Ukrainalaisperheen äiti haavoittui raketti-iskussa, isä on viettänyt vuoden armeijan riveissä ja lapset kaipaavat huoletonta arkea. Starodubin perheen vuosi on ollut henkisesti rankka kuten monissa ukrainalaisperheissä. Kun Ukrainan sotaa on käyty jo lähes vuosi, he toivovat tavallista elämää ilman ilmahälytyksiä.
10-VUOTIASMaria katsoo keskittyneesti peiliin ja levittää violettia väriä ronskisti luomilleen. Äiti Oksana istuu vieressä ja tuijottaa kauhunsekaisin ilmein tyttärensä touhuja.
Starodubin perheessä Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä vietetään tammikuun puolivälissä juliaanisen kalenterin mukaista uutta vuotta. Naapuruston lapset piipahtelevat ovilla laulamassa ja saavat palkaksi makeisia ja pikkurahaa.
Maria virnistää äidilleen ja pohtii, millaisen karkkisaaliin hän mahtaa saada kasaan illan aikana. Meikin pitää olla näyttävä, sillä laulamaan mennään värikkäisiin huiveihin ja kukkapantoihin sonnustautuneina.
Päällisin puolin kaikki vaikuttaa normaalilta, mutta itse asiassa mikään ei ole. On onnekasta, että perheen lapset Maria ja Kyryl saavat tänään nauttia sekä isänsä läheisyydestä että äitinsä ruokapatojen antimista. Viimeinen vuosi on ollut perheelle tuskallinen.
Kulunut vuosi on ollut ukrainalaisperheille raskas. Oksanan mukaan rutiinit auttavat jaksamaan, mutta uuden vuoden viettäminen ei tunnu samalta kuin aiemmin. Oksana sytytti kynttilän kirkossa, joka sijaitsee sotilassairaalan lähellä. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Räjähdys rikkoi kodin ikkunat
Pahaenteinen. Niin Oksana kuvailee maaliskuun 6. päivän aamua vuonna 2022. Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kestänyt pari viikkoa, ja Tšernihiv oli ankaran tulituksen alla.
Oksana oli aamupäivällä vapaaehtoistöissä koululla, jossa hän opettaa ukrainan kieltä. Elintarvikealalla uraa tehnyt perheen isä Mykola oli värväytynyt Ukrainan armeijan alueellisiin joukkoihin.
Iltaviiden aikaan Oksana komensi lapset perheen kodin ikkunattomalle käytävälle, talon suojaisimpaan paikkaan. Sen lattialla äiti ja lapset olivat nukkuneet kaikki yöt hyökkäyksen alusta lähtien. Oksana itse kärsi kuumeesta ja lepäsi pimeän kodin makuuhuoneessa. Hän puhui miehensä kanssa puhelimessa, kun räjähdys tuli. Ikkunat paiskautuivat sisään, ja tavarat lentelivät.
“Ymmärsin, että jaloilleni kävi jotain. Olin shokissa. Viskelin rojua pois jalkojeni päältä ja raahauduin lasteni luo”, Oksana kuvailee.
“Näin heti, ettei äiti ollut kunnossa. Verta oli hirveästi. Lantio oli murtunut”, 15-vuotias Kyryl kommentoi ja muistelee, kuinka he yhdessä sitoivat haavaa pikkusiskon ponikuvioisella villapaidalla. Puhelinlinjoille yksin jäänyt Mykola ymmärsi tilanteen ja alkoi järjestää vaimolleen apua yhdessä muiden sotilaiden kanssa.
Koko perhe muistaa vieläkin, miten 10-vuotias Maria parkui tuona iltana sydäntä särkevästi.
Opettaja Oksana Starodubin koulu Ukrainan Tšernihivissä on tammikuussa 2023 pakkasasteilla. Oppilaat ovat etäopetuksessa, ja koulun kirjaston kirjat on säilötty pusseihin. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Lasten ei pidä jäädä yksin sodan traumojen kanssa
Sodassa lapset näkevät ja kuulevat jo pieninä asioita, joita lasten ei koskaan pitäisi kokea.
Starodubin perheessä menneen vuoden tapahtumista puhutaan avoimesti, etteivät lapset jäisi yksin ajatustensa kanssa. Erityisesti Maria on oirehtinut tapahtumia jälkikäteen. Oksana kertoo, ettei perhe ole vielä tarvinnut psykologin apua, mutta arvelee, että sekin on paikallaan aikanaan.
Aikuisetkaan eivät ole välttyneet traumoilta. Oksana muistelee, miten hän haavoittumisensa jälkeen makasi liikuntakyvyttömänä sairaalan viidennessä kerroksessa ja kuunteli pommituksia.
“Hoitajat kiirehtivät pommisuojaan ja käskivät meitä potilaitaan rukoilemaan. Sairaalan ikkunat helisivät”, Oksana kertaa tapahtumia tuskainen katse silmissään.
Kriisin keskellä ihmismieli kaipaa rutiineja ja normaaliuden tunnetta, ja niitä on yritetty vaalia myös Starodubin perheessä pitkin poikkeuksellista vuotta. Tytär Maria osallistui viime kesänä Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen kumppanijärjestön DOCCUn järjestämiin kesäkerhoihin.
“Se oli ihanaa”, huudahtaa Maria. “Katsoimme videoita ja liikuimme yhdessä. Eniten pidin lautapeleistä. Niitä pelatessa tapasin tytön, josta on tullut sittemmin hyvä ystäväni.”
Kerhoja järjestettiin heinä-elokuussa, ja niissä lapsille tarjottiin myös psykososiaalista tukea. Maria piti kerhoista niin paljon, että hän osallistui niihin koko kesän ajan.
10-vuotias Maria auttoi äitiään Oksanaa uuden vuoden aaton illallisen kattamisessa. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Raketti-isku autioitti koulun
Venäläisjoukot vetäytyivät Tšernihivin alueelta maalis-huhtikuun vaihteessa. Tammikuussa 2023 edellisen kevään kauheuksista muistuttavat pommitetut rakennukset, viikoittaiset ilmahälytykset ja jatkuva sähköpula.
Oksanan oma koulu on kylmillään. Raketti-iskussa rikki menneet ikkunat on jo korjattu, mutta lämmitysjärjestelmän viat pitävät koulun pakkasasteilla. Seinät ovat monin paikoin lommoilla raketti-iskujen jäljiltä. Oksana opettaa etäyhteyksin.
“Haluaisin päästä takaisin kouluun, omalle liitutaululle, nähdä lapset nauramassa”, Oksana pohtii ja pyyhkii silmäkulmiaan.
Hän kertoo palanneensa opettamaan elokuussa, kun jalat oli leikattu ja liikkuminen alkoi onnistua.
“Tapasin silloin jo keväällä valmistuneita oppilaitani. Huomasin, että yhdeksäsluokkalaisista oppilaistani oli kasvanut puolessa vuodessa aikuisia. Sota tekee sen lapsille.”
Oksanan mukaan opetukseen palaaminen on ollut voimaannuttava kokemus. Oksana puhuu koulutuksen eturintamasta, siitä, miten tärkeää se on ukrainalaislasten tulevaisuuden kannalta. Hän kertoo, miten sota on kasvattanut lasten ja nuorten kiinnostusta Ukrainan historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan. Se lämmittää äidinkielen opettajan mieltä.
”Kun sota loppuu, haluan olla kotona lasteni kanssa”
Tammikuun 13. päivän iltana Starodubin perheen keittiössä riittää säpinää. Vanhan ortodoksisen perinteen mukaisesti päivä on ennen kaikkea Pyhän Basileios Suuren juhla. Pyhimys suojelee yhteisöjä ja kaikista heikoimmassa asemassa olevia.
Mykola on päässyt armeijasta neljän päivän lomille. Maria antautuu vähän väliä isänsä suukoteltavaksi ja esittelee laulamalla hankkimaansa karkkisaalista. Kyryl suunnittelee illaksi miesten välistä shakkipeliä ja rapsuttaa perheen kissaa Lordia, joka on hakeutunut paikalleen keittiön patterin lämpöön.
15-vuotias Kyryl tunnetaan varsinaisena shakkihaina. Isä Mykola hävisi tämänkin erän. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Oksana paistaa pannulla ukrainalaisia lettuja, jotka täytetään raejuustolla ja kuivatuilla hedelmillä. Pöydän antimissa on suomalaisille paljon tuttua: nämä ovat kaalikääryleiltä, tuossa on jotain rosollin tapaista ja tässä piiraassa maistuu maksalaatikko.
Tarjolla on myös kutiaa, ukrainalaista joulun ja uuden vuoden herkkua, jota valmistetaan ohraryyneistä, rusinoista, pähkinöistä ja hunajasta. Pyhän Basileioksen päivänä pöydässä pitää olla myös sianlihaa, sillä sen uskotaan lisäävän perheen vaurautta.
Mykola katselee lapsiaan ja vaimoaan lämpimästi, arvoituksellinen hymynkare huulillaan.
“Uudelta vuodelta toivomme voittoa ja Ukrainan hyvinvointia. Kun sota loppuu, haluan olla kotona kasvattamassa lapsiani. Haluan tavallisen elämän ilman ilmahälytyksiä”, Mykola suunnittelee.
Myös lasten puheissa vilahtelevat hyvin arkiset unelmat. Viime kesänä ei päästy uimaan, koska kaupungin hiekkarannan puhuttiin olevan miinoitettu. Rentojen kesäpäivien lisäksi Maria haaveilee matkustavansa kotimaassaan ja näkevänsä kaikki paikat, joista on lukenut.
Juttu keskeytyy, kun ovikello soi. Jälleen yksi rooliasuihin pukeutunut lapsikatras kajauttaa laulut oven suussa. Lähtiessään lapset toivottavat vielä perheelle kaikkea hyvää: terveyttä, rauhaa, yhdessä oloa.
Onnea tarvitaan, sillä Oksana ja Mykola kantavat mielessään raskasta tietoa. Sota jatkuu, ja Mykola on saanut siirron lähemmäksi eturintamaa.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
Naapuruston lapset tulivat ovelle laulamaan perinnelauluja. Palkaksi lapset saivat makeisia. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
KUA panostaa Ukrainassa koulutukseen ja psykososiaaliseen tukeen
Kirkon Ulkomaanavun työ Ukrainassa alkoi helmikuussa 2022 hätäapuna, jota järjestettiin yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Sittemmin Kirkon Ulkomaanapu on perustanut Ukrainaan oman maatoimiston ja aloittanut koulutusteemaisen työn Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä. Kumppanijärjestöjen avulla apua toimitetaan myös muualla Ukrainassa.
Kirkon Ulkomaanavun kesäkerhoihin osallistui miltei 6 000 lasta. Lisäksi noin 530 opettajaa on saanut koulutusta ja 70 opettajaa ja koulupsykologia on osallistunut erityiseen psykososiaalisen tuen koulutukseen.
KUA:n, kansainvälisen Pelastakaa Lapset -järjestön, People in Needin ja War Child Hollandin yhteinen 14 miljoonan EU:n rahoittama projekti tavoittaa vuoden 2023 aikana 45 000 lasta. Osana projektia kunnostetaan sodan särkemiä kouluja, annetaan psykososiaalista tukea ja koulutetaan opettajia.
Osalla meistä ruokaa on roskiin asti, toisilla ei lähes lainkaan. Monilla ruokaa on, mutta se ei ole riittävän ravitsevaa. Listasimme 10+1 asiaa, jotka vaikuttavat tulevaisuuden ruoantuotantoomme.
1. Ruokaa riittää kyllä – teoriassa.
Maailmassa on paitsi nälänhätää myös yltäkylläisyyttä. Nyt globaalisti tuotettu ruoka riittäisi kaikille, jos se jakautuisi oikeudenmukaisesti. Vaikka ruoantuotannon resursseissa on valtavasti alueellisia eroja, kokonaisuutena ongelma ei ole riittämättömässä ruoantuotannossa vaan toimimattomassa ja epäreilussa ruokajärjestelmässä.
Ilmastonmuutos on jo aiheuttanut pitkiä kuivuusjaksoja, entistä intensiivisempiä myrskyjä ja muita sään ääri-ilmiöitä, jotka kaikki vaikuttavat viljelyn onnistumiseen ja satonäkymiin. Siksi ruoantuotannossa tarvitaan sekä päästövähennyksiä että ilmastonmuutokseen sopeutumista. Ruokajärjestelmä itsessään aiheuttaa merkittäviä päästöjä. Sen vuoksi on mietittävä tarkkaan, miten esimerkiksi maankäytössä, ruoankuljetuksessa ja ruokahävikissä voidaan jatkossa vähentää päästöjä. Koska ruokajärjestelmä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja, sen kaikkia vaiheita aina maankäytöstä ruoan kuljettamiseen ja ruokahävikkiin on hyödynnettävä keinona vähentää päästöjä.
