Kehitysyhteistyötä on tehty vuosikymmeniä, Kirkon Ulkomaanapukin jo 75 vuoden ajan. Valtioiden ja järjestöjen maailmanlaajuiset ponnistelut ovat olleet merkittäviä esimerkiksi lapsikuolleisuuden vähentämisessä ja tyttöjen koulutuksen lisäämisessä. Virheiltäkään ei ole vältytty. Listasimme 10+1 asiaa, joita kehitysyhteistyössä on vuosien saatossa on opittu.
1. Kehitysyhteistyö alkoi osin itsekkäästi.
Kehitystä tukevat järjestöjen lisäksi valtiot. Kehitysyhteistyön alkuaikoina esimerkiksi Suomen valtion osallisuus kumpusi osin halusta näyttäytyä länsimaana ja osana Pohjoismaita – jonain, mikä ei ole Neuvostoliiton talutusnuorassa. Ajan kuluessa toiminta muuttui lähes vienninedistämiseksi: Suomi vei kehitysapurahoilla kehittyviin maihin suomalaisia koneita ja työvoimaa toivoen lisäkauppaa esimerkiksi metsäkoneiden vientiin. Vastaavia projekteja oli myös monilla muilla mailla.
2. Tuloksettomuus pakotti muutokseen.
Modernisaatiota ajanut kehitysyhteistyömalli ei toiminut. Surkeiden tulosten vuoksi linjaa oli muutettava, ja ala siirtyi tarveperustaiseen lähestymistapaan. Vaikka paikalliset avunsaajat osallistuivat avun tarpeiden määrittelyyn, avunantajat suhtautuivat heihin passiivisina olosuhteiden uhreina. Köyhyyttä ja eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita tai niiden taustoja ei ymmärretty.
3. Eriarvoisuutta ei ratkota tavaratoimituksilla.
Nykyisessä kehitysyhteistyön mallissa köyhyyttä ei enää nähdä vain materiaalisena puutteena vaan ihmisoikeuskysymyksenä. Eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita pyritään murtamaan myös poliittisella vaikuttamisella, jotta kehittyvissä maissa olisi toimiva ja oikeuksistaan tietoinen kansalaisyhteiskunta sekä vastuullinen valtio. Fokus ei ole alkuaikojen tavoin teollisuuden tukemisessa vaan työ painottuu sosiaaliseen kehitykseen, terveyteen ja koulutukseen.
4. Vahvat yhteisöt eivät jää apuriippuvaisiksi.
Kehitysyhteistyön historian tärkein oppi on, ettei vettä kannata kantaa kaivoon. Paikallisten tarpeiden ja osaamisen on ohjattava työtä, jotta käytännöt juurtuvat. Oleellista on hankkiutua eroon riippuvuutta aiheuttavista avustusmuodoista, jotka eivät vahvista paikallisia yhteisöjä. Ristiriitaista on kuitenkin se, että kukkaroa pidellään yhä länsimaissa: rahoittajat päättävät, mitä rahoitetaan ja kuinka suurilla summilla.
5. Paikalliset äänet kuuluviin.
Joskus paikalliset ihmiset ovat kokeneet, etteivät he ole voineet vaikuttaa siihen, millaista apua heille kriisissä tarjotaan ja miten apu kanavoidaan. Pahimmissa tapauksissa avustustarvikkeet tai -menetelmät eivät ole sopineet paikalliseen kulttuuriin tai kontekstiin. Tämän päivän kehitysyhteistyössä paikallisten osallistaminen ja omistajuus ovat kriittisen tärkeitä.
6. Parempaa valvontaa ja vastuullisuutta.
Kehitysyhteistyötoimijat ovat tilivelvollisia paitsi avunsaajayhteisöilleen myös rahoittajilleen ja lahjoittajilleen. Läpinäkyvyydestä on puhuttu viime aikoina paljon. Käsite avustusjärjestöjen tilivelvollisuudesta avunsaajayhteisöille syntyi 1990-luvulla, ja humanitaarisen avun laatu ja vastuullisuus -standardi CHS julkaistiin vuonna 2015. Myös avustustyön teknisiä standardeja kehitetään ja valvotaan entistä tarkemmin.
7. Ilmastokriisi ohjaa.
Ympäristöteot ovat olleet osa kehitysyhteistyötä jo 1970-luvulta, mutta viime vuosikymmeninä on puhuttu entistä enemmän ilmastosta. Nyt mukaan on otettu – ainakin retoriikan tasolla – myös luontokato. Vaikka ilmastotyön tärkeys tunnistetaan, taloudelliset panostukset ovat vielä huomattavasti puheita pienempiä. Ilmastotyötä leimaa myös ristiriita siitä, että länsimaat eivät ole valmiita tinkimään omasta elintasostaan mutta odottavat kehittyviltä mailta ilmastotekoja.
8. Kansa kannattaa kehitysyhteistyötä.
Vietnamin sota herätti myös suomalaiset 1960-luvun lopulla ymmärtämään, ettemme ole maailmassa yksin. Sittemmin esimerkiksi 90-luvun lama on vaikuttanut siihen, kuinka innokkaasti kansalaiset kehitysyhteistyötä tukevat. Ulkoministeriön tuoreimman mielipidemittauksen mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää kehitysyhteistyötä erittäin tai melko tärkeänä. Kansan mielestä paras peruste kehitysyhteistyölle on se, että siten Suomi voi vaikuttaa maailman vakauteen.
9. Uudet kumppanit tuovat uudenlaisia keinoja.
Nykyinen kehitysyhteistyö on monialaista. Perinteiset toimijat ja esimerkiksi tutkimus- ja oppilaitokset kehittävät toimintaa yhdessä. Yhteistyö yksityisen sektorin kanssa on verrattain uusi kehityskulku. Vastuullisella yritystoiminnalla voidaan esimerkiksi tarjota työ- ja kouluttautumismahdollisuuksia kehittyvissä maissa.
10. Muutoksia on tehtävä edelleen.
Paljon on jo opittu, mutta kehitettävää riittää. Työn tehokkuutta voivat haitata esimerkiksi rahoituksen ja organisaatioiden siiloutuminen. Sitoumukset ja julkilausumat saattavat jäädä vuosikausiksi paperille ennen kuin niitä tuodaan käytäntöön. Lisäksi länsimaisen kehitysyhteistyön on pysyttävä jatkuvasti ajan hermolla, sillä kilpailijoita riittää. Esimerkiksi Kiina tarjoaa monille kehittyville maille rahoitusta ilman ihmisoikeuksiin ja ympäristönsuojeluun liittyviä vaateita.
+1: CHS-sertifiointi ohjaa KUA:n työn laatua.
Kirkon Ulkomaanapu sai vuonna 2017 CHS- eli Core Humanitarian Standard -sertifikaatin. Standardi korostaa ihmisoikeusperustaisuutta ja avustustyön laatua, läpinäkyvyyttä ja tehokkuutta. Sertifiointi osoittaa KUA:n sitoutumisen sektorin laatu- ja vastuullisuusstandardeihin. Lisäksi KUA käy vuosittain läpi laajan ulkopuolisen tarkastuksen. CHS on KUA:lle mahdollisuus arvioida omaa toimintaansa kriittisesti sekä kehittää toimintatapojaan.
Lähteet: Kirkon Ulkomaanavun senior quality and accountability adviser Anna Muinonen ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Juhani Koponen, ulkoministeriön teettämät kehitysyhteistyön mielipidemittaukset, Corehumanitarianstandard.org
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti alkuvaiheessa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat? Tekoja-podcastin erikoisjakso Ukrainan sodasta äänitettiin paikan päällä.
UKRAINA JOUTUI sodan keskelle helmikuussa 2022. Kirkon Ulkomaanavun työ ukrainalaisten auttamiseksi alkoi muotoutua jo seuraavan viikon aikana. Avustustyö Ukrainan sodan vuoksi kotinsa jättäneiden hyväksi aloitettiin yhteistyössä unkarilaisen Hungarian Interchurch Aidin (HIA) kanssa.
Viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat maaliskuun alussa ukrainalaisia pakolaisia vastaanottaneeseen Unkariin ja rajan yli Länsi-Ukrainaan. Tekoja-podcastin jakso numero 8 on äänitetty paikan päällä.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti keväällä 2022? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat ja mikä on paras tapa auttaa sotaa juuri paenneita? Jaksossa kuullaan Harkovan pommituksia helmi-maaliskuussa paenneiden perheiden tarinoita.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näyttää ja kuullostaa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset nyt tarvitsevat? Entä meneekö apu perille? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja studiossa kanssani on Kirkon Ulkomaanavun kuvaaja Antti Yrjönen, ja itse asiassa tämä studio matkaa parhaillaan 120 kilometrin tuntivauhdilla kohti Ukrainaa. Olemme siis tällä hetkellä vielä Unkarin puolella rajaa, ja meidän on tarkoitus ylittää raja tässä iltapäivällä ja saapua Länsi-Ukrainassa sijaitsevaan Perekovon rajakaupunkiin. Me ollaan oltu jo Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella seuraamassa tilannetta hetken aikaa, ja Kirkon Ulkomaanapu tekee täällä sekä Ukrainassa että rajaseudulla avustustyötä yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Antti, sinä olet tehnyt havaintoja kameran linssin läpi tuolla Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella. Miltä tuo kriisi sinun mielestäsi näyttää?
Antti Yrjönen (00:01:06):
Rajalla näytti tosi rauhalliselta, siellä oli kaikki aika hyvin organisoitua, eniten tulijoissa oli naisia, lapsia, perheitä, jonkun verran myös vanhuksia. Ihmisiä ei ollu mitenkään massoittain pienellä rajanylityspisteellä, mutta tasaseen tahtiin koko ajan tuli lisää ihmisiä, jotka viipy siellä raja-alueella muutamia tunteja ja odotti erilaisia jatkomahdollisuuksia, että miten pääsi liikkumaan eteenpäin siitä rajalta.
Ulriikka Myöhänen (00:01:33):
Millasia tarpeita näillä ihmisillä on, kun he ylittää ton rajan?
Antti Yrjönen (00:01:37):
Tietysti ihmisillä on pitkä matka takana, myös mahdollisesti pitkä odottelu jonossa rajan toisella puolella. Ihmisillä on nälkä, ihmisillä on kylmä, saattaa puuttua perustarvikkeita, näitä kaikkia oli rajalle järjestetty. Ruokaa sieltä sai, lämmikettä, lämmintä paikkaa, missä voi odotella jatkoyhteyksiä ja levätä, ja lapset siellä myöskin leikki, että erilaisia leikkikaluja oli aika paljon löytyny sinne kanssa.
Ulriikka Myöhänen (00:02:06):
Ukrainan sota tosiaan alkoi 24. päivä helmikuuta, ja jo ensimmäisen viikon aikana noin miljoona pakolaista on paennut naapurimaihin. Heistä suurin osa on suunnannut Puolaan, mutta vain viikon sisälle jo reilusti yli 100 000 pakolaista on tullut myös Unkarin rajan yli, ja nämä luvut vaan jatkaa kasvuaan. Olimme tosiaan Barabásin pikkukylässä, sieltä on vaan muutaman minuutin ajomatka rajalle, ja tapasimme siellä ihmisiä, jotka olivat matkanneet pitkän matkan jopa Ukrainan pääkaupungista Kiovasta Ukrainan ja Unkarin rajalle. Millanen paikka tuo Barabásin pikkukylä on? Miten sitä kuvailisit, Antti?
Antti Yrjönen (00:02:43):
Se on todellakin pikkukylä. Asukkaita normaalioloissa on 700 kappaletta siellä kylässä, eli voi kuvitella ehkä semmosen suomalaisenkin hyvin kylän, niin siitä saa ajatusta, että minkä kokoluokan paikka on. Yks kyläkauppa siitä löyty ja näin, mutta kylätalo oli avattu tähän käyttöön, ja siellä kaikki avustusjärjestöt, viranomaiset ja myöskin varmasti kaikki kyläläiset toimi hyvin yhteistyössä tarjotakseen apua näille tulijoille.
Ulriikka Myöhänen (00:03:13):
Meidän matka tällä hetkellä jatkuu kohti raja-aluetta ja Ukrainan puolta tuosta rajaa. Jos kaikki menee hyvin niin pääsemme tänään Ukrainan puolelle, ja pääsemme siellä myös tapaamaan lisää pakolaisperheitä ja keskustelemaan heidän matkasta ja heidän tarpeista. Samalla voimme arvioida sitä, et mikä heidän avun tarpeensa juuri tällä hetkellä ja ehkä tulevaisuudessa on.
(musiikkia)
(puhe kuuluu hiljaa limittäin radiomusiikin kanssa)
Ulriikka Myöhänen (00:03:43):
Matka on tullut siihen pisteeseen, että pian ylitetään rajaa Unkarista Ukrainaan. Tässä matkan varrella ollaan nähty muutama tommonen isompi linja-auto, joilla ilmeisesti pakolaisia tuosta rajan yli sitten (joku yskäisee puheen päälle) autetaan jatkamaan matkaansa.
(taustalla keskustelua)
Ulriikka Myöhänen (00:04:03):
Ja saavumme tähän rajatarkastuspisteelle ihan pian tässä. Toivottavasti päästään ongelmitta rajan yli.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:04:18):
Ensimmäinen päivä Ukrainassa alkaa kääntyä kohti yötä. Me ollaan tällä hetkellä Perekovon kaupungissa sijaitsevassa hotellissa, ja täällä on meidän lisäksi vain kotinsa jättäneitä pakolaisia. Heille tarjotaan täällä ilmainen majoitus. Unkarin puolella rajaa emme ole tällä viikolla nähneet massoittain ihmisiä, ihmiset tuntuu liikkuvan sieltä rajalta aika tasaista tahtia pakolaisten suojan ja avupisteen kautta kohti Budapestia. Antti, tänä päivänä tultiin ton rajan yli, niin miten tilanne erosi täällä Ukrainan puolella? Millaisia havaintoja teit?
Antti Yrjönen (00:04:51):
Eilen täällä Ukrainan puolella näytti tosi rauhalliselta, mutta enää ei voi sanoa, etteikö näkyis massoittain ihmisiä. Autojono, joka oli sinne rajalle, oli varmasti kilometrien pituinen ja myöskin ihmisiä liikkui tällä puolella enemmän. Tunnelma oli silti hyvin rauhallinen, ja suurin osa ihmisistä odotti autoissa.
Ulriikka Myöhänen (00:05:11):
Tossa illan pimennyttyä juttelin siinä meidän unkarilaisen kumppanijärjestön avustuspisteellä näitten paikallisten avustustyöntekijöiden kanssa, ja mä sitten kysyin heiltä, että miten pitkään ihmisillä kestää tällä hetkellä jonottaa tuossa jonossa, miten pitkään ihmiset on ollu tossa jonossa. He sanos, et se on noin 10 tuntia mitä heillä kestää tällä hetkellä, että he pääsee rajan yli. Sen jonottamisen lisäksi tietysti kestää aikaa siinä, että tarkistetaan kaikki paperit ja päästään itse raja-alueen yli. Mutta ketäs siellä oli tänä päivänä liikkeellä? Erosko se porukka jollakin lailla siitä, miltä se näyttää tuolla Unkarin puolella rajaa?
Antti Yrjönen (00:05:51):
Unkarin puolella tosiaan näkyy lähinnä äitejä lapseineen, naisia, joitain vanhempia ihmisiä, mutta tällä puolella rajaa nähtiin sitten kokonaisia perheitä, eli siellä oli miehet tuomassa perheitä tänne rajalle, eli kääntyvät itse sieltä sitten takaisin. Täällä nähtiin myös isiä.
Ulriikka Myöhänen (00:06:13):
Kyllä. Elikkä kaikki alle 60-vuotiaat miehet taitaa olla tällä hetkellä semmosessa tilanteessa, et he ei voi tuota rajaa ylittää, eli he jäävät tänne Ukrainaan, et heidän pitää mennä armeijaan ja sitä kautta mahdollisesti taisteluihin. Meillä tosiaan meidän unkarilainen kumppanijärjestö toimii raja-alueella, siellä on avustuspiste, jossa pystytään tarjoamaan pakolaisille ruokaa ja juomaa pitkän matkan päätteeksi. Lisäksi siellä oli teltta, missä ihmiset hetken aikaa pysty levähtämään, jos on vaikka kylmä tai tarvii muuten paikan, missä vähän jalotella muualla kuin ulkoilmassa. Minkälaisia havaintoja teit siitä, että miten pakolaisia autettiin raja-alueella?
Antti Yrjönen (00:07:00):
Meidän kumppanijärjestön työntekijät keitti omalla pisteellänsä teetä, siel oli erilaisia välipaloja, niitä kierrettiin tarjoomassa myös perheille suoraan autoihin, et autostakaan ei välttämättä tarttee sinne pimeelle kadulle lähtee etsimään mitään, vaan työntekijät kiersi autolta autolle ja kysy, et oliko jollekin tarvetta.
Ulriikka Myöhänen (00:07:20):
Kyllä. Siinä varmasti kuuma lämmin juoma tuli kyllä tarpeeseen, oli sen verran kylmä illan pimentyessä.
(pieni päällekkäisyys)
Antti Yrjönen (00:07:28):
Kyllä se näytti hyvin kelpaavan jokaiseen autoon.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:07:37):
Sen lisäksi että me ollaan tänä päivänä oltu raja-alueella, näitä jonoja ja sitä tilannetta havainnoimassa, niin me ollaan tänä päivänä käyty vierailemassa täällä Perekovossa paikallisessa koulussa, joka on nyt tämän kriisin alettua muutettu pakolaissuojaksi. Tällä hetkellä juuri siellä koulussa majoittui 50 pakolaista meidän tietojen mukaan. Me tavattiin siellä tän koulun rehtori ja opettaja, jotka puhuivat todella hyvää englantia. He kertovat, että viikko sitten, kun sota alkoi tuossa helmikuun loppupuolella, niin heti sinä päivänä, kun pommitukset alkoivat niin koulu laitettiin kiinni ja se muutettiin suojaksi, minnekä pakolaiset pikku hiljaa ovat tämän konfliktin eskaloiduttua alkaneet tulla hakemaan suojaa. Tämän koko koulu pyörii täysin vapaaehtoisvoimin, eli siellä on koulun opettajat, rehtorit, koulun keittäjät, ja tästä Perekovon kaupungista tulevat muut vapaaehtoiset henkilöt tekemässä töitä. Millaisia havaintoja Antti teit siellä, miltä se meininki sinun mielestä näytti?
Antti Yrjönen (00:08:56):
Koululla näytti hyvin työntäyteiseltä, keittiössä oli useita keittäjiä valmistamassa aterioita pakolaisille, pöydät oli katettu valmiiksi heitä varten, samaten koko ajan tuli lisää tavaraa sisään. Tuotiin vessapaperia, kaikkea muuta perustarviketta. Lahjotuksena on tullu paljon leluja lapsille, sieltä löyty leikkihuone, missä lapset pääsee leikkimään. Tosiaan kovin työntäyteiseltä näytti toiminta siellä koululla.
Ulriikka Myöhänen (00:09:29):
Kuulin siellä keittiössä itse asiassa, kun juteltiin näiden keittäjien kanssa, että heidän päivät on tässä viime päivinä ollu 20 tunnin mittasia, että siinä ei kyllä paljon yöunille aikaa jää. Yks syy sille, et minkä takia nimenomaan tuolla koulussa tehään noin pitkää päivää, on se, että kovin monessa pakolaissuojaksi muunnetussa tilassa ei ole keittiötä ja sitä myöten mahdollisuutta valmistaa ruokaa isoille määrille ihmisiä. Eli käytännössä tämän alueen ja kaupungin muista pakolaissuojista pakolaiset tulevat tänne koululle syömään, ja se ruokailu on porrastettu niin, että kaikilla ois mahdollisuus saada ilmainen ateria siellä. Sen lisäks, että me vierailtiin keittiössä ja kierrettiin rakennusta ympäri, niin me tavattiin myös perhe, joka on nyt noin viikon ajan jo ehtinyt oleilla siellä omassa huoneessaan. He olivat paenneet tänne Länsi-Ukrainaan idästä Harkovan kaupungista. Haluatko Antti kertoa vähän, että minkä tyyppinen perhe tä oli?
Antti Yrjönen (00:10:39):
Tässä oli tämmönen perhe, jossa oli isä, äiti, 2 lasta ja yksi sukulaistyttö mukana. Hyvin taiteellinen tausta perheellä, eli teatteriperhe oli kyseessä. Isä oli teatterin johtaja kotikaupungissansa ja äiti puolestaan lavastaja, ja myöskin lapsilla kaikilla erilaisia teatteriaiheisia ambitioita. Tällanen perhe tosiaan tavattiin.
Ulriikka Myöhänen (00:11:12):
Mulla jäi eniten perheestä mieleen se, että kun me kysyttiin näiltä lapsilta, noin 10-11-vuotiaat tais olla nämä tytöt, kysyttiin heiltä, että kun he lähtivät pommituksia pakoon Harkovasta näitten taisteluitten alettua. Me kysyttiin, et mitä he otti mukaan. Se oli jotenkin, he kerto, että he oli ottanu omat puhelimensa ja jotakin leluja ja jotakin muuta semmosta virikettä matkalle mukaan. Sitten me kysyttiin toiselta näistä tytöistä, et miten paljon hänellä oli aikaa pakata niitä tavaroita. Muistatko Antti vielä mitä hän vastas?
Antti Yrjönen (00:11:57):
20 minuuttia.
Ulriikka Myöhänen (00:11:58):
Ja muistatko mun jatkokysymyksen siinä?
Antti Yrjönen (00:12:00):
Oliko se riittävästi. Ja kuulemma oli.
Ulriikka Myöhänen (00:12:04):
Tä tyttö vastas että kyllä, se oli ihan riittävä aika.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:12:12):
Can you tell me what is your name?
Tulkki (00:12:17):
Larissa.
Ulriikka Myöhänen (00:12:18):
Okay, and where do you come from?
Tulkki (00:12:20):
From Harkow.
(englanninkielinen haastattelu kuuluu puheen taustalla)
Ulriikka Myöhänen (00:12:27):
Berehovessa tuossa samaisessa pakolaissuojaksi muunnetussa koulussa tapasimme Larissan, joka oli myös paennut Harkovasta Berehoveen. Muistatko Antti, että mitä Larissa kertoi meille pakomatkastaan?
Antti Yrjönen (00:12:41):
Larissa kerto meille, että ennen pakomatkan alkamista perhe oli viettänyt 4 yötä talonsa kellarissa pommituksia paossa, ja sitten lähtenyt matkaan maaliskuun 1. päivänä juna-asemalta. Junaan pääseminen oli hankalaa, koska kaikki ihmiset pyrkivät pakoon kaupungista, ja vaikka juniin pääsee ilmaiseksi, niin paikoista joutuu kaikki kilpailemaan.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:12):
-So they could take the train for free, yes, but it was difficult to get on the train, because there were a lot of people on the platform. All wanted to travel somewhere far from that place.
Ulriikka Myöhänen (00:13:33):
And who is she traveling with, who is here with her?
