiaalisista jaotteluista riippumatta. Monille tärkeintä on saada tietoa oikeuksistaan, jotta he pystyvät puhumaan puolestaan ja vaikuttamaan asioihin.
Raha ratkaisee lapsiavioliittoihin liittyvät ongelmat.
Köyhyydessä elävä perhe suostuu monesti lapsiavioliittoon, koska sen yhteydessä vastuu tytöstä siirtyy aviomiehelle. Pojan perheelle puolestaan maksetaan myötäjäisiä. Olen kuullut sydäntäsärkeviä tarinoita siitä, miten taloudelliset hyödyt eivät ole vastanneet odotuksia. Yhden tytön perhe ei lupauksistaan huolimatta pystynyt antamaan pojan perheelle moottoripyörää, ja kostona tyttö poltettiin elävältä. Päätökset lapsiavioliitoista ovat joko epätoivoisia ratkaisuja tai yhteisöihin juurtunut tapa. Yleensä vanhemmat välittävät lapsistaan. Lapsiavioliittoja voidaan ehkäistä lisäämällä tietoa niiden haitoista sekä tukemalla aikuisten toimeentulomahdollisuuksia ja lasten koulunkäyntiä.
Joitakin haitallisia perinteitä kuten chaupadia on mahdoton lopettaa kokonaan.
Chaupadissa tyttö tai nainen suljetaan kuukautistensa ajaksi vajaan. Hän ei saa koskea vajan ulkopuolella veteen, ruokaan eikä mihinkään muuhun päivittäiseen tarpeeseen liittyvään. Hän on täysin riippuvainen muista. Syy tapaan on useimmiten, että ”näin on aina tehty”. Tietoisuuden lisääminen muuttaa pikkuhiljaa käytäntöä. En pidä perinteen lopettamista mahdottomana, mutta se ei tapahdu yhdessä yössä.
Miehet ovat vastuussa sukupuolittuneen väkivallan lopettamisesta.
Se ei voi olla yksin miesten vastuulla. Olen työskennellyt pitkään naisten oikeuksien parissa. Nepalilaisnaiset poistuvat harvoin kotoa, eivätkä he välttämättä edes tiedosta, että heihin kohdistuu perheväkivaltaa. Olen jopa kuullut naisten ajattelevan, että jos mies ei harjoita väkivaltaa kotona, hän ei rakasta vaimoaan. Väkivalta on voinut jatkua sukupolvien ajan. Sekä naisten että miesten pitää tietää, että väkivalta on väärin. Naisilla pitää olla mahdollisuus puhua asiasta toisten naisten kanssa ja muodostaa yhtenäinen ääni sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan.
10 + 1 asiaa kriisien vaikutuksista lasten ja nuorten tulevaisuuteen
Kriisit ja konfliktit vaikuttavat varttuvan sukupolven hyvinvointiin monin eri tavoin. Vaikutukset yltävät pitkälle tulevaisuuteen – ja ovat usein pysyviä.
Teksti: Anne Salomäki Kuvitus: Carla Ladau
1. Yhä useampi uhrina.
Vuonna 2023 monet kriisit eri puolilla maailmaa uhkasivat yhteensä miljoonien lasten ja nuorten elämää ja arkea. Palestiinalaisalueilla, Ukrainassa, Haitissa, Sudanissa ja muilla kriisi- ja konfliktialueilla lapsia kuoli, haavoittui ja vammautui. Miljoonat lapset kärsivät kroonisesta nälästä ruokakriisin pahentuessa. Kriisitilanteissa lasten oikeudet toteutuvat harvoin.
2. Fyysinen hyvinvointi uhattuna.
Nälän, janon ja väkivaltaisuuksien lisäksi lapsia uhkaavat kriiseissä esimerkiksi taudit ja terveydenhuollon puute. Sairastuneet ja haavoittuneet eivät välttämättä saa riittävää hoitoa. Huonoissa olosuhteissa taudit leviävät eivätkä rokotusohjelmat toteudu. Jos lapsi pysyykin terveenä, aikuiset huoltajat saattavat sairastua, haavoittua tai kuolla.