3. Konfliktit tyhjäävät tiloja ja lautasia.
Viimeistään Ukrainan sota on osoittanut, kuinka moni kehittyvä maa on riippuvainen Venäjällä ja Ukrainassa tuotetusta edullisesta viljasta. Konfliktit kuitenkin häiritsevät ruoantuotantoa, -kuljetuksia ja -myyntiä kaikkialla maailmassa. Kun väkivaltaisuudet pakottavat ihmiset jättämään kotinsa, taakse jäävät usein myös viljelymaat ja elinkeino, jonka turvin ruokaa on aiemmin hankittu. Ilmastonmuutos niukentaa resursseja, mikä puolestaan aiheuttaa tulevaisuudessa konflikteja.
4. Tuotannon yksipuolisuus uhkaa monimuotoisuutta.
Noin kahdella kolmasosalla maailman peltoalasta kasvatetaan yhteensä vain yhdeksää kasvilajia, vaikka viljeltäviä kasvilajeja olisi tuhansia. Tehotuotannon yksipuolisuus köyhdyttää maaperää sekä lisää kasvitautien ja tuholaisten vaaraa. Parempi vaihtoehto on viljellä vaihtelevasti erilaisia lajikkeita ja panostaa agroekologiseen viljelyyn eli kestävän kehityksen periaatteiden mukaiseen tuotantoon.
5. Nousevat hinnat ja inflaatio kurittavat keskiluokkaakin.
Ruoan hinta ja inflaatio ovat nousseet niin korkeiksi, että yhdessä esimerkiksi energian hinnannousun kanssa keskiluokkakin päätyy laskemaan rahojaan. Tilanne on katastrofi köyhille, jotka jo ennen nykyisiä kriisejä elivät ateria kerrallaan. Elintarvikejätit ja niiden omistajat kuitenkin hyötyvät. Joidenkin mielestä tilanteeseen pitäisi puuttua poliittisesti esimerkiksi äärimmäistä rikkautta ja yhtiöiden mittavia voittoja verottamalla. Se tosin on hankalaa, sillä monet jättiyhtiöt ovat monikansallisia.
6. Ruoan kuuluu olla ravitsevaa.
Yksi avainkysymys ruoantuotannon tulevaisuudessa ja ruokajärjestelmän toimivuudessa on ruoan ravintosisältö: ruoan on oltava terveellistä ja ravitsevaa. Ei ole järkevää tuottaa valtavia määriä samoja ruokalajeja, jotka eivät ole millään mittarilla ravitsemuksellisesti parhaita. Lisäksi epäterveellinen ruoka on tällä hetkellä usein halvempaa kuin terveellinen ruoka. Parempi ruokavalio sekä tekisi meistä terveempiä että auttaisi vähentämään päästöjä.
7. Kohti kasvisruokavaliota?
Varsinkin teollisuusmaissa syödään aivan liikaa lihaa ja eläinperäisiä tuotteita. Kasvipohjaiseen ruokavalioon siirtyminen auttaisi niin terveysongelmien ratkaisemisessa, päästövähennysten tekemisessä kuin maankäytön monipuolistamisessa. Aivan kaikkiin tilanteisiin sopiva ratkaisu kasvisruoka ei välttämättä ole, sillä esimerkiksi paimentolaisilla eläintuotteet voivat olla ainoa proteiinin lähde.
8. Ruokahävikistä on päästävä eroon.
YK:n mukaan lähes puolet maailmassa tuotetuista hedelmistä ja vihanneksista päätyy hukkaan, samoin noin kolmasosa kaikesta ruoasta. Ruokahävikin ja jätteen määrä vastaa rahassa satoja miljardeja euroja joka vuosi. Vaikka kaikesta hävikistä ei koskaan päästä eroon, pienilläkin teoilla nykyistä hukkaan heittämistä voitaisiin vähentää merkittävästi.
9. Paikallisuus kunniaan.
Koronaviruspandemia ja Ukrainan sota ovat näyttäneet, kuinka vaarallista liiallinen riippuvuus globaaleista arvoketjuista voi olla. Monipuolinen ja jättiyhtiöitä pienimuotoisempi ruoantuotanto voisi parantaa paikallisten ruokaturvaa, luoda mahdollisuuksia biodiversiteetin turvaamiselle ja tarjota elinkeinoja paikallisyhteisöille.
10. Innovaatiot ja teknologiat ovat jo olemassa.
Ruoantuotannon haasteisiin vastaamiseksi ei tarvita uusia teknologisia mullistuksia tai täysin uusia menetelmiä: suuri kirjo käytännön keinoja on jo käytettävissämme. Tulevaisuuden teknologioiden sijaan voimme katsoa taaksepäin ja oppia siitä, miten aiemmat sukupolvet maitaan viljelivät. Akroekologinen lähestymistapa auttaa kasvattamaan yhteisöjen resilienssiä ja tukee paikallisia viljelijöitä.
+1: KUA tukee toimeentuloa esimerkiksi käteisavustuksin.
Monissa paikoissa ruokaa on kyllä saatavilla, mutta sen hinta on karannut köyhimpien ulottumattomiin. Kirkon Ulkomaanapu auttaa ruokaturvan kanssa taistelevia ihmisiä esimerkiksi käteisavustuksilla, joiden turvin perheet voivat ostaa ruokaa. Lisäksi KUA tukee kouluttautumista ja toimeentulon itsenäistä hankkimista esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksella. Rauhantyössä rakennetaan vakaampia yhteisöjä konfliktiherkillä alueilla.
”Pelkään, ettei sateita enää tule” – Pohjois-Kenian paimentolaiset ovat menettäneet kuivuuden vuoksi kaiken
Itä-Afrikka sinnittelee ennennäkemättömän kuivuuden keskellä. Lokakuusta 2020 alkaen neljä perättäistä sadekautta on jäänyt vaisuiksi, ja viideskin uhkaa epäonnistua. Pohjois-Keniassa paimentolaisväestö on menettänyt koko omaisuutensa eli karjansa, joka on perinteisesti ollut alueen ylivoimaisesti suosituin sijoituskohde.
SHEDO ISACKO ROBA, 25, aloitti taivalluksensa lähimmälle porakaivolle ystäviensä kanssa edellispäivänä. Matkaa on noin 40 kilometriä, ja olosuhteisiin tottunut nuori nainen taittaa sen parissa päivässä. Shedo Isackon kotikylässä, Pohjois-Kenian Garerussa, ei ole vettä.
Shedo Isacko tietää, miten epäonnistuneet sadekaudet toisensa jälkeen koettelevat paikallisten ihmisten elämää.
Kaikkialla leijuva hiekkapöly on vaikeaa pestävää vaatteista. Vettä saadakseen Shedo Isacko Roban, 25, pitää kävellä 40 kilometriä. Kuva: Björn Udd / KUA
“Viimeisen kahden vuoden ajan olen tullut tänne hakemaan vettä ja etsimään ruokaa lapsilleni”, Shedo Isacko kertoo pestessään pyykkejään kaivolla.
Pyykit ovat hiekkapölystä niin likaisia, että vesi muuttuu heti ruskeaksi ja huuhtelukertoja tarvitaan useampia.
Pyykinpesun päätteeksi Shedo Isacko täyttää kuluneen näköiset keltaiset muovikannut vedellä ja sitoo ne aasin selkään kotimatkaa varten. 40 litraa vettä riittää viisihenkisen perheen tarpeisiin kahdeksi päiväksi, mutta ruokaa Isacko ei kuivuuden takia löydä tarpeeksi.
“Jaamme perheen kesken sen, minkä saamme. Välillä meillä on ruokaa, välillä meillä ei ole. Elämä on kovaa.”
Ensimmäisenä kuolee karja
Isackon perhe elää paimentolaisina, kuten valtaosa seudun asukkaista. Kuivuus on tappanut perheen karjan miltei kokonaan, ja Shedo Isacko suree paitsi menetettyä omaisuutta myös tulevaa.
“Pelkään, ettei sateita tule enää. Kun karja on jo kuollut kuivuuteen, tulemme seuraavaksi menettämään ihmishenkiä. Sitä pelkään.”
Virallisten tietojen mukaan Keniassa ei ole vielä toistaiseksi kuollut ihmisiä kuivuuteen tai ruokapulaan. Naapurimaa Somaliassa tilanne on jo askelia pidemmällä: YK:n raportin mukaan tuhannet ihmiset olivat menehtyneet lokakuun puoleenväliin mennessä ja jopa puoli miljoonaa ihmistä on vaarassa kuolla. Myös Pohjois-Keniassa Marsabitin alueen terveysviranomaiset ovat kehityksestä hyvin huolissaan.
“Tällä hetkellä kuolemat alueella eivät suoraan johdu aliravitsemuksesta, mutta liittyvät vahvasti siihen. Moni kuolema varsinkin vanhusten keskuudessa johtuu sairauksista, jotka iskevät aliravittuun ihmiseen”, sanoo Marsabitin terveysviranomaisten ravitsemusjohtaja Bokayo Arero.
Pohjois-Kenian Marsabitissa itsensä perinteisesti paimentolaisina elättäneet ihmiset kärsivät pahimmin kuivuudesta, joka alkoi jo vuonna 2020. Vedenhakumatkat ovat venyneet kymmenien kilometrien mittaisiksi ja karjaa on kuollut jo paljon ravinnon ja veden puutteeseen. Kuva: Björn Udd / KUA
Aliravitut ihmiset sairastuvat muita helpommin esimerkiksi keuhkokuumeeseen, ripuliin ja tuberkuloosiin. Vanhusten lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa ovat lapset, raskaana olevat naiset sekä vammaiset. Syyskuussa 2022 teetetyn terveysseulonnan mukaan 92 prosenttia Marsabitin alle viisivuotiaista kärsii aliravitsemuksesta, ja heistä noin puolet on saanut kiireellistä hoitoa.
Varsinkin lasten kohdalla aliravitsemus johtaa hyvin vakaviin, loppuelämän kestäviin seurauksiin.
“Sekä fyysinen että henkinen kasvu kärsivät aliravitsemuksesta”, muistuttaa Bokayo Arero.
Ruokapula koettelee myös henkisesti. Ihmiset, joiden koko omaisuus kirjaimellisesti kuivuu kasaan, voivat helposti kärsiä mielenterveysongelmista.
“Väestö täällä on täysin riippuvainen tuotantoeläimistään. Ihmiset tekevät itsemurhia, kun he huomaavat, ettei heillä ole enää mitään”, sanoo Bokayo Arero.
Aliravitsemus heikentää jo oppimistuloksia ja lisää poissaoloja Marsabitin alueella. Kuva: Björn Udd / KUA
Nälkä aiheuttaa poissaoloja koulusta
Ruokapula ja kuivuus näivettävät myös koulunkäyntiä. Boru Haron kyläkoulun pihalla seisoo muutama kuivettunut puu, joiden varjossa energisimmät lapset leikkivät. Muut oppilaat istuvat koulurakennusten kattojen alla huilaamassa.
Koulun rehtori Wako Salesa Dambi kertoo, että lapset jäävät kuivuuden ja ruokapulan takia pois koulusta. Kouluun tulevat oppilaat ovat yleensä väsyneitä, ja keskittyminen tunneilla tuottaa hankaluuksia.
Rehtori Wako Salesa haluaisi tarjota oppilaille kouluruokaa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Kuva: Björn Udd / KUA
“Minusta ihan ihmisyydenkin kannalta on tärkeää, että oppilaat saisivat perustarpeensa tyydytettyä. Jos heillä on vatsat täynnä, he kuuntelevat, oppivat ja saavat läksynsä tehtyä”, Wako Salesa sanoo.
Aiemmin valtio tuki kouluruokailua, mutta tällä hetkellä tukea ei ole saatavilla. Resurssit ovat vähäiset elokuun vaalien jäljiltä. Vaalien jälkeinen vallanvaihdos on lähes kokonaan pysäyttänyt rahaliikenteen valtion ja paikallishallinon välillä.
Kouluruokailu on lapselle tärkeä ateria ja monille syy tulla kouluun. Varsinkin nuorimmat oppilaat jäävät kuitenkin herkästi kotiin, jos he eivät ole saaneet ruokaa edeltävänä iltana. 12-vuotias George Guyo on palanut kouluun kymmenen päivän poissaolon jälkeen, ja istuu nyt eturivillä oppimassa, miten kelloa luetaan.