(tulkki kääntää kysymyksen ja Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:42):
With her husband and with her daughter.
(Larissa puhuu väliin)
Tulkki (00:13:46):
Yes, a cat, too.
Ulriikka Myöhänen (00:13:49):
What are your needs at the moment? What do you need at the moment?
Ulriikka Myöhänen (00:13:53):
Tämä oli semmonen kokemus, mikä tuli monissa tarinoissa esiin, kun tuolla raja-alueella ihmisten kanssa juteltiin, eli tosi moni kertoi siitä, että kun oli lähteny isommasta kaupungista junan kyytiin, niin rautatieasemalla oli ollu lähtiessä todella paljon porukkaa, ja myös laiturilla oli todella kamppailtu siitä, että kuka sinne junaan pääsee. Mutta ilmeisesti ainakin joissain kaupungeissa oli priorisoitu lapsia ja naisia junaan pääsyssä. Larissa ja hänen perheensä pääsi junaan, ja Larissa matkusti hänen miehensä, tyttärensä ja Bella-kissansa kanssa. Muistatko, mitä Larissa kertoi pakomatkasta? Minkälainen se oli?
Antti Yrjönen (00:14:36):
Matka oli raskas ja kesti kaiken kaikkiaan neljä päivää, ja jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, että jos lähtee lyhyellä varotusajalla neljän päivän matkalle, niin kuinka rankalta se voi tuntua ja mitä kaikkea siinä matkalla huomaa, että puuttuu, mitä tarvitsisi mukaan.
Ulriikka Myöhänen (00:14:55):
Larissa perheineen tosiaan pääsi perille Berehoven pikkukaupunkiin ja pääsi majoittumaan tähän kouluun, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi. Me kysyttiin Larissalta siitä tilanteesta, että kun hän oli joutunu perheineen jättämään kotikaupunkinsa sodan vuoksi ja sinne oli jäänyt ystävät, tuttavat, oma kotitalo, niin kysyttiin häneltä sitä, että mitä hän tarvitsisi juuri nyt tällä hetkellä. Vastaus oli aika hämmentävä.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:15:42):
They are glad to say that here they feel safe. They are glad that their children are alive and that they are close to their parents, and they are glad they could be here now.
Antti Yrjönen (00:16:02):
Larissa sanoi, ettei hän juuri nyt tarvitse mitään, että kun hän on perheinensä saanut lämpimän paikan, jossa nukkua, heille tarjotaan kolme ateriaa päivässä ja löytyy paikka, missä voi peseytyä ja pääsee myös pesemään pyykkiä, saa puhtaita vaatteita itselleen. Että tämä riittää tällä hetkellä hänelle.
Ulriikka Myöhänen (00:16:23):
Aika perustavanlaatuisista asioista on kyse tässä asiassa. Siinä koulussa, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi, niin siellä oli tosiaan mahdollisuus pestä pyykkiä ja me kuultiin itse asiassa, kun me vierailtiin siellä, että sinne kouluun oli tuotu pyykinpesukoneet nimenomaan meidän unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin toimesta. Me jatkettiin Larissan kanssa juttua siinä jokunen tovikin, ja oikeastaan keskustelun loppupuolella, kun oltiin puhuttu tästä, et minkälainen heidän pakomatkansa oli ollu ja minkälainen tilanne heillä tällä hetkellä Berehovessa on, niin kysyin Larissalta, että miten hän näkee tulevaisuuden, että minkälaisia ajatuksia hänellä on sen suhteen, että mitä tässä elämässä seuraavaks tapahtuu.
(Larissa puhuu ukrainaksi, taustaääniä)
Tulkki (00:17:48):
She has cancer, and she had treatment in Harkow, but the hospital was shut, it was destroyed, and she cannot continue her treatment.
Antti Yrjönen (00:18:08):
Tässä vaiheessa meille selvisi, että Larissa on sairastanu syöpää, ja hän oli kotikaupungissaan saanut syöpähoitoja, mutta pommitukset on tuhonnut sen sairaalan, ja tietysti myös pakomatka on katkaissut ne hoidot, eli hän pohti, että olisko Unkarin puolen rajaa mahdollista jatkaa näitä syöpähoitoja.
Ulriikka Myöhänen (00:18:33):
Perhe empi kuitenkin rajan ylittämistä sen vuoksi, että mukana oli tosiaan Larissan tytär, sitten oli tämä kissa, ja sitten oli lisäksi Larissan mies, mutta miehellä oli se tilanne, että hänen olis sit pitäny jäädä Ukrainan puolelle, et hän ei ois pystyny rajaa ylittämään. Sen vuoksi he olivat tuumaustauolla Berehovessa, eivät olleet vielä lähteneet rajan yli. Larissan tarina on kuvaava esimerkki siitä, että ihmisillä on ollut jo ennen sotaa melkoisia haasteita elämässä, kuten Larissalla syöpään sairastuminen, mutta tämä Larissan vastaus meidän kysymykseen tarpeista oli myös aika kuvaava. Hän sanoi, että hänellä on nyt kaikki tarvitsemansa, kun hän on päässyt paikkaan, jossa ei ole taisteluita.
Ulriikka Myöhänen (00:19:24):
Thank you so much and I wish you all the best and strength, and I hope that you get all the things that you need in this situation.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:19:55):
Ukrainan kriisi on tullut meitä eurooppalaisiakin lähelle ja synnyttänyt myös suomalaisissa valtavan halun auttaa. Meiltä Kirkon Ulkomaanavussa on kysytty paljon, että voisiko meille esimerkiksi lahjottaa meille tavaroita, lääkkeitä tai ruokaa ja voitaisiinko ne tavarat pakata vaikka rekkaan ja tuoda tänne Ukrainaan. Miten on, Antti? Tehdäänkö meillä semmosta?
Antti Yrjönen (00:20:21):
Tällasessa kriisissä avun tarve on tietysti myös suurta, mutta tosi tärkeetä on myös avun koordinoiminen. Eli se, että tiedetään mitä tarvitaan, mihin sitä tarvitaan hyvin täsmällisesti, et ne kuljetukset, toimitukset pystytään hoitamaan koordinoidusti. Asioita, joita tarvitaan suuria määriä, niin toimitetaan kerralla suuria määriä oikeisiin paikkoihin, tai jos tarvitaan jotain hyvin spesifejä asioita, niinku vaikka koululle tarvittiin pesukoneita, niin sitten hankitaan oikeanlaiset pesukoneet oikeaan paikkaan. Sen takia suuri määrä tavaraa, vaikka se sinänsä voisi olla hyödyllistä, niin sen toimittaminen ei ole järkevää Suomesta.
Ulriikka Myöhänen (00:21:02):
Kirkon Ulkomaanapu ei myöskään siis tee sitä. Näitähän ollaan nähty, uutiskuvia esimerkiksi Puolan rajalta paljonkin tässä viime aikoina, et siellä on tavarakasoja, vähän niinku dumpattuna sinne, ja nyt sitten ihmetellään, et mitä niille tehdään. Mutta se ei ehkä ole ihan paras tapa tässä tilanteessa auttaa. Miltä Antti on näyttänyt täällä Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella, oletko nähnyt tämmösiä tavarakasoja? Tai miltä muulta on näyttänyt tä avustustyön eteneminen?
Antti Yrjönen (00:21:32):
Niinkun tossa aikasemmin todettiin, niin täällä kaikki on näyttänyt tosi hyvin koordinoidulta avustusjärjestöjen, viranomaisten ja muidenkin kansalaisten välillä. Täällä ei oo kyllä näkynyt minkään näkösiä röykkiöitä, eli apu kulkee suoraan sinne, missä sitä tarvitaan. Eli on tiedossa, missä tarvitaan ja mitä sinne toimitetaan.
Ulriikka Myöhänen (00:21:55):
Avainasemassa tässä itse asiassa on tä meidän paikallinen unkarilainen kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid. He ovat toimineet Ukrainassa yli 20 vuoden ajan ja erityisesti vielä vuonna 2014 ja sen jälkeen, kun itäisessä Ukrainassa alkoi sota, niin myös siellä seudulla. Heillä on tosi hyvät yhteydet maahan, heillä on paikallisia työntekijöitä ja sillä lailla verkostot kunnossa, että nyt tämän kriisin alettua tämän avustustoiminnan alottaminen oli todella helppoa. Tai todella helppoa, ehkä nyt ei voi niin sanoa, mutta helpompaa kuin että olis alettu tyhjästä ruveta rakentamaan avustuskuviota. Se tietysti auttaa myös, että on valmiina varastot esimerkiksi tuolla lähempänä rajaa, eli ei tarvitse niitä lähteä rakentamaan sinne. Monella ihmisellä tällä hetkellä on se ajatus mielessä, että haluais jollain tavalla ukrainalaisia ja täs tilanteessa ihmisiä, pakolaisia, pakolaisperheitä auttaa. Mikä on paras tapa auttaa?
Antti Yrjönen (00:22:58):
Ehdottomasti paras tapa auttaa on lahjoittaa rahaa. Sillä voidaan hankkia niitä asioita, mitä kulloinkin juuri sillä hetkellä tarvitaan.
Ulriikka Myöhänen (00:23:08):
Kenelle sitä rahaa siis kannattais lahjottaa?
Antti Yrjönen (00:23:11):
Rahaa kannattaa lahjottaa sellaselle tunnetulle, vakiintuneelle avustusjärjestölle, jonka arvot itse jakaa ja jonka toiminnasta on vakuuttunut.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:23:25):
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä podcast. Kiitos Antti Yrjönen tästä keskustelusta. Me jäämme tänne Ukrainan ja Unkarin raja-alueelle seuraamaan tilannetta, ja lisää pakolaisten kokemuksista ja Kirkon Ulkomaanavun työstä Ukrainassa voit seurata meidän some-kanavista ja verkkosivuilta.
Tekoja: Kenen ehdoilla kehitysyhteistyötä tehdään ja miksi kehitysapu-sanalla on niin huono kaiku vaikka miljoonien ihmisten elämä ovat parantunut?
Kansainväliset avustusoperaatiot ovat vaativia. Millaisia onnistumisia on koettu, entä missä mennään helposti metsään? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
KEHITYSYHTEISTYÖTÄ ON helppo kritisoida. Vuosikymmenten aikana järjestöt ja valtion ympäri maailmaa ovat tehneet mitä kummallisimpia virheitä yrittäessään auttaa maailman köyhimpiä ihmisiä. Rapatessa roiskuu, mutta valitettavasti maine kulkee mukana vuosikymmeniä vaikka virheistä opittaisiin.
Kehitysyhteistyön avulla on kuitenkin pystytty auttamaan miljoonia ihmisiä ja 1990-luvun jälkeen äärimmäinen köyhyys on puolittunut, äitiys- ja imeväiskuolleisuus pienentyneet ja yhä useampi lapsi kasvaa aikuiseksi. Samalla on saatu aikaan puhdasta juomavettä, koulutettu enemmän ja paremmin opettajia ja rakennettu kestävämpiä ruokajärjestelmiä. Yhä useampi tyttö saa käydä koulua. Osaa tuloksista on vaikeampi mitata. Maailmassa on edistetty kestävää metsien käyttöä ja lopetettu syrjintää sekä vahvistettu maiden oikeusjärjestelmiä. Pysyvä muutos vie aikaa ja vaatii rahaa.
Kansainväliset avustusoperaatiot ovat vaativia. Millaisessa todellisuudessa kansainväliset toimijat operoivat? Millaisia onnistumisia kentällä on koettu? Entä missä mennään helposti metsään?
Kysymyksiin haetaan vastauksia Afganistanin kansainvälisestä operaatiosta ja Somalian avustushankkeista. Tekoja-podcastin vieraina ovat kehitysyhteistyön ja kriisinhallinnan ammattilainen Satu Elo sekä toimittaja-yrittäjä Wali Hashi. Lisäksi jaksossa kuullaan Religions for Peace -pääsihteeriä Azza Karamia, joka kertoo, mikä Afganistanissa hänen mielestään meni pieleen. Juontajana Ulriikka Myöhänen.
Kansainväliset avustusoperaatiot ovat vaativia. Millaisessa todellisuudessa kansainväliset toimijat operoivat? Millaisia onnistumisia kentällä on koettu? Entä missä mennään helposti metsään? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa mukaan kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja studiossa kanssani on kaksi kansainvälisen kehitysyhteistyön ja avustustyön asiantuntijaa. Pitkän linjan kehitystyön ja kriisinhallinnan ammattilainen, yrittäjä Satu Elo, sekä etäyhteyksin kouluttaja, toimittaja ja media-alan yrittäjä Wali Hashi. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.
Satu Elo (00:00:40):
Kiitos.
Wali Hashi (00:00:40):
Kiitoksia.
Ulriikka Myöhänen (00:00:42):
Tässä keskustelussa keskitymme puhumaan erityisesti Somaliasta ja Afganistanista. Molemmissa maissa toimintaympäristö on erittäin haastava monista eri syistä, ja molemmissa maissa on tehty isoja, kansainvälisiä operaatioita ja laajamittaista kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua. Satu Elo, sinulla on vuosien kokemus kansainvälisestä avustustyöstä, ja erityisesti Afganistanista. Olet tehnyt uraa ulkoministeriössä, ja nyt toimit konsulttina muun muassa humanitaarisen avun laatukriteeristöjen parissa. Millä mielin olet seurannut viimeaikaisia tapahtumia Afganistanissa, Talibanin valtaantuloa ja sen jälkipyykkiä?
Satu Elo (00:01:21):
Täähän on ollut koko kansainväliselle yhteisölle suuri, megalomaaninen järkytys, mitä on tapahtunut. Mä olin itse ensimmäisen kerran Afganistanissa vuonna 2005, ja viimeks olin kaks vuotta sitten, loppuvuodesta 2019, ja siinä välissä oon asunukin siellä 2,5 vuotta, elikkä semmonen 15 vuoden omakohtainen kokemus maasta. Sitä on ollu tosi vaikea ymmärtää, että mitä on tapahtunut, ja monelle kehitysyhteistyön ammattilaiselle tä on ollut jopa henkilökohtaisen kriisin paikka. Mikä se oma rooli on ollut tässä, kun niin paljon on tehty töitä ja tuntuu, että ne on menny väärään suuntaan. Yhtäkkiä kaikki tulokset tuntuu valuvan hukkaan. Tällä hetkellähän siellä on todella paha humanitäärinen kriisi käynnissä. Se on vaan todella järkyttävää ja lohdutonta.
Ulriikka Myöhänen (00:02:28):
Kansainvälisen yhteisön toiminta Afganistanissa on saanut tässä viime kuukausina kovaakin kritiikkiä, erityisesti Talibanin valtaantulon jälkeen. Millanen toimintaympäristö Afganistan on kansainvälisille operaatioille, miten sitä kuvailisit?
Satu Elo (00:02:41):
Afganistan on äärimmäisen kompleksinen maa ja kokonaisuus. Kansainvälinen yhteisö on mieltänyt Afganistanin haurauden kahden eri tekijän kautta. Alotetaan yleensä puhumaan vuodesta -79, jollonka Neuvostoliitto hyökkäsi sinne, ja toisaalta ollaan keskitytty vuoteen 2001 Kaksoistornien keissiin, ja siihen, kun alkoi sota terrorismia vastaan ja Taliban syöstiin vallasta. Mutta näin ollaan yksinkertaistettu maan historia ja olemassaolo äärimmäisen yksisilmäisesti, koska Afganistanin hauraus on paljon syvemmällä. Siellä on ollut rakenteellisia, haurautta lisääviä tekijöitä jo vuosisatoja, jo pelkästään sen oman geopoliittisen sijaintinsa vuoksi. Afganistan sijaitsee suurvaltojen, Iranin ja Pakistanin ja Intian ja entisen Neuvostoliiton, välissä, ja suurin osa maailman oopiumista tuotetaan sieltä. Koko viime vuosisata määrittyi pitkälle valtataistelun välillä, jossa yritettiin keskittää valtaa keskushallinnolle, ja toisaalta periferian välinen jännitteisyys. Kaikki nää tekijät katos kansainvälisen yhteisön silmistä, kun keskityttiin vaan yhteen asiaan, ja viimesen 20 vuoden aikana nimenomaan Talibanin jälkeiseen aikaan. Taliban ja afganistanilaiset laajemmin on sanoneet usein, aika viisaasti, että teillä on kellot, mutta meillä on aikaa. Nä viime kuukausien tapahtumat on hyvin näyttäneet toteen, että näinhän se juuri olikin.
Ulriikka Myöhänen (00:04:51):
Afganistanin kansainvälinen operaatio on mutkikas asia myös ymmärrettävänä, koska siinä on niin monta erilaista komponenttia. Jos ajatellaan erityisesti kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun näkökulmasta, niin miten siinä kontekstissa, millasta siellä on ollu toimia viimesinä vuosina?
Satu Elo (00:05:12):
Afganistanissa mun mielestä erityisen hyvin tulee näkyväksi se tosiasia, että kehitysyhteistyö on vain yksi osa ulkopolitiikkaa. Monesti se saatetaan alistaa muille ulkopoliittisille päämäärille, mikä varsinkin kansalaisjärjestösektorilta uransa aloittaneille kehitysyhteistyötyypeille voi olla vaikea ymmärtää, ja tuntua musertavaltakin. Jossain vaiheessahan tää tapahtui myös Suomen osallistumisessa Afganistanin operaatioon, että se alistettiin näille muille ulkopoliittisille päämäärille. Todettiin, että Suomi on mukana Afganistanissa edelleen, vaikka vuosi sitten sanottiin näin, että pääasiallinen syy on Suomen trans-Atlanttiset suhteet ja Suomen suhde Saksaan. Näistä syistä oli tärkeä jatkaa kehitysyhteistyönkin rahoittamista suuressa mittakaavassa. Tä on yks esimerkki siitä, kuinka kompleksista työskentely on erityisesti hauraissa valtioissa. Viime vuosina, mistä ollaan puhuttu kovasti, tästä rauhan, kehitysyhteistyön ja humanitäärisen avun kolmois-neksuksesta, niin se ei kauheen hyvin onnistunut Afganistanissa. Tä rauhakomponentti unohdettiin kokonaan, eihän siellä missään vaiheessa ollutkaan olemassa rauhansopimusta Talebanin kanssa. Meilläkin Suomessa puhuttiin rauhanturvaajista, vaikka oikeesti suomalaiset sotilaat oli siellä myös sotatoimenpiteissä mukana. Afganistan on ollut varmasti monimutkaisin ja haastavin kaikista operaatioista, missä Suomi on ollut mukana.
Ulriikka Myöhänen (00:07:18):
Aivan. Wali Hashi, olet syntynyt Somaliassa, mutta ollut Suomessa ja tehnyt jo parikymmentä vuotta toimittajana ja yrittäjänä, ja viestintä- ja kehityssäätiön kautta aloit tehdä myös Somaliassa töitä tällä alalla. Kuvaile sinä Somaliaa toimintaympäristönä, millainen paikka se on kansainvälisille kehitysyhteistyökuvioille?
Wali Hashi (00:07:44):
Kiitos. Toimintaympäristönä Somalia on turvallisempi paikallisella toimijoille, mutta ulkomaalaisilla Somalia on vielä vaarallinen paikka. Ei oo helppo paikka toimintaympäristön näkökulmasta, myös kansalaisjärjestön näkökulmasta tietenkin. Yksittäisiä iskuja tapahtuu edelleen terroristijärjestö Azraelin toimesta. On myös olemassa silloin tällöin Somaliassa poliittinen kriisi, joka aiheuttaa myös ongelma, kun puhutaan just kansainvälisen järjestön toimesta. Mutta muuten Somalia on kovaa vauhtia pääsemässä jaloilleen pitkän sisällissodan jälkeen, te varmaan tiedätte, että yli 2 miljoonaa somalilaista elävät maan ulkopuolella. Diasporan rooli on tullut, ja merkittävä Somalian yhteiskunnassa, erityisesti pääkaupunki Mogadishussa. Jos otetaan esimerkki politiikasta, diasporalla on tosi iso rooli, jos miettii, varsinkin jostain syystä pohjoismaata. Poliitikkoja jos miettii, niin entinen pääministeri Hassan Ali Khaire, joka on Norjan kansalainen, sitten on vaihdettu tämä uus pääministeri, se on Ruotsin kansalainen, ja presidentti on Jenkeistä ja niin edelleen. Diaspora näkyy meiän kehitykseen. Somalia on pikkusen parempi tilanne kuin Afganistanissa.
Ulriikka Myöhänen (00:09:53):
Voitko vielä kertoa siitä, että minkä tyyppisiä haasteita siellä voi olla tämmösille kansainvälisille operaatioille?
Wali Hashi (00:10:00):
Haasteena on ainakin turvallisuustilanne, kuten sanoin, koska silloin tapahtuu yksittäisiä iskuja. Viime aikoina, ei pelkästään Somaliassa, on paljon keskusteltu Itä-Afrikassa, kyseenalaistamaan länsimaalaisten toimet Afrikassa. Juuri tämä länsimaalainen, ei mielestäni paljon nykyään yhtä paljon luoteta kuin aikaisemmin. Esimerkiks jos puhutaan turkkilaisten ja kiinalaisten tuomaa kilpailua Somaliassa, esimerkiks turkkilaiset ovat olleet hyvin näkyvästi Somalian avustuskentällä, ja somalilaiset luottavat turkkilaisiin. Osittain myös siksi, että turkkilaiset ovat saaneet valtavasti konkreettista tulosta aikaiseksi, kuten rakentamalla satamaa, lentokenttää, sairaaloita. Ne on luonu työpaikkoja nuorille. Mahdollisuus on ollu tosiaanki monia, mutta haaste on ollu sellasta, että ihmiset parhaillaan miettii, millä tavalla länsimaalaisten vaikutteiden, mikä on se tausta koko avustusasiat, jos me ei nähdä konkreettista, samanlainen kun turkkilaiset tekivät. Tietenkin kiinalaiset on myös aika paljon vaikutteita, ei pelkästään Somaliassa, vaan koko Itä-Afrikassa, Keniassa, Etiopiassa ja niin edelleen. Mun mielestä haaste on ollu ymmärrystä, millä tavalla toiminta me pidetään esimerkiks Somaliassa, millä tavalla me rakennetaan rauhaa, keneltä kysytään, kuka maksaa, kenen päätöstä me tehdään. Tä on ollu kaikkein haasteellisin, kun puhutaan esimerkiks rauhan rakentamisen näkökulmasta.
Ulriikka Myöhänen (00:12:13):
Kyllä, ja tämä keskustelu on varmasti esillä hyvin monessa paikassa, missä kansainvälisiä operaatioita on tällä hetkellä tai viime vuosina ollut käynnissä. Sekä Afganistanissa että Somaliassa on varmasti keskusteltu saman tyyppisistä asioista, et mikä lännen rooli on ja miten apua voidaan saada perille. Näiden puheenvuorojen perusteella voi sanoa, että erittäin vaativat toimintaympäristöt molemmissa maissa on, ja yksi merkittävä asia on myös se, että molemmissa maissa esimerkiksi uskonnollisilla johtajilla ja toimijoilla on hyvin merkittävä asema yhteiskunnassa. Haastattelin tätä jaksoa varten kansainvälisen Religions for Peace eli Uskonnot Rauhan Puolesta-koalition pääsihteeriä Azza Karamia, ja kysyin Azzalta, että mikä hänen mielestään Afganistanin operaatiossa nimenomaan meni pieleen. Hänellä oli kiinnostavia pointteja, niin voitais tässä vaiheessa kuunnella tuo haastattelu ja jatkaa keskustelua sen jälkeen.