3. Kehitys häiriintyy.
Lapset ja nuoret ovat kriiseissä haavoittuvassa asemassa siksi, että tietyt kehitys- ja herkkyysvaiheet voivat jäädä kokonaan väliin poikkeusolojen vuoksi. Kyse voi olla niin fyysisestä kuin psyykkisestä ja sosioemotionaalisesta kehityksestä, jonka häiriintyminen estää lasta kehittymästä täyteen potentiaaliinsa. Kehitys tyssää myös isossa mittakaavassa, sillä lapsia koskevat kestävän kehityksen tavoitteet jäävät toteutumatta.
4. Koulutuksen puute synnyttää oppimisvajeen.
Kriisitilanteissa koulutus usein häiriintyy tai keskeytyy. Oppimisvajeen kurominen umpeen on tärkeää niin hyvinvoinnin, kehityksen kuin jatkokouluttautumisen vuoksi, sillä mahdollisuuksien hupeneminen vie lapsilta myös uskoa tulevaan. Lisäksi koulu tarjoaa lapsille rutiineja ja psykososiaalista tukea epävakaassa tilanteessa. Siksi koulunkäynnin keskeytymiset on pyrittävä pitämään niin lyhyinä kuin mahdollista.
5. Tytöt erityisessä vaarassa.
Perheiden pakolaisuus ja toimeentulon menettäminen uhkaavat erityisesti tyttöjä, jotka voivat päätyä lapsiavioliittoon tai tulla pakotetuksi prostituutioon. Tyttöjen koulunkäynti myös keskeytyy useammin kuin poikien. Lisäksi esimerkiksi sukuelinten silpominen yleistyy, kun sosiaalipalveluita ei ole saatavilla. Tyttöjen lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa ovat esimerkiksi vammaiset lapset ja nuoret.
6. Tulevaisuuden tuloja jää saamatta.
Jos lapsi tai nuori päätyy teiniäidiksi, lapsityöhön tai pakolaisleirille vailla tilaisuutta käydä koulua, hänen tulevaisuuden työllistymismahdollisuutensa jäävät rajallisiksi. Tämä vaikuttaa lapsen ja hänen tulevan perheensä elantoon merkittävästi. Köyhyys ja koulutustaso usein myös periytyvät, joten kriisien vaikutukset voivat tuntua pitkään myös tulevissa sukupolvissa.
7. Väkivalta voi normalisoitua.
Väkivallan keskellä kasvavat lapset alkavat pitää väkivaltaa normaalina ja saattavat turvautua siihen itsekin. Lisäksi lapset saattavat jo hyvin nuorina joutua lapsisotilaiksi tai radikalisoitua ja altistua terroristijärjestöjen rekrytoinnille. Väkivallan todistaminen ja siinä osallisena oleminen vaikuttaa lapsen mielenterveyteen ja todennäköisesti aiheuttaa traumoja myös tekijälle.
8. Ihmissuhteet kärsivät.
Väkivalta ja syrjäytymisen kokemukset voivat johtaa esimerkiksi lisääntyneeseen päihteiden käyttöön tai lähisuhdeväkivaltaan. Epäterveet selviytymiskeinot hiertävät ihmissuhteita. Kun oma lapsuus on jäänyt elämättä, aikuinen ei välttämättä osaa huolehtia omista lapsistaan tai perheenjäsenistään. Monia sosioemotionaalisia kehitysvaiheita voi jäädä kokematta, mikä heikentää ihmisen selviytymiskykyä ja sosiaalisia taitoja.
9. Rahoitus vaikeaa.
Avustusjärjestöjen on helpointa löytää rahoitusta akuutteihin kriiseihin ja perustarpeiden, kuten ruoan, juoman, terveydenhuollon ja suojien järjestämiseen. Kriiseistä toipuminen ja palautuminen sekä tulevaisuuden selviytymiskyvyn rakentaminen jäävät vähemmälle huomiolle ja rahoitukselle – siitäkin huolimatta, että juuri monivuotinen, ennustettava ja joustava rahoitus on kriiseissä kriittisen tärkeää. Esimerkiksi koulutus- ja toimeentulomahdollisuuksista huolehtiminen on oleellista, jotta ihmisillä on mahdollisuus rakentaa itselleen turvatumpaa tulevaisuutta.