“Vanhemmillani ei ole rahaa ruokaan, joten en pystynyt tulemaan kouluun. Kun en saa tarpeeksi ruokaa, terveydentilani heikkenee.”
12-vuotias George Guyo oli koulusta kymmenen päivää pois, koska kotona ei ollut ruokaa. Kuva: Björn Udd / KUA
George Guyo huomaa selkeästi, että nälkäisenä koulunkäynti vaikeutuu ja oppimistulokset heikkenevät.
“Kun minulla on nälkä, ajattelen ruokaa koko ajan, enkä pysty keskittymään tunnilla.”
“Suurin toiveeni on, että meille lapsille riittäisi ruokaa ja, että meillä olisi mahdollisuus tasapainoiseen ruokavalioon.“
Keniassa järjestetään joulukuussa kansalliset kokeet peruskoulunsa päättäville kahdeksasluokkalaisille. Kokeen tulos määrittää pitkälti, mihin oppilas jatkaa peruskoulun jälkeen. Wako Salesa sanoo, että tulokset tulevat kärsimään ruokapulan takia.
“Hyvän koetuloksen saaminen tulee olemaan vaikeaa niille lapsille, jotka ovat joutuneet jättämään aamiaisen ja lounaan väliin. Olisi hienoa, jos pystyisimme tarjoamaan oppilaille ruokaa, mutta se näyttää mahdottomalta. Vanhemmatkin ovat tällä hetkellä niin köyhiä, että heilläkään ei ole varaa lähettää lounasta mukaan kouluun”, Wako Salesa kuvailee toivottoman oloisena.
Kuin pörssiromahdus Suomessa
Yksi isoimmista syistä alueen tämänhetkisen köyhyyteen on, että suurin osa karjasta on joko kuollut tai niin huonossa kunnossa, että se on menettänyt arvonsa. Aiemmin lehmä myytiin 20 000 Kenian shillingillä eli noin 160 eurolla. Nyt lehmän arvo on laskenut jopa 500 shillinkiin eli noin neljään euroon, sillä karja on kurjassa kunnossa ja moni yrittää samanaikaisesti myydä eläimiään teurastajalle.
Paikallisesti tilanne vertautuu täydelliseen pörssiromahdukseen Suomessa, sillä paimentolaisväestö on perinteisesti sijoittanut koko omaisuutensa karjaan.
50-vuotias Elema Gufu Sharamu on omien sanojensa mukaan ollut paimentolainen syntymästään asti. Hän on tuonut kamelilaumansa juomaan Kirkon Ulkomaanavun kunnostamasta kaivosta. Hänellä oli aiemmin paljon lehmiä ja vuohia, mutta suurin osa niistä on kuollut kuivuuden luomaan ruokapulaan.
“Aiemminkin on ollut kuivia jaksoja, mutta tämä kaksivuotinen kuivuus on täysin poikkeuksellinen. Olosuhteet ovat johtaneet siihen, ettei ruoho kasva eikä eläimillä ole mitään syötävää.”
Paimentolaisena Elema Gufu on tottunut liikkumaan. Lähimmälle porakaivolle hän taivaltaa kahdeksan tuntia.
“Tämä kaivo on meille hyvin tärkeä. Jos sitä ei olisi joutuisimme matkaamaan vielä pidemmälle.”
Elema Gufu Sharamu on koko elämänsä ollut paimentolainen ja sijoittanut rahansa karjaan, mutta nyt iso osa hänen karjastaan on kuollut. Kuva: Björn Udd / KUA
Sharamun perheeseen kuuluu kaksi vaimoa ja yhdeksän lasta. Aiemmin hän pystyi helposti elättämään heidät, mutta tällä hetkellä tilanne on toinen.
“Vien karjaa markkinoille ja myyn sitä siellä, mutta hinnat ovat pudonneet rajusti. Minulla ei riitä rahaa ruokaan, ja välillä joudumme jättämään lounaita väliin. Tuntuu pahalta, että minulla ei ole tarpeeksi ruokaa perheelleni.”
Tällä hetkellä Elema Gufu Sharamu lainaa ruokaa naapureiltaan, mutta se ei ole kestävä ratkaisu. Hän pelkääkin perheensä puolesta.
“Jos tämä kuivuus jatkuu ja loput karjastani kuolee, myös me tulemme kuolemaan. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En osaa lukea, enkä osaa muita töitä. Kaupungissa minulle ei ole mitään.”
Pohjois-Keniassa on kuollut paljon nautoja ja muuta karjaa. Yhä elossa oleva karja on hyvin huonossa kunnossa, mikä vaikuttaa myös karjan rahalliseen arvoon. Kuva: Björn Udd / KUA
Marsabitin terveysviranomaiset ovat huomanneet, että osa väestöstä liikkuu asutuskeskuksia kohti. Mutta terveysjohtaja Bokayo Areron mielestä siitäkin koituu ongelmia.
“Mielestäni se ei ole hyvä selviytymismekanismi. Oikeastaan töitä ei riitä edes niille, jotka ovat asuneet kaupunkien lähistöllä aiemmin. Koko perhe saattaa nyt muuttaa jonkun nuoren miehen luo, joka tekee päivätyötä rakennustyömaalla. Yksittäisen ihmisen tulot eivät yksinkertaisesti riitä siihen.”
Kuivuus ja nälkä aiheuttavat konflikteja
Biftu Boroyani sai KUA:lta käteistukea. Sen avulla hän pystyi ostamaan perheelleen ruokaa ja maksamaan koulumaksuja. Kuva: Björn Udd / KUA
Mutta ihmiset joutuvat välillä olosuhteiden pakosta muuttamaan asutuskeskusten lähistölle. Marsabitissa heimojen välillä on jännitettä, joka välillä purkautuu rajusti syystä tai toisesta. Boroayanin perheen koti poltettiin yhteenotoissa vuosi sitten. Aiemmin kuusihenkinen perhe asui omassa talossaan. Heillä oli pieni viljelypalsta, josta he saivat tarpeeksi ruokaa ja he omistivat muutaman vuohen.
“Kun asuin siellä pystyin elämään rauhassa. En tuntenut stressiä. Elimme hyvin viljelmillämme.”
Nyt perhe on joutunut keksimään uusia tapoja elättää itsensä. Biftu Boroayanin aviomies tekee rakennustöitä. Kun Boroyaneilla on tarpeeksi ruokaa kotona, Biftu laittaa isomman satsin kerralla ja myy ruokaa lähialueen rakennusmiehille.
“Viime aikoina meillä molemmilla on kuitenkin ollut vaikeaa löytää työmahdollisuuksia. Kuivuuden ja rahapulan takia harva rakentaa tällä hetkellä, joten rahan tekeminen on vaikeaa.”
Vaikean tilanteen vuoksi Biftu Boroyani pystyi tarjoamaan perheelleen ruokaa ainoastaan kerran päivässä. Häntä stressasi, kun hän huomasi, että lapset eivät edes jaksaneet leikkiä nälän takia.
Heimojen välisissä yhteenotoissa Pohjois-Kenian Marsabitissa saatetaan polttaa jopa taloja. Väkivallan uhka ajaa ihmisiä kotoaan pois. Kuva: Björn Udd / KUA
Nyt Boroyanin perhe on saanut käteisavustusta Kirkon Ulkomaanavulta. Avustus on 74 euron suuruinen, ja se annetaan kolmena perättäisenä kuukautena suoraan matkapuhelimeen mobiilirahana. Biftu Boroyani on vastaanottanut ensimmäisen avustuserän, ja sillä hän osti ruokaa ja maksoi lastensa koulumaksuja. Vaikka ruokaa on niukasti, Bifry Boroyanin mielestä lasten koulutus on vähintään yhtä tärkeää.
“Jos lapset saavat hyvän koulutuksen he voivat saada hyvän työn ja tukea meitä myöhemmin. Sen takia pidän huolta, että koulumaksut maksetaan.”
Vaikka ensimmäinen rahaerä meni ruokaan ja koulutukseen, BIFTUN toivoo voivansa aloittaa pienimuotoista liiketoimintaa seuraavilla avustuksilla. Hän suunnittelee ostavansa perustarvikkeita kaupungista ja myyvänsä niitä kotikulmillaan. BIFTUN kuitenkin pelkää, että kuivuus jatkuu.
”En voi tehdä muuta kuin rukoilla, että sateet alkaisivat.”
Teksti ja kuvat: Björn Udd
Marsabitin alueen Pohjois-Keniassa on arvioitu kuivuuden pitkittyessä olevan matkalla samaan tilanteeseen, joka naapurimaassa Somaliassa on jo. Elämä on vaikeaa ja veden perässä pitää kävellä pitkälle. Ryhmä naisia pesi pyykkiä käsin kaivon lähettyvillä lokakuussa. Vuohet pärjäävät kuivuuden kanssa ja niukemmalla ravinnolla kuin naudat, jotka ovat arvokkaampaa omaisuutta. Kuva: Björn Udd / KUA
“Tulevaisuudessa mittaan, en arvaile” – Jordanialaisen nuoren teknologiakeksintö auttaa maanviljelijöitä saamaan parempia satoja
Seger Marayha, 28, kehitteli laitteen, jonka hän toivoo virkistävän synnyinseutunsa tärkeintä elinkeinoa, maanviljelyä. KUA tukee nuorta maatalousinsinööriä apurahalla, jonka turvin tuotanto voi käynnistyä.
ILMA SEISOO ja kärpäset pörräävät. Marraskuun alussa Jordania valmistautuu talveen, mutta maan länsiosissa, suojaisassa Jordanin laaksossa kesäiset olosuhteet jatkuvat.
Kasvihuoneet pursuavat vihreää. Niiden välissä pakataan kurkkukuormaa, joka pian aloittaa matkan pääkaupunki Ammaniin. Siellä kurkut pikkelöidään ja myydään tarjoiltaviksi paikallisiin ravintoloihin.
Sager Marayha, 28, seisoo polttavan auringon alla ja hypistelee käsissään pientä muovipussia. Sen sisällä on jotain, mikä voi tulevaisuudessa helpottaa viljelijöiden työtä ja parantaa satoja.
“Tämä on prototyyppi, kuin pieni tietokone, jossa on monta sensoria”, Marayha kaivaa pussiaan.
“Tämä sensori mittaa maaperän lämpöä, tämä arvioi kosteutta, tämä puolestaan happamuutta ja suolapitoisuutta.”
Sager Marayha sai Kirkon Ulkomaanavulta tukea maanviljelijöiden työtä helpottavan teknisen laitteen kehittämiseen. Laitteen on tarkoitus auttaa viljelijöitä suunnittelemaan kasteluun ja lannoittamiseen liittyviä asioita. Kuva: Sherbel Dissi
Viljelijöiden ei tarvitse enää arvailla Jordanin laaksossa
Marayha näyttää, miten keksintö toimii. Laite tökätään maaperään, ja pian viljelijä saa älypuhelimensa sovellukseen tietoja maaperän ominaisuuksista. Uusi mittaustulos putkahtaa näytölle viiden sekunnin välein.
“Maanviljelijät Jordanin laaksossa käyttävät lannoitetta ja vettä ilman, että heillä on tarkkaa tietoa siitä, mitä viljelykset itse asiassa tarvitsevat. Voi olla, että maassa on jo niin paljon ravinteita, ettei siitä voi enää kasvaa mitään. Laite auttaa vähentämään lannoitteiden käyttöä ja kaiken varalta kastelua.”
Marayha aloitti jo teininä työt pelloilla ja kasvihuoneissa. Yhteisö kannusti nuorta poikaa jatkamaan alan opintoja yliopistossa. Marayhasta tuli perheensä ainoa korkeakoulutettu henkilö.
Opintojensa aikana Marayha tutustui erilaisiin maatalouden mittauslaitteisiin ja ihmetteli, miksi laitteet tuntuivat niin monimutkaisilta ja kankeilta. Voisiko yksi pieni ja helppokäyttöinen antaa kaiken tiedon kerralla?
Jordanian, Israelin ja Israelin miehittämän Länsirannan välisen raja-alueen muodostava Jordanin laakso on ilmastoltaan lämmintä ja maaperältään hedelmällistä seutua, jossa paikalliset saavat elantoaan pitkälti maanviljelystä. Jordanian puolella laaksossa voidaan viljellä vuoden ympäri. Kuva: Sherbel Dissi
Kurkkuviljelijä on valmis investoimaan älyteknologiaan
Pelloilta kertynyt käytännön osaaminen ja yliopiston opit auttoivat alkuun laitteen kehittelyssä. Hyvin pian teknologia alkoi herättää mielenkiintoa viljelijöiden ja median lisäksi myös tutkijoissa.
“Ongelma on, ettei jordanialainen maatalous suuremmin houkuttele investoijia”, Marayha pohtii.