(musiikkia)
Azza Karam (00:13:21):
There was a big error of a mission that took place in the last 20 years in Afganistan. That was the error of omitting engagement with the religious actors and religious leaders.
(Tulkkauskäännös alkaa hetken päällekkäin alkuperäisen haastatteluaudion kanssa)
Tulkki (00:13:35):
Afganistanin 20 vuotta kestäneessä operaatiossa epäonnistuttiin pahasti. Oli virhe jättää uskonnolliset toimijat ja johtajat huomiotta. Yleinen käsitys oli, että Kabulissa on maallistunut hallitus, eikä meidän siksi tarvitse enää toimia Talebanin kanssa.
Azza Karam (00:13:52):
But that also translated into “we don’t need to know much about religion anymore, because we’ve put religion out of the picture”, and that is the-
Tulkki (00:13:57):
Ajattelimme, että uskonto on nyt pois pelistä. Siinä mentiin metsään.
Azza Karam (00:14:02):
Religion has never been out of the picture.
(Alkuperäinen haastatteluaudio kuuluu käännöstulkkauksen taustalla)
Tulkki (00:14:05):
Uskonto ei ole koskaan ollut pois pelistä, ei missään päin maailmaa, mutta ei varsinkaan paikoissa, joissa uskonto on ollut tosi normaali osa julkista elämää niin kauan kuin kaikki muistavat.
Azza Karam (00:14:16):
So, I think that error of a mission is costing all of us greatly-
Tulkki (00:14:21):
Epäonnistuminen Afganistanissa tarkoittaa menetettyjä mahdollisuuksia kahden vuosikymmenen ajalta. Olemme epäonnistuneet arvostamaan sitä rikasta yhteiseloa, jossa uskonto, politiikka ja kulttuuri ovat punoutuneet yhteen.
Azza Karam (00:14:35):
We failed to understand that. And we have felt it was much easier to operate to the binary logic of good guys and bad guys. Bad guys are the Taliban, the good guys are anyone else.
Tulkki (00:14:47):
Meistä on tuntunut, että on helpompi toimia logiikalla, jossa korostuvat ääripäät. On vain pahiksia ja hyviksiä. Pahat tyypit ovat yhtä kuin Taleban, ja kaikki muut edustavat hyviä tyyppejä. Se, että toimimme niin yksinkertaisella logiikalla tarkoitti, että jätimme operaation ulkopuolelle kokonaisen elämänkatsomuksen, tavan ajatella ja tavan elää. Afganistanissa julkinen elämä on uskonnon inspiroima. Uskonto on osa Afganistanin kulttuuria. Me kaikki teimme siinä tyhmästi. Nyt meidän pitää arvioida uudelleen, miten ymmärrämme uskonnon ja uskonnolliset toimijat osana politiikkaa. Se alkaa täältä Suomesta, Norjasta, se alkaa Yhdysvalloista, kaikista maista, joilla on kansainvälisiä intressejä. Maiden pitää ymmärtää, että uskonnot ovat osa valtioiden kulttuurista ja institutionaalista perustusta.
Azza Karam (00:15:46):
-To look from a secular perspective, which positions the religious, minimizes, simplifies, essentializes the religious and then puts us-
Tulkki (00:15:54):
Maallinen näkökanta vähättelee ja yksinkertaistaa uskonnot, ja siten ohittaa ne. Lähestymistapa on parhaimmillaankin hyvin ongelmallinen. Pahimmillaan se on todella vahingollinen.
Azza Karam (00:16:06):
-We were all scrambling to understand what to do with this Taliban, and even the way we reference the Taliban-
Tulkki (00:16:12):
Näemme sen nyt, kun yritämme ymmärtää, mitä meidän pitäisi tehdä Talebanin kanssa. Jopa tapa, jolla viittaamme Talebaniin, antaa ymmärtää, että nämä ovat ihmisiä, jotka tulevat jostain Afganistanin ulkopuolelta. Syntyi mielikuva, ettei Taleban halua edistää Afganistanin asiaa omalla tavallaan.
Azza Karam (00:16:31):
It’s not that the rest of the world cares about-
Tulkki (00:16:33):
Juttuhan ei ole niin, että länsimaat välittäisivät Afganistanin asioista enemmän kuin afganistanilaiset itse. On ongelmallista ajatella, että ulkopuolella tiedetään asiat paremmin. Tärkeä kysymys on, mitä Talebanin valtaantulo tarkoittaa ihmisoikeuksien näkökulmasta.
(osittain päällekkäistä puhetta)
Azza Karam (00:16:50):
-deeply wounded and deeply terrified by the Taliban regime. What does it mean to, then, serve those concerns and to be able to-
Tulkki (00:17:01):
Monet afganistanilaiset ovat todella kauhuissaan Talebanin hallinnosta. Miten me voisimme auttaa heitä ja lievittää heidän hätäänsä? Meidän pitää olla perillä asioista ja toimia harkitusti.
Azza Karam (00:17:14):
-and deliberate in the point of serving. And it also requires us to appreciate that we will have to do business with the Taleban-
Tulkki (00:17:22):
Meidän on pakko tehdä yhteistyötä Talebanin kanssa jossain vaiheessa. Me teemme jo yhteistyötä heidän kanssaan. Tärkein kysymys on, miten voimme toimia sellaisen hallinnon kanssa, ja kuitenkin auttaa kansaa. Vastauksia odotellessa meidän pitää todella arvioida uudelleen sitä, miten käsitämme politiikan ja uskonnot. Kuinka käsitämme uuden normaalin, jossa uskonto ja politiikka risteävät hyvin voimakkaasti kaikkialla maailmassa?
Azza Karam (00:17:54):
-intersect very powerfully around the world.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:18:03):
Näin Religions for Peace pääsihteeri Azza Karam ja suomenkielisenä äänenä edellä oli Elisa Rimaila. Siinä oli aika suoraa puhetta siitä, miten länsimaat epäonnistuivat ottamaan mukaan uskonnolliset johtajat Afganistanin operaatiossa. Otetaan tästä tuoreeltaan kommentit teiltä, ja Satu, sinulla on vuosien kokemus Afganistanista. Millaisia ajatuksia sinulla heräsi tästä haastattelupätkästä?
Satu Elo (00:18:30):
Mun mielest hän osui naulan kantaan. Kun mä itse olin työskentelemässä siellä, niin kyllä se melkein päivittäin tuli esiin, kuinka maallistuneiden kollegoiden oli vaikea suhtautua afgaanikollegoiden vahvaan uskonnolliseen vakaumukseen. Me ei olla Suomessa esimerkiks totuttu näkemään niin, mieltämään sitä, et meille Suomessa uskonto on yksityisasia, ja siitä ei puhuta välttämättä. Vaikka olisikin työyhteisössä uskovia, niin et sä välttämättä tiedä sitä. Mutta siellä uskonto tulee kaikessa esiin. Jos ei oo kulttuurisensitiivinen lähestymistapa, niin sitä voi olla todella kömpelö niissä tilanteissa.
Ulriikka Myöhänen (00:19:41):
Wali, miltä tämä sinun mielestä kuullosti tämä Azza Karamin kertoma, ja onko siinä jotain peilattavaa esimerkiksi Somalian suuntaan?
Wali Hashi (00:19:50):
Se oli kyllä todella tärkeä pointti, ja se on asia, mitä minä olen itse huomannut Somaliassa viimesen viiden vuoden aikana. Olen mukana rauhaprosessi, tehnyt anteeksiannon kampanjaa median kautta. Oikeestaan kaikkein tärkein ja vaikein, mikä minulla on tämän asian tiimoilta on se, että siinä on avustaja, jolla on oma mandaatti, omat asiat, jolla ei ole minkäänlaista yhteys ruohonjuuritason toiminnasta, rauhan rakentamisen näkökulmasta. Ja mitä mä tarkoitan ruohonjuuritason toiminnasta, mä tarkoitan sillä tavalla, että just mitä tässä nyt puhuttiin. Jos on Somaliassa esimerkiks ollu jo 30 sisällissota, ja monen mielestä, somalilaisten mielestä, sisällissodan aiheuttajana on klaanijärjestelmä. Se on ruohonjuuritason ihmisten omasta identiteetistä, ja jos rakennetaan joku päivä tietty rauha maassa, niin ratkaisijat pitäisi olla ihmisten itse tekemässä. He tietävät, mistä puhutaan ja nyt kun puhutaan uskonnollista toimijoista, niin se on älyttömän tärkeä ymmärtää just mitä tässä sanottiin. Uskonto, ihmiset, identiteetti, kulttuuri sido toisistaan. Se on ihan samat jutut. Somaliassa on vielä tehty niin, että se on menty vähän pidempään ja aina, kun kansainvälinen yhteisö tulevat Somaliaan, jonkinlainen rauhan dialogia tehdään klaanipäälliköiden, viranomaisten, uskonnollisen johtajan kanssa. Myös on tullu tällaista kysymystä kun “okei, väestö on noin 75 % alle 30-vuotiaita nuoret ja naiset”. Nekin on tosi tärkeä, niin mä luulen, että kansainvälinen yhteisö asenne just sitä, että we tell you what to do, koska me tiedämme paremmin kuin sinä, ja meillä on resurssi, missä meidän pitäisi antaa sinulle niin, että sun maa paranee. Tällä toimilla ei välttämättä rakenneta esimerkiks rauhaa. Voidaan tehdä tällasia avustuksia tietenkin, tarvitaan monta kertaa kansainvälisen järjestön kautta. Tämä on pysynyt pystyssä kun puhutaan ruuasta ja nälänhädästä ja kuivuudesta ja tällasesta toiminnasta. Mutta ruohonjuuritason rauhan rakentaminen ja ennaltaehkäisy, niin tarvitaan todellakin ruohonjuuritason ajattelu ihmisten kulttuurista ja tavasta, millä he pystyvät itse ratkaisemaan ongelmia, mitä heillä on.
Satu Elo (00:22:50):
Mulle tuli mieleen, Wali, kun sä kerroit siitä, että turkkilaiset on ollu menestyksellisiä toimijoita Somalian kontekstissa, niin luuleksä, että sillä on ollu jotain merkitystä tähän asiaan? Että turkkilaiset tulee islamilaisesta kulttuurista.
Wali Hashi (00:23:08):
Se on todella iso merkitystä. Toinen asia, mitä turkkilaisilla auttoi Somaliassa, on kaksi, itse asias kolme asiaa. Yksi on se, että islaminuskoinen maa ei pidetä länsimaalaisen kolonialistisen ajattelun, ei tällaista tule edes mielee, ja sitten he tulevat oikeaan aikaan. Jos te muistatte 2011 Somaliassa oli todella iso nälänhätä, ei ole paljon kansainvälisiä järjestöjä eikä poliittisesti yritetty ratkaista millään tavalla. Turkkilaiset tulivat sinne ensimmäiseksi, ja sitten alkoi avaamaan lentokenttää ja satamat. Turkki on mennyt viemään diasporaa, mäkin lähdin ensimmäist kertaa sinne Somaliaan. Tä on toinen juttu ja kolmas juttu oli se, että just sitä konkreettista tapaa toimia. He menevät, rakentavat itse näitä sairaaloita ja tietä, ja ihmiset näkevät sitä työtä. He näkevät tulosta heidän silmän edessä, ei sellaista, mikä järjestetään seminaari jossain hotellissa ja mietitään, tutkitaan ja tehdään. Sillä tavalla turkkilaiset saivat Somalian yhteiskunnan puolelleen. Mutta se uskonto on todellakin auttanut, jos vastaan tähän suoraan.
Satu Elo (00:24:45):
Ihmisethän vaistoo sen hyvin helposti, että jos ei lähtökohta yhteistyölle oo toista kunnioittava, et jos katsot tavallaan alaspäin. Mun mielestä tässä klipissä, joka me kuunneltiin, tä oli kauheen hyvä pointti tästä jaottelusta hyviksiin ja pahiksiin. Jos sä oot ajatellu, että Taleban Afganistanin kontekstissa, kun ne oli niitä pahiksia, ja yhdistät siihen uskonnon, ja sulle jää vaikuttamaan taustalle omaan työskentelyynkin jotain ennakko-oletuksia, jotka ei oo hyödyllisiä yhteistyön kannalta. Ihmiset on taipuvaisia jaottelemaan asioita ja tekemään stereotypioita, me tehdään sitä huomaamattamme. Jos ei näistä ole kaikista tietoinen, niin ne voi olla tosi haitallisia.
Ulriikka Myöhänen (00:25:45):
Tässäkin klipissä ja keskustelussa on tullut esille se, että kansainvälinen yhteisö sortuu, tai sortui Afganistanissa, ja ehkä myös muissa operaatioissa on sorruttu ajattelemaan, että ulkopuolelta tiedetään asiat paremmin. Miten vaarallinen ajatus se on?
Satu Elo (00:26:02):
Se on aivan tuhoava. Se vie pohjan yhteistyöltä, paikalliselta omistajuudelta, ei oo mitään mahdollisuutta siihen, jos ulkoapäin viedään jotain. Esimerkiks Afganistanissa oli tosi paljon, että omien alojensa ammattilaisia meni sinne mentoroimaan paikallisia, mutta jos sä oot vaikka kuinka, kun mä itse työskentelin paljon poliisien kanssa, niin vaikka sä oisit kuinka hyvä poliisi kotimaassa, niin se ei tee susta välttämättä hyvää kehitysyhteistyöhenkilöä. Kehitysyhteistyössä on kuitenkin paljon tärkeämpää kulttuurinen konteksti ja aito kohtaaminen ja oman työskentelyn reflektoinnin taito ja perinteiset kehitystyön ammattilaisten ammattitaito. Joskus jopa kehitysyhteistyön ammattilainen voisi tehdä parempaa tulosta vaikka poliisihallintoa tukiessaan kun joku korkea-arvoinen poliisi, koska hän ymmärtää vaan ne prinsiipit, miten toimia kestävällä periaatteella vieraassa kontekstissa paremmin.
Ulriikka Myöhänen (00:27:27):
Pääsivätkö esimerkiksi Afganistanissa humanitäärisen työn tai kehitysyhteistyön tekijät ääneen riittävällä tavalla?
Satu Elo (00:27:34):
Siellä kentällä, mitä mä itse näin, niin kyllähän se vaikeeta oli. Afganistanissa oli kuitenkin kaikkeista isoimmassa roolissa sotilaat, sitten sotilaiden joukossa oli siviilejä neuvonantajina, mutta kyllä se vaikeaa on saada ääni kuuluviin. Sä tuut aivan erilaisesta toimintakulttuurista. Poliisi ja sotavoimat on äärimmäisen hierarkkisia tavalla, johonka Suomessakaan ei olla totuttu esimerkiks kansalaisjärjestösektorilla. Täs on myös koulutuksellinen aspekti, että jos ajatellaan univormumiehiä niin sanotusti, niin heillä ensimmäisestä koulutuspäivästä lähtien kaikki tähtää siihen, että oli tilanne mikä hyvänsä, niin sä olet tilanteen herra. Jos työskentelet kehitysyhteistyötaustalla tämmösessä kontekstissa, niin monestihan johtamistaito voi jo tulla haasteeksi, kehy-ammattilaiset ei osaakaan ottaa johtoa samalla tavoin kuin joku toinen, jolla ei olekaan siitä kontekstista vastaavaa osaamista, mutta hänellä on johtamisosaamista.
Wali Hashi (00:29:05):
Se on tosi tärkeä pohdinta ainakin. Se, mikä tossa meidän pitäisi muistaa, ja se on oikeesti vaarallinen jos me ei muisteta, meillä on esimerkiksi länsimaisessa maailmassa tieto, tapa toimia ihmisten oikeuden näkökulmasta, sananvapautta. Totta kai avustuksia pitäisi olla, kansainvälisen järjestön pitäis toimia kriisialueilla ja hauraissa maissa. Se on älyttömän tärkeä, mut se asia, mitä meidän pitäisi ymmärtää, mikä mun mielestäni tarvii miettiä täl hetkellä, on se, että millä tavalla me toimitaan ihmisten kanssa. Toimitaanko niin, että me puhumme heistä ja annamme heille avustusta vai puhummeko heidän kanssa ja jaamme vastuun? Eli jos ihmisille ei ole vastuu tehdä itse, tai yrittää ainakin itse rakentaa joku, esimerkiksi rauhan rakentamista, on todella tärkeä puhe, kun puhutaan näistä konteksteista. Rauhan rakentaminen korkeintaan jos ihmiset eivät itse pysty rakentamaan, niin ainakin puoliks heidän pitäis olla päätöksenteossa mukana ja ruohonjuuritason toiminnassa. Itse haluta tehdä, miten me saadaan siihen, mutta ei todellakaan rakenneta rauhaa, tai jos asia tulee vain ylös- alaspäin, sen pitäisi lähteä alas- ylöspäin, ja se on se, minkä mä olen huomannu Somaliassa. Se menee pikkusen pieleen. Esimerkiks Somaliassa keskustellaan klaanipäälliköiden kanssa ja poliittinen dialogi tehdään, siinä tehtiin osavaltioita, mikä on älyttömän tärkeä. Mutta unohdettiin myös se, että kaikkien isoin tekijät, naiset ja nuoret, jotka tekevät ruohonjuuritason toiminta. Aina käydään niitä vanhoja tyyppejä, jotka on monen somalilaisen mielestä ne, jotka aiheuttanut ongelma maassa. Klaanipäälliköt esimerkiksi, niin heidän kanssa neuvotellaan ja tehdään dialogia, ja he jatkavat päätöksentekoo koko ajan. Nytkin, tälläkin hetkellä. Sen takia me eletään kaaren elämää niin kauan ku mä muistan, 30 vuotta olen elänyt täällä Suomessa, niin avustus toimii samalla tavalla. Mikään ei oikeestaan muuttunu, niinku ruohonjuuritason poliittista toimintaa, ei mikään muuttunut. Me viedään sinne avustukset ja paikallinen, kun he tarviivat meidän pitää avustaa, ja tietenkin. Ja meidän pitäis toimia, nyt on nälänhätä, pitäis lähtee liikkeelle ja niin edelleen. Sitten pitäisi kouluttaa poliisia ja sotilaita ja poliittista kriisiä pitäis lopettaa. Nä on aina ollu. Meidän pitäis saada jonkinlainen tapa saada ihmiset itse voimaannuttamaan, että he haluavat tehdä ja heidän pitäis tehdä, ja haastaa myös.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:32:23):
On hirvittävän tärkeää, että kaikki yhteiskunnan eri palaset ja osaset on mukana näissä operaatioissa ja yhteiskuntien rakentamisessa. Tässä on nyt mainittu lapset, nuoret, naiset, uskonnolliset johtajat. Onko meillä olemassa Afganistanista tai Somaliasta jo sellaisia esimerkkejä, joissa olisi onnistuttu esimerkiksi kehitysyhteistyön saralla ottamaan huomioon nämä eri ryhmät ja rakentamaan kestävämpää yhteiskuntaa?
Satu Elo (00:32:57):
Yks hyvä esimerkki kokonaisvaltasesta lähestymistavasta kehitysyhteistyön saralla Afganistanissa on mun mielestä Suomenki pitkään tukema Mary Stopes International ja heidän tekemä lisääntymisterveyteen liittyvä kehitysyhteistyö. Siinä lähtökohta nimenomaan on ollut se, että ollaan lähdetty perinteisten johtajien ja uskonnollisten johtajien pakeilta. Ollaan varmistettu, että nää perinteiset johtajat hyväksyvät toiminnan ja ollaan koulutettu myös heitä ja varmistettu heidän tuki. Ollaan pystytty edistämään naisten lisääntymisterveyttä ja alentamaan lapsi- ja äitiyskuolleisuutta, mutta tällä hetkellähän kun kaikki avustustoiminta käytännössä on jäädytetty, niin nä tulokset on valumassa hukkaan. Niin kauheeta kuin se onkin.
Ulriikka Myöhänen (00:34:02):
Valuvatko ne tulokset todella hukkaan?
Satu Elo (00:34:05):
Sehän ei katoa mihinkään semmonen henkinen pääoma, mitä sinne on saatu vietyä. Kun ollaan saatu opetettua lukutaitoa esimerkiksi niin ethän sä opi siitä pois enää, se on sulla aina ja se pysyy. Tai terveydenhoidon puolella hygieniakasvatus ja ymmärrys tarttuvista taudeista tai imetyksen tärkeydestä, niin kyllähän se on semmonen, mikä pysyy. Mutta avustusvarat on jäädytetty, kaikki toiminta, mikä nojasi tai perustui ulkomaiseen apuun, on pysähtynyt. Tästä syystähän väkisinkin joutuu miettimään, että onko kanavoitu oikein ne avustusvarat. Jos oltais enemmän keskitytty siihen paikallisyhteisöjen voimaannuttamiseen ja erityisesti ruokaturvan parantamiseen, niin tilanne ei olisi niin katastrofaalinen siellä kuin se tällä hetkellä on.
Ulriikka Myöhänen (00:35:13):
Wali, onko sinulla Somalian kontekstista jotakin esimerkkejä, joissa ois erityisen hyvin onnistuttu vuosien mittaan, kokoamaan kaikki toimijat samaan pöytään?
Wali Hashi (00:35:25):
Joo, kyllä on paljon, paljon esimerkkejä on ollut. Mä voin ottaa yks, missä mä olin mukana. Olen ollut luomassa Somaliassa 2016 anteeksiannon kampanja, joka tälläkin hetkellä pyörii paikallisten ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöllä. Elikkä anteeksiannon kampanja, miksi mielestäni tämä onnistui ruohonjuuritasolla rakentamaan rauhaa. Tietynlainen rauha ihmisten välissä on just se, että me oltiin ihmisten kanssa tekemisissä. Ei ollut järjestö, joka tekee, vaan median kautta kampanjointi. Eli mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että keräämme tarinoita. Ihmiset, jotka ovat sotineet 30 vuotta sisällissodassa olleet, heidän tarinasta tehtiin voimaannuttaminen toisen kohtaan. Jos ottaen esimerkiksi tehtiin lyhytdokkareita, keskusteluohjelmia, ja juuri tästä asiasta, mistä me nytkin keskustellaan. Miten me voidaan rakentaa omassa kotimaassa, mitä meillä tapahtuu, mikä aiheutti tätä sotaa ja miten me päästään eteenpäin? Sitten tuodaan henkilötarinoita, joka pystyisi kertomaan sen, että mitä hänelle on tapahtunut ja mitä hän on toisen ihmisten antanu anteeksi, julkisesti tapahtuu kaikki. Ensimmäinen vuoden aikana, eli silloin kun me tehtiin anteeksiannon päivä Somaliassa, niin vuodessa meille on tullut 103 ihmistä, joka haluavat joko antaa anteeksi tai pyytää anteeksi. Ja mitä kaikkea ihmiset itse järjestävät näitä tapahtumia, keskusteluohjelmia. Luotiin sellainen ilmapiiri, mä en voi suoraan sanoa, että me rakennettiin rauhaa, vaan luotiin ilmapiiri, joka ylipäätään tästä anteeksiannosta ja rauhassa on tullut kulttuuri, mistä keskustellaan. Kaikki, missä me tavataan ja kaikki poliittiset keskustelut ja klaanikeskustelut, uskonnolliset keskustelut. On tullut tällainen cafiska, cafiska tarkoittaa anteeksiannon. Ja se mä oon huomannu, että jos toimitaan oikeesti ruohonjuuritason ihmisten parissa, niin ihmiset itse tekevät näitä juttuja ja pitää vain näyttää heille tie, millä tavalla voidaan yhdellä pienellä eleellä tekemään muutosta. Tämä on se, mikä tuli mieleen, kun kysyit tästä, et mikä on viime aikoina onnistunu hyvin. Kiitos Kirkon Ulkomaanavulle, Kirkon Ulkomaanapu on ainoo järjestö, joka ymmärsi sen ja oli mukana.