10. Ilmastokriisi pahentaa tilannetta.
Ilmastokriisi vaikuttaa kaikkiin, mutta erityisesti niihin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Lasten tulevaisuutta uhkaa ympäristön kolmoiskriisi eli ilmastonmuutos, ympäristöjen pilaantuminen ja monimuotoisuuden hupeneminen. Lähes puolet maailman lapsista elää Unicefin luokituksen mukaan äärimmäisen korkean ilmastoriskin alueilla. Kriisi lisää esimerkiksi tautien leviämistä ja konfliktien riskiä sekä heikentää ruokaturvaa. Ilmastonmuutos ajaa yhä enemmän ihmisiä myös pakolaisuuteen.
+1: KUA toimii ehkäisevästi.
Kirkon Ulkomaanapu pyrkii vahvistamaan lasten, nuorten, perheiden ja yhteisöjen selviytymis- ja palautumiskykyä siten, ettei kriiseistä ainoastaan palata vanhaan vaan noustaan tulevaisuuteen entistä vahvempina. Näin uusiin kriiseihin on varauduttu entistä paremmin, ja niistä toipuminen on nopeampaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat kriisienkin keskellä toivoa, joka auttaa heidät takaisin jaloilleen ja antaa mahdollisuuden tavoitella parempaa tulevaisuutta.
Harkovan metrokoulu tarjoaa ensiapua miljoonakaupungin koulutuskriisissä
Koulut Harkovan metroasemilla kokoavat yhteen lapsia, jotka ovat sinnitelleet jo läpi pandemiavuosien ja elävät nyt jatkuvan ilmauhan alla. Kirkon Ulkomaanapu järjestää lapsille psykososiaalista tukea, jotta elämä voisi pikkuhiljaa palata kohti normaalia.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
RAPPUSET VIEVÄT leveältä kadulta maan alle kuin missä tahansa suurkaupungissa. Metron ujeltavan aaltoileva ääni kaikuu käytäviä pitkin. Ihmiset tulevat ja menevät arkisiin menoihinsa, kuten täällä itäukrainalaisen Harkovan kaupungin alla on tehty jo vuosikymmenten ajan.
Loppuvuonna 2023 huomio kiinnittyy pieniin ihmisiin. He kaivavat repuistaan kirjoja samalla, kun metrojunat pysähtyvät asemalla aikataulun mukaisesti.
“Täällä opiskelee oppilaita ensimmäisestä luokasta neljänteen. Aamuvuorossa on 128 oppilasta. Iltapäivällä tulevat uudet oppilaat”, sanoo Anzhela Malahova selaillen edessään olevaa paperipinoa ja jatkaa, että metrokouluja on perustettu viidelle harkovalaisasemalle.
Malahova toimii tänään metrokoulun vararehtorina. Hänen oma koulunsa on kiinni kuten kaikki muutkin maan päällä sijaitsevat koulut Harkovassa. Oppilaat opiskelevat etänä jo neljättä vuotta putkeen: ensin oli koronapandemia, sitten alkoi suurhyökkäys. Sodan eturintama on jo siirtynyt idempään, mutta Harkova on yhä ilmahyökkäysten kohteena. Sireenit ujeltavat pahimmillaan useita kertoja päivässä, eikä opetuksen järjestäminen varsinaisissa kouluissa ole mahdollista.
“Olen iloinen siitä, että meillä on vihdoin mahdollisuus kokoontua yhteen”, Malahova sanoo, pyyhkii silmäkulmiaan ja viittilöi asemalle rakennettujen luokkien suuntaan.
Lapset menevät opettajien johdolla luokkahuoneisiin Harkovan metrokoulussa.
Harkovan metro on palvellut kaupunkilaisia jo puoli vuosisataa
Harkovan metroverkosto valmistui vuonna 1975 kasvaneen miljoonakaupungin tarpeisiin. Viime vuosina sen tunneleissa on kulkenut vuosittain jopa 240 miljoonaa matkustajaa.
Maanalainen verkosto sai uuden, ihmiselämää suojelevan merkityksen helmikuusta 2022 alkaen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan. Arvioiden mukaan jopa 160 000 siviiliä haki suojaa metrosta rajuimpien taisteluiden aikana. Sodan pitkittyessä kaupungin koulutusjohto alkoi pohtia, olisiko metroasemista myös turvallisiksi kouluiksi.