Nuori maatalousinsinööri sai tukea Kirkon Ulkomaanavun ja Hollannin ulkoministeriön yhteishankkeesta. Se kouluttaa nuoria maatalousalan osaajia, jotta alalla olisi jatkossakin vetovoimaa. Osoitettuaan sitoutuneisuutensa ja kehittymishalunsa koulutuksessa Marayha sai apurahan, jolla hän pystyy aloittamaan laitteiden tuotannon ja myymään niitä maanviljelijöille.
Abu Muhammad on 45-vuotias kurkkuviljelijä Jordanin laaksosta. Kuva: Sherbel Dissi
Ostajaehdokkaitakin löytyy. Kurkkuviljelijä Abu Muhammadilla on Jordaniassa yhteensä 100 kurkkutunnelia, ja yksi tunneli tuottaa kolmessa kuukaudessa 7000–7500 kiloa satoa.
Marayhan mukaan yksi 500 neliömetrin tunneli vaatii kolme laitetta. Yhden laitteen valmistus maksaa noin 65 euroa, mutta markkinahintaa keksinnöllä ei vielä ole. Viljelijä on silti valmis investoimaan oman kylän pojan keksintöön.
“En ole huolissani hinnasta enkä välitä siitä. Olen varma, että hyödyt ovat hintaa suuremmat”, Abu Muhammad toteaa ja arvelee, että laite on hyödyksi erityisesti kylvövaiheessa.
“Joskus lannoitan väärin ja menetän sekä lannoitteeseen laittamani rahat että sadon. Tulevaisuudessa perustan viljelyni tieteellisiin mittaustuloksiin, en arvailuihin.”
Toimeentulon hankkiminen viljelijänä ei ole helppoa. Suurin syy on viljelijä Abu Muhammadin mukaan se, ettei sadolle ole Jordaniassa kiinteää markkinahintaa.
“Viljellessämme emme tiedä, millä hinnalla saamme sadon myydyksi. Monet ovat lopettaneet ja suurin osa on siirtynyt viljelemään useampaa lajia, jolloin riski pienenee. Otan melkoisen riskin viljellessäni näitä kurkkutonneja. Pärjään, koska minulla on sopimus niiden pikkelöinnistä. Jos antaisin kaikki kurkut tuoremarkkinoille, tuotto olisi epävarmaa.”
Maatalous kaipaa kipeästi nuoria tekijöitä
Myös muun maailman tilanne haastaa jordanialaista maataloutta. Sadot eivät enää kulkeudu muiden maiden ruokapöytiin samoin kuin ennen vanhaan.
“Ennen viljelimme paljon Syyrian tarpeisiin. Tuotteemme kulkivat Syyrian läpi myös Turkkiin ja sieltä Venäjälle. Naapurimaan sodan vuoksi kauppareitti on ollut kiinni. Markkinat suuntautuivat välillä Persianlahdelle, mutta nyt heillä on omat viljelyksensä”, Abu Muhammad selittää.
Abu Muhammad kertoo tanssivansa jatkuvasti veitsenterällä ailahtelevien markkinoiden vuoksi.
“Se on kerrasta poikki. Jos en onnistu myymään seuraavaa satoani, lopetan viljelyn.”
Abu Muhammadin Jordanin laaksossa viljelemät kurkut pakataan tilalla laatikoihin ja kuljetetaan myytäväksi Jordanian pääkaupunkiin Ammaniin. Kuva: Sherbel Dissi
Pahimmassa tapauksessa seuraukset ruoantuotannolle voivat olla dramaattiset. Jos viljelijä toisensa jälkeen luopuu ammatistaan eivätkä nuoret koe alaa omakseen, Jordania voi joutua tulevaisuudessa maahantuomaan ruokaa aiempaa enemmän. Kurkkuviljelijä luottaa nuoriin tekijöihin, joilla ei muuten ole alueella työmahdollisuuksia.
”On hyvä, että Marayha ja muut nuoret tekijät kehittävät maataloutta. Kaikki voittavat: maanviljelijät hyötyvät keksinnöistä ja nuoret saavat uusia työmahdollisuuksia. Marayha on käynyt yliopiston, opinnot ovat maksaneet paljon, eikä hänellä juuri nyt ole muuta työtä. Meidän maanviljelijöiden tehtävä on rohkaista nuoria hankkimaan omaa toimeentuloaan”, Abu Muhammad pohtii.
Marayha kertoo, että hänen saamansa koulutus ja apuraha parantavat hänen perheensä taloudellista tilannetta. Nuori mies toivoo, että hänen tulevien tulojensa avulla töitä paljon tehnyt äiti voisi vihdoin levätä.
“Haaveilen tulevaisuudestani joka päivä. Olen jo saanut kyselyjä henkilöiltä, joiden avulla laitettani voitaisiin käyttää ulkomailla. Unelmani on, että laitteeni tulee käyttöön nimenomaan Jordaniassa ja siten hyödyttää oman alueeni ihmisiä.”
Tytöt saivat pojat parantamaan arvosanojaan syyrialaiskoulussa
Vuosien saatossa Syyrian kriisi on kadonnut uutisotsikoista, vaikka avuntarpeet ovat yhä suuria. Kirkon Ulkomaanavun tukema poikakoulu Haman maaseudulla avasi ovensa tytöille. Uusi asetelma haastoi sekä oppilaiden, opettajien että perheiden ajatuksia, mutta ponnistelut palkittiin.
Iloinen kiljahtelu on korvia huumaavaa. Haman maaseudulla läntisessä Syyriassa pieneen luokkahuoneeseen on pakkautunut kolmisenkymmentä 11–14-vuotiasta tyttöä ja poikaa.
Tilanne näyttää tavalliselta, mutta on nyky-Syyriassa harvinainen. Jo miltei 12 vuotta kestäneen sodan ajan tytöt ja pojat ovat käyneet eri kouluja. Niin ei ole kuitenkaan aina ollut, koulun johtajat vakuuttavat. Ennen sotaa oli tavallista, että tytöt ja pojat istuivat samoilla oppitunneilla. Sodan aikana säännöt ja käytännöt kiristyivät.
Kirkon Ulkomaanapu tukee yhdessä EU:n kanssa entistä poikakoulua, jonka opetukseen on osallistunut vuonna 2022 myös tyttöjä. Koulua on kunnostettu, ja opettajat ovat saaneet koulutusta. Kesän aikana järjestettyyn tukiopetukseen osallistui jopa 380 tyttöä. Nyt 400 oppilaan koulussa opiskelee vakituisesti parikymmentä tyttöä.
Koulun henkilökunnan mukaan luokkahuoneet ovat uudistuksen myötä täyttyneet iloisella energialla ja positiivisella kilpailulla. Opettaja ja kaksi oppilasta kertovat, millaista elämä sodan keskellä on ollut ja miten tytöt ja pojat samoihin luokkiin koonnut koulukokeilu rikkoi jään yhteisössä.
”Ai, mitäkö ajattelen tyttöjen koulutuksesta? Koulutus on minun oikeuteni. Opiskelu, työskentely ja matkustaminen ovat naisten oikeuksia. Meillä on prikulleen samat oikeudet kuin miehillä. Paikkamme ei ole vain kotona. Toivon, että minusta tulisi lääkäri tai insinööri”, sanoo 14-vuotias syyrialaistyttö Foton. Kuva: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
“Nyt minulla on jopa poikia kavereina”
“Emme paenneet perheeni kanssa, vaan pysyimme tällä seudulla koko konfliktin ajan. 2018–2019 vietimme vuoden päivät suojassa talomme alla. Piilottelimme vuorokaudesta 20 tuntia. Olin 11-vuotias ja pelkäsin kuullessani helikopterien, ohjusten ja kranaattien äänet. Yksi niistä osui taloomme, ja veljeni menetti tajuntansa. Meillä ei ollut sähköjä eikä vettä. Isälläni oli pieni kauppa, jonka söimme tyhjäksi vuoden aikana.
Oma tyttökouluni oli sen vuoden suljettuna. Kerran isäni yritti viedä meidät kouluun toiselle alueelle, mutta siitä ei tullut mitään. Kaikki olivat peloissaan, eikä opettajiakaan ollut. Siltä vuodelta jätimme koulutuksen sikseen.
Ajattelen, että tilanteeni on nyt parempi kuin ennen. Tunnelma sekakoulussa on iloinen. Aiemmin, ollessani tyttökoulussa, minun oli vaikea puhua pojille. Nyt minulla on jopa poikia kavereina. Meidän ystäväporukkaamme kuuluvat esimerkiksi koulukaverini Ahmad, Muhammad, Ali ja muita. Aiemmin minulla oli vain perheeni poikia ystävinäni.
Aluksi perheeni pelkäsi, että koulun pojat tulevat vahingoittamaan minua. Tämä kokemus on kuitenkin vahvistanut suhdettani perheen kanssa. He luottavat minuun. He ajattelevat, että tytär voi mennä poikakouluun ja pitää huolta itsestään.
Ai, mitäkö ajattelen tyttöjen koulutuksesta? Koulutus on minun oikeuteni. Opiskelu, työskentely ja matkustaminen ovat naisten oikeuksia. Meillä on prikulleen samat oikeudet kuin miehillä. Paikkamme ei ole vain kotona. Toivon, että minusta tulisi lääkäri tai insinööri.” – oppilas Foton, 14
Turki on oppinut paljon tytöistä sen jälkeen, kun poikakoulu muutettiin tyttöjen ja poikien yhteiseksi kouluksi Syyrian Hamassa. Kuva: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
“He ovat kai tavallaan vahvoja naisia”
“Minä ja perheeni jätimme kotimme, kun taistelut alueellamme olivat jo tosi kiivaita. Pakenimme, emmekä ottaneet mukaamme mitään. Koko konfliktin ajan olin tosi peloissani kranaattien ja ohjusten vuoksi. Minulla on yhä pelkotiloja siitä, että joku hyökkää kimppuumme.
Kirkon Ulkomaanapu järjesti koulussamme kertausopetusta. Sodan äänet ovat soineet päässäni pitkään, mutta aktiviteetit antoivat minulle ainakin vähän muuta ajateltavaa ja auttoi unohtamaan kauhut.
Tämä on kouluni, ja aiemmin olimme täällä vain poikien kesken. Olimme kaikki jotenkin samanlaisia. Nyt me pojat haluamme näyttää, että olemme fiksumpia kuin tytöt. Kilpailemme opettajan edessä hyvistä arvosanoista. Yritämme olla tyttöjä kohtaan kohteliaita ja kunnioittavia. Poikien kesken meno on usein rajua, mutta nyt luokassa on myös tyttöjä.
Me pojat olemme oppineet tämän kokeilun aikana itseluottamusta. Olen tottunut ajattelemaan, että tytöt ovat ujoja. Kun he tulivat kouluumme, huomasin, että tytöillä onkin itseluottamusta. He ovat kai tavallaan vahvoja naisia.
Minua ei haittaa jatkaa tässä tilanteessa, siis niin, että opiskelemme yhdessä tyttöjen kanssa. Pakko myöntää, ettei tämä kuitenkaan ole ollut ihan helppoa. Tunnen oloni vähän ujoksi. Ajattelen välillä, että olisi parempi, jos he palaisivat omaan kouluunsa. Mutta haluaisinko sitä todella? En, en, en! He lisäävät meidän poikien opiskelumotivaatiota.” – oppilas Turki, 13
”Opettajana haluan ajatella, että kaikki oppilaani jatkavat yliopisto-opintoihin. Yliopistossa naiset ja miehet opiskelevat yhdessä. Siitä tulee vaikeaa, jos nämä nuoret eivät ole aiemmin tehneet mitään yhdessä”, sanoo opettaja Najah Kasem, joka opettaa Haman koulussa englantia. Kuva: Erik Nyström / KIrkon Ulkomaanapu
“Tytöt ja pojat ovat nyt toisilleen luokkakavereita, ystäviä ja kollegoita”
“Sodan aikana moni asia on muuttunut Syyriassa. Monessa asiassa säännöt ovat unohtuneet, ja välillä ihmisryhmät eivät kunnioita toisiaan. Olemme menettäneet sotavuosina paljon mahdollisuuksia ja tippuneet globaalista kehityksestä.
Meidän on korjattava ajatusmaailmaamme myös sukupuoliasioiden suhteen, sillä meidän on pystyttävä hyväksymään toisemme. On tärkeää aloittaa muutoksen ajaminen täällä koulussa nyt. Ai miksi? Opettajana haluan ajatella, että kaikki oppilaani jatkavat yliopisto-opintoihin. Yliopistossa naiset ja miehet opiskelevat yhdessä. Siitä tulee vaikeaa, jos nämä nuoret eivät ole aiemmin tehneet mitään yhdessä.