Ulriikka Myöhänen (00:38:15):
Heitän tämmösen kysymyksen tässä vaiheessa, että miten me voisimme tulevaisuudessa onnistua muuttamaan isoja rakenteita? Miten me voitais kehittää uusia tapoja tehä asioita, että me ei astuttais uudelleen samoihin sudenkuoppiin? Onko tästä jo jotakin esimerkkejä olemassa?
Wali Hashi (00:38:33):
Se on vaikea kysymys. Just mistä me nyt puhuttiin koko päivä mielestäni, ainakin mun mielestä olisi se, että me päästään ratkaisuun, päästään tekemään näitä asioita mitä me parhaillaan keskustellaan. Ainakin tarvitaan muutosta. Se käy kansainvälisiltä tahoilta, paikallisilta tahoilta, ja se muutos pitäisi olla se, että ollaan läsnä, missä on ruohonjuuritason toiminta. Mitä esimerkkii tässä on olemassa, niin on kyllä. Me tehtiin viestintä- ja kehityssäätiön kautta salaista hanke toimittajan kouluttaminen. Miksi toimittajan kouluttaminen on ollut tosi tärkeä, on se, että mielestämme toimittajat, opettajat, nää on se alue, millä meidän pitäisi tehdä hirveesti homma, koska nämä voi tuoda asennemuutosta. Jos tarvitaan yhteiskunnassa asennemuutosta, ei kokouksissa tai seminaareissa tai tutkimassa saada aikaiseksi. Meidän pitäisi yhteiskunnassa yrittää ruohonjuuritason muutosta. Miten me tehdään? Kouluissa tehdään yhteistyötä ja ammattimediaa käytetään hyväksi, koska medialla on valta, pystyy opettamaan ja muuttamaan ihmisten asennetta, jos käytetään oikein. Se voi myös tuhota ja aiheuttaa sotaa, mutta se riippuu tietenkin miten sinä käytät. Viesti- ja kehityskomitea me tehtiin, me keskityttiin toimittajat, ja se syy, miks me tehtiin, on just sitä, että voimaannuttiin toimittajat siitä, että he voi saada aikaan ruohonjuuritason asennemuutosta.
Ulriikka Myöhänen (00:40:42):
On olemassa sanonta bad news is good news, huonot uutiset ovat hyviä uutisia, joka viittaa siihen, että uutiset on luonteeltaan usein huonoja ja niitä päivän isoimpia uutisia. Siitä voi syntyä kuva, että maailmassa tapahtuu vaan huonoja juttuja, Wali, toimittajana miten ajattelet sitä? Mikä rooli medialla ja muulla tiedonvälityksellä, ja esimerkiks järjestöjenkin viestinnällä on siinä, että millaisina nä kansainväliset avustushankkeet näyttäytyy tavalliselle ihmiselle?
Wali Hashi (00:41:10):
Bad news is good news, tä logiikka riippuu siitä, missä olet. Jos olet Suomessa, niin sota ja tällaista aiheuttaa iso uutinen. Mutta mitä Somaliassa tai Afganistanissa aiheuttaa iso uutinen on se, että meillä onkin rauha, ja sitten yhtäkkiä sä ootkin puhumassa rauhasta ja se on kiinnostava, se ei oo ennen nähty. Se riippuu, missä maailmassa me eletään, mutta medialla on valtavan suuri rooli. Media voisi esimerkiksi enemmänkin esitellä Afrikan siitä näkökulmasta, millaista mahdollisuuksia Afrikassa on, eikä esitellä Afrikka vain avun vastaanottajana. Totta kai nykyisen kaltaisen uutisointi pistää miettimään, että mihin avustusrahat ovat menneet esimerkiksi, kun vuodesta toiseen näytetään Afrikan kurjuutta. Jos Afrikka on näin vuodesta toiseen, näkyy vaan kurjuutta, niin miten avustus on saavuttanut? Jos on mennyt perille ja ihmisiä autetaan, mut mediaa myös voi käyttää rauhaan. Mä voin sanoa, Ulriikka, se, että jos me ilman mediaa esimerkiks tämä anteeksiannon kampanja mitä me tehtiin, ei oltais tehty, se on pelkästään puhtaasti median kautta, voidaan median kautta rakentaa rauhaa, voidaan käyttää positiivista. Se riippuu tietenkin mistä konteksti ja missä maailmassa sä olet ja mikä on näkökulma, mikälainen mediatalo sulla on, millainen sananvapauskuvio sulla on, siinä on monta tekijää. Mutta jos systemaattisesti, mä voin sanoa, että ? juttu esimerkiksi, jossa voidaan keskittyä tietty aiheeseen, millä tavalla voidaan rakentaa rauhaa Afganistanissa. Koulutetaan toimittajia niin, että he opetetaan, millä tavalla he ottavat tällaisen näkökulman, mikä vois saada ihmiset heidän puolelleen ja rakentamaan heidän oma kotimaassa. Median välityksellä meille on tullut Afganistanista todella huono kuva. Ihmisillä on tällainen kuva, Somalia, kaikki nää on tullu median välityksellä. Afrikassa on aina nälänhätä, ei ole mitään, niin voidaan kääntää kolikon toisella puolella ja kääntää positiivisen näkökulmasta. Mielestäni medialla on paljon rooli, kun muuten kansainvälinen järjestön toiminnasta, mä voin väittää ja sanon, että ei osata. He eivät osaa käyttää mediaa tehokkaasti, koska jos osataan mediaa käyttää, he voivat saada aikaiseksi todella paljon.
Ulriikka Myöhänen (00:44:05):
Mitäs Satu tuumaat tähän medianäkökulmaan? Tietysti Afganistanista tällä hetkellä toimittajana toimiminen on haastaavaa eikä helppoa hommaa, mutta miten oot nähnyt tän?
Satu Elo (00:44:18):
Suomi on tukenut myös naistoimittajia pitkään Afganistanissa, ja se on todella arvokasta ja tuloksellista työtä myös. Mutta ihan totta, mitä Wali sanoi, että medialla voisi olla paljon suurempi positiivinen rooli myös kehitysvaikutusten vahvistamiseksi. Ylipäätänsäkin, jos ajatellaan, mitä tulevaisuudessa pitäis tehdä paremmin, niin mä mietin sitä, että tä eri hallinnon ja ammattikuntien välinen yhteistyö, sitä pitää oppia vahvistamaan ja intersektionaalista kehitysyhteistyötä, sitä pitää olla vahvistamassa vieläkin pidemmälle kuin pelkästään rauhan, kehitysyhteistyön ja humanitäärisen avun kolmoissidoksen kautta.
Ulriikka Myöhänen (00:45:24):
Millä eväin sitä lähdettäis ihan lähiaikoina viemään eteenpäin?
Satu Elo (00:45:29):
Suunnittelut pitää tehdä hyvissä ajoin etupainotteisesti, ja varmistaa, että on olemassa yhteistyön tapa ja yhteinen ymmärrys siitä, mitä ollaan tavottelemassa toiminnalla. Se on auttamattomasti liian myöhästä, jos ollaan jo kohdemaassa ja siellä ruvetaan miettimään, että miks toi tekee näin, kun me tehäänkin näin. Tä ikuisuusongelma siitä, että kaikki haluavat koordinoida mutta kukaan ei halua tulla koordinoiduksi, niin se pitää kyetä ratkaisemaan jo ennen kuin ollaan paikan päällä.
Wali Hashi (00:46:16):
Somalian näkökulmasta, Somalia on pikkusen erilainen. En tiedä Afganista, mutta Somalia on resurssi-diaspora. Ihmiset, jotka ovat eläneet, kuten sanoin aikaisemmin, he elävät ympäri maailmaa, niin mun mielestäni nämä diasporan rooli tulisi todella tärkeä, että toimisivat sillä rakenteella, just tässä kontekstissa länsimaalaisten ymmärrystä, ja paikallisen tason kulttuurin tuntemus ja tavan tuntemus, ja nämä yhdistelmä on todella herkullista. Pitäisi ehdottomasti, tehokkaasti käyttää diasporan tietoja ja taitoja ainakin Somalian näkökulmasta, en tiedä kuinka paljon diaspora on tekemisissä Afganistanissa, mutta Somaliassahan pyöritään tällä hetkellä diasporan avulla. Ne vievät rahat, ja eniten avustus, mitä Somalia on koskaan saanut viimesen 30 vuoden aikana, oli Somalian diasporan tahoilta lähetetty raha perheelle ja sukulaisille ja niin edelleen. Se on, en ole vielä nähnyt sitä viime laskussa, mutta miljardia vuodessa tai miljoonia vuodessa on puhuttu tästä. Se on älyttömän tärkee rooli. Ja mun mielestä se pitäis vahvistaa tässä länsimaalaisessa, se, että ihmiset pystytään tekemään, heidän taitoja käyttämään.
Ulriikka Myöhänen (00:47:52):
Tiivistäen, mitkä elementit meillä pitäis tulevaisuudessa olla näissä avustusoperaatioissa mukana, että nämä varmasti näyttäytyisivät parempana?
Wali Hashi (00:48:05):
Se voi kuullostaa vähän itsekkäästi, mutta media. Ehdottomasti. Avustus ja media pitäisi, en tarkoita kaikki mediat siis, systemaattisesti median rooli pitäis olla avustuksen läsnä tai mitä me tehdään, koska silloin saa sitä kautta, varsinkin kun eletään digitaalisessa maailmassa, sosiaalin median maailmassa, jossa me ollaan kuitenkin tekemisissä toisemme. Miksi afrikkalaiset nyt esimerkiksi yrittävät keskustella tästä toiminnasta, juuri siitä. Me elämme globaalissa maailmassa tällä hetkellä, ja me tiedämme, mitä kukakin pystyy tekemään. Tehokkaasti median käyttäminen olisi tärkeä.
Ulriikka Myöhänen (00:48:58):
Entäs Satu? Mitkä on sinun eväät?
Satu Elo (00:49:01):
Kulttuuri- ja konfliktisensitiivisyys. Nä on asiat, jotka pitäis ottaa haltuun ennen kuin lähdetään minnekään erityisesti hauraaseen toimintaympäristöön. Yks Suomen vahvuusalue on ollut pitkään sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja tä on asia, mitä ei voi tarpeeks korostaa, sen tärkeyttä. Se on konkreettisesti todella tärkeää, että myös avustustyön tekijöiden joukossa on mahdollisimman paljon naisia, koska jossain hyvin konservatiivisessa kontekstissa, kuten Afganistan, niin miehillä vaan ei ole pääsyä naisten luokse. Näitä naisia pitää olla avustustyöntekijöinä, mutta ihan yhtä hyvin pitää olla poliisien joukossa tai sotilaiden joukossa. Jos halutaan saavuttaa koko väestö, ei voida jättää puolta väestöstä, ja myös sen toisen puolen myötä usein lapsia huomioimatta.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:50:18):
Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Suuri kiitos tästä kiinnostavasta juttutuokiosta, Satu Elo ja Wali Hashi. Ja iso kiitos myös sinulle, joka liityit seuraan esimerkiksi työmatkalta, lenkkipolulta tai ihan vaan kotisohvalta. Moi moi ja kuulemiin täältä studiosta.
Mitä on vaikuttavuussijoittaminen? Ratkaiseeko raha kehittyvien maiden ongelmat?
Mitä on vaikuttavuussijoittaminen? Voivatko sijoitukset tarjota ratkaisuja työttömyyteen, nälkään ja ilmastonmuutokseen? Entä millainen sijoittajien sukupolvi kasvaa nykynuorista? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
TESLA-MILJARDÖÖRIElon Musk lupasi lokakuussa 2021 kuusi miljardia dollaria maailman nälänhädän lopettamiseksi. Ehtona oli se, että Maailman ruokaohjelman WFP:n pitäisi osoittaa, mihin rahat käytetään. Yli puoli vuotta on kulunut. Musk ei toistaiseksi ole ratkaissut maailman nälkäongelmaa ja erityisesti Afrikan sarvessa miljoonia ihmisiä koettelee vakava ruokapula.
Pystytäänkö rahalla ratkaisemaan kehittyvien maiden ongelmat? Entä mitä on vaikuttavuussijoittaminen ja voidaanko sen avulla saada pysyvää muutosta aikaan?
Finnfundin vaikuttavuus- ja vastuullisuusjohtaja Kaisa Alavuotunki avaa vaikuttavuussijoittamisen käsitettä:
”Vaikuttavuussijoittaminenhan lähtökohtaisesti on sijoittamista siinä mielessä, että siinä lähdetään ajattelemaan rahoitusta niin, että se on kannattavaa toimintaa, rahoittavaa toimintaa ja tuottoa tuottavaa sijoittajalle. Perinteisen sijoittamisnäkökulman lisäksi sijoituksen pitäisi myös edistää jotain tiettyjä tavoitteita eli saada aikaseksi vaikuttavuutta.”
Toki jokaista sijoitusta voidaan arvioida siitä näkökulmasta, onko sillä ollut vaikutuksia, mutta vaikuttavuussijoittamisessa on nimenomaan kyse siitä, että rahoitusta ohjataan tietoisesti sinne, missä sillä oletetaan olevan suurimmat mahdolliset vaikutukset.
Ovatko vaikuttavuus ja nykyajan muotisana vastuullisuus sama asia?
”Aika usein, kun puhutaan vaikuttavuussijoittamisesta, puhutaankin itse asiassa vastuullisesta sijoittamisesta. Vastuullinen sijoittaminen on tietysti terminä ollut käytössä jo vuosikymmeniä sijoitusmaailman trendinä. Ne eivät ole kuitenkaan sama asia missään nimessä, jos ajatellaan niin, että tietysti vastuullinen toiminta liittyy tai sisältyy vaikuttavuussijoittamiseen”, Alavuotunki sanoo.
Hänen mukaansa vastuullinen sijoittaminen oikeestaan katsoo sitä, miten yritys toimii ja mikä sen toiminnassa on vastuullista ja mikä ei.
”Vaikuttavuussijoittaminen katsoo nimenomaan toiminnan tulosta eli mitä toiminnan tuloksena tapahtuuu ja sijoistuspäätöksiä tehdään sen perusteella. Vastuullisuus on toki reunaehto sijoituksia tehdessä, mutta se ei ole riittävä syy sijoittaa.”
Vaikuttavuussijoittamiseen liittyy aktiivinen mukanaolo ja yrityksen tukeminen.
Vaikuttavuussijoittaminen voi tukea kehitystä
FCA Investments on Kirkon Ulkomaanavun on Kirkon Ulkomaanavun omistama yhtiö, joka sijoittaa lupaavaan yritystoimintaan kehitysmaissa ja tukee Advisory Group-toiminnan avulla pienyritysten kasvua ja kehittymistä. FCA Investmentsin rooli on purkaa kehittyvissä maissa oleviin yrityksiin sijoittamisen riskejä ja saattaa yhteen rahoittajat ja sijoituksia tarvitsevat paikalliset yhtiöt. Yksityissektorilla on tulevaisuudessa vahva rooli myös kaikkein köyhimpien maiden tukemisessa.
Sijoitustoiminnalla pystytään luomaan uusia työpaikkoja kehitysmaihin, tukemaan perheiden ja yhteisöjen toimeentuloa sekä kasvattamaan kehittyvien maiden saamia verotuloja. Mahdollisuus tehdä työtä ja ansaita toimeentuloa edistää merkittävästi yhteiskunnan vakautta ja kehitystä.
”Saatan kuulostaa vähän provosoivalta, mutta koitan tuoda esille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella asioita. Vastuullisessa sijoittamisessa keskitytään riskeihin eikä mahdollisuuksiin, mutta mitä enemmän katotaan, mitä positiivisia asioita vastuullinen sijoittaminen voisi saada aikaan, niin mennään oikeeseen suuntaan.”
Tuotannon toteuttaminen kehittyvissä maissa on aina suurempi riski kuin tehdä tuotanto kehittyneissä maissa. Siksi yritykset, jotka haluavat osoittaa olevansa vastuullisia, siirtävät Kärkkäisen mukaan tuotantoaan nyt kehittyneisiin maihin.
”Lopputulos on, että ne, jotka eniten tarvitsisivat taloudellista kehitystä, jäävät pyörittelemään peukaloitaan. Jo nyt kyseessä ovat kuitenkin kehittyvät maat, joissa myös valtava väestönkasvu ja valtavat ongelmat edessä”, Kärkkäinen sanoo.
Ilmastonmuutoksen hillitseminenkin kietoutuu vastuullisuusajatteluun ja Afrikan nuorten työpaikkoihin
Nuorten määrä kasvaa eniten juuri kehittyvissä maissa ja nuoret tarvitsevat työpaikkoja. Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa työikäisten määrä kasvaa 800 miljoonalla ihmisellä vuoteen 2050 mennessä.
”Se on viisi kertaa se määrä työpaikkoja, joka on Yhdysvalloissa ja kolme ja puolikertaisesti EU:n ja Iso-Britannian työpaikkojen määrä. Lopputulos on, että Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa on aivan valtavasti työttömiä ihmisiä. Siitä seuraa konflikteja ja se, että ruoka ei riitä. Pitää kaataa metsät, laittaa peltoja, jotta saadaan syötävää ja ne metsät sattuu olemaan meidän hiilinielut”, Kärkkäinen sanoo.
”Se, mitä me tehdään täällä meillä ilmastonmuutoksen hyväksi, ei riitä. Vastuullisen sijoittamisen pitäisi kehittyä ja katsoa pitkänäkösemmin, että mitä kaikkea sillä saadaan aikaan.”
Tekoja-podcastin kuudennessa jaksossa vierainamme keväällä 2022 olivat Finnfundin kehitysvaikutustiimin päällikkö Kaisa Alavuotunki ja FCA Investmentsin toimitusjohtaja Jukka-Pekka Kärkkäinen. Podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen (00:00:04): Voidaanko rahalla ratkaista kehittyvien maiden ongelmat? Onko vaikuttavuussijoittaminen vain multimiljonäärien hommaa, vai voisiko sitä tehdä myös ohuemmalla lompakolla? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään studiossa kanssani ovat Finnfundin vaikuttavuus- ja vastuullisuusjohtaja Kaisa Alavuotunki sekä Kirkon Ulkomaanavun FCA Investments-yhtiön toimitusjohtaja Jukka-Pekka Kärkkäinen. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:00:33):
Kiitoksia.
Kaisa Alavuotunki (00:00:34):
Kiitos paljon.
Ulriikka Myöhänen (00:00:35):
Heti keskustelun aluks voitais tutustua ihmisiin titteleiden takana. Pyydän teitä kertomaan hieman itsestänne ja taustastanne, niin tiedetään kenen kanssa täällä keskustellaan. Alottaisko teistä vaikka (pieni hiljaisuus) Jukka-Pekka Kärkkäinen?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:00:50):
Mun tausta on rahoitusmaailmasta, mä oon ollu pörssissä töissä ja Varmassa salkunhoitajana yhteensä 8 vuotta. 2004, 2005 mä oon muuttanu Tansaniaan yrittäjäksi. Olin siellä 12 vuotta ja sydämenpalo on silloin syntyny. Yrityksiä, jotka yrittää vaikeessa ympäristössä tehdä asioita oikein, pitää tukea. 2017 palasin Suomeen ja löysin Kirkon Ulkomaanavun, joka oli lähössä tekemään samaa tehtävää, ja päädyin rakentamaan heille strategiaa ja toteuttamaan sitä.
Kaisa Alavuotunki (00:01:36):
Mä oon taustoiltani kanssa taloustieteilijä, oikeestaan kehitystaloustieteilijä. Olin tutkimusmaailmassa, tein väikkäriä avun vaikuttavuudesta ja erityisesti budjettituen ja erilaisten rahoitusmuotojen vaikuttavuudesta, verotusjärjestelmiä ja näin. Siinä vuosien varrella tein myös konsulttitöitä, ja muita arviointiin ja vaikuttavuustutkimukseen liittyviä, ja kiinnostuin tosi vahvasti yksityisen sektorin dynamiikasta ja sen mahdollisuuksista vaikuttaa globaaleihin ja paikallisiinkin haasteisiin, ja toisaalta tuoda tavoitteellisuutta yritysten ja rahoituksen toimintaan. Ja sitä kautta sattuman oikusta avautui mahdollisuus Finnfundille päästä nimenomaan vaikuttavuusasiantuntijaks töihin 5 vuotta sitten ja sillä tiellä ollaan yhä. Vaikuttavuus ja vastuullisuus nimenomaan yksityisen sektorin toiminnassa on ollu mun punanen lanka, ja sitä teemme tällä hetkellä myös kovasti kehittyvillä markkinoilla.
Ulriikka Myöhänen (00:02:51):
Kiitoksia paljon. Tänään me ollaan samassa studiossa keskustelemassa vaikuttavuussijoittamisesta ja siitä, mitä se oikeastaan on. Voitais lähteä siitä liikkeelle, että otetaan käsitteet haltuun. Mitä on vaikuttavuussijoittaminen? Kaisa Alavuotunki, haluaisitko alottaa?
