10+1 asiaa maailman pakolaistilanteesta
10+1 asiaa maailman pakolaistilanteesta
Ukrainan sota on tuonut Eurooppaan uuden pakolaiskriisin, mutta jo olemassa olleet kriisit eivät ole kadonneet minnekään. Listasimme 10+1 asiaa, jotka maailman pakolaistilanteesta on hyvä muistaa.
1. Pakolaisia on valtavasti
Pakon edessä kotinsa jättäneitä on enemmän kuin koskaan ennen: YK:n mukaan jo yli 100 miljoonaa on joutunut lähtemään kodistaan. Käytännössä yksi prosentti maailman väestöstä elää vastoin tahtoaan muualla kuin kotonaan. Kotimaansa ulkopuolelle paenneiden pakolaisten osuus kokonaisluvusta on 26,4 miljoonaa. Koska luvut ovat vuodelta 2020, mukana ei ole Ukrainan sotaa paenneita. Ukrainasta lähteneitä pakolaisia oli huhtikuun puolivälissä jo yli 4,5 miljoonaa, ja maan sisäisten pakolaisten määrä on vielä suurempi.
2. Pakoon lähdetään eri puolilta maailmaa
Vuoden 2020 lopussa noin kaksi kolmasosaa maailman pakolaisista tuli Afganistanista, Kongon demokraattisesta tasavallasta, Myanmarista, Etelä-Sudanista ja Syyriasta. Eurooppa on viime vuosina ollut lähinnä pakolaisten vastaanottaja, mutta Ukrainan sodan aiheuttama pakolaiskriisi on maailmanhistoriankin mittakaavassa valtavan suuri ja nopea.
3. Pakolaiseksi lähdetään monista syistä
Näkyvin syy kodin jättämiseen on sota tai muu aseellinen konflikti. Lisäksi esimerkiksi paheneva ilmastokriisi ja luonnonkatastrofit voivat tehdä alueista ainakin väliaikaisesti elinkelvottomia, mikä näkyy itäistä Afrikkaa korventavassa kuivuudessa. Pakoon voi ajaa myös politiikka. Miljoonat ihmiset ovat lähteneet esimerkiksi Venezuelasta talouskriisin ja ihmisoikeusloukkausten vuoksi. Aina kriisi ei välttämättä kohdistu koko kansaan, vaan vainon kohteeksi voi joutua tietty ihmisryhmä, kuten seksuaalivähemmistöt.
4. Kehittyvät maat vastaanottavat eniten pakolaisia
Monet eniten pakolaisia vastaanottavista maista ovat kehittyviä ja esimerkiksi demokratiakehitykseltään hauraita maita. Afrikassa Uganda sijaitsee konfliktien ja luonnonkatastrofien keskellä, ja sinne saapuu pakolaisia muun muassa Kongon demokraattisesta tasavallasta, Etelä-Sudanista, Burundista ja Etiopiasta. Kriisiytynyt Libanon taas isännöi merkittävää osaa Syyrian pakolaisista. Pakolaisia vastaanottavat maat tarvitsevat huomattavaa tukea kansainväliseltä yhteisöltä, jotta ne voivat tarjota riittävän avun sekä omille kansalaisilleen että pakolaisille.
5. Kaikki pakolaiset eivät asu telttaleireissä
Pakolaisista näkemämme kuvasto on usein peräisin pakolaisleireiltä. Se voi antaa tilanteesta yksipuolisen ja vääristyneen kuvan, sillä suurin osa pakolaisista asuu kaupungeissa. Lisäksi monissa paikoissa on pakolaisten asutusalueita, jotka ovat muodostuneet pysyviksi taajamiksi. Ugandassa pakolaiset saavat pienen tontin ja oikeuden tehdä työtä, käydä koulussa ja käyttää sosiaali- ja terveyspalveluita.
6. Naiset, lapset ja haavoittuvat ryhmät ovat erityisessä vaarassa
Kriiseissä erityisesti naiset ja lapset ovat vaarassa tulla hyväksikäytetyiksi. Haavoittuvassa asemassa ovat myös iäkkäät ja vammaiset ihmiset, jotka ovat riippuvaisia muiden avusta. Heitä pitää suojella, etteivät he päädy esimerkiksi ihmiskaupan uhreiksi.
7. Pakolaislapsista ja -nuorista voi tulla menetetty sukupolvi
Kaikista kotinsa pakon edessä jättäneistä ihmisistä yli 40 prosenttia on lapsia. Jos heidän koulunkäyntinsä keskeytyy pakolaisuuden vuoksi, voi syntyä vuosikausien oppimisvaje. Se puolestaan haittaa myöhemmin ammattiin kouluttautumista ja elannon hankkimista. Myös usko tulevaisuuteen on tärkeää. Ilman sitä lapset ja nuoret ovat alttiita terroristijärjestöjen rekrytoinnille ja radikalisoitumiselle.