On hienoa, että tytöt ovat tulleet tähän kouluun. Toisin kuin aiemmin, meillä on nyt aktiviteetteja ja opetusta, jotka yhdistävät pojat ja tytöt. Olen huomannut, että alkukankeuden jälkeen he ovat alkaneet jutella toisilleen. He suhtautuvat toisiinsa normaalisti: istuvat vierekkäin ja oppivat yhdessä ilman, että joutuvat tulkitsemaan tilannetta jatkuvasti. He ovat nyt toisilleen luokkakavereita, ystäviä ja kollegoita. Jää on jotenkin murtunut.
Alkukankeuden jälkeen tytöt ja pojat ovat alkaneet jutella toisilleen. Välejä hankaloitti Syyriassa jo vuonna 2011 alkanut sota, jonka myötä Hamassa ja muuallakin elämästä on tullut rajoitetumpaa kaikin tavoin jopa siihen pisteeseen, että tytöt ja pojat jaettiin omiin kouluihinsa. Kuva: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
Englanninopettajana on sanottavana, että muutokseen on liittynyt myös haasteita. Kouluun tulleet tytöt eivät olleet juurikaan opiskelleet englantia. Olen joutunut kertaamaan kaiken alusta alkaen.
Lopulta tästä uudesta tilanteesta on kuitenkin ollut paljon hyötyä. Kokemukseni mukaan tytöt yleensä pärjäävät koulussa poikia paremmin. Uusi tilanne, jossa tytöt ja pojat opiskelevat samoilla oppitunneilla, luo oppilaiden välille hyvänlaatuista kilpailua. Pojat ovat parantaneet arvosanojaan ja muuta koulumenestystään.
Koulutus on merkittävässä roolissa, kun suunnittelemme Syyrian tulevaisuutta. Lapset viettävät koulussa enemmän aikaa kuin kodeissaan. Opettaja on lapselle kuin toinen vanhempi. Kaikki alkaa koulusta: voimme vaikuttaa lapsen ajatusmaailmaan, voimme auttaa häntä kehittämään taitojaan ja sen myötä vaikutamme myös siihen, mihin suuntaan Syyria kehittyy ja miten jälleenrakentaminen etenee.” – opettaja Najah Kasem
Onko koulujen korjaaminen sodan keskellä turhaa puuhaa, Pauliina Kemppainen? KUA:n koulutusekspertti vastaa 13 tiukkaan väitteeseen
Pauliina Kemppainen ymmärsi Ugandassa kahdensadan ekaluokkalaisen edessä, ettei luokkakoosta voi aina nurista. Nyt vanhempi koulutusasiantuntija vastaa nippuun väitteitä, jotka putkahtelevat esiin myös KUA:n sosiaalisessa mediassa. Lue, miten Kemppainen selvisi toimituksen piinapenkistä.
”Lasten pitää päästä kouluun”
Olet taustaltasi opettaja, Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoinen ja sinulla on paljon kansainvälistä kokemusta koulutuksen alalta. Mielestäsi on parasta, kun lapset pääsevät kouluun.
Ehdottomasti. On lasten oikeus päästä kouluun kaikkialla maailmassa, taustasta riippumatta.
”Opettajilla on suuri vastuu tulevaisuudesta”
Kirkon Ulkomaanapu kouluttaa opettajia. Se on tärkeää, koska opettajat kasvattavat uutta sukupolvea.
Suurin osa koulua käyvistä lapsista ja nuorista viettää koulussa ja koulun aikuisten kanssa aikaa enemmän kuin omien vanhempiensa kanssa. Mitä pätevämpi ja paremmin koulutettu opettaja, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on tukea lapsia ja nuoria, joiden kanssa he päivät viettävät.
”Paras tapa auttaa lapsia on lahjoittaa vihkoja ja kyniä”
Kaikista paras tapa auttaa koululaisia on viedä kouluihin tavaroita kuten vihkoja, penaaleja ja aapisia.
Materiaalit ovat osa koulunkäyntiä, mutta jos ei ole koulutettua opettajaa, ne aapiset ja kynät eivät itsessään opeta mitään. Jos pitäisi valita opettajan ja kynän välillä, valitsisin joka kerta opettajan.
”On rahan hukkaamista korjata kouluja keskellä sotaa”
Kirkon Ulkomaanapu korjaa kouluja konfliktialueilla. Se ei ole oikein fiksua, koska sota voi rikkoa koulut uudelleen.
Kasvatamme pelloilla viljaa, jota syömme. Onko fiksua kasvattaa viljaa uudelleen? Väittäisin, että on. Samalla tavalla kouluja on syytä korjata, koska aina tulee uusia lapsia ja nuoria, jotka koulua tarvitsevat kasvun ja kehityksen tueksi.
”Miksi aina tuetaan vain tyttöjen koulunkäyntiä?”
Ainakin Suomessa pojat pärjäävät tyttöjä heikommin koulussa. On outoa, että Kirkon Ulkomaanapu keskittyy niin vahvasti tyttöjen koulutukseen.
Keskitymme kaikkien koulutukseen. Poikien ja nuorten miesten pääseminen kouluun on aivan yhtä tärkeää kuin tyttöjen ja nuorten naisten koulunkäynti. Silti tytöt ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa kuin pojat: heidän kouluun pääsemistä estetään edelleen monissa paikoissa. Tytöt tarvitsevat ekstrabuustia, jotta he pääsevät samaan lähtötilanteeseen kuin pojat. Tämä buusti ei vaikeuta poikien kouluunpääsyä.
”Suomessakin on tukea tarvitsevia lapsia”
Miksi koulutatte ihmisiä ulkomailla? Suomessakin olisi paljon koulussa tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria.
Jokaisella suomalaisella lapsella ja nuorella on oikeus koulunkäyntiin samalla tavalla kuin lapsilla ja nuorilla Keski-Afrikan tasavallassa, Keniassa ja Myanmarissa. Suomessa on olemassa resurssit ja mahdollisuudet päästä kouluun ilman Kirkon Ulkomaanapuakin.
”Koulutus menee hukkaan, jos ihmisillä ei ole kunnon asumisolosuhteita”
Ei ole järkeä kouluttaa ihmisiä, jotka elävät savimajoissa ilman toimeentuloa. Ensin pitäisi laittaa perusasiat kuntoon.
Se, nouseeko henkilö aamulla ylös savesta, tiilestä vai puusta tehdystä kodista, ei vaikuta siihen, miten tuottava osa yhteiskuntaa ihminen on tai minkälaisia kykyjä hänellä on. Koulutus on jokaisen ihmisoikeus ja ensimmäinen perusasia, joka pitää laittaa kuntoon. Niin ihminen voi saada toimeentulon, jolla pystyy elättämään myös perheen. Siksi me Kirkon Ulkomaanavussa panostamme ammatilliseen koulutukseen sellaisilla aloilla, joilla on kysyntää toiminta-alueillamme.
”Kehitysyhteistyövaroilla koulutetut eivät työllisty ikinä”
Kehitysyhteistyössä koulutetaan aina vain mekaanikkoja, puuseppiä ja kampaajia. Osa heistä ei työllisty ikinä.
Ammatillisen koulutuksen suunnittelu alkaa aina markkinatutkimuksesta. Siinä selvitetään, minkä alan osaajille paikallisesti on tarvetta. Jos alueella tarvitaan oikeasti lisää puuseppiä, koulutetaan puuseppiä – mutta vain sen verran kuin on tarve. Emme kouluta tuhatta, jos tarve on kymmenelle. Perinteisten ammattien lisäksi koulutustarvetta on nykyisin esimerkiksi graafikoille, valokuvaajille ja verkkosivusuunnittelijoille eli digipohjaisille ammateille, jotka ovat nykyaikaa mutta myös tulevaisuutta.
”Käteisavustukset pitää osoittaa tiettyyn tarkoitukseen, että ne varmasti auttavat oikealla tavalla”
KUA on jakanut käteisavustuksia perheille. Käteinen on tärkeää, ja sillä voidaan kattaa esimerkiksi koulukyytikuluja.
Käteisavustus on tärkeä avustusmuoto, koska se antaa perheille mahdollisuuden päättää itse, mihin he rahaa käyttävät. Se on osa ihmisarvoista elämää, että voi päättää itse hankinnoistaan ja olla aktiivinen tekijä eikä vain passiivinen avunsaaja.
Monissa KUA:n tukemissa kouluissa opiskellaan Koraania tai Raamattua, eikä koulutuksella ole muuta pointtia.
Me emme tee lähetystyötä. Pyrimme aina yhteistyöhön paikallisten opetusviranomaisten kanssa, jos se on eettisesti ja kansainvälisten lakien mukaan mahdollista. Jos rakentaisimme rinnakkaisen koulutusjärjestelmän, se kaatuisi lähdettyämme. Jos paikallisessa opetussuunnitelmassa on Koraani-tunteja tai vaikka buddhalaiseen uskoon liittyviä oppitunteja, myös meidän velvollisuutemme on mahdollistaa niiden opettaminen koulussa. Meillä ei ole oikeutta päättää, mitä uskontoja koulussa opetetaan.
”Koulutus on tärkeää myös sodan keskellä eläville lapsille”
Koulutus on erittäin merkittävä elementti esimerkiksi Syyrian ja Ukrainan jälleenrakentamisessa.
Kyllä. Koulutus on ihmisoikeus, oli tilanne ympärillä mikä tahansa. Ei ole lasten ja nuorten vika, jos ympärillä soditaan. Koulutuksella ja koulunkäynnillä on hyvin tärkeä rooli paitsi kasvatuksen myös psykososiaalisen tuen kannalta. Kouluun ja opetukseen palaaminen luo ja palauttaa rutiineja. Se palauttaa muistoja siitä, minkälaista elämä oli ennen sotaa ja luo merkitystä siihen päivään, kun on jotakin oikeaa tekemistä. Ammatillisen koulutuksen kautta pystytään myös kouluttamaan ihmisiä ammatteihin, joita jälleenrakentamisen aikana erityisesti tarvitaan.
”Jos koulumatka on vaarallinen, on parempi, että lapset jäävät kotiin”
Moni lapsi joutuu kehitysmaassa kulkemaan liian kauas ja liian vaarallista reittiä kouluun. Turvallisempaa olisi jäädä kotiin.
Koulumatkalla voi sattua ja tapahtua – myös Suomessa. Jätämmekö silti lähettämättä lapsemme kouluun? Vai yritämmekö tehdä koulumatkasta turvallisen? Samalla tavalla ihmiset kaikkialla maailmassa ajattelevat ja pyrkivät turvaamaan lasten koulunkäynnin. Koulutuksen avulla ihminen saa esimerkiksi luku- ja laskutaidot, joiden avulla maailmassa pärjää paremmin. Yhä uudelleen tutkimukset todistavat, että naisten kouluttautuminen on kaikkein tehokkain tapa perheille nousta köyhyydestä. Kouluttautuneet naiset laittavat kouluttautumattomia todennäköisemmin myös lapsensa kouluun. Riskejä on, mutta ovatko ne lopulta niin suuria, ettei koulunkäynti kannata?
”Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä”
Suomalainen koulutusjärjestelmä on niin ylivertainen muihin verrattuna, että me emme voi oppia keneltäkään mitään.
Rohkea väite! Olemmeko me suomalaiset ihmisryhmänä niin ylivertaisia muihin verrattuna, että meillä ei ole mitään opittavaa yhtään keneltäkään? Olemmeko me ihan itse keksineet ne suuret koulureformit, joista menestyksemme on alkanut? Vai olemmeko kenties oppineet jostakin jotakin, että osasimme tehdä näitä muutoksia? Itse olen ollut Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Pohjois-Ugandassa vuoden ajan. Olin käynyt suomalaisen luokanopettajakoulutuksen ja olin shokissa. Olin aiemmin nurissut siitä, että minulla on luokassa 24 lasta. Pohjois-Ugandassa opettajilla oli pakolaisasutuskeskuksessa jopa 200 ekaluokkalaista. Jouduin ajattelemaan opettajuuden kokonaan uudelleen. Se oli valtava oppimisprosessi itselleni.
Ilmastonmuutos, koronavirus ja maaorjuuden jättämä varjo koettelevat Nepalin kaukolännessä eläviä – porsaat, kanat ja vihannekset vakauttivat toimeentulon
Porsaiden kasvatus ja vihannesten viljely tuovat leivän entisten maaorjien ruokapöytiin Nepalin kaukolännessä. KUA tukee paikallisten toimeentuloa, mutta kovaonnisimmissa kylissä elämää haastavat kuivuus ja kaiken mukanaan vienyt tulipalo.