Kaisa Alavuotunki (00:03:09):
Joo, kiitos mielelläni. Vaikuttavuussijoittaminenhan lähtökohtaisesti on sijoittamista, elikkä rahoitusta ja sijoittamista siinä mielessä, että siinä lähdetään ajattelemaan rahoitusta niin, että se on kannattavaa toimintaa, rahoittavaa toimintaa ja tuottoa tuottavaa sijoittajalle. Tän perinteisen sijoittamisnäkökulman lisäks ajatellaan niin, että sen lisäks, että saadaan sitä tuottoa, niin halutaan edistää jotain tiettyjä tavoitteita, elikkä saadaan aikaseks vaikuttavuutta. Tä on hirveen tärkee, se ajatus siitä, että tietysti jokaisella rahoituspäätöksellä on jotain vaikutuksia, ja jokaista sijoitusta voidaan arvioida siltä näkökulmalta, että onko sillä ollu vaikutuksia, mutta vaikuttavuussijoittamisessa on nimenomaan kyse siitä, että se on tietoista toimintaa, eli ohjataan rahoitusta sinne, missä oletetaan, että sillä on suurimmat mahdolliset vaikutukset. Tämä tiedostettu toiminta on läpileikkaavasti koko investointiprosessissa mukana, eli päätöksestä seurantaan ja vaikutusten arviointiin, ja seuraa mukana.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:04:29):
Me ollaan kaikki tietoisia, että maailma on täynnä vakavia ongelmia, on köyhyyttä, epätasa-arvoa, metsien tuhoa, ilmastonmuutosta, väestönkasvua, niin edelleen. Meillä on myös kotimaisia haasteita, on pitkäaikaistyöttömyyttä ja vaikeasti työllistyvien työllistymistä. Perinteisesti tämmösiä ongelmia on ratkastu verorahoilla ja lahjotuksilla ja kanavoitu kansalaisjärjestöjen kautta, mutta nyt kun maailma on yhä tietosempi uhista, niin on syntynyt enemmän ja enemmän liiketoimintaa, jolla pyritään ratkomaan näitä ongelmia. Vaikutussijoittamisella on selkeet määritelmät. Mun määritelmä tuoton osalta sanon, että vähintään pitäis saada rahat takaisin. Mutta se oleellisin pointti on se, että tiedostetaan, mitä vaikutuksia sijoittamisella pyritään saamaan aikaan, ja pyritään tekemään maailmasta sijoittamalla parempi paikka.
Ulriikka Myöhänen (00:05:29):
Nykypäivänä puhutaan paljon myös vastuullisuudesta, niin onko vaikutussijoittaminen sama juttu kuin vastuullinen sijoittaminen, Kaisa?
Kaisa Alavuotunki (00:05:37):
Hyvä, että tulee tähän alkuun tää käsitteiden määrittely siinä mielessä, että aika usein, kun ruvetaan puhuu vaikuttavuussijoittamisesta, niin puhutaankin itse asiassa vastuullisesta sijoittamisesta. Sil on tietysti pidempi perinne siinä mielessä, että vastuullinen sijoittaminen on terminä ollu jo toistakymmentä, tai parikyt vuotta, sijoitusmaailman trendinä. Ne ei oo sama asia missään nimessä, jos ajatellaan niin, että tietysti vastuullinen toiminta liittyy tai sisältyy vaikuttavuussijoittamiseen, mutta vastuullinen sijoittaminen oikeestaan katsoo sitä, että miten yritys toimii. Eli mitkä on toimintamallit, mitkä on prosessit ja miten varmistetaan, että ne prosessit ja toimintamallit on vastuullisia. Sit taas vaikuttavuussijoittaminen katsoo nimenomaan sitä, että mikä toiminnan tulos on. Elikkä mitä siitä, kun yritys on toiminut, lähtökohtaisesti tietysti vastuullisesti, niin mitä sen toiminnan tuloksena tapahtuu, ja sen perusteella tehdään sijoituspäätöksiä. Vastuullisuus on toki reunaehto sijoituksia tehdessä, mutta se ei oo riittävä syy sijoittaa myöskään. Tähän vaikuttavuussijoittamiseen liittyy myös aktiivinen mukanaolo ja tuki, eli käytännössä sijoituksen aikana tehtävät muutokset tai vaatimukset tai tuet, on myöskin vaikuttamista ja vaikuttavuutta.
Ulriikka Myöhänen (00:07:04):
Jos mietitään tätä vaikuttavuussijoittamisen ja vastuullisen sijoittamisen käsitettä, niin Jukka-Pekka, voisko sanoa, että vaikuttavuussijoittaminen on askeleen edellä tavoitteellisuuden kanssa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:07:16):
On se edellä ja toivottavasti ne joskus kohtaa, että annan tilaa vastuulliselle sijoittamiselle kehittyä oikeeseen suuntaan. Tänä päivänä siinä katsotaan enemmän negatiivisia asioita, ja mitä enemmän katotaan mitä positiivisia asioita vastuullinen sijoittaminen vois saada aikaan, niin mennään oikeeseen suuntaan. Mä saatan kuullostaa vähän provosoivalta, mutta koitan tuoda esille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella asioita. Mua vähän pelottaa, että tulevat sukupolvet tulee naureskelemaan meille, kuinka hölmöjä me oltiin. Vastuullisessa sijoittamisessa keskitytään riskeihin eikä mahdollisuuksiin. Näiden yritysten vastuullisuutta mitataan erilaisilla mittareilla. Käytännössä tuotannon toteuttaminen jälkeenjääneissä maissa on aina suurempi riski kuin tehdä tuotanto kehittyneissä maissa, ja sen takia yritykset, ollessaan vastuullisia, siirtää tuotannon kehittyneisiin maihin. Silloin ne, jotka eniten tarvitsisivat taloudellista kehitystä, ne jää pyörittelemään sormiaan ja nyt on kyseessä kuitenkin kehittyvät maat, joissa myös valtava väestönkasvu ja valtavat ongelmat edessä. Jos nyt aattelee Saharan etelänpuoleista Afrikkaa, niin siellä työikäisten määrä kasvaa 800 miljoonalla vuoteen 2050 mennessä. Se on 5 kertaa Jenkkien työpaikat, se on 3,5 kertaa EUn plus Brittien työpaikat, siel on aivan valtavasti työttömiä ihmisiä. Siitä seuraa konflikteja, siitä myös seuraa se, että ei ruoka riitä, pitää kaataa metsät, laittaa peltoja, jotta saadaan syötävää ja ne metsät sattuu olemaan meidän hiilinielut. Se, mitä me tehdään täällä ilmastonmuutoksen hyväks, ei riitä. Vastuullisen sijoittamisen pitäis kehittyä ja kattoo pitkänäkösemmin, et mitä kaikkee sillä saadaan aikaan.
Ulriikka Myöhänen (00:09:28):
Kaisa, sul oli kommentti.
Kaisa Alavuotunki (00:09:30):
Tä on itse asias tosi hyvä, mä en oo yhtään eri mieltä et mitä tässä sanottiin. Että oikeestaan just vaikuttavuussijoittaminen liittyy muutokseen ja muutoksen ajamiseen, ja tietysti meidän kummankin taustaorganisaatiot toimii kehittyvillä markkinoilla ja vaikuttavuussijoittamista itsessään voi hyvin tehdä Suomessa, et se ei oo sidottu mihinkään tiettyyn markkinaan. Tääl on hyviä aihioita ja mahdollisuuksia vaikuttaa, mut meiän kummankin taustaorganisaatiot on miettiny sitä niin, että missä vaikutus olis mahdollisimman iso pääomalle. Se on juuri näin, kun mitä tässä sanottiin aikasemmin, että kehittyvillä markkinoilla on ensinnäkin pääomasta pulaa, eli me ollaan siellä hyvinkin lisäisiä, elikkä vaihtoehtoisia rahoituslähteitä on hyvin paljon vähemmän tarjolla ku kehittyneillä rahoitusmarkkinoilla, ja toisaalta haasteet on aivan eri mittaluokan haasteita, kun mitä me täällä nähdään, jolloin mahdollisuus vaikuttaa tietyllä x-määrällä euroja, tai mitä valuuttaa sijoitetaankin, on tosi paljon isompi. Elikkä maksimoidaan pääoman kykyä vaikuttaa näihin asioihin. Se on tosi tärkee näkökulma, toki nää markkinat, missä me toimitaan, on jossain määrin vieraita suomalaiselle rahalle, että se ei ole ihan helpoimpia maailmankolkkia myöskään.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:11:09):
Voitais keskustella seuraavaks siitä, että mihin tarkalleen ottaen nämä vaikuttavuussijoitukset kohdistuvat. Mitkä on konkreettisia esimerkkejä? Mitä nä sijoituksen kohteet voisivat olla?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:11:20):
Suomestakin löytyy instrumentteja, joilla mainitsin jo pitkäaikaistyöttömien työllistyminen tai maahanmuuttajien työllistäminen vois olla tuote, joka tulis terveyteen, koulutukseen, kiertotalouteen, uusiutuvaan energiaan, näitä kaikkia löytyy länsimaista. Meidän kummankin fokus on kehittyvissä maissa, ja meidän yritys sijoittaa Ugandassa, Keniassa ja Somaliassa pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, ja siellä löytyy kaikenlaisia yrityksiä. On somalialaista nahkafirmaa, joka yrittää tehdä asiat laadukkaasti ja luo vastuullisia työpaikkoja, on somalialaista jätskifirmaa, joka tekee paikallisista raaka-aineista jätskiä ja muut tuo ulkomailta. Tä käyttää kamelinmaitoo ja paikallisia hedelmiä. Eesimerkkejä riittää.
Kaisa Alavuotunki (00:12:24):
Tä on just näin, vaikee tietysti erottaa yhtä esimerkkiä, ehkä meilläkin ollaan lähetty fokussektoreita pohtimaan siitä näkökulmasta, et missä nimenomaan yritykset toimii, missä sektoreilla yrityksillä on mahdollisuus vaikuttaa, koska on toki olemassa sektoreita, joissa yritykset ei oo se päätoimija. Näitä on uusiutuvasta energiasta ja maataloudesta, metsätaloudesta rahoituslaitoksiin, ja nyt esimerkkinä haluisin ottaa meiän uusimman fokussektorin, joka on digitalisaatio, tai oikeestaan digitaalinen infra ja sen päälle rakentuvat palvelut. Tä on tosi mielenkiintonen ala siinä mielessä, että me voidaan hyvin todeta, kun katsotaan isoa kuvaa, että isol osalla maailman väestöstä on tosi huono tai ei oo ollenkaan pääsyä olennaisiin palveluihin, oli se sitten koulutus, terveydenhuolto, rahoituspalvelut ja niin edes päin. Digitalisaatio tarjoo ratkasuja moneen näistä asioista. Samanaikasesti meillä on kolme miljardii ihmistä, jotka ei oo edes internetin ääressä tällä hetkellä, joten siel on paljon tehtävää, semmosta, mihin yksityisen sektorin dynamiikka pystyy rakentamaan vastauksia, oli se sitten ihan kaapeleitten veto tai teletornien rakentaminen tai operaattorit, ja tän päälle rakentuvat palvelut, kuten vaikka logistiikan tehostaminen, mikä on iso haaste monella kehittyvällä markkinalla, yhdistetään toimijoita maanviljelystä kauppaan ja sitä kautta rakennetaan sekä tehokkaampaa logistiikkaa, lasketaan hintoja, tuotteet on laadukkaampia, pystytään varmistamaan ruokaturvaa sitä kautta. Se on oikeestaan vaikuttavuussijoittajan asiantuntemusta tunnistaa se, että missä sijoituksella tai missä yrityksillä on mahdollisuus vaikuttaa isompiin, tosi syväluotaaviin teemoihin. Toki yksittäinen yritys vaikuttaa vaan pieneen siivuun sitä teemaa, mutta pitää se konteksti tunnistaa ja ymmärtää niinsanottu muutosteoria, eli miten sen sijoituksen vaikutukset potentiaalisesti etenee.
Ulriikka Myöhänen (00:14:47):
Tässäkin on tullu jo ilmi tässä keskustelun alkupuolella, että vaikuttamissijoituksia tehdään myös kehittyvien markkinoiden ulkopuolella, että tä ei ole vain kehittyvien maiden juttu, mutta tässä keskustelussa keskitymme enemmän tähän suuntaan. Vielä haluisin kysyä sitä, että miten yleistä se ylipäätään on, että sijoittaja miettii, että mitä se oma sijoitus saa laajemmin aikaan? Onks tää semmonen trendi, joka on kasvanu viime vuosina, tai onks se aina ollu olemassa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:15:17):
Mä luulen, että se on aika uus ajatus, ja me ollaan ihmisiä, jotka yrittää puhua, että pitäisi ottaa. Samalla lailla kun kuluttamisessa pitää ottaa huomioon, ja toiset on valmiita maksaa isomman hinnan jostain laadukkaammasta, tai tuotteesta, joka tukee kehitysmaita, niin yhtä lailla sijoittamisessa voi ottaa hinnottelussa huomioon. Mutta tämä on vaikee aihe tä sijoittaminen, koska regulaatio, lainsäädäntö, ei oikeestaan yksityishenkilöiden lähelle tuo tätä vaikuttamissijoittamismahollisuutta, ja siitä varmaan jutellaan myöhemmin, mutta jos mä kerron omasta itsestäni, niin kyllähän mä oon, kun on ollu salkunhoitaja ja on ollu kiinnostunu pörssiosakkeista, niin itse en saa kicksejä enää siitä. Ja yleisesti tiedostan, että jos minä nyt indeksiin sijoitan, niin kyllä mä keskimäärin pahaa saan aikaan sillä, että jos sijottaisin osakemarkkinoille, niin mä haluaisin jollain pienellä osalla hyvittää sitä kuilua, mitä minä hyvin pärjäävien maiden ja köyhien maiden keskuudessa aiheutan.
Kaisa Alavuotunki (00:16:31):
Näin se on, ja niin kuin Jukka-Pekka puki sanoiks monen nyky-yksityissijoittajan ja institutionaalisen sijoittajanki sanoja tai ajatuksia, ja trendihän on ollut niin, että mitä nuoremmat sukupolvet tulevat sijoitusmarkkinoille, sitä enemmän näitä asioita ajatellaan. Se näkyy, jos ei puhuta yksityisen ihmisen sijoittamisesta, vaan ihan sijoitusvarallisuudesta, niin vuodesta 2015 lähtien Global Impact Investing Network on pitäny kirjaa vaikuttavuussijoittamisen sijoitusvarallisuudesta ja sen kasvusta, ja se on oikeestaan kaksinkertastunu joka vuosi, se on ihan hurja kasvuvauhti. Toki taitaa viimesenä vuotena olla vähän hidastunu (naurahdus) sattuneesta syystä, mut kasvanu silti. Vaikka se on yhä aika pieni ja tosi marginaalinen osa globaalia sijoitusvarallisuutta, niin se trendi on niin valtava, että käytännössä melkein jokainen itseään yhtään kunnioittava sijoittaja pohtii vähintään sitä mahdollisuutta, että miten tätä vaikuttavuussijoittamista vois tehdä. Se ei välttämättä oo helpoin ala hypätä kylmiltään, varsinkin jos tulee perinteisestä sijoitusmaailmasta, mut kyl tä sana on kaikkien huulilla. Se, että osaako kaikki lähteä siihen vielä mukaan, ni se on seuraavien vuosien tehtävämme.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:18:09):
Sanotaan, että Suomessa ollaan kyllä kovasti perässä tässä, tiedän muiden tutkineen Suomessa, mutta olemme Kirkon Ulkomaanapuna tutkineet meiän lahjottajien keskuudessa, että oisko kiinnostusta sijoittaa, ja kyllä sitä kiinnostusta olis. Ainut vaan, ettei oo oikeen tuotteita, mihin vois sijoittaa.
Kaisa Alavuotunki (00:18:31):
Se on totta, varmaan tällä hetkellä tuotteet kohdistetaan enemmän isommille ammattisijoittajille kuin yksittäisille lahjottajille. Kuluttajamarkkina ei ole siinä vielä kehittynyt kauheen vahvasti.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:18:48):
Mutta ammattisijoittajien kohdalla taas on sitten toinen haaste, että heillä on huolellisuusperiaate se, että pitää saada tuottoa. Vaikuttavuussijoittamisen voi jakaa osiin, on niitä vaikuttavia sijoituksia, joilla ei oo vaikutusta tuottoon, tai edelleen saadaan se suuri tuotto, mutta on myös suurempia ongelmia, joissa pitäis tyytyä alempaan tuottoon, ja jos ajattelee, mikä on salkunhoitajan tehtävä, niin se on tehdä tuottoa, rahallista tuottoa. On muutakin tuottoa, on sosiaalista tuottoo ja ympäristöllistä tuottoo, mutta sitä nyt ei vielä lasketa.
Kaisa Alavuotunki (00:19:33):
Tä on itse asias hyvä näkökulma vaikuttavuussijoittamisen spektrissä. On eri tyyppisiä sijoittajia, osalla on lähempänä nollatuottovaatimukset ja osalla ihan riskiä vastaava tuotto, ja me ollaan tuottovaatimusten näkökulmasta siinä päässä, mikä ajattelee, että tuotto-odotus on tärkee osa vaikuttavuussijoittamista kahdesta näkökulmasta. Eli me halutaan, että ne bisnesmallit, mihin me sijoitetaan, on pitkällä aikavälillä kestäviä, eli kannattavia sen jälkeenki, ku me ollaan poistuttu, niin pystyvät laajentumaan ja hankkimaan rahotusta. Tiedän, että Jukka-Pekankin organisaatio kattoo nimenomaan sitä, että bisnesmalli toimii ja pystyy maksamaan takasin rahotuksen määrätyllä hinnalla. Siitä näkökulmasta, että me pystytään houkuttelemaan mukaan ammattisijoittajia, niin tä on tosi hyvä pointti, minkä Jukka-Pekka nosti esiin, että tietysti sijottajilla on erilaiset tuotto-odotukset, mutta ne, jotka istuu isojen rahojen päällä, niin meidän pitää pystyä tarjoamaan sellasia vaikuttavuussijoittamisen tuotteita, jotka vastaa tuotto-odotuksiin, ja samalla tuottaa vaikuttavuutta. Meiän näkökulmasta me nähään, että se meidän kyky tarjota sellasta tuotetta mahdollistaa sen, että nä isot sijoitusvarallisuudet pystytään ohjaamaan näihin vaikuttaviin kohteisiin. Se on totta, että vaikka eläkesijoittajat, niin heillä on vastuu eläkerahojen säilyvyydestä ja tuottavuudesta, eli ei voi lähteä ihan mihin tahansa mukaan. Onneks tätä sijoittajakuntaa on hyvin erilaista, eli kaikkeen tähän nollatuotosta markkinaehtoiseen tuottoon, niin kaikkeen tähän riittää sijoittajia, kun oikein vain paketoidaan näitä tuotteita.
Ulriikka Myöhänen (00:21:46):
Oliko Jukka-Pekka sulla kommenttia vielä?
(pientä päällekkäinpuhumista)
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:21:47):
Mä halusin vielä esimerkkinä puhua kirkon rahoista, tai ylipäänsä kirkollisten toimijoiden, on ne sitten maailmalla islaminuskoisia tai mitä tahansa, mutta fate-based-instituutiot, niillähän on valtavasti rahaa. Mä oon yrittäny saada tämmösiä toimijoita mukaan. Okei, Suomessa sitten kirkon rahat, mihin ne sijoitetaan, et mikä on kirkon tehtävä? On kirkkolaki, joka sanoo, mikä on kirkon tehtävä, ja se on saada lähimmäisenrakkautta ja kaikkea hyvää aikaan, mutta sitten sijoitustoiminta on aika eriytetty. Että sijoitustoiminta, tehdään vaan tuottoa, jota käytetään diakoniatyöhön. Mun mielestä se ei oo optimaalinen ratkaisu, ja pitää kattoo laajemmin, että voiko diakoniatyötä tehdä jo siellä sijoitussalkussa. Itse oon mukana parissa sijoitusneuvostossa, jossa pyritään lähestyä vaikuttavuussijoittamista, ja tietty, kun ne tuottotavotteet on olemassa, niin niihin ei aina pystytä vastaamaan, mutta ehkä osa salkusta voidaan allokoida johonkin vaikuttavuuteen, että päästään jollain tavalla mukaan tähän maailmaan.
Ulriikka Myöhänen (00:23:18):
Tehäänkö tätä jo, vaikka kirkossa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:23:22):
Sanoisin, että kirkon eläkerahat pitää tehdä eläkesijoitusten määräysten mukaan, nehän tekee todella, ja on maassa ihan ykkösiä vastuullisessa sijoittamisessa, ja tekee myös vaikuttavuussijoituksia jossain määrin. Toivon, että tehdään enemmän, mutta itse istun Helsingin seurakuntien sijoitusneuvostossa, niin siellä on aloitettu jo allokaatio vaikuttavuussijottamiselle esimerkiksi.
Ulriikka Myöhänen (00:23:51):
Monenlaisia haasteita liittyy toistaiseksi vielä vaikuttavuussijoittamiseen, ja tässäkin on tullu jo esille esimerkiks tämä sijoittajien tuotto-odotus. Se on lähtökohtasta, että toivotaan, että niillä omilla sijoituksilla saatais mahollisimman paljon rahaa aikaseks. Sit myös, että vaikuttavuussijoittamisen tuotteita pitäis olla enemmän, että niitä ois kaikenlaisille sijoittajille tarjolla. Kenen pelikenttä tä tällä hetkellä on? Kuka sitä voi nykypäivänä tehdä, tätä vaikuttavuussijoittamista, ja kuka ei?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:24:25):
Oon aika paljon askarrellu tän asian kanssa. EU-regulaatio ja Suomen paikallinen regulaatio määrittelee, mitä sijoittajille saa tarjota. Käytännössä yksityishenkilöt voi sijoittaa listattuihin osakkeisiin, tai rahastoihin, jotka sijoittaa listattuihin osakkeisiin tai korkoinstrumentteihin, johonkin, mihin tulee jatkuvasti hinta. Mutta tää, mitä me tehdään, menee vaihtoehtoissijoittamisen alle, jota ei saa näyttää yksityishenkilöille, paitsi jos niillä on merkittävä varallisuus. Se, että Kirkon Ulkomaanavun lahjottajat ois kiinnostunu sijoittamaan, niin sori, ei me voida tarjota teille mitään instrumenttia toistaseks. Jotain on tulossa liittyen palveluihin, mutta se tulee myöhemmin. Musta se on koomista, että ihmiset saa lahjottaa ja menettää rahansa hyvän puolesta antamalla sen pois, mutta ei saa ottaa riskiä rahojen menettämisestä sijottamalla johonkin hyvään. Jotain korjausliikettä sijottajansuojahaasteeseen pitäis saada Euroopan tasolla, mutta se on pitkä tie.