Syksyllä 2023 viidelle metroasemalle perustettiin koulut. Nyt pulpeteissa istuu iloisesti pälpättäviä lapsia, jotka pian hiljentyvät opiskelemaan matematiikkaa ja ukrainan kieltä. Niin tekee myös vihreään mekkoon sonnustautunut, poninhäntäpäinen Julija Yurova.
“Olen viisivuotias”, tyttö aloittaa esittelyynsä reippaasti ja läimäyttää sitten kaksin käsin otsaansa. “Ei! Olenkin jo kuusi!”
Yurova kertoo viettäneensä syntymäpäiviään vastikään. Hän käy koulua metroasemalla kolmena päivänä viikossa. Koulumatkat Julija Yurova kulkee aina äitinsä tai isänsä seurassa, mutta hänellä ei tunnu olevan hajua siitä, kuinka monen pysäkin päässä koti sijaitsee.
“Matka ei ole pitkä”, hän kuitenkin sanoo varmasti.
Julija Yurova (oikealla) opiskelee metrokoulussa hyvän ystävänsä Karolyna Havryshevan kanssa.
Valtaosa harkovalaisista opiskelee etäyhteyksillä
Yurova ja hänen koulukaverinsa ovat onnekkaita. Heidän energistä touhuaan tarkkaillessa on vaikeaa kuvitella, miltä 5–9-vuotiaiden koulupäivä näyttäisi ruutujen äärellä etäyhteyksien päässä.
Reilun tuhannen oppilaan metrokoulu on kuitenkin vain ensiapua tilanteessa, jossa perusopetukseen on ilmoittautunut 110 000 harkovalaista lasta ja nuorta.
Viranomaistietojen mukaan heistäkin vain noin puolet osallistuu opetukseen, joka järjestetään pääsääntöisesti etänä. Monet perheet ovat joutuneet pakolaisiksi ulkomaille tai muualle Ukrainaan.
Myös Julija Yurova lähti perheensä kanssa pakoon, mutta palasi sittemmin kotikaupunkiinsa. Tyttö pitää lyijykynää tiukasti kädessään ja jäljentää tehtäväkirjaan kiemuraisia kirjaimia. Välillä hän päästää turhautuneen tuhahduksen, kaivaa laatikosta kumin ja pyyhkii kaiken pois. Kirjainten opettelu vaikuttaa olevan piiruntarkkaa työtä.
Juttu Yurovan kanssa alkaa luistaa, kun puheeksi tulee hänen kaulassaan roikkuva koru. Siinä lukee BFF. Lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista best friends forever, parhaat ystävät ikuisesti.
“Olimme perheeni kanssa pakolaisina Ternopilissa Länsi-Ukrainassa. Tapasin siellä parhaan ystäväni, joka antoi minulle tämän korun. Nyt käymme yhdessä metrokoulua Harkovassa. Meitä on kolme parasta ystävystä samassa luokassa”, Yurova selittää.
Metrokoulun oppilaat tanssivat oppituntien välissä. Liikunta on monen mieleen.
Julija Yurova sai korun parhaalta ystävältään, jonka hän tapasi ollessaan pakolaisena Ternopilissä.
Ukrainan lapset tarvitsevat tukea traumojen käsittelyyn
Marraskuisena maanantaipäivänä metrokoulun oppilaat ovat uuden asian äärellä. Kaksi Kirkon Ulkomaanavun kouluttamaa koulupsykologia on tulossa pitämään oppituntia, jossa käsitellään leikin avulla traumoja ja pidetään huolta psykososiaalisesta hyvinvoinnista.
Ensimmäisen oppitunnin aiheena ovat tunteet. Opetus alkaa harjoituksella, jossa jokainen oppilas esittelee itsensä ja keksii esittelyn yhteyteen hauskan liikkeen tai ääneen. Psykologien äänet leikittelevät kuin lastenohjelmissa, ja lapset seuraavat tuntia keskittyneinä.
Tunnin loppupuolella psykologit kaivavat esiin värikkään laskuvarjon, ja riemu repeää. Lapset vuoroin viskaavat varjoa ilmaan ja vuoroin konttaavat sen ali. Kiherrys on korvia huumaavaa.
“Tunti onnistui hyvin. Tarkoituksena oli rentouttaa keho ja mieli, leikkiä, rakentaa tiimihenkeä ja pelailla yhdessä”, iloitsee 14 vuotta lastenpsykologina töitä tehnyt Olha Zinovieva.