NORMAALINA KESÄNÄ Mohanajoen vesi tulvii ja kurkottelee tasaisessa maastossa Bipatpurin kylään asti. Vihanneskuorman kuljettaminen joen vastarannalle Intiaan vaatii sekä veneen että kuljettajan.
Jokavuotinen monsuuni alkaa Nepalin Kaukolännessä yleensä kesäkuun alussa, mutta tänä vuonna sääilmiö myöhästyi viikkoja. Paikalliset naiset ylittävät jokeen piirretyn rajan Nepalin ja Intian välillä kahlaamalla. Vain sarinhelmoja ja housunlahkeita tarvitsee nostaa.
Lämpötila on jo toista viikkoa kohonnut yli 40 asteeseen. Maa on kuivuudesta koppuralla, kasvit ja ihmiset tarvitsevat vettä. Osa kylän kaivoista on kuivunut eikä uusia kaivonpaikkoja kannata etsiä, koska pohjaveden löytäminen on liian epävarmaa ja kaivaminen kallista.
Vuosi on ollut muutenkin poikkeuksellinen. Bipatpurin naisilla ei ollut tänä keväänä myytävää joen vastarannalla sijaitseville Intian vihannestoreille. Jo huhtikuussa kylä kohtasi katastrofin, joka vei sadon ja varastot.
Normaalina kesänä Mohanajoen vedenpinta on niin korkealla, ettei yli pääse kahlaamalla. Nepalin kaukolännessä Bipatpurin kylän naiset käyvät joen vastarannalla Intiassa myymässä vihanneksia. Kuva: Uma Bista
Tulipalo ajoi hätäavun varaan
Pellolle jäävän kasvijätteen polttaminen on Bipatpurissa jokavuotinen perinne, sillä kulotus vapauttaa maaperästä ravinteita.
Tänä vuonna arvaamaton ja poikkeuksellisen voimakas tuuli pilasi kaiken, ja tuli levisi hetkessä. Talot, ruokasäiliöt ja karjasuojat paloivat yksi toisensa jälkeen. 71 perheen kodit tuhoutuivat tai vaurioituvat, ja tuli tappoi myös kotieläimiä. Hiiltyneet puunrungot ja pöllit on jo raivattu sivummalle, mutta mieliala kylässä on apea.
”Vain ihmiset pelastuivat”, naiset kertovat.
Tuli vei myös ison osan kylän osuuskunnan säästöistä, jotka olivat yhdessä rasiassa.
Tuli vei huhtikuussa 2022 kymmeniä koteja, talousrakennuksia, ruokavarastot ja säästöt Bipatpurin kylässä Nepalin kaukolännessä. Henkilöuhreilta onneksi vältyttiin. Kuva: Uma Bista
”Kaikki on menetetty. Elämme nyt hätäavun varassa.”
Perhe oli hankkinut Kirkon Ulkomaanavun tuella hankittu emakon, joka kuoli palossa. Myös viisi porsasta menehtyi ilman emän hoivaa. Menetys oli Chaudharyn perheelle suuri.
Sikojen avulla Belmati Devi Chaudhary oli säästänyt rahaa ja maksanut lastensa koulunkäynnin. Vanhin poika Sanjay Chaudhary, 23, seisoo neuvottomana äitinsä vierellä.
”Joudun ehkä lähtemään Kathmanduun töihin. Täältä on vaikea saada palkkatyötä”, hän kertoo.
Belmati Devi Chaudhary ja hänen poikansa Sanjay Chaudhary ovat saaneet Kirkon Ulkomaanavulta avustusta tulipalossa menettämänsä kodin jälleenrakentamiseen. Kuva: Uma Bista
Äiti ei halua pojan lähtevän pääkaupunkiin tai Intiaan, jonne niin moni nuori nepalilaismies on suunnannut vuosien ajan erilaisten hanttihommien perässä.
Chaudharyt ovat entisiä maaorjia, kuten monet muukin Bipatpurin kylässä ja ympäröivän Kailalin alueella. Nepalissa yli 200 vuotta jatkuneet haliya- ja kamayia-velkaorjuuden muodot kiellettiin 2000-luvun alussa, mutta sukupolvilta seuraaville periytynyt heikompi asema tuntuu yhä entisten maaorjien elämässä ja taloudellisessa tilanteessa.
Nepalin kaukolännen sateet olivat myöhässä kesäkuussa. Maa oli äärimmäisen kuivaa. Kuva: Uma Bista
Sikojen kasvattaminen toi elannon
Jumani Chaudhary, 50, on yksi KUA:n tukeman naisten ryhmän 29 jäsenestä. Naiset kasvattavat Gaurigangan kunnan alueella sikoja. Ryhmä on opetellut tekemään sikojen rehuksi puuroa maissista ja vehnän jauhamisen sivutuotteena syntyvistä aineksista.
”Säästämme ruokintakuluissa. Rehun ansiosta siat kasvavat nopeammin ja ovat terveempiä”, Jumani Chaudhary kertoo.
Naiset haaveilevat myyvänsä sianrehua pian myös ryhmän ulkopuolelle. Rehutuotannon turvaamiseksi naiset haluaisivat perustaa oman myllyn.
Sheela Chaudhary, 22, on saanut pojalleen Ronim Chaudharylle ruoka-avustusta Kirkon Ulkomaanavulta koronaviruksen aiheuttamien sulkujen aikaan. Kuva: Uma Bista
Sikasuojassa pilkullinen, ruskea ja vaalea porsas röhkivät ja tuuppivat toisiaan. Ne kerjäävät makupaloja. Emakko porsii ensimmäisen kerran alle vuoden vanhana ja voi synnyttää kymmenkunta elävää porsasta kahdesti vuodessa. Oikealla hoidolla ja ravinnolla porsaat kasvavat nopeasti.
”Täysikasvuisesta karjusta maksetaan jopa 30 000 rupiaa”, kertoo Bishni Chaudhary, 43.
Naapurissa asuva, samaan naisten ryhmään kuuluva Sanu Chaudhary, 27, kertoo ansainneensa äskettäin 50 000 rupiaa myymällä seitsemän porsasta. Euroissa porsaiden hinnat eivät kuulosta kummoisilta, 1 000 rupiaa vastaa noin 7 euroa. Nepalin Kaukolännessä yhden porsaan hinnalla saa kuitenkin tärkeitä asioita kuten lapselle koulunkäynnin mahdollistavat koulupuvun, koulupäivän ateriat lukuvuodelle, vesipullon ja koulutarvikkeet.
”Sikojen kasvattaminen on helpompaa ja vähemmän työlästä kuin esimerkiksi puhvelien, joista saa maitoa vain osan vuotta eli niin kauan kuin ne imettävät vasikkaa”, kertoo Jumani Chaudhary.
Ilman maidontuotantoa puhveli ei tuota mitään, ja puhvelin hankintahinta on sekin noin kymmenkertainen sikaan verrattuna.
Amargadhissa Nepalin kaukolännessä Gaumati Sunuwar,56, alkoi kasvattaa sikoja, koska siat takaavat hyvän toimeentulon perheelle. Hän pääsi sikojen kasvatuksessa vauhtiin Kirkon Ulkomaanavun tuella. Kuva: Uma Bista
”Ennen kerjäsimme muilta saadaksemme ruokaa”
Tie kauemmas länteen Dadeldhuran alueelle kiemurtelee vehreiden kukkuloiden rinteillä kapeana nauhana. Dadeldhura on maastonmuodoiltaan tasaista Kailalia kumpuilevampaa, ja välillä korkeuseroja tekee pahaa katsoa juuri ja juuri tielle mahtuvan auton ikkunasta. Vihdoin tie laskeutuu Ganyapdhuran kylään.
Terassiviljelmät vihertävät jo, vaikka sateet ovat myöhässä. Maasta nousee kukkakaalia, perunaa ja kesäkurpitsaa. Dalitien yhteisössä omat vihannesviljelmät ovat tuoneet elämään arvokkuutta.
”Ennen kerjäsimme muilta saadaksemme ruokaa. Nyt viljelemme vihanneksia myyntiin”, kertoo Gita Devi Sarki, 38.
Gita Devi Sarki on opetellut pärjäämään yksin puolison ollessa Intiassa töissä koronapandemiaa edeltäneet kaksi vuosikymmentä. Nyt hän toivoo Padam Bahadur Sarkin jäävän Nepaliin auttamaan yhteisen viljelymaan laajentamisessa. Käsitraktori on painava käyttää ja Gita Devi Sarki on kylänsä naisista ainoa, joka sillä osaa ajaa. Kuva: Uma Bista
Viljely palstalla tehostui vuonna 2019, kun Sarkin perhe ja 24 muuta alueen viljelijää saivat Kirkon Ulkomaanavun tuella käyttöönsä tunneliviljelmän. Rakennelman muovikatto säilyttää kosteuden paremmin kuin, jos vihannekset kasvaisivat paahtavan auringon ja tuulen armoilla. Lisäksi yhteisö on saanut yhteisen käsitraktorin, joka helpottaa peltojen kyntämistä. Gita Devi Sarki on naisista ainoa, joka osaa ajaa laitetta – ja hänkin pyytää puolison auttamaan käynnistämisessä.
”Ennen viljelimme vain omalle perheellemme riittävän määrän maissia ja vehnää. Nyt, kun myymme itse kasvattamiamme vihanneksia, saamme rahaa joka kuukausi säästöön 410 rupiaa”, hän kertoo.
Renu Chaudhary, 26, sai koronan aikaan ruoka-apua 7-kuiselle Rythem Chaudharylle Gaurigangan alueella Nepalin kaukolännessä. Kuva: Uma Bista
Toki tärkein seuraus vihannesten tuomasta toimeentulosta on se, että parikymmentä vuotta Intiassa työskennellyt puoliso Padam Bahadur Sarki, 42, on pystynyt palaamaan kotiin. 22 vuotta yhdessä olleella pariskunnalla on neljä lasta, ja Gita Devi Sarki on vastannut perheen arjesta yksin lähes koko ajan.
”Palasin koronasulkujen vuoksi Nepaliin”, mies kertoo.
”Hyvä, kun palasit”, Gita Devi Sarki virnistää.
”On ollut ihan okei”, mies sanoo ja saa ympärillä istuvan naisryhmän rähähtämään nauruun.
Puolison paluu on helpottanut vaimon työtaakkaa pellolla. Perhe suunnittelee liiketoimiensa laajentamista myös vuohien ja kalojen kasvattamiseen laakson pienessä lammessa.
Maaorjasta tuli valtuuston jäsen
Sievän pienen talon alakerran oviaukosta kurkistelee suurisilmäinen lehmä. Bahadur Damai, 52, viittoo vieraita istumaan katoksen alle varjoon. Muiden vaatteiden parsimisella velkaorjuudessa vielä 2000-luvun alussa elänyt haliya hymyilee lämpimästi kertoessaan kanoistaan ja pienestä räätäliliikkeestä, jonka hän on onnistunut avaamaan läheiseen kyläkeskukseen.
Raha on tuonut perheen elämään vakaamman toimeentulon ja jopa television. Bahadur Damai on myös pystynyt maksamaan kahden aikuisen tyttärensä häät, mistä hän tuntuu olevan ylpeä.
Bahadur Damai, 52, eli ennen velkaorjuudessa parsimalla muiden vaatteita. Kun Nepalin laki velka- ja maaorjuudesta muuttui 2000-luvulla, Bahadur Damai ja suuri osa muista entisistä velkaorjista sai omaa maata ja nyt he pystyvät saamaan maanviljelyllä oman toimeentulonsa. Perhe asuu Ganyapdhuran kylässä Nepalin kaukolännessä. Kuvassa Bahadur Damain puoliso, poika, miniä ja lapsenlapsi. Kuva: Uma Bista
Yksi suurimmista saavutuksista on kuitenkin se, että hänet valittiin toukokuun vaaleissa paikallishallinnon jäseneksi.
”On KUA:n ansiota, että olen tässä. Sain tukea viljelyyn ja kanojen kasvatukseen ja olen pystynyt rakentamaan suhteita, jotka toivat ääniä vaaleissa.”
Lause katkeaa, kun villi tuulenvire meinaa temmata mukaansa kanasuojan aaltopeltisen katon. Bahadur Damai viittilöi poikaansa lisäämään painoksi isoja kiviä.
”Uusi kanasuoja olisi tietysti kiva”, hän sanoo ja vakavoituu.
”Tiedätkö, meillä on vaimoni kanssa vain yksi merkittävä ero: hän on vanhentunut nopeammin.”
Vakava ilme miehen kasvoilla kertoo, että hän ei ole kertomassa vitsiä.