Kaisa Alavuotunki (00:25:55):
Itse asias yhdyn tohon problematiikkaan yksityishenkilön näkökulmasta, noita kanavia ei hirveesti ole, tai tuotteita, tällä hetkellä. Jos katsoo taas ammattisijoittajien tai rahastojen näkökulmasta, niin käytännössähän ei kukaan kiellä ketään ryhtymästä vaikuttavuussijoittajaks, päin vastoin se on ajan henki ja sitä pitää katsoa, mutta sanotaan, että aika paljon puhutaan siitä, että pitäis olla yhteisiä pelisääntöjä. Kun joku määrittäytyy, et nyt tehdään vaikuttavuussijoittamista, niin mitä se oikeesti tarkottaa? Mitkä periaatteet pitäis ohjata vaikuttavuussijoittamista, miten vaikuttavuudella ohjataan sijoituspäätöksiä, miten riskejä mitigoidaan, miten vaikuttavuutta mitataan, minkälaisia vastuullisia asioita tehdään esimerkiks ekstitoitaessa näistä hankkeista? Siinä on aika paljon osaamispääomaa, mitä pitää olla, että pystyisit olee uskottava vaikuttavuussijoitaja, mikä sulkee osittain pois. Sen mä halusin sanoo, kun Jukka-Pekka viittas regulaatioon ja EUhun, niin tähän on mielenkiintosta tä taksonomiakeskustelu, eli EUn luokittelu, ympäristöluokittelu, mikä se nyt on suomeks (naurahdus), niin sehän itse asias loppupeleissä on jossain määrin vaikuttavuussijoitamisen frame work, mikä on toki EU-markkinoille suunnattu ja varmaan meidän organisaatioista kumpikaan ei tällä hetkellä kuulu sen piiriin, mutta siellähän nimenomaan katsotaan sitä, jos on taksonomian mukasesti kaikkein korkeimmassa luokassa, niin katsotaan sitä, mihin sun sijoituksella kontribuoidaan, eli mikä on se vaikutus, joka sun sijoituksella saadaan aikaseks. Sit siellä on tämmösiä riskienmitigaatio do no harm-tyyppisiä periaatteita siinä samassa. Uskon, että tän tyyppinen regulaatio voi ohjata vaikuttavuussijoittamista enemmän harmonisoidumpaan suuntaan, että me puhutaan samoista asioista silloin, kun puhutaan vaikuttavuussijoittamisesta. Jollain tavalla myös vaaditaan todistusaineistoa. Jos nyt sanotaan, että me teemme vaikuttavuussijoittamista, että mitä se oikeesti pitää sisällään ja miten sitä tehdään ja miten me varmistetaan, että ollaan tosissaan liikkeellä, eikä tehdä päälleliimattua toimintaa.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:28:42):
Me haluttais tehdä semmosta vaikuttamissijoittamista, jossa mennään todella se impakti, vaikuttavuus edellä, ja tuotto on toisasiallinen. Ilman muuta rahat takasin ja pieni tuotto ois hyvä saada, mutta semmoseen me ei pystytä houkuttelemaan institutionaalisia sijottajia, paitsi säätiöitä, todella rikkaita yksityishenkilöitä ja säätiöitä, joilla on joku merkitys, johon istuu se, mitä me teemme. Mä oon erityisen kiinnostunu yksityishenkilöistä ja toistaseks se, minkä regulaatio sallii, on joukkorahotus. Joukkorahotuksella voi lahjottaa, mutta joukkorahotuksella voi myös sijoittaa yksittäisiin yrityksiin. Suomessa ei oo tämmöstä joukkorahotusalustaa, joka olis vaikuttavuussijottamiseen suunnattu, mutta maailmalta löytyy paljon tämmösiä. Jos käy netissä googlaamassa, niin sieltä löytyy joukkorahotus-platformeja, joiden kautta voi sijoittaa Afrikan pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Nä on tyypillisesti lainamuotoisia, sieltä löytyy mikrorahotuksiin liittyviä instrumentteja. Esimerkiks Amerikasta löytyy Kiva, joka on keränny yli miljardin rahaa nollakorolla, ihmiset sijoittaa pieniä summia. Yksityishenkilöille tämmösiä pieniä lainoja, jotta ne saa omaa liiketoimintaansa, henkilökohtasta liiketoimintaansa pyöritettyä. Sitten on vähän isompien pk-yritysten käyttöön omanlaisia instrumentteja. Mutta kaikki ne on lainamuotosia, ja niistä saattaa saada 6 % tuottoa parhaimmissa tapauksissa ja siitä alaspäin, jos kaikki menee hyvin. Aina on tietysti riski, että rahat menetetään.
Ulriikka Myöhänen (00:31:06):
Kaisa, toit tässä äsken keskustelussa esiin sen, että ollakseen vaikuttavuussijoittaja pitää tietää aika monta asiaa, ja se on muutenkin tullu tässä esille. Pitää olla kartalla ja pitää pystyä selvittäa asioita, ja itsekin toimia läpinäkyvästi. Sen myötä aika usein nuo vaikuttavuussijoittajat on nimenomaan ammattisijoittajia. Mutta onko ammattisijoittajat kiinnostuneita tästä aihepiiristä?
Kaisa Alavuotunki (00:31:36):
Meiän kokemuksen mukaan on äärimmäisen kiinnostuneita, ja nimenomaan sillä ajatuksella, että jos pystytään tarjoamaan kohteita, missä tuotto vastaa odotuksia ja todistettavasti tuottaa vaikutuksia, niin se on äärimmäisen mielenkiintosta tällä hetkellä. Mun mielestä siitä hyvänä esimerkkinä on ihan pandemian alussa, meillä oli käynnissä OPn kanssa rahaston ensimmäinen sulkeminen oikeestaan, eli kerättiin suomalaisilta instikkasijottajilta rahastoon, OP Finnfund Global Impact Fundiin, sijotuksia. Tietysti hampaat kalisi, kun pandemia ehti alkaa, ennen kun first closing oli käsillä. Kuitenkin kävi niin, että odotukset ylittyi, ja me yli 100 miljoonaa, 135 miljoonaa lopulta kerättiin suomalaisilta ammattisijoittajilta tähän rahastoon. Nimenomaan ajatuksena se, että me ollaan siinä neuvonantajina, OP on rahastomanagerina, ja meiän verkoston kautta löydetään erilaisia sijotuskohteita ja tuotetaan vaikuttavuustietoa ja tietysti varmistetaan se, että mitigoidaan riskejä ja toimitaan sosiaalisesti ja ympäristön näkökulmasta vastuullisesti, samalla kun mahdollistetaan suomalaisille mukanaolo ratkaisemassa erilaisia, usein lokaaleja haasteita, jotka linkkiytyy vahvasti globaaleihin ongelmiin. Me nähdään, että kiinnostus on olemassa ja todella vahvasti kasvava.
Ulriikka Myöhänen (00:33:32):
Voisko siis sanoa, että tuottavuus ja vaikuttavuus kulkee käsi kädessä?
Kaisa Alavuotunki (00:33:37):
Meidän näkökulmasta kyllä, sillä on äärimmäisen tärkee linkki. Lähtökohtasesti sijotustoiminnan, ei voi sanoa ylivertaisuus, mutta hyvyys tämmösissä tilanteissa on nimenomaan se, että se lähtee ajatuksesta, että yritys on olemassa, ennen kuin me tullaan, me rahotetaan yrityksen esimerkiks laajentumista ja lähdetään sielt joskus pois, ja se yritys jatkaa olemassaoloa. Jos ei kannattavuus oo siellä kunnossa, elikkä jos ei ne pysty maksamaan rahotustaan takasin tuoton kera, niin sillon hyvin suurella todennäkösyydellä nää vaikutukset jää lyhytaikaiseksi, ja todennäkösesti yritys ajautuu taloudellisiin haasteisiin ja jossain vaiheessa lopettaa olemassaolonsa. Se, mistä me lähetään tekemään näitä hankkeita, se logiikka on se, että tottakai siellä on paljon riskejä, mutta lähtökohtasesti nämä yritykset on sellasia, jotka ovat kannattavia ja tuottoa tuottavia. Se tietysti houkuttelee ammattisijoittajakuntaa mukaan.
Ulriikka Myöhänen (00:34:50):
Mites Jukka-Pekka tuumaat tähän?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:34:52):
Paljon ajatuksia. Ensimmäisenä tulee mieleen se, että pitää olla erilaisia toimijoita eri tasoilla. Finnfund tekee huomattavasti isompia sijoituksia kuin me, ja sillon kaikki hallinnon kustannukset on suhteellisesti pienempiä. Kun tekee sijoituksia, niin siihen liittyy aika iso kustannus, ja mitä pienempi se on, niin se on prosentuaalisesti suurempi. Markkinatuottoa voidaan tehdä isompien projektien kanssa, mutta jos halutaan tukea pienempiä yrityksiä oikeelle tielle, niin siinä on tyydyttävä vähän pienempiin tuottoihin. Jos ajattelee mitenkä vaikuttavuussijoittaminen on syntyny, niin se ehkä alunperin oli micro financea, mikrolainoja, ja jossain vaiheessa IT-firmat tajus, että tä mitä mekin tehdään on impaktia, ja yhtäkkiä sijottajat katsoo, että noi tekee impaktia ja noi tekee impaktia, mutta IT-puolelta saa paremman tuoton, niin se yhtäkkiä vähän pilasikin sen orastavan, hienon, uraa uurtavan työn. Normi syntyi, että vaikuttavuussijoittamisella pitää saada kuitenkin sama tuotto. Oon täysin samaa mieltä, että pitää olla vaikuttavuussijotusmahollisuuksia, joissa saadaan sama tuotto, mutta tarvitaan myös jotain muuta, jos me oikeesti halutaan ratkoa näitä ongelmia. Poliittisesti tahtotila on kova. Jos mennään EU-tasolle niin puhutaan kaikenlaisista sekarahotusmalleista, joissa pyritään pehmittämään sitä riskiä, jonka sijottajat ottaa. Että saatais houkuteltua sijottajat mukaan, jos joku muu kantaa suurimman riskin, esimerkiks EU. Meil ei oikeestaan oo vaihtoehtoja, kyl EU-tasolla ymmärretään, mitä riskejä esimerkiks Afrikkaan liittyy ja väestönkasvuun ja muuhun. Jotain on keksittävä, ja valitettavasti traditionaalinen kehitysapu on joutunut osin kärsimään siitä, että on leikattu traditionaalista kehitysapua, mutta kun se ei yksin riitä. Se on itsestäänselvä jo, kuilu on kasvanu liian isoks. Traditionaalinen kehitysapu on erittäin tärkeetä koulutuspuolella ja monella muulla alueella, ja sitä pitää jatkaa ja pystyä tekemään, mutta pitää saada myös yksityinen raha mukaan. Tähän on herätty liian myöhään.
Kaisa Alavuotunki (00:37:35):
En ole yhtään eri mieltä tästä siinä mielessä, että, no miten sen muotoilis, et on olemassa sektoreita, jotka toimii yksityisen sektorin dynamiikalla ja logiikalla, ja sillon mun mielestä sekarahotusta ja julkisen sektorin pehmentävää riskirahotusta ei tarvita. Sillon meillä on hyvä rooli olla siellä yksityisen sektorin rahotuksen ehdoilla. Toki sillonkin tarvitaan lisää rahotusta, elikkä se rahotus ei välttämättä ohjaudu aina kohteisiin, joissa se vaikuttavuus olis kaikkein suurin. Sit on olemassa isoja, globaaleja haasteita, tai alueellisia haasteita, esimerkiks ilmastonmuutokseen sopeutuminen, joka on fakta ja todellisuus esimerkiks monessa Afrikan maassa. Mitigaatio on tärkeetä, ja ilmastonmuutoksen torjuminen, mut ilmastonmuutos on jo tapahtumassa ja siihen sopeutumiseen tarvitaan vahvasti ja nopeesti rahotusta. Tässä on esimerkiks todella iso tilaus, niinkun tässä sanottiin, tämmöselle sekarahotukselle, elikkä sille, että on julkista rahotusta, joka bufferoi riskiä, jotta me pystytään kanavoimaan yksityistä rahotusta, ne tuotto-odotukset sinne markkinoille tai näitä ongelmia ratkasemaan. Liian iso riski ajaa pois riskiä kaihtavaa rahoitusta, elikkä sen riskin pehmentäminen on tosi tärkee juttu. EUlla on siihen muskeleita varattu, ja toivottavasti ohjautuu viisaasti ja järkevästi erityisesti ilmastoon liittyvien kysymysten ratkasemisessa. Mä uskon, et siellä tarvitaan kaikkien yhteisvoimia. Tohon, että minkälaisia rooleja meillä on kehityksen ohjaamisessa, niin mä oon henkilökohtasesti sitä mieltä, että millään yksittäisellä instrumentilla ei pystytä ratkasemaan kaikkia maailman ongelmia tietenkään, eikä edes pitämään kaikkia mukana. Meil on erilaisia haasteita ja erilaisia kohderyhmiä, joita pystytään tavottamaan erilaisten instrumenttien kautta. Yksityisen sektorin hyvyys on se, että se on skaalattavissa ja dynamiikaltaan itseään ruokkiva, kun löydetään hyviä bisnesmalleja, mut kansalaisjärjestöjen toiminta on hirveen tärkeetä kaikkein haavoittuvimpien ryhmien mukana pitämisessä, ja yhteistoiminta näitten kahden välillä. Sitten tulee valtion rooliin, mikä se on, ja regulaatioon ja muuhun, minkä pitäis tukea tätä kaikkea. Siin on myös kahdenvälisellä toiminnalla Suomen mukana olossa niissä puheissa, oli se sitten koulutussektori, terveyssektori, niin on valtavan iso rooli. Yhteen hiileen puhaltaminen ja omien vahvuuksien näkeminen ja toisten vahvuuksien tukeminen on älyttömän tärkeetä.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:40:56):
Mun mielestä pitäis olla enemmän semi-toimijoita, jotka- Sanoit että kansalaisjärjestöt on tärkeitä, olen samaa mieltä ja olemme kansalaisjärjestön omistama. Musta se on hienoa, että Kirkon Ulkomaanapu on uskaltanu lähtee tämmöseen, ja me ollaan itse asiassa maailmassa aika (tauko) aika poikkeuksellinenkin toimija. On vastaavia tarinoita ja itsekin ollaan seurattu yhtä hollantilaista, vastaavaa toimijaa, mutta Kirkon Ulkomaanapu, joka toimii hauraissa maissa, on omaa luokkaansa. Mennään paikkoihin, niinku Somaliaan. Semmosia toimijoita tarvitaan, sitä, että lähestytään toisiamme, kansalaisjärjestökenttä ja yrityskenttä ja valtio ymmärtää, kuinka me parhaiten pystytään yhdessä ratkomaan näitä asioita. Esimerkiks Kirkon Ulkomaanapu, kun meillä on valtava määrä työntekijöitä ja perusverkostoa kohdemaissa, niin sen päälle on helppo rakentaa toisenlaista osaamista. Finnfund on kuitenkin aika eurooppalainen toimija, niin sieltä pystyy tekemään isompia projekteja, mutta meillä on etuna se, että me ollaan paikan päällä ja voidaan työstää vähän tehokkaammin, vähän edullisemmin pienempiä projekteja. Halusin mainita, kun ilmastonmuutoksen mainitsin, niin kaikki huomaa ilmastonmuutoksen, mutta sitten on kaikkia muita riskejä, että syökö ilmastonmuutos liikaakin resursseja? Ei varmasti, mutta on hyvä muistaa, että on muitakin ongelmia, jotka liittyy siihen. Edelleen, jos ei me ratkasta Afrikan ongelmia niin ne metsät ja keuhkot tuhotaan. Sillä tavalla ilmastonmuutos on ehkä se tärkein tällä hetkellä, jonka kaikki ymmärtää, ja sitä kautta kannattaa ajatella muitakin planetaarisia haasteita.
Kaisa Alavuotunki (00:43:02):
Toi on hyvä kysymys, kun puhutaan oikeudenmukasesta siirtymästä ja muusta, et missä esimerkiks ilmastonmuutoksen torjuntaa pitäisi tehdä, kuinka paljon meiän täytyy rajottaa vaikka Afrikan maiden teollisuuden kasvua ja päästöjä, koska kaikkien pitää olla net zero-polulla ja Pariisin sopimuksen mukaisia tässä seuraavien vuosikymmenien aikana. Tietysti kaikki me rahotuslaitokset ollaan sitouduttu tähän ajatukseen, mut siin nousee se ristiriita, että sieltä hyvin marginaalinen osuus meiän päästöistä tällä hetkellä tulee ja taas valtava tarve kehitykselle, et miten me taataan se, että kehitys on vihreän talouden mukaista mutta oikeudenmukaista siinä mielessä, että ei estetä kehittymistä sen takia, että me täällä ei kyetä päästövähennyksiin, missä meillä kuitenkin teknologia ja muu on olemassa. Sit tosta lokalisuudesta, niin mä luulen et se on just järjestöpuolelta, ja esimerkiks Quan(?)-verkostot on todella asiantuntevat ja laajat, ja se on mun mielest upeeta et te ootte pystyny rakentaa siihen päälle sijoitustoimintaa. Niin kuin sä sanoit, niin se ei oo välttämättä täysin erillistä asiantuntemusta, mitä paikallisissa hankkeissa tarvitaan, ja sen takia esimerkiks meilläkin yrittäjät on paikallisia, vaikka me ollaan eurooppalainen rahoittaja. Kaikki yritysaihiot syntyy paikallisesti, mut aika moni meiän yhtiöistä tekee paikallisten järjestöjen kanssa yhteistyötä just siitä syystä, että järjestöillä on esimerkiks sosiaalista pääomaa ja yhteisön tuntemusta ja kykyä luoda vaikka, jos puhutaan viljelymenetelmistä, tän tyyppisistä asioista, niin kykyä kouluttaa ja olla tukena paikallisyhteisöjen kanssa eri tavalla kuin yksittäisellä yrittäjällä, joka bisnesmalliansa rakentaa. Eli yhteistyö on äärimmäisen tärkeetä kaikissa hankkeissa.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:45:34):
Tässä vaiheessa keskustelua voitas siirtyä katsomaan tulevaisuutta. Mitä ratkasuja meillä on olemassa, miltä tulevaisuus vois näyttää, ja mikä vaikuttavuussijoittamisen rooli siinä tulevaisuudessa vois olla? Puheissa on usein tuotu jo esin se, että yhteistyö on valttia, tarvitaan sijoittajia, tarvitaan yksityistä rahaa, tarvitaan valtiot mukaan, tarvitaan järjestöt mukaan näihin talkoisiin. Jos puhutaan vielä sijoituksista, niin miten konkreettisesti vaikuttavuussijoitukset voisivat vaikuttaa globaalisti? Minkälaisia ongelmia niillä voitais ratkasta?
Kaisa Alavuotunki (00:46:15):
(naurahtaen) Kumpi alottaa?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:46:16):
(nauraa) Alota sinä.
(yhteistä naurua)
Kaisa Alavuotunki (00:46:18):
You name it. Mikä vaan globaali ongelma, niin siihen löytyy jonkinnäkönen tulokulma yksityisen sektorin toiminnasta, ja toisaalta siihen liittyy jokin rahotusmahdollisuus tai -haaste. Miten me nähään se, kun toimitaan kehittyvillä markkinoilla, niin lähtökohtaisesti ylipäänsä rahoituksen tarve on valtava, ei, vaan massiivinen. Mitä nyt on nää kestävän kehityksen laskennalliset rahoitusvajeet, kun ne liikkuu, mikäs se on suomeksi, biljoonissa. (naurahdus) Ylipäätänsä, kun löydetään sellasia yhtiöitä ja yrityksiä, jotka toiminnallaan ratkasee, oli se sitten yksinkertaisesti työllistyminen, työpaikat, se on todella simppeliä ja jopa liiankin simppeli ajatus siitä, että mikä voi yrityksen vaikutus olla, mutta vastuullisten, hyvien työpaikkojen luominen on yksittäisenä asiana aivan valtavana iso kehitysasia. Jos kysytään afrikkalaisilta itseltään, niinku afrobarometreissä kysytään, että mikä teidän mielestä on kestävän kehityksen haasteista isoin, niin työpaikat on numero yksi. Tietysti kaikki muu, kun puhutaan ruuan tuotannosta tai, ilmastonmuutosta ollaan tässä sivuttu moneen kertaa, tasa-arvokysymykset on iso juttu siinä, että mihin voidaan myös yksityisen sektorin toimesta puuttua. Se ei varmasti ole ainut ratkasu, mutta se, että on tasa-arvoisia työpaikkoja, yhdenvertaisia mahdollisuuksia, roolimalleja, jotka johtavat yrityksiä tai ovat päättävissä asemissa. Niin päin voisi sanoa, että (nauraen) kerro mulle ongelma , niin voidaan miettiä, että miten niitä vois lähteä ratkasemaan. Niitähän yrittäjät eri maissa ja kaupungeissa ja kylissä miettivät, koska yrityksen toimintalogiikkahan usein nimenomaan perustuu siihen, että ruvetaan ratkasemaan jotain puuttuvaa. Sitten taas meidän vaikuttavuussijottajien toimintalogiikka liittyy siihen, että me niistä yrityksistä, jotka on syntyny, niin mietitään, et mikä näistä vastaa semmosiin haasteisiin, mitä me koetaan tärkeinä.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:48:53):
Nyt me taas puhutaan paljon kehittyvien maiden jutuista, mutta totta kai vaikuttavussijoittamisella voidaan ratkaista kiertotalouteen liittyviä asioita, ja koulutukseen ja terveyteen ja edistää kaikenlaisia innovaatioita, jotka on maapallolle eduks. Meidän molempien työ keskittyy paljon jo syntyneen kuilun ympärille, ja kuinka saatais jälkeenjääneitä mukaan. Jälkeenjääneisyyttä voi katsoa myös Suomen tasolla, että on kuntia, jotka menettää asukkaita ja yritetään elinvoimittaa näitä alueita ja valtio kerää Helsingiltä paljon rahaa ja siirtää sitä haja-asutuskuntiin. Sillä tavalla saadaan sinne viedä uusia investointeja ja elinkeinoja. Tätä samaa pitäis tehdä koko maailman alueella, että pitäis kerätä rahaa rikkaista maista, jota siirrettäisiin kehitysmaihin, jotta sinne syntyis investointeja. Sitähän tehdään, mutta Suomen sisäinen rahaliikenne on prosentuaalisesti isompaa kuin joku kehitysapu tai mistä me nyt puhutaan. Paljon isompia paukkuja tarvittais. Nyt on pakko sanoa, että Suomessa on paljon omia haasteita, ja mä ymmärrän, että kaikki ei ymmärrä tätä, mutta (huokaus) jos osaisin piirtää niin piistäisin semmosen, onko se nyt pilakuva, jossa on ufo maapallon ulkopuolella, tämmösiä inspektoreita, jotka antaa maapallolle luottoluokitusta, ja kyllä ne todella huono luokituksen antais just sen takia, että eihän tää maapallo tuu 50, 100 vuoden päästä voimaan hyvin. Jos mä juttelen jonkun, on se sitten maailmanpankki tai Euroopan uudelleenrakentamis, kehityspankki tai joku muu, niil on oma luottoluokitus, AAA. Voimme kyllä tehdä jotain Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, kunhan meidän luottoluokitus ei vaarannu, mutta pitää mennä tarpeeks kauas. Suomessa voi kattoo haja-asutusalueita, sitä voidaan auttaa, mutta jonkun pitää kattoa tätä kuilua. Ehkä meillä on sit jonain päivänä sijottajia ulkoavaruudesta.
(yhteistä naurua)
Ulriikka Myöhänen (00:51:34):
(nauraen) Niitä odotellessa.
(yhteistä naurua)
Ulriikka Myöhänen (00:51:37):
Yksityisen henkilön perus tavan tallaajan on vaikea aloittaa vaikuttavuussijoittaminen ihan tyhjistä, ja perinteiset sijoittajat hakee enemmän tuottoa. Entäpä ne, joilla on ihan hirveästi rahaa? Oisko heistä ratkaisuksi näihin maailman ongelmiin vaikuttavuussijoittamisen myötä?