8. Paossa voi olla myös kotimaassaan
Kotinsa jättäneistä yli puolet, 48 miljoonaa ihmistä, on pakolaisia omassa maassaan. He ovat jääneet kotimaahansa mutta eivät voi elää kotiseudullaan. Konflikti tai luonnonmullistus on saattanut estää turvallisen elämän kotiseudulla, mutta muualla kotimaassa voi olla suhteellisen turvallista asua. Moni pakolainen haluaa pysyä lähellä kotiaan, ja siksi monet kotimaansa jättävät jäävät naapurimaihin. Haaveena voi olla mahdollisimman pikainen paluu kotiin.
9. Osa kriiseistä kestää vuosikymmeniä
Konfliktit pitkittyvät, luonnonmullistusten jälkeinen jälleenrakennus voi kestää ja poliittinen vaino voi jatkua hallitusten vaihduttua. Esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestön palestiinalaisille pakolaisille (UNRWA) oli tarkoitus olla vain väliaikainen apuväline, mutta järjestö on ollut olemassa jo yli 70 vuotta.
10. Auttajatkin kärsivät resurssien puutteesta
Solidaarisuus Ukrainan pakolaisia kohtaan on ollut poikkeuksellista, ja järjestöt ovat saaneet mittavia lahjoituksia niin yrityksiltä kuin yksityishenkilöiltä ukrainalaisten auttamiseksi. Järjestöjä huolettaa kuitenkin, että muihin tärkeisiin kehitysyhteistyökohteisiin jo aiemmin luvattuja rahoja siirretään nyt esimerkiksi puolustusbudjettiin tai Ukrainaan. Avun puute muualla syventää kriisejä entisestään ja lisää epävakautta globaalisti. Myös investoinnit ilmastokriisin ehkäisyyn ovat tärkeitä, sillä alueiden elinkelpoisuutta suojelemalla voidaan vähentää ja välttää pakolaisuutta.
+ 1. Pakolaiset ovat Kirkon Ulkomaanavun työn ytimessä
Kirkon Ulkomaanavun tärkeimpiä teemoja on koulutus, jonka tarjoaminen pakolaisille on huomattava osa järjestön työtä. Kuan näkemys on, että lasten ja nuorten koulutuksen täytyy jatkua kriisitilanteissakin. Sen vuoksi Kua tukee koulutusta myös vakiintuneissa pakolaisyhteisöissä: ammatillisen koulutuksen tarjoamisen tavoitteena on työllistyminen tai yrityksen perustaminen. Koulutuksen lisäksi Kuan työn painopisteet ovat toimeentulossa ja rauhantyössä.
Lähteet: Kirkon Ulkomaanavun Ugandan maajohtaja Wycliffe Nsheka, Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamistyön päällikkö Tapio Laakso, YK:n Global Humanitarian Overview
Teksti: Anne Salomäki
Näin tavallisista ihmisistä tuli pakolaisia keskellä Eurooppaa
He pakenivat henkensä edestä – Kirkon Ulkomaanapu seurasi Ukrainan sodan ensimmäisinä viikkoina, miten tavallisista ihmisistä tuli pakolaisia
Keväällä 2022 tuhannet, sitten sadat tuhannet ja lopulta miljoonat ukrainalaiset ylittävät rajan naapurimaihin hakeakseen turvaa. Vielä useampi elää maan sisäisenä pakolaisena. Dokumentoimme pakolaiskriisiä paikan päällä kolmen viikon ajan.
MAALISKUUN TOINEN päivä vuonna 2022. Itä-Unkarissa sijaitsevan Barabásin pikkukylän raitti on rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan. Raja on vain muutaman minuutin ajomatkan päässä, ja sen toisella puolella Ukrainassa on käynnissä Venäjän aloittama julma sota.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi. Kotinsa jättäneet ukrainalaiset tulevat rajan yli suojaan, josta he jatkavat kohti Unkarin pääkaupunkia Budapestia.
Sodasta seurannut pakolaiskriisi näyttää jotenkin erilaiselta kuin se, mitä olemme tottuneet näkemään uutisissa. Kadun varsilla ei ole perinteisestä pakolaiskuvastosta tuttuja telttaleirejä. Osa ihmisistä ajaa nykyaikaisilla autoillaan turvaan. Lähes kaikilla on älypuhelin ja ehjät vaatteet yllään. Silti nämä ihmiset pakenevat henkensä edestä.