Bahadur Damai on rakentanut kanoilleen uuden ja kestävän kanalan. Kanojen kasvattamisen lisäksi hän on saanut Nepalin keväisissä paikallisvaaleissa luottamustehtävän kuntapolitiikassa. Kuva: Uma Bista
”Naiset vanhenevat nopeammin täällä, koska heidän elämänsä on merkittävästi rankempaa kuin meidän miesten. Perinteen mukaan he syövät vasta muiden jälkeen, sen, mikä jää. Raskaudet, synnytys, kova työtaakka…”, Bahadur Damai luettelee.
”Aion tuoda paikallispolitiikassa esiin yhteisön naisten ongelmia kuten liiallista taakkaa kotitöistä ja kotiväkivallasta.”
Muutakin asiaa hänellä on. Tällä alueella entiset maaorjat eivät vieläkään ole päässeet osaksi Nepalin hallituksen sopeuttamisohjelmaa, jonka turvin heille on luvattu maata, lasten koulutusta ja nuorille työllistymismahdollisuuksia.
Hiiltyneet puunrungot muistuttavat huhtikuisesta tulipalosta Bipatpurin kylässä. Epätavallisen voimakkaat tuulenpuuskat sotkivat kyläläistä jokavuotisen peltojen kulotuksen, kun tuli levisi hallitsemattomasti. Kuva: Uma Bista
Oma pankkitili turvaa tulevaisuutta
Bioatpurissa kylän naiset ovat kerääntyneet yhteen katoksen alle. Tai talo tässä ennen sijaitsi, joku tarkentaa. Hiiltyneet kattoparrut on siirretty sivuun ja vaihdettu jo uusiin. Keskipäivän aurinko paahtaa jälleen, ja lämpötila varjossa kipuaa lähelle neljääkymmentä.
Myös kylän nimi saa selityksensä. Bipatpur tarkoittaa paikallisella kielellä katastrofia. Niitä, tai vähintään haasteita täällä onkin riittänyt tulvista tulipaloihin.
Bipatpurin naiset kokoontuivat kesäkuussa odottamaan Kirkon Ulkomaanavun käteisavustuksia. Kuva: Uma Bista
Mutta ehkä tämän päivän jälkeen mennään taas kohti parempaa. Vieraaksi on saapumassa paikallishallinnon ja pankin edustajia. Jokainen talonsa kevään tulipalossa menettänyt perhe saa KUA:n tukemana humanitaarista käteisavustusta.
Käteisavustukset jaettiin Bipatpurissa suoraan juuri avatuille pankkitileille, joilla perheiden rahat ovat vastaisuudessa turvassa. Kuva: Uma Bista
Vähemmän vahingoittuneen rakennuksen jälleenrakentamiseen tarjotaan 13 500 rupiaa eli noin 106 euroa ja suurimmat menetykset kokeneet saavat 34 500 rupiaa eli 270 euroa. Summa on 500 rupiaa suurempi raskaana oleville, imettäville, perheille ja vanhuksille.
Käteisavustus jaetaan ensimmäistä kertaa naisten omille pankkitileille. Nyt heidän rahansa ovat turvassa pankissa, eikä mikään kylää kohtaava katastrofi enää vie aivan kaikkea omaisuutta.
Teksti: Elisa Rimaila Kuvat: Uma Bista
Kirkon Ulkomaanavulla on ollut maatoimisto Nepalissa vuodesta 2013 alkaen. Tuemme maassa erityisesti entisten maaorjien toimeentulomahdollisuuksia ja oikeuksien toteutumista ja naisten toimeentuloa. Vuoden 2015 maanjäristyksen jälkeen rakensimme Nepaliin turvallisia koulutiloja 44 000 lapselle, koulutimme opettajia ja tuimme henkistä toipumista. Vuonna 2021 tuimme lähes 18 000 ihmisen ruokaturvaa, joka oli vakavasti heikentynyt koronaviruspandemian vuoksi.
Elisha Chaudhary nukkui maassa Bipatpurin kylän naisten kokoonnuttua yhteen Nepalin kaukolännessä. Kuva: Uma Bista
Kärsimykseen turtuu, eikä mikään enää hetkauta sinua Jouni Hemberg – Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja vastaa 12 tiukkaan väitteeseen
Humanitaarisissa kriiseissä ja rockpiireissä kovaksi keitetty Jouni Hemberg vastasi nippuun väitteitä, jotka putkahtelevat esiin myös KUA:n sosiaalisessa mediassa. Lue, miten toiminnanjohtaja selvisi Tekoja-lehden toimituksen piinapenkissä.
”Suomi tarvitsee nyt apua”
Vastikään 75 vuotta täyttänyt Kirkon Ulkomaanapu perustettiin Suomen jälleenrakennuksen yhteydessä vuonna 1947. Silloin Suomi oli avunsaaja, ei avunantaja. Nyt Euroopassa on taas sota, ja olemme palaamassa takaisin alkupisteeseen.
Emme me ihan ole palaamassa juurillemme, niin että keskittäisimme työtämme tänne Suomeen. Ukraina on tällä hetkellä varsinainen työn kohteemme Euroopassa. Toivomme, ettei se siitä laajene: sota Ukrainassa loppuisi ja voisimme lähteä keskittymään jälleenrakentamiseen. Tietenkin on harmillista, että pitkään rauhassa olleessa Euroopassa alkoi nyt sota.
”Kärsimykseen turtuu”
Sinulla on vuosikymmenten kokemus humanitaarisista katastrofeista ja kehitysyhteistyöstä. Näit nuorena miehenä omin silmin jopa Ceaușescun Romanian kauheudet 90-luvun vaihteessa. Kärsimys turruttaa, eikä mikään enää hetkauta sinua.
Ei se niin ole. Tietyllä tavalla sitä ammattimaistuu, mutta kärsimys hetkauttaa yhtä lailla kuin silloin nuorena miehenäkin. Ensimmäinen työkeikka Romaniassa oli aika hurja ja kaikennäköistä näin, mutta on sitä tullut eteen myöhemminkin työuralla. Tärkeintä on kuitenkin se, että aina pitää pystyä tekemään jotain. Pahinta on, jos ei pysty mitään tekemään. Toistaiseksi ei ole tullut eteen sellaista, ettei voisi mitään tehdä.
”Kehitysyhteistyö passivoi”
Kehitysyhteistyöhön on turha laittaa lisää rahaa, sillä maailmassa ei mikään muutu paremmaksi.
Ei pidä paikkaansa. Kehitysyhteistyöhön eri muodoissaan nimenomaan kannattaa laittaa rahaa. Sitä voi tehdä monella eri tavalla: voimme lainoittaa yrityksiä ja tarjota tietotaitoa kohdemaissa. Kehitysyhteistyö on yhteistyötä. Yhteistyö jo itsessään on sellainen asia, joka on tavoittelemisen arvoinen. Yhteistyön tuloksena syntyy yleensä jotain parempaa kuin ennen. On nähty, että äärimmäinen köyhyys on puolittunut ja koulua käyvien lasten osuus kasvanut, vaikka välillä on takapakkejakin. Kehitysyhteistyöhön kannattaa satsata, ja kaksi kolmesta suomalaisesta pitää kehitysyhteistyötä erittäin tai melko tärkeänä.
”Kirkon Ulkomaanapu kerjää rahaa joka kanavassa”
Alaisesi keräävät turuilla ja toreilla rahaa lippaisiin ja soittelevat läpi suomalaisia huusholleja ilta-aikaan uusien lahjoitusten toivossa. Kehitysyhteistyön määrärahojen leikkausten vuoksi KUA:n on jatkuvasti oltava käsi ojossa.
Kyllä se pitää paikkansa. Kun avun tarve on kasvava, niin valitettavasti meidän lahjoituspyyntöjen tarvekin on kasvava. Tämä on se todellisuus, jossa toimimme. Meillä on käsi ojossa monella tavalla, täällä Suomessa ja kansainvälisestikin. Suomalaisten pienetkin lahjoitukset ovat tosi tärkeitä sen takia, että ne mahdollistavat myös yhteistyön ulkomaisten rahoittajien kanssa. Esimerkiksi kuukausilahjoitukset puolestaan ovat tärkeitä pitkäjänteisessä auttamisessa. Ilman suomalaisten yksityisten ihmisten, seurakuntien ja yritysten panosta me emme pysty tekemään sitä, mitä me teemme.
”Rahat menevät isojen kihojen taskuun”
Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen rahakeräyksistä hyötyvät oikeastaan vain isot kihot kuten sinä. Kukkarosi on niin paksu, ettei se mahdu edes housujen takataskuun.
Heh, heh. Kukkaro on siinä mielessä paksu, että siellä on paljon kuitteja. Rahaa tai mitään rahan arvoista siellä ei ole kovinkaan paljon, jos ihan rehellisiä ollaan. Olemme huomanneet, että meidän palkkatasomme on siinä mielessä alhainen, ettei se ole kilpailukykyinen esimerkiksi yksityissektorin tai YK-järjestöjen kanssa. Me järjestöt joudumme tällä hetkellä taistelemaan ammattitaitoisesta työvoimasta. Takaisin väittäisin, että olisi itse asiassa tehtävää tällä saralla. Jokainen ansaitsee työstään palkan. Kun tekee kokopäiväisesti tätä työtä, niin sitä ei voi tehdä ihan ideologialla. Valitettavasti itsellekin tulee niitä laskuja sähköpostista ja postiluukusta.
Kirkon Ulkomaanavun valvotaan sekä ulkoisissa että sisäisissä tarkastuksissa. Meille lahjoitetusta eurosta 90 prosenttia menee suoraan avustustyöhön.
”Kaivot ratkaisevat kuivuuden”
Raha ja käteisavustukset eivät taida ratkaista Itä-Afrikan kuivuutta. Olisi parempi kaivaa kaivoja.
Pelkät kaivotkaan eivät ratkaise Itä-Afrikan kuivuutta. Akuutisti ajatellen kaivo voi auttaa jossakin tilanteessa, mutta valitettavasti myös pohjavesi on jo niin matalalla, että kaivojen kaivaminen on vuosi vuodelta vaikeampaa. Ennen kaikkea sateiden saaminen Itä-Afrikan kuivuneille viljelysmaille olisi tarpeen. Nyt jo viides sadekausi on menossa pieleen peräjälkeen. Siitä ei pelkällä kaivolla selvitä. Meidän täytyy työskennellä ilmastonmuutoksen eteen monipuolisesti. Raha sikäli on tarpeen, että voimme sen avulla tehdä monimuotoisempaa työtä ihmisten sopeutumisen edistämiseksi.
”Ehkäisyvälineitä ne tarvitsevat Afrikassa”
Luet tuohtuneena somekommentteja, joissa vähätellään koulutuksen merkitystä ja kehotetaan lähettämään Afrikkaan kondomeja, traktoreita ja vaatteita ongelmien ratkaisemiseksi.
Miltä tuntuisi itsestä, jos joku kirjoittaisi Suomesta samalla tavalla: Suomessa menee taloudellisesti huonosti, jaetaanpa vähän kondomeja, että ongelmat ratkeavat? Ei varmaan tuntuisi hyvältä. Tasa-arvoinen yhteistyö ja kumppanuus globaalisti ihmisten välillä on tosi tärkeää, tulivatpa ihmiset sitten etelästä, idästä, pohjoisesta tai lännestä. Olemme ihan yhtä arvokkaita näissä kaikissa ilmansuunnissa, ja myös ansaitsemme samanlaisen kohtelun joka suunnassa.
”Suomen yritykset tarvitsevat tukea”
Toistaiseksi KUA lähettää vain rahaa toimintamaihinsa, vaikka fiksumpaa olisi päästää sinne firmoja tekemään bisnestä.
Itse asiassa meillä on yhteistyö yksityissektorin kanssa vahvassa nousussa. Me tietenkään emme ole mikään suomalaisten yritysten markkinakoneisto, mutta olemme ymmärtäneet, että työskentelemällä myös yksityissektorilla voimme saada aikaan kestävämpää muutosta. Olemme muun muassa lainoittaneet pientä ja keskisuurta yritystoimintaa, sillä näemme siinä vahvan työllistämisvaikutuksen ja kasvatamme samalla ihmisten toimeentulomahdollisuuksia. Myös sillä on iso merkitys, että voimme olla kehittämässä tällaista vastuullista yritystoimintaa, veronmaksua, ympäristönäkökulmaa ja ilmaston huomioimista.
”Kirkon Ulkomaanapu on yhtä kuin kirkko”
Kirkon Ulkomaanapu on itsenäinen säätiö, jolla on kuitenkin tiiviit yhteydet luterilaiseen kirkkoon. Kirkkoyhteydestä on maailmalla enemmän hyötyä kuin haittaa.