Kaisa Alavuotunki (00:51:58):
Ei varmaan yksinään ratkaisuks, mutta totta kai näyttämällä hyvää esimerkkiä. Näitä yksilöitä tietysti jo on, jotka osan tai ison osan omaisuudestaan jonkinnäköseen tavoitteelliseen sijoitustoimintaan pistää. Toki uskon, että se tulee jopa kasvamaan vielä huomattavasti just siitä syystä, että kuitenkin vaikuttavuus ja sijoittaminen, eli tuottovaatimuksen, kun ne ei oo toisiaan poissulkevia, niin varmasti hyvän tekeminen rahoituksen kautta tai sijoittamisen kautta muuttuu houkuttelevammaks koko ajan, koska se on megatrendi, joka nousee. Me keski-ikäistyvät olemme tässä nähneet sen nousun, mutta se selkeesti näkyy mielipidemittauksissa ja tutkimuksissa, kun tehään, niin milleniumit tulee ja ovat tulleet ja varmasti vaikuttaa koko kenttään hyvin vahvasti. Eli ajatus siitä, että rahalla voi tehdä positiivisia vaikutuksia varmasti tulee lähtökohtaiseks ajatukseks sijoitusmaailmaankin, vaikka perinteinen tuottolähestymistapa todennäkösesti pysyy siellä mukana vielä. Kyl mä nään, että tä trendi ei ole missään nimessä vielä päässyt alkuun.
Ulriikka Myöhänen (00:53:40):
Taannoin meillä oli esimerkkinä Elon Muskin keissi, jossa Maailman ruokaohjelma arvioi, että muutama prosentti hänen omaisuudestaan auttaisi poistamaan nälänhädän ja herra Muskhan lupasi, että hän voi tämän tehdä, jos hän saa siihen pitävät perusteet, että näin todella sitten käy. Ei oo tainnu vielä kuulua.
Kaisa Alavuotunki (00:54:01):
Se ei tainnu olla vaikuttavuussijottamista, et se oli enemmän Maailman ruokaohjelman ohjelmien rahottamista, mutta… (yhteinen naurahdus) Mutta eihän nä sulje pois toisiaan, että voi saman aikaisesti kehitysaputyyppistä rahotusta tai tämmöst hyväntekeväisyyttä, ja sijoittaa myöskin. Jokaisella on mahdollisuus valita näitäkin ratkasuja.
Ulriikka Myöhänen (00:54:26):
Jos puhutaan ihan vaikuttavuussijoittamisesta, niin miljonääreillä ois varmaan kykyä ottaa alkuvaiheen riskiä, vai mitä tuumaat?
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:54:34):
Kyllä, ja Elon Muskinkin tapauksessa mekin oltiin, meinattiin ottaa Maailman ruokajärjestöön yhteyttä, että meillä on ajatuksia. Mun mielestä se liittyy vaikuttamissijoittamiseen, koska ei mitään muuta tapaa oo ratkasta, tai ehkä yksittäistä ratkasua, mutta mun mielestä vaikuttamissijoittaminen tarvitaan työkalu- siihen ratkasupankkiin.
Kaisa Alavuotunki (00:54:54):
(pieni päällekkäin puhuminen) Toki, toki.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:54:55):
Se, mitä World Food Program vastas, niin ne oli jokseenkin ala-arvosia.
Kaisa Alavuotunki (00:54:59):
Se oli jokseenkin mun pointti, et se ei ehkä ollu (naurahdus) ei ollu- olisi vaatinut tasokkaamman vastauksen tähän–
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:55:09):
Totta.
Kaisa Alavuotunki (00:55:10):
Sikäli hauskaan heittoon kylläkin.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:55:13):
Mua pelottaa se ahneus, mikä rahaan liittyy, et aina yritetään tehdä enemmän rahaa. Mä oletan, että superrikkaat jossain vaiheessa huomaa, että ei niitä enää arvosteta, jos ne ei tee vastuullisia asioita rahoillaan. Raha tuo valtaa, mutta se tuo myös vastuuta. Jos nyt katsotaan taaksepäin, niin valitettavasti ne, jotka on pörssissä rahaa, tuottoo tehny, niin on ne vastuussa paljosta hyvästä, mutta myös vastuussa esimerkiksi kuilun syntymisestä omalla tavallaan. Mä haluaisin sanoa, että monet vanhemmat haluaa antaa mahdollisimman suuren perinnön lapsille, mutta toivoisin, että lapset ei välttämättä tulevaisuudessa haluais sitä. Tai mun mielestä lapset on vastuuttomia, jos ne haluaa, että niiden vanhemmat maksimoi tulevaa perintöä. Mä oon sanonu omille vanhemmilleni, että älkää yrittäkö maksimoida perintöä, vaan tehkää vastuullisia asioita kulutuksessa ja sijoittamisessa. Itse ajattelen myös, että kun mun lapset tulee teini-ikään, niin mul on paljon helpompaa, jos mä teen jotain merkityksellistä rahoillani tai ammatillisesti, enkä ajattele parasta mahollista tuottoa.
Ulriikka Myöhänen (00:56:41):
Niin, nykypäivän nuoria vastuulliset valinnat ja vaikuttamismahdollisuudet omalla rahalla kiinnostavat erityisen paljon. Ihan viimesenä kysymyksenä tähän keskusteluun ja lyhyillä vastauksilla. Mihin suuntaan tämä nuori sukupolvi voi tulevaisuudessa viedä meiän sijoitusmaailmaa, Kaisa?
Kaisa Alavuotunki (00:57:00):
Nuori sukupolvi varmasti vie meidän sijoitusmaailmaa juuri vaikuttavampaan suuntaan, et merkit on näkyvissä ja oikeen hyvällä tavalla siinä mielessä, että halutaan vaikutuksia, mutta mahdollisesti niitä tuottoja, ja ehkä etsitään sitä, mistä voi kumpaakin saada.
Jukka-Pekka Kärkkäinen (00:57:21):
Mä uskon siihen kanssa, mutta sitä regulaatioo pitää muuttaa, niin vaikuttamissijoitusmahdollisuuksia pystytään tarjoomaan jo varhasessa vaiheessa ennen kun ne on super rikkaita.
(musiikki alkaa)
Ulriikka Myöhänen (00:57:34):
Kyllä. Hyvä. Tähän viestiin on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Tässä oli tämän kertainen Tekoja-podcast, lämmin kiitos tästä kiinnostavasta keskustelusta Kaisa Alavuotunki ja Jukka-Pekka Kärkkäinen. Ensi kerralla olemme uusien aiheiden äärellä, moimoi.
(musiikkia)
Miehen ääni (00:57:53):
Mut se asia, mitä meidän pitäis ymmärtää on se, että millä tavalla me toimitaan ihmisten kanssa. Toimitaanko niin, että me puhumme heistä ja annamme heille avustusta, vai puhummeko heidän kanssa ja jaamme sitä vastuuta?
Ulriikka Myöhänen (00:58:13):
Ensi jaksossa keskustelemme kansainvälisen avustustyön hiteistä ja hudeista. Tervetuloa mukaan.
Kambodžassa Unelmien koulussa kuunnellaan toista ja tehdään yhteistyötä kaikkien kanssa
Unelmien koulu -projekti on tuonut Osrolao Lechin peruskouluun yhteistyötä ja ymmärrystä kaikkien välille, kertoo rehtori Kong Sophal.
Kambodžalaisen peruskoulun rehtori Kong Sophal kertoo oppineensa uusien opetusmetodien lisäksi vuorovaikutustaitoja ja nöyryyttä.
OSROLAO LECHIN peruskoulu Battambangin provinssissa Pohjois-Kambodžassa kuuluu harvojen ja valittujen joukkoon. Se on yksi neljästä koulusta, jotka vuosina 2018–2021 osallistuivat Kirkon Ulkomaanavun Opettajat ilman rajoja -järjestön ja paikallisen kumppanin Puthi Komarin yhteiseen Dream School eli unelmien koulu -hankkeeseen.
Rehtori Kong Sophal katselee tyytyväisenä Osrolao Lechin koulun pihaa ja ylistää muutoksessa auttaneita järjestöjä. Koulusta on tullut viihtyisämpi ja turvallisempi paikka lapsille ja aikuisille.
”Olemme työskennelleet läheisesti, kuin ystävät tai sisarukset. He todella haluavat meidän onnistuvan ja ymmärtävän”, rehtori sanoo.
Unelmien koulu on yhteistyötä myös henkilökunnan, oppilaiden ja paikallisten yhteisöjen kanssa. Kaikkia on kuunneltu, kun pihaa, tiloja ja opetukseen liittyviä uudistuksia suunniteltiin, ja jokaisella on rehtoria myöten vastuu yhteisestä ympäristöstä.
Unelmien koulu paransi yhteistyötä koulujen ja kotien välillä
Koronaviruspandemian vuoksi koulut ovat tosin olleet Kambodžassa suuren osan vuodesta etäopetuksessa.
”Koronavirus on vaikuttanut opetuksen järjestämiseen paljon, koska se on estänyt meitä kaikkia tulemasta kouluun. On ollut vaikeaa”, Kong sanoo.
Unelmien koulu -hankkeessa on onnistuttu parantamaan koulujen ja perheiden välistä vuorovaikutusta ja löydetty uusia tapoja tukea oppimista. Sellaisia ovat esimerkiksi kotikäyntejä tuktuk-mopotakseilla tehneet opettajat ja erityiset lukutaidon kehittymistä tukevat kerhot. Kong kertoo koulunsa henkilökunnan opetelleen vuoden aikana tukemaan myös toistensa työtä etänä.
Kaikkiaan 24 opettajaa sai vuonna 2021 koulutusta uusista opetusmetodeista Osrolao Lechin ja Kampong Pilin peruskouluissa. Myös rehtori Kong kertoo oppineensa paljon.
”Olen tullut rohkeammaksi. Tunnen itseni varmemmaksi puhuessani muiden kanssa koulun asioista ja edistyksestä”, hän sanoo.
”Pystyn mukautumaan ympäristööni paremmin ja yhteistyö opetushenkilökunnan ja muun henkilöstön kanssa on sujuvaa.”
Rehtori kertoo oppineensa kuuntelemaan paremmin muita.
”Olen nykyisin kärsivällisempi. Ymmärrän, miten tärkeää on jakaa asioita samassa yhteisössä sekä oppilaiden ja opetushenkilökunnan kanssa. Olen oppinut nöyryyttä, pehmeyttä ja vuorovaikutusta.”
Kong uskoo unelmien koulun tuottavan tulevaisuudessa menestyviä nuoria.
”Toivon valtavasti, että kaikki tästä koulusta valmistuvat oppilaat saavat parhaat mahdolliset eväät tehdä asioita kunnianhimoisesti, moraalisesti ja tietoon perustuen.”
Ukrainan sota on tuonut Eurooppaan uuden pakolaiskriisin, mutta jo olemassa olleet kriisit eivät ole kadonneet minnekään. Listasimme 10+1 asiaa, jotka maailman pakolaistilanteesta on hyvä muistaa.
1. Pakolaisia on valtavasti
Pakon edessä kotinsa jättäneitä on enemmän kuin koskaan ennen: YK:n mukaan jo yli 100 miljoonaa on joutunut lähtemään kodistaan. Käytännössä yksi prosentti maailman väestöstä elää vastoin tahtoaan muualla kuin kotonaan. Kotimaansa ulkopuolelle paenneiden pakolaisten osuus kokonaisluvusta on 26,4 miljoonaa. Koska luvut ovat vuodelta 2020, mukana ei ole Ukrainan sotaa paenneita. Ukrainasta lähteneitä pakolaisia oli huhtikuun puolivälissä jo yli 4,5 miljoonaa, ja maan sisäisten pakolaisten määrä on vielä suurempi.
2. Pakoon lähdetään eri puolilta maailmaa
Vuoden 2020 lopussa noin kaksi kolmasosaa maailman pakolaisista tuli Afganistanista, Kongon demokraattisesta tasavallasta, Myanmarista, Etelä-Sudanista ja Syyriasta. Eurooppa on viime vuosina ollut lähinnä pakolaisten vastaanottaja, mutta Ukrainan sodan aiheuttama pakolaiskriisi on maailmanhistoriankin mittakaavassa valtavan suuri ja nopea.
3. Pakolaiseksi lähdetään monista syistä
Näkyvin syy kodin jättämiseen on sota tai muu aseellinen konflikti. Lisäksi esimerkiksi paheneva ilmastokriisi ja luonnonkatastrofit voivat tehdä alueista ainakin väliaikaisesti elinkelvottomia, mikä näkyy itäistä Afrikkaa korventavassa kuivuudessa. Pakoon voi ajaa myös politiikka. Miljoonat ihmiset ovat lähteneet esimerkiksi Venezuelasta talouskriisin ja ihmisoikeusloukkausten vuoksi. Aina kriisi ei välttämättä kohdistu koko kansaan, vaan vainon kohteeksi voi joutua tietty ihmisryhmä, kuten seksuaalivähemmistöt.
4. Kehittyvät maat vastaanottavat eniten pakolaisia
Monet eniten pakolaisia vastaanottavista maista ovat kehittyviä ja esimerkiksi demokratiakehitykseltään hauraita maita. Afrikassa Uganda sijaitsee konfliktien ja luonnonkatastrofien keskellä, ja sinne saapuu pakolaisia muun muassa Kongon demokraattisesta tasavallasta, Etelä-Sudanista, Burundista ja Etiopiasta. Kriisiytynyt Libanon taas isännöi merkittävää osaa Syyrian pakolaisista. Pakolaisia vastaanottavat maat tarvitsevat huomattavaa tukea kansainväliseltä yhteisöltä, jotta ne voivat tarjota riittävän avun sekä omille kansalaisilleen että pakolaisille.
5. Kaikki pakolaiset eivät asu telttaleireissä
Pakolaisista näkemämme kuvasto on usein peräisin pakolaisleireiltä. Se voi antaa tilanteesta yksipuolisen ja vääristyneen kuvan, sillä suurin osa pakolaisista asuu kaupungeissa. Lisäksi monissa paikoissa on pakolaisten asutusalueita, jotka ovat muodostuneet pysyviksi taajamiksi. Ugandassa pakolaiset saavat pienen tontin ja oikeuden tehdä työtä, käydä koulussa ja käyttää sosiaali- ja terveyspalveluita.
6. Naiset, lapset ja haavoittuvat ryhmät ovat erityisessä vaarassa
Kriiseissä erityisesti naiset ja lapset ovat vaarassa tulla hyväksikäytetyiksi. Haavoittuvassa asemassa ovat myös iäkkäät ja vammaiset ihmiset, jotka ovat riippuvaisia muiden avusta. Heitä pitää suojella, etteivät he päädy esimerkiksi ihmiskaupan uhreiksi.
7. Pakolaislapsista ja -nuorista voi tulla menetetty sukupolvi
Kaikista kotinsa pakon edessä jättäneistä ihmisistä yli 40 prosenttia on lapsia. Jos heidän koulunkäyntinsä keskeytyy pakolaisuuden vuoksi, voi syntyä vuosikausien oppimisvaje. Se puolestaan haittaa myöhemmin ammattiin kouluttautumista ja elannon hankkimista. Myös usko tulevaisuuteen on tärkeää. Ilman sitä lapset ja nuoret ovat alttiita terroristijärjestöjen rekrytoinnille ja radikalisoitumiselle.
8. Paossa voi olla myös kotimaassaan
Kotinsa jättäneistä yli puolet, 48 miljoonaa ihmistä, on pakolaisia omassa maassaan. He ovat jääneet kotimaahansa mutta eivät voi elää kotiseudullaan. Konflikti tai luonnonmullistus on saattanut estää turvallisen elämän kotiseudulla, mutta muualla kotimaassa voi olla suhteellisen turvallista asua. Moni pakolainen haluaa pysyä lähellä kotiaan, ja siksi monet kotimaansa jättävät jäävät naapurimaihin. Haaveena voi olla mahdollisimman pikainen paluu kotiin.
9. Osa kriiseistä kestää vuosikymmeniä
Konfliktit pitkittyvät, luonnonmullistusten jälkeinen jälleenrakennus voi kestää ja poliittinen vaino voi jatkua hallitusten vaihduttua. Esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestön palestiinalaisille pakolaisille (UNRWA) oli tarkoitus olla vain väliaikainen apuväline, mutta järjestö on ollut olemassa jo yli 70 vuotta.
10. Auttajatkin kärsivät resurssien puutteesta
Solidaarisuus Ukrainan pakolaisia kohtaan on ollut poikkeuksellista, ja järjestöt ovat saaneet mittavia lahjoituksia niin yrityksiltä kuin yksityishenkilöiltä ukrainalaisten auttamiseksi. Järjestöjä huolettaa kuitenkin, että muihin tärkeisiin kehitysyhteistyökohteisiin jo aiemmin luvattuja rahoja siirretään nyt esimerkiksi puolustusbudjettiin tai Ukrainaan. Avun puute muualla syventää kriisejä entisestään ja lisää epävakautta globaalisti. Myös investoinnit ilmastokriisin ehkäisyyn ovat tärkeitä, sillä alueiden elinkelpoisuutta suojelemalla voidaan vähentää ja välttää pakolaisuutta.
+ 1. Pakolaiset ovat Kirkon Ulkomaanavun työn ytimessä
Kirkon Ulkomaanavun tärkeimpiä teemoja on koulutus, jonka tarjoaminen pakolaisille on huomattava osa järjestön työtä. Kuan näkemys on, että lasten ja nuorten koulutuksen täytyy jatkua kriisitilanteissakin. Sen vuoksi Kua tukee koulutusta myös vakiintuneissa pakolaisyhteisöissä: ammatillisen koulutuksen tarjoamisen tavoitteena on työllistyminen tai yrityksen perustaminen. Koulutuksen lisäksi Kuan työn painopisteet ovat toimeentulossa ja rauhantyössä.
Lähteet: Kirkon Ulkomaanavun Ugandan maajohtaja Wycliffe Nsheka, Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamistyön päällikkö Tapio Laakso, YK:n Global Humanitarian Overview
He pakenivat henkensä edestä – Kirkon Ulkomaanapu seurasi Ukrainan sodan ensimmäisinä viikkoina, miten tavallisista ihmisistä tuli pakolaisia
Keväällä 2022 tuhannet, sitten sadat tuhannet ja lopulta miljoonat ukrainalaiset ylittävät rajan naapurimaihin hakeakseen turvaa. Vielä useampi elää maan sisäisenä pakolaisena. Dokumentoimme pakolaiskriisiä paikan päällä kolmen viikon ajan.
MAALISKUUN TOINEN päivä vuonna 2022. Itä-Unkarissa sijaitsevan Barabásin pikkukylän raitti on rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan. Raja on vain muutaman minuutin ajomatkan päässä, ja sen toisella puolella Ukrainassa on käynnissä Venäjän aloittama julma sota.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi. Kotinsa jättäneet ukrainalaiset tulevat rajan yli suojaan, josta he jatkavat kohti Unkarin pääkaupunkia Budapestia.
Sodasta seurannut pakolaiskriisi näyttää jotenkin erilaiselta kuin se, mitä olemme tottuneet näkemään uutisissa. Kadun varsilla ei ole perinteisestä pakolaiskuvastosta tuttuja telttaleirejä. Osa ihmisistä ajaa nykyaikaisilla autoillaan turvaan. Lähes kaikilla on älypuhelin ja ehjät vaatteet yllään. Silti nämä ihmiset pakenevat henkensä edestä.
Kylätalon sisällä lämmittelee väsyneitä perheitä, joille paikalliset vapaaehtoiset tarjoilevat ruokaa ja juomaa. Matka on ollut pitkä, mutta lapsilla riittää vielä virtaa. Pöydissä väritetään, ja jostain kuuluu kikatusta.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi, jonne kodeistaan pakenemaan joutuneet ukrainalaiset majoittuivat maaliskuun alussa.
Ukrainan ja Unkarin rajan lähellä sijaitsevan Barabásin 700 asukkaan pikkukylän raitti oli maaliskuussa rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan.
Chopin rautatieasemalla pohditaan tulevaisuutta
Ulkona seisoskelee Kristina, jonka silmät vaikuttavat itkusta aroilta. Nuori nainen on paennut Venäjän sotatoimia jo kahdesti. Vuonna 2014 hän lähti kodistaan Luhanskista Itä-Ukrainasta ja arveli, että pääsisi palaamaan kotiin kolmessa päivässä.
Päivät venyivät kahdeksaksi vuodeksi, ja Kristina asettui Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Helmikuussa 2022 hän joutui lähtemään jälleen pakomatkalle, eikä evakkojunaan pääseminen ollut yksinkertaista.
Kristina on elänyt Ukrainassa pakolaisena jo vuoden 2014 Itä-Ukrainan sodasta alkaen.
“Ihmiset alkoivat hätääntyä ja juosta ja töniä toisiaan. Siellä oli miehiä, joille yritimme kertoa, että lasten on päästävä turvaan ensin, sitten naisten ja viimeiseksi miesten. Jokainen yritti pelastaa itsensä”, äitinsä ja kissansa kanssa paennut Kristina kuvailee.
Chopin rautatieasemalla Ukrainan puolella rajaa puolityhjässä odotus-hallissa istuu vanhempi rouva, joka esittelee itsensä Nadiya Petrovna Chiripovskayaksi. Hän kertoo lähteneensä matkaan pahoin pommitetusta Harkovasta.
Rouva Nadiya kuvailee ensimmäisiä iskuja kovaäänisiksi ja pelottaviksi. Kalenteri näyttää maaliskuun viidettä, mutta rouvan on vaikeaa muistaa, milloin matkanteko alkoi: “Lapseni vain ottivat minut mukaansa.”
Rouva Nadiya pakeni sodan alkupäivinä Ukrainan itäosassa sijaitsevan Harkovan pommituksia eikä hän oikeastaan muista mitään noista päivistä.
Moni lähtee rajanylityspaikalta sydän särkyneenä. Miehet pyyhkivät silmiään ja halailevat alakuloisia naisia ja lapsia, jotka jatkavat rajan yli Unkariin ja sieltä edelleen turvaan. Taisteluikäiset miehet kääntävät autonsa ympäri ja palaavat Karpaattien vuoriston yli takaisin kohti kotejaan tai asemapaikkojaan. Kukaan ei tiedä, milloin rakkaita voi nähdä uudelleen tai olivatko nämä jäähyväiset.
Utuisen maiseman keskellä kimaltelee kirkon torni Berehoven kaupungin laitamilla.
Rajakaupungin koulu muuttui pakolaissuojaksi
Vaikka miljoonat ukrainalaiset ovat jättäneet kotimaansa, vielä useampi elää pakolaisena maan rajojen sisällä. Berehoven rajakaupungissa koulurakennus majoittaa miltei 80 Ukrainan sisäistä pakolaista. Pieneen huoneeseen on aseteltu lomittain viisi kerrossänkyä. Niillä istuskelee perhe, johon kuuluu isä Kirill, äiti Ljubov, sisarukset Alica ja Masha sekä sukulaistyttö Daria.
Harkovalaisessa teatterissa työskennellyt perhe pakeni bussilla länteen, kun ensimmäiset pommitukset ja tulitus alkoivat. Moni läheinen jäi itään.