Myös kollega Alina Symonenko on toiminut psykologina päiväkodissa jo 16 vuoden ajan. Zinovievan ja Symonenkon viesti on selvä: ukrainalaislapsilla on vaikeiden olosuhteiden myötä paljon painolastia sisällään. Moni on ollut etäopetuksessa vuosia, monien perheenjäseniä on rintamalla ja osan läheisiä on myös kuollut ja haavoittunut.
“Lapset ovat nykyisin pelokkaampia ja aggressiivisempia kuin ennen. He haluaisivat puhua toisilleen, mutta eivät osaa, koska he ovat olleet niin paljon yksin. Kun he vihdoin tapaavat ikäisiään, ilmassa on paljon konflikteja. Heillä ei yksinkertaisesti ole taitoja kohdata muita lapsia”, Symonenko pohtii.
Psykologit Olha Zinovieva ja Alina Symonenko pitävät lapsille psykososiaalisen tuen oppituntia. Ensimmäisen kerran tarkoituksena on tutustua ja purkaa jännitystä.
Harkovan metrokoulussa lapset käsittelevät traumojaan ja muita mieltään askarruttavia asioita leikin ja pelien avulla.
Kohtaamiset metrokoulussa auttavat lapsia pääsemään kiinni normaalimpaan koulunkäyntiin, mutta isossa kuvassa entiseen normaaliin palaaminen vie paljon aikaa ja resursseja. Sodan vuoksi Ukrainassa on valtavasti tarpeita niin ihmisten hyvinvoinnin kuin rakennuskannan uudelleenrakentamisessa.
Kirkon Ulkomaanavun Harkovan-toimistossa työskentelevä insinööri Volodymyr Grebennik kertoo, että viranomaistietojen mukaan kaupungissa on jopa 120 koulua, jotka ovat kärsineet vahinkoja sodassa. Kouluista neljä on täysin korjauskelvottomassa kunnossa ja vain 33 koulua on jo kunnostettu kaupungin varoin. Sotaa käyvässä maassa hryvnioita ei riitä kaikkien tuhojen korjaamiseen. Harkova on etsinyt kesästä 2023 alkaen ulkopuolista rahoitusta ulkomailta, jotta oppilaat ja koulujen henkilökunta pystyvät aikanaan palaamaan lähiopetukseen maan pinnalle.
Lähiopetus lisää vuorovaikutusta
Puolilta päivin metrokoulun aamuvuoro päättyy. Julija Yurova odottaa reppu selässään äitiään, joka tänään tulee hakemaan tyttärensä kotiin.
“Olen onnellinen, että lapseni pääsi heti ensimmäiseltä luokalta lähiopetukseen”, äiti Natalia Yurova sanoo kotimatkalla metron kolinan yli.
“Vuorovaikutuksen vuoksi lähiopetus on todella tärkeää. Se on paljon enemmän kuin mitä minä pystyisin äitinä hänelle antamaan kotiopetuksessa. Lapseni on puhelias ja tykkää olla muiden lasten kanssa. Hän on aina innokkaasti lähdössä kouluun”, äiti jatkaa tarkkaillen tytärtään, joka istua napottaa reppu selässä kanssamatkustajien keskellä.
Pian varmistuu, ettei Julija Yurovan koulumatka ole pitkä: koti sijaitsee vain yhden metropysäkin päässä. Tyttö hyppää laiturille reippaasti, tarttuu äitiään kädestä ja vilkuttaa peräämme.
Kotona odottaa lemmikkikissa.
Julija Yurova, 6, kulkee koulumatkat metrolla kuten moni muukin metrokoulun oppilas.
Vanhemmat saattelevat pienimmät koululaiset aamuisin metrokouluun ja hakevat iltapäivällä takaisin kotiin. Natalia Yurova (oikealla) pitää tärkeänä, että hänen tyttärensä tapaa koulussa ikäisiään lapsia.
KUA on tukenut Harkovan metrokoulua materiaalihankinnoissa ja tarjonnut psykologeille koulutusta, jotta he voivat järjestää lapsille psykososiaalisen tuen oppitunteja. Työtä on tuettu EU-varoin.