Pitää paikkaansa, mutta on paikallaan selvittää, mitä yhteys tarkoittaa. Meidän juuremme ovat luterilaisessa kirkossa. Ne eivät kuitenkaan ole sellaiset juuret, jotka johtavat meitä vaan ikään kuin perusta, josta ponnistamme. Nykyisin toimimme itsenäisenä säätiönä. Allekirjoitamme täysin humanitaariset periaatteet. Se tarkoittaa sitä, ettemme vie maailmalle uskontoa vaan apua.
Pitää myös paikkansa, että maailmalla kirkkoyhteydestä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Vaikka Eurooppa on vähän kylmennyt uskontojen suhteen, niin uskonnoilla on muualla maailmassa valtava yhteiskunnallinen merkitys. Uskopohjaisena organisaationa meillä on yleensä ovet auki yhteistyöhön eri tasoilla ja eri puolilla maailmaa.
”Kirkollinen järjestö on kirkkoon kuuluvia varten”
On outoa, ettei Kirkon Ulkomaanapu keskity ensisijaisesti kristittyjen auttamiseen.
Allekirjoitamme humanitaariset periaatteet. Tehtävämme ei ole pelkästään kristittyjen auttaminen vaan kaikkien avuntarvitsijoiden tukeminen riippumatta siitä, mikä uskonto, ihonväri tai poliittinen kanta on. Humanitaarinen oikeus ja humanitaariset periaatteet ovat pohja meidän työllemme. Siihen me uskomme ja tiedämme, että niiden avulla voimme saada myös positiivisia tuloksia aikaan.
”Yrityksistä on enemmän hyötyä kuin kehitysyhteistyöjärjestöistä”
Sinut tunnetaan visionäärinä ja puhut toistuvasti ketteryydestä. Sinusta olisi parempi, jos KUA toimisi enemmän kuin yritys.
En sanoisi, että KUA:n pitäisi toimia enemmän kuin yritys. Haluaisin kuitenkin, että eri sektoreiden elementtejä yhdisteltäisiin. Jäykästi ja erillään toimiva yksityissektori ja kansalaisjärjestösektori vaikeuttavat, monimutkaistavat ja hankaloittavat yhteistyötä. Jos pystyisimme ottaman parhaimmat puolet näistä kaikista, lopputulos voisi olla niin hyvä ja ketterä, että pääsisimme tekemään työtämme huomattavasti tehokkaammin kuin nykyisin.
”Rock’n’Roll-elämä on rennompaa kuin avustusjärjestön johtaminen”
Sinusta on ihan kiva johtaa Suomen suurinta avustusjärjestöä, mutta kaikista mieluiten ryhtyisit taas rokkariksi. Olet itse asiassa tarjonnut omaa bändiäsi The Streetsiä esiintymään tuleviin hyväntekeväisyyskonsertteihin.
Heh, heh, heh. Rockmusiikki on sydäntäni lähellä, ja sitä aloin jo vuonna 1967 tekemään. Aluksi tein sitä enemmän ammattimaisesti, mutta lähinnä musiikki on kulkenut elämän ajan työuran sivussa. The Streetsin albumeiden julkaisusta on kulunut aikaa, eivätkä kaikki meidän alkuperäisjäsenistämme pysty enää osallistumaan. Mutta voisin kuvitella esiintyväni tulevaisuudessa jonkin kokoonpanon kanssa. Suomen suurimman kansainvälisen avustusjärjestön johtaminen on aika kokopäiväistä hommaa, mutta tulevina eläkepäivinä minulla on ehkä enemmän aikaa soittohommille.
Kesäkerhoissa Ukrainan sodan jalkoihin jääneet lapset ja nuoret pääsivät pitkästä aikaa kouluun leikkimään, urheilemaan ja askartelemaan yhdessä
Tšernihivin keskustassa on vaikea päätellä, että vain kuukausia aiemmin 60 prosenttia kaupungin 285 000 asukkaasta pakeni muualle Ukrainaan ja naapurimaihin – kunnes kulman takaa paljastuu raketti-iskujen kohteeksi joutunut asuinalue.
TODELLISUUDET SEKOITTUVAT toisiinsa Ukrainassa. Jalkakäytävällä sähköpotkulaudat ohittavat jalankulkijoita turhan läheltä niin kuin missä tahansa Euroopan kaupungissa. Lapset leikkivät riehakkaasti puistoissa. Aikuiset vaikuttavat kiireisiltä, ovat ehkä matkalla töihin.
Tšernihivin keskustassa on vaikea päätellä, että vain kuukausia aiemmin 60 prosenttia kaupungin 285 000 asukkaasta pakeni muualle Ukrainaan ja naapurimaihin – kunnes kulman takaa paljastuu raketti-iskujen kohteeksi joutunut asuinalue.
Pohjois-Ukrainassa sijaitseva kaupunki ja ympäröivä kunta kärsivät raskaista pommituksista 24. helmikuuta alkaneen hyökkäyksen ensimmäisistä päivistä alkaen. Huhtikuussa Venäjän joukot vetäytyivät ja kevään mittaan yhä useampi palasi. Tänään Tšernihivissä asuu arviolta lähemmäs 200 000 ihmistä.
Sota keskeytti myös koulunkäynnin. Opettajat kirivät tilanteen normalisoitumisen jälkeen menetettyä aikaa, jotta lapset ja nuoret pääsisivät etenemään seuraavalle luokalle. Kirkon Ulkomaanavun ja ukrainalaisen kansalaisjärjestö DOCCU:n yhteisissä kesäkerhoissa oppilaat pääsivät vihdoin pitämään myös hauskaa toistensa kanssa.
Tässä jutussa paikalliset kertovat, miten kesäkerhot muuttivat yhteisön arkea.
Sota muutti opettajien työtä merkittävästi
Zhanna Kudina, psykologi ja opettaja
”Pakenin Tšernihivistä kolme viikkoa sodan alkamisen jälkeen. Matkustin Lvivin kautta Tšekkiin, jonne jäin noin kuukaudeksi. Kun kuulin Tšernihivin tilanteen helpottuneen, tunsin että minun oli pakko palata. Koen vahvasti, että tämä on kotini ja koululaiset tarvitsevat minua.
Psykologi, opettaja Zhanna Kudina. Kuva: Antti Yrjönen / Kirkon Ulkomaanapu
Sota muutti opettajien työtä merkittävästi. Emme enää pelkästään opeta, vaan annamme myös terapiaa. Olin Kirkon Ulkomaanavun järjestämässä opettajakoulutuksessa kesäkuussa. Siellä opimme mielenterveydestä ja psykososiaalisen tuen keinoista. Itselläni on psykologin tausta, mutta sain paljon uutta tietoa siitä, miten erilaiset leikit ja harjoitukset vaikuttavat lasten hyvinvointiin kriisissä.
Lapset ja nuoret kokevat sodasta luonnollisesti paljon stressiä. Se näyttäytyy eri tavoin riippuen viime kuukausien kokemuksista. Jotkut ovat joutuneet kestämään rankkoja pakomatkoja, toiset ovat menettäneet läheisiään tai nähneet asioita, joita lasten ei ikinä pitäisi nähdä. Tyypillisimmät oireet ovat olleet ruokahalun puute, unihäiriöt ja vaikeudet keskittyä.
Kesäkerhoissa olemme muun muassa käyttäneet taidetta terapiakeinona. Alussa piirrokset olivat synkän värisiä ja niissä oli sotilaita, aseita ja ohjuksia. Viikkojen mittaan piirroksiin on tullut enemmän väriä, aurinkoa ja kukkia. Moni on menettänyt luottamustaan ympäröivään maailmaan ja kerhojen on tarkoitus luoda heille turvallinen tila. Harjoituksiin kuuluu muun muassa kaatua taaksepäin niin, että luotat ystäväsi ottavan sinusta kiinni.
Psykologina tiedän, että järkyttävien tapahtumien jälkeen tuella on kiire. Mitä pidempään lapset ja nuoret joutuvat odottamaan, sitä vaikeampi vaikeiden kokemusten jättämiä jälkiä on hoitaa. Olen kuitenkin toiveikas, koska pystyn olemaan täällä tekemässä jotain heidän hyväkseen, ja koska olemme saaneet teiltä valtavasti tukea työhömme. Olemme siitä erittäin kiitollisia.”
”Toivon, että koulunkäynti jatkuu normaalisti”
Sophia, oppilas
”Kesäkerhoissa parasta on ollut nähdä luokkakavereita ja ystäviä. Pandemian takia opiskelimme jo paljon kotoa, ja sitten tuli sota. Mikään ei ole pitkään ollut täysin normaalia. Hyökkäyksen aikana halusimme vain jonnekin piiloon. Kun nyt teemme asioita yhdessä, huomaan, että on paljon helpompi olla. Ajatusten ja kokemusta vaihtaminen ja yhdessä tekeminen ovat valtavia voimavaroja.
Epäröin ensin kerhoja, koska pelkäsin että ne sisältäisivät perinteisiä oppitunteja, joissa odotetaan suorituksia. Olin väärässä, täällä on ollut todella rentoa ja opettajat piristävät meitä. He järjestävät meille leikkejä ja pelaamme pallopelejä. Pidin eniten keskustelukerhosta, jossa leikimme demokraattista päätöksentekoa. Neuvottelimme ja teimme kompromisseja.
Sophia on kaivannut ystäviään ja koulunkäyntiä jo pandemian aikana. Hän haluaisi vain palata normaaliin elämään. Kuva: Antti Yrjönen / Kirkon Ulkomaanapu
Elämä on nyt normaalimpaa, mutta pelkäämme yhä, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Monet aikuiset tekevät vapaaehtoistyötä. Meidänkin tekee mieli tehdä jotain, jotta asiat olisivat paremmin. Täällä kesäkerhoissa tuntuu siltä, että teemme jotain yhteisen hyvän eteen.
Ennen sotaa minulla oli paljon haaveita siitä, mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. Nyt pystyn vain ajattelemaan, että olisipa meillä rauha. On vaikea keskittyä muihin haaveisiin. Mutta tilannetta on paljon helpompi sietää yhdessä muiden samanikäisten kanssa. Kotona tunne oli paljon vaikeampi.
Toivon, että koulunkäynti jatkuu normaalisti eikä etäkouluna. Haluamme olla toistemme kanssa.”
Andzey Slautin ja Tanya Slautina toivovat, että perheen kolme lasta saisivat Kirkon Ulkomaanavun kesäkerhon lisäksi muitakin mahdollisuuksia ajatella muita asioita kuin Ukrainassa edelleen jatkuvaa kriisiä. Kuva: Antti Yrjönen / Kirkon Ulkomaanapu
”Kesäkerhot olivat meille vanhemmille valtava helpotus”
Tanya Slautina, äiti
”Sota on vaikuttanut elämässämme kaikkeen. Olimme Tšernihivissä pahimmat kuukaudet eristäytyneinä kotiimme. Pelko, räjähdykset ja paniikki olivat koko ajan läsnä. Onneksemme lapset eivät nähneet kuolemaa, mutta he olivat hiljaisia ja synkkiä. Toivoimme vain, että selviäisimme.
Kotimme on kunnossa, mutta toiset eivät olleet yhtä onnekkaita. Aloimme kerätä vaatteita ja muita tarpeita auttaaksemme muita perheitä. Työskentelin ennen hyökkäystä pankkivirkailijana, mutta jätin työni, jotta pystyisin auttamaan lapsiani ja yhteisöämme. Hätä yhdisti meitä.
Tarvitsemme kaikki apua lastemme kanssa ja kesäkerhot olivat myös meille vanhemmille valtava helpotus. Lapsemme Anastasiya, 6, Valeziya, 10, ja Maksim, 12, ovat olleet kesäkerhoissa kuusi viikkoa. Tyttäremme esittelevät ylpeinä piirroksiaan ja kouluaskartelujaan. Poikamme viihtyy urheilun parissa. Uuden oppiminen ja innostuminen ovat jatkossakin tärkeintä heille. Heidän pitää pystyä ajattelemaan muuta kuin ympäröivää kriisiä ja olla lapsia ikäistensä kanssa.
Näemme heissä taas iloa ja leikkimielisyyttä, ja heidän hymynsä on meille vanhemmille kaikkein arvokkain palkinto. Saamme siitä paljon voimia ja jaksamista.”
Kesäkerhot järjestettiin yhteistyössä ukrainalaisen kumppanijärjestön DOCCU:n kanssa heinä-elokuussa 2022. DOCCU on työssään erikoistunut koulutukseen ja ihmisoikeuksiin.