“He piileskelevät kellareissa, asuvat metroasemilla useiden päivien ajan ja yrittävät käsittämättömin keinoin etsiä ruokaa”, kuvailee isä Kirill.
Harkovalaiset Ljubov (vasemmalla takana), Daria, Alica (edessä) ja Masha kertovat, että on vaikeaa olla itse turvassa, kun tietää, että kotikaupunkia kaukana idässä pommitetaan ja ystävät ja läheiset ovat vaarassa.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Perheen olo on ristiriitainen. He ovat turvassa, voivat liikkua vapaasti kaupungilla, eivätkä ilmahälytykset herättele heitä öisin. Toisaalta:
“Jätin Harkovaan ystäväni, jotka eivät voi tai halua lähteä pakoon erilaisista syistä. Tunnen oloni huonoksi, koska en voi auttaa heitä mitenkään”, kuvailee Daria.
Perhe kaipaa jo tekemistä. Kirill on menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. Naiset aikovat punoa suojaverkkoja Ukrainan armeijalle.
Toisen huoneessa asuvan perheen pieni kissa kipittelee sängyltä toiselle. Päänsä huiviin kietonut Larissa kertoo, että matka Harkovasta Berehoveen kesti neljä päivää.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Larissa sairastaa syöpää. Hän sai Harkovassa hoitoa, mutta sairaala on tuhoutunut pommituksissa. Larissa pohtii, voisiko hän päästä unkarilaiseen sairaalaan, mutta epäröi. Perheenjäsenet joutuisivat erilleen toisistaan, sillä miehen on jäätävä Ukrainaan.
Kellari toimii pommisuojana, johon naapurustosta on saapunut myös äiti kahden lapsen kanssa. Lapset piirtävät pommisuojassa viettämiensä tuntien aikana kellarin portaisiin liiduilla sydämiä.
Herätys ilmahälytykseen ajaa kellarin suojiin
Maaliskuun 11. päivän aamuna ilmahälytys repii lapset ja aikuiset sängyistään Lvivin kaupungissa, noin 60 kilometrin päässä Puolan rajasta. Kello näyttää 5.25, kun puhelimeen asennettu sovellus aloittaa ujelluksen. Toppahousut jalkaan, takki päälle, portaikossa kaksi kerrosta alemmas ja kellarin ovelle.
Pommisuojaan tulee kaksi perhettä lapsineen. Joku lapsista yskii ja köhii. Toinen löytää liidut ja käy raapustamassa pommisuojan perustuksiin sydämen. Puisissa rappusissa on pelattu aiemmin ristinollaa.
Tyttö jatkaa sitkeästi työtään, ja lopulta pommisuojan jokaista rappusta koristaa liila sydän. 7.34 sovellus kertoo, että vaara on ohi.
Myöhemmin samana päivänä tapaamme Lvivin rautatieaseman hulinassa Annan, joka värjöttelee asematunnelissa yhdessä äitinsä Natalian ja kissansa Gorgikin kanssa. Oranssiturkkinen olento nojautuu tiukasti Annan rintaa vasten ja tärisee.
Anna ja Gorgik-kissa pakenivat sotaa yhdessä. Tarkoitus on pyrkiä pois Ukrainasta, mutta palata niin pian kuin sota on ohi, Anna kertoo.
Seurue aikoo ylittää rajan länteen. “Ehkä Slovakiaan, ehkä Saksaan. Riippuu siitä, miten täynnä junat ovat”, Anna sanoo. Äiti ja tytär toivovat löytävänsä mahdollisimman pian töitä – ja, kun sota loppuu, he palaavat Ukrainaan, Anna alleviivaa.
Rautatieasemalla harvalla on tarkkoja suunnitelmia seuraavien kuukausien ajalle. Moni vain pyrkii rajan yli.
Mutta on lähtijöitä toiseenkin suuntaan. Laiturilla marssii sotilasasuisia nuoria miehiä. Kikkaratukkainen nuori nainen pyyhältää portaat ylös ja kysyy, viekö juna länteen vai itään. Hänen määränpäänsä on itä. Nainen kertoo lapsensa ja äitinsä olevan yhä Harkovassa. “Mitä muutakaan voin tehdä?”, nainen ihmettelee ja lähtee selvittelemään kyytiä kohti pommitettua kotiaan.
Lapset elävät päivän kerrallaan
Lvivin laitakaupungilla 6-vuotias Kyryl-poika nojailee oven karmeihin ja virnistää. Poika on täynnä energiaa, hyppii ja pomppii huoneessa, jonka lattialla on patjoja. Kiovasta paennut viikari on viettänyt kirkon tiloihin järjestetyssä pakolaissuojassa jo neljä päivää.
Kyryll, 6, on paennut perheensä kanssa Kiovasta Lvivin kaupungissa sijaitsevaan kirkkoon. Lasten maailmassa on onnellista se, etteivät he täysin välttämättä ymmärrä, kuinka vakavassa tilanteessa kotimaa on. Leikki jatkuu.
Vieressä sisko kertoo, ettei Kyryl taida edes tajuta olevansa pakomatkalla. Moni vanhempi kertoo samaa tarinaa: lapset suhtautuvat tilanteeseen kuin eriskummalliseen lomamatkaan. Leikit jatkuvat heti tilaisuuden tullen.
Igor, Natalia ja Nastia-vauva tunsivat olonsa turvalliseksi Lvivin kaupungissa.
Viereisessä huoneessa majoittuvat Natalia Karpienko ja 9-vuotias Igor-poika. Sängyllä pötköttää pakolaissuojan nuorin asukas Nastia. Kaksi kuukautta vanha tyttö tuoksuu imelältä äidinmaidolta ja ynähtelee tyytyväisenä. Pienet jalat potkivat puvun sisällä, päätä lämmittää valkoinen myssy. Äiti Natalia kertoo heidän saapuneen Kiovan alueelta, läheltä Boryspilia.
“Kun pommitukset tulivat yöllä, en tiennyt minne menisin. Pelkäsin, että talomme tuhoutuu. Tässä suojassa oloni on turvallinen.”
Ensimmäinen kuukausi sodan alkamisesta täyttyy
Maaliskuun puolivälin jälkeen sotaa paetaan jo neljättä viikkoa. Silmiin pistävää on, että Unkarin ja Ukrainan välistä rajanylityspistettä valvovat nyt sotilaspukuiset naiset. Kenties kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat jo rintamalla?
Berehoven rajakaupunki on yhä täynnä Ukrainan sisäisiä pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu ja sisarjärjestö Hungarian Interchurch Aid tukevat pakolaissuojia ruoka- ja tarvikelähetyksin. Suurimman ponnistuksen tekevät kuitenkin paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat jo viikkojen ajan painaneet ympäripyöreää päivää pakolaisten auttamiseksi.
Kouluun perustetun pakolaissuojan keittiötä johtaa Ivonna Kobypyavska. Hän on työskennellyt samassa keittiössä jo 27 vuotta, mutta nyt ruokittavana on koululaisten sijaan pakolaisia. Ivonnan poika lähti sotimaan Kiovaan, joten äiti halusi tehdä jotain hyödyllistä. Siksi hän jatkoi palkatta keittiönsä pyörittämistä.
Sota on tuonut koulun keittäjille uusia suita ruokittaviksi. Koulut ovat osittain kiinni ja toimivat pakolaiskeskuksina.
Nyt Ivonna ja hänen tiiminsä valmistavat päivässä 400 ateriaa pakolaisten vatsojen täyttämiseksi. Vielä kuukausi sitten ruokittavana oli 40 oppilasta. Ivonna aloittaa keittiössä kuudelta aamulla ja lähtee kotiin illalla yhdeltätoista.
“Mutta ei se ole iso juttu”, Ivonna kuittaa ja hymyilee hieman häkeltyneenä. Rutiinia, rutiinia, kääntäjä kääntää Ivonnan sanomisia.
Koulurakennuksen yläkerrassa asuu edelleen jo viikkoja sitten tapaamamme harkovalainen teatteriperhe. Äiti Ljubovia huolestuttaa, sillä perhe ei ole saanut muutamaan päivään yhteyttä Mariupolissa oleviin tuttaviinsa. Samassa huoneessa asunut syöpää sairastava Larissa on päässyt hoitoon läheiseen kaupunkiin. Larissan mies ja tytär ovat jääneet suojaan, kuten myös Bella-kissa. Se kipittää ketterästi sängyn laitoja pitkin ja härkkii tassullaan leikkisästi vieraiden suuntaan.
Ljubov kertoo, ettei hänen aviomiehensä Kirill ole vielä saanut työtä. Tulevaisuus näyttää yhä sumealta, mutta kolme viikkoa pakolaissuojassa on saanut perheen pohtimaan seuraavia askelia. Ljubov pallottelee ideoita: ehkä Puolaan, jos löytyisi hyvä taideprojekti. Hyvästelemme perheen ja toivotamme heille onnea.
Huhtikuun puolivälissä puhelin ilmoittaa uudesta viestistä. Teatteriperheen Daria kertoo lähteneensä Italiaan koettamaan siipiään. Perheen muut tytöt ovat Georgiassa. Isä Kirill jäi Berehoveen.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
10-vuotias Mariia pakeni perheensä kanssa Harkovasta Länsi-Ukrainan Berehoveen. Perhe asettui pakolaissuojaan, jossa aika kävi pian pitkäksi. Mariia ikävöi koulua.
Ukrainan sota alkoi helmikuun 24. päivänä. Yli 10 miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan sotaa pois kotoa, heistä noin puolet on matkustanut Ukrainasta muualle Eurooppaan etsimään turvaa.
Ukrainalaisopettaja Erika Pavliuk kaipaa jo liitutaululle, mutta ensin on autettava kouluun majoittuneita pakolaisperheitä – ”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa”
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, englannin opettaja Erika Pavliuk lähetti oppilaat kotiin ja aloitti vapaaehtoistyön kouluun perustetussa pakolaissuojassa. Läntisessä Ukrainassa sijaitsevassa Berehovessa pakolaiset saavat pedin, lämpöä ja ruokaa.
”KUULIN UUTISET aviomieheltäni, joka selasi internettiä. Hän sanoi sanat, jotka tulevat aina soimaan korvissani. Meidän maahamme on hyökätty.”
Englannin opettaja Erika Pavliuk istuu tyhjässä luokkahuoneessaan Länsi-Ukrainan Berehovessa lähellä Unkarin rajaa ja kertaa varhaisen torstaiaamun tapahtumia. Oli 24. helmikuuta 2022, ja Venäjä oli aloittanut julman hyökkäyssodan Ukrainaan.
Pavliuk kertoo torjuneensa uutisen ensin epäuskoisena. Perhe jatkoi aamurutiinejaan epätietoisuudessa. 5-vuotias tytär meni päivähoitoon, ja Pavliuk suuntasi epätietoisena työpaikalleen paikalliseen kouluun.
Päivän ensimmäisellä oppitunnilla opettaja seisoi 12-vuotiaiden oppilaidensa edessä luokassa. Tunnelma oli ankea.
”Muistan yhden pojan, joka istui luokassa todella kalpeana. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Käskin oppilaita panemaan kirjat syrjään ja päätin, että nyt vain jutellaan siitä, mikä lapsia eniten huolestuttaa. Käytännössä oppilaani pelkäsivät, että kohta heidät tapetaan”, Pavliuk muistelee.
Torstain ensimmäisen oppitunnin jälkeen koulu sai ohjeet viranomaisilta. Opetus piti keskeyttää ja kaikki oppilaat lähettää koteihinsa.
”Myös tyttäreni päiväkodista soitettiin, että lapsi pitää tulla hakemaan välittömästi. Kun menin paikalle, lapset oli jo evakuoitu ulos rakennuksesta. He odottivat rakennuksen ulkopuolella vanhempiaan, eikä kukaan siinä hetkessä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Englannin opettajana Länsi-Ukrainan Berehovessa työskentelevä Erika Pavliuk on auttanut koululleen muualta Ukrainasta sotaa pakoon saapuvia ihmisiä sodan alusta saakkaa.
Muutamaa kuukautta myöhemmin tiedämme jo vähän enemmän siitä, mitä seuraavina viikkoina tapahtuisi. Maaliskuussa Venäjä suuntaisi ohjusiskujaan myös Länsi-Ukrainan strategisesti tärkeisiin kohteisiin, mutta tuhoisimmat taistelut käytäisiin muualla Ukrainassa.
Huhtikuun alkupuolella jo neljä miljoonaa ukrainalaispakolaista olisi ylittänyt rajan naapurimaihin. Lisäksi läntinen Ukraina ottaisi vastaan valtavat määrät maan sisäisiä pakolaisia.
Opettajasta vapaaehtoiseksi
Sodan edetessä tilanne alkoi hiljalleen hahmottua myös Pavliukille, hänen kollegoilleen ja muille Berehoven pikkukaupungin asukkaille. Jo helmikuun lopulla koululle alkoi saapua pakolaisia muualta Ukrainasta.
Vain päivissä koko Berehoven kaupunki kunnostautui auttamaan sotaa paenneita. Koulun opettajat, keittäjät ja muu henkilökunta ryhtyivät vapaaehtoistöihin. Pavliuk ja hänen kollegansa kävivät läpi lahjoituksia, järjestelivät suojaan saapuvien pakolaisten asioita ja auttoivat kaikessa eteen tulleessa.
Päivät olivat kaikille pitkiä, eikä vapaapäiville ollut aikaa. Pavliukin mukaan aika kului nopeasti.
”Energiaa vain tuli jostakin. Ihmiset tarvitsevat apua. En tuntenut oloani väsyneeksi päivän aikana. Kun menin kotiin, sammuin välittömästi, kun pääni osui tyynyyn.”
Koulusta tuli pian tärkeä keskus, sillä sen isossa keittiössä pystytään valmistamaan aterioita isoille ihmisjoukoille. Normaaliaikoina koulua käy 300 oppilasta.
”Ensimmäisten päivien aikana osa pakolaisista viipyi suojassa muutaman tunnin, kävi suihkussa, söi jotain. Sen jälkeen he jatkoivat rajalle. Me emme tienneet, mihin suuntaan tilanne kehittyisi”, Pavliuk muistelee.
Koulu pystyy majoittamaan noin 80 pakolaista kerrossängyin varustetuissa huoneissa, joissa aiemmin asui koulun omia oppilaita. Taisteluiden pitkityttyä osa pakolaisista jäi suojaan viikoiksi. Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid toimitti keittiöön uusia kylmälaitteita ja lukuisia elintarvikelähetyksiä sekä esimerkiksi pesutiloihin pyykkikoneen.
Isät jäävät rintamalle
Vapaaehtoisena Pavliuk on monen taisteluja paenneen perheen tarinan, ja hän liikuttuu niitä kertoessaan. Moni suojaan pidemmäksi aikaa jäänyt ei aio ylittää rajaa Unkariin, ellei heidän ole aivan pakko. Moni suunnittelee palaavansa kotiin tai ainakin mahdollisimman lähelle kotia. Pavliuk ymmärtää heitä.
”Herään joka aamu kiitollisena siitä, että meillä [läntisessä Ukrainassa] on ollut rauhallinen yö. Olen kasvanut täällä, synnyin tänne, minun vanhempani ja monet sukupolvet ennen sitä ovat eläneet täällä. En voi edes kuvitella, että jättäisin kotini ja kaupunkini vain siksi, että joku hyökkääjä pakottaa minut tekemään niin.”
Pavliukista on ollut erityisen vaikeaa nähdä suojassa elävien äitien ja lasten arkea.
”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa. Tavallisesti he elävät läheisesti aviomiestensä kanssa, ja nyt miehet ovat armeijassa. Sydäntäni särkee ajatus siitä, että heidän pitää huolehtia lapsistaan paikassa, jota he eivät oikein tunne. Huoneissa elää kahdeksan ihmistä. He eivät tunne näitä ihmisiä. Toki he jo nyt alkavat hiljalleen tuntea toisiaan.”
Pavliuk näkee kriisissä myös pienen hopeareunuksen. Hänen mukaansa sota ja siitä seurannut pakolaiskriisi ovat saaneet ihmiset puhaltamaan ennennäkemättömällä tavalla yhteen hiileen. Berehoven rajakaupungissa moni on Pavliukin tapaan kahden maan ja kulttuurin kansalainen, eikä yhteiselo ole aina ollut helppoa.
”Olen kansallisuudeltani unkarilainen, mutta olen asunut Ukrainan puolella rajaa koko elämäni, joten olen myös ukrainalainen. Unkarilaisten ja ukrainalaisten välillä ja muidenkin vähemmistöjen keskuudessa tällä alueella on ollut erimielisyyksiä. Koen, etteivät asiat ole enää niin.”
Pakolaisten auttaminen on tarkoittanut Erika Pavliukille pitkiä päiviä, mutta avuntarve on niin valtava, ettei hän ole edes kokenut oloaan väsyneeksi. Väsymys tulee vasta illalla, kun hän pääsee omaan sänkyynsä.
Etäopetus alkoi viikkojen tauon jälkeen
Pavliuk kertoo, että ennen sotaa hänen koulussaan odotettiin jo paluuta normaaliin arkeen pitkän pandemia-ajan jälkeen. Sodan myötä poikkeustila koulussa on jatkunut. Maaliskuun loppupuolella jo opitut etätaidot tulivat tarpeeseen, kun Berehovessa oppilaat palasivat kolmen viikon tauon jälkeen etäopetukseen.
Pakolaissuojan lapset ovat voineet ilmoittautua opetukseen kaupungin ukrainankielisissä kouluissa tai jatkaa oman koulunsa opetuksessa, jos koulu sellaista pystyy tarjoamaan. Lapset kirjautuvat tunneille pakolaissuojan tietokoneluokassa.
Pavliukin unkarinkieliset oppilaat puolestaan pysyivät kotona, sillä heidän koulunsa oli yhä täynnä pakolaisia. Pavliuk tekee päivisin töitä pakolaissuojassa ja iltaisin valmistelee seuraavan päivän englannin tuntejaan. Hän liikuttuu puhuessaan 12–18-vuotiaista oppilaistaan.
”He ovat teinejä. Meillä on ylä- ja alamäkiä, mutta aina löydämme ratkaisut vaikeuksiin. Rakastan heitä.”
Hän tietää jo nyt, että oppilaista muutama on paennut Ukrainasta Unkariin eivätkä he enää ole palaamassa hänen opetukseensa. Pavliuk huokaa syvään ja katselee ympärilleen omassa luokassaan, joka nyt on tyhjä. Mikä on opettajan suurin toive?
”Että saan pitää normaaleja tunteja. Haluan kirjoittaa tuolle liitutaululle ja…”, Pavliuk epäröi hetken ja alkaa nauraa väsyneesti. “… karjua oppilailleni, että mikseivät he ole tehneet kotiläksyjään.”
Lahjoitin rahaa, luin uutiset ja tein vapaaehtoistyötä – miten voin vielä auttaa Ukrainan pakolaisia?
Euroopassa on alkanut humanitaarinen kriisi, jota voi verrata ultrajuoksuun. Ammennettavaa muiden auttamiseen riittää paremmin, kun muistaa huolehtia omasta jaksamisesta, muistuttaa KUA:n viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila.
SOTA UKRAINASSA on kestänyt jo kuusi pitkää viikkoa. Uutiskuvat ja tiedot sodan keskeltä ovat käyneet koko ajan rankemmiksi. Pelko ja suru lamauttavat, mutta samaan aikaan ne ovat saaneet suomalaiset tarttumaan aivan ennennäkemättömällä vimmalla ja empatian voimalla toimeen. Moni meistä on lahjoittanut rahaa, osa myös tavaraa. Jotkut avanneet jopa kotinsa heille, jotka saapuvat Suomeen jätettyään taakseen kaiken paitsi lähimmät perheenjäsenensä ja päällään olevat vaatteet.
Televisioruudulla, sosiaalisessa mediassa ja sanomalehdissä sota näyttää kuitenkin siltä kuin se yltyisi ja raaistuisi. Olo on voimaton. Mitä vielä voisin tehdä, jotta tuntisin tehneeni tarpeeksi?
Huono uutinen on, että sota on jo aikaa sitten aiheuttanut Ukrainassa valtavan humanitaarisen kriisin. Sen korjaaminen vie aikaa. Myös sodan vuoksi pakolaisiksi sekä Ukrainassa että maan rajojen ulkopuolelle joutuneiden miljoonien ihmisten auttaminen on pitkä operaatio.
Humanitaarisen hätäavun, ruoan, puhtaan veden, suojan ja lämpimien vaatteiden ja peittojen, tarve Ukrainassa on saanut suomalaiset lahjoittamaan Kirkon Ulkomaanavulle ja muille järjestöille miljoonia euroja. Sodassa on kuitenkin tuhottu vain viikoissa miljoonien ukrainalaisten kodit, koulut, sairaanhoito ja toimeentulo. Koulujen tuhoaminen ja sodan jättämä trauma voivat uhata kokonaisia sukupolvia. Valitettavasti hätää on muuallakin maailmassa. Nälänhätä uhkaa miljoonia ihmisiä Itä-Afrikassa, jossa sadekausi on jättänyt tulematta jo kolmesti peräkkäin. Jokainen euro tulee tarpeeseen, ja esimerkiksi kuukausilahjoitus on tapa varmistaa, että sotien ja katastrofien uhrit saavat tarvitsemaansa apua pitkäkestoisesti.
Ukrainan sodalla on laajat vaikutukset
Voiko nyt tehdä muutakin kuin toivoa sodan pikaista päättymistä ja odottaa hetkeä, jolloin kaikkea päästään jälleenrakentamaan?
Helmikuun lopulla Euroopassa alkoi humanitaarinen kriisi, joka on kuin maraton tai ultrajuoksu, ei pikainen sprintti, jossa kannattaa puristaa itsestä kaikki irti ensimmäisten satojen metrien aikana. Ammennettavaa muiden auttamiseen riittää paremmin, kun muistaa huolehtia omasta jaksamisesta.
On luvallista hidastaa, tankata energiaa ja valmistautua siihen, että avuntarve jatkuu pitkälle tulevaisuuteen ja ulottuu ruoan ja polttoaineiden hintojen nousun muodossa myös kauas Ukrainan rajojen ulkopuolelle, erityisesti Afrikan kehittyvien maiden talouksiin. Pahinta on, jos kyynistymme pahan edessä ja väsymme katsomaan eniten apuamme tarvitsevien kärsimystä, oli kyse sitten Ukrainan sotaa pakenevista tai Itä-Afrikan kuivuuden ruokapulasta kärsivistä.
Muista irrottaa hetkeksi. Olet tehnyt jo paljon.
P.S. Mieli ry on koonnut hyviä täsmävinkkejä rauhoittumiseen kriisin keskellä. Itse huomaan, että oman mielen kohdistaminen muiden auttamiseen on tehokas tapa muistaa hyvä maailmassa. Vastapainoksi tarvitsen kuitenkin verkon ulkopuolella ihmisten kanssa kasvotusten vietettyjä juttutuokioita ja rauhallista kävelyä luonnossa koiran kanssa.