Kylätalon sisällä lämmittelee väsyneitä perheitä, joille paikalliset vapaaehtoiset tarjoilevat ruokaa ja juomaa. Matka on ollut pitkä, mutta lapsilla riittää vielä virtaa. Pöydissä väritetään, ja jostain kuuluu kikatusta.
Chopin rautatieasemalla pohditaan tulevaisuutta
Ulkona seisoskelee Kristina, jonka silmät vaikuttavat itkusta aroilta. Nuori nainen on paennut Venäjän sotatoimia jo kahdesti. Vuonna 2014 hän lähti kodistaan Luhanskista Itä-Ukrainasta ja arveli, että pääsisi palaamaan kotiin kolmessa päivässä.
Päivät venyivät kahdeksaksi vuodeksi, ja Kristina asettui Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Helmikuussa 2022 hän joutui lähtemään jälleen pakomatkalle, eikä evakkojunaan pääseminen ollut yksinkertaista.
“Ihmiset alkoivat hätääntyä ja juosta ja töniä toisiaan. Siellä oli miehiä, joille yritimme kertoa, että lasten on päästävä turvaan ensin, sitten naisten ja viimeiseksi miesten. Jokainen yritti pelastaa itsensä”, äitinsä ja kissansa kanssa paennut Kristina kuvailee.
Chopin rautatieasemalla Ukrainan puolella rajaa puolityhjässä odotus-hallissa istuu vanhempi rouva, joka esittelee itsensä Nadiya Petrovna Chiripovskayaksi. Hän kertoo lähteneensä matkaan pahoin pommitetusta Harkovasta.
Rouva Nadiya kuvailee ensimmäisiä iskuja kovaäänisiksi ja pelottaviksi. Kalenteri näyttää maaliskuun viidettä, mutta rouvan on vaikeaa muistaa, milloin matkanteko alkoi: “Lapseni vain ottivat minut mukaansa.”
Moni lähtee rajanylityspaikalta sydän särkyneenä. Miehet pyyhkivät silmiään ja halailevat alakuloisia naisia ja lapsia, jotka jatkavat rajan yli Unkariin ja sieltä edelleen turvaan. Taisteluikäiset miehet kääntävät autonsa ympäri ja palaavat Karpaattien vuoriston yli takaisin kohti kotejaan tai asemapaikkojaan. Kukaan ei tiedä, milloin rakkaita voi nähdä uudelleen tai olivatko nämä jäähyväiset.
Rajakaupungin koulu muuttui pakolaissuojaksi
Vaikka miljoonat ukrainalaiset ovat jättäneet kotimaansa, vielä useampi elää pakolaisena maan rajojen sisällä. Berehoven rajakaupungissa koulurakennus majoittaa miltei 80 Ukrainan sisäistä pakolaista. Pieneen huoneeseen on aseteltu lomittain viisi kerrossänkyä. Niillä istuskelee perhe, johon kuuluu isä Kirill, äiti Ljubov, sisarukset Alica ja Masha sekä sukulaistyttö Daria.
Harkovalaisessa teatterissa työskennellyt perhe pakeni bussilla länteen, kun ensimmäiset pommitukset ja tulitus alkoivat. Moni läheinen jäi itään.
“He piileskelevät kellareissa, asuvat metroasemilla useiden päivien ajan ja yrittävät käsittämättömin keinoin etsiä ruokaa”, kuvailee isä Kirill.
Perheen olo on ristiriitainen. He ovat turvassa, voivat liikkua vapaasti kaupungilla, eivätkä ilmahälytykset herättele heitä öisin. Toisaalta:
“Jätin Harkovaan ystäväni, jotka eivät voi tai halua lähteä pakoon erilaisista syistä. Tunnen oloni huonoksi, koska en voi auttaa heitä mitenkään”, kuvailee Daria.
Perhe kaipaa jo tekemistä. Kirill on menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. Naiset aikovat punoa suojaverkkoja Ukrainan armeijalle.
Toisen huoneessa asuvan perheen pieni kissa kipittelee sängyltä toiselle. Päänsä huiviin kietonut Larissa kertoo, että matka Harkovasta Berehoveen kesti neljä päivää.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Larissa sairastaa syöpää. Hän sai Harkovassa hoitoa, mutta sairaala on tuhoutunut pommituksissa. Larissa pohtii, voisiko hän päästä unkarilaiseen sairaalaan, mutta epäröi. Perheenjäsenet joutuisivat erilleen toisistaan, sillä miehen on jäätävä Ukrainaan.
Herätys ilmahälytykseen ajaa kellarin suojiin
Maaliskuun 11. päivän aamuna ilmahälytys repii lapset ja aikuiset sängyistään Lvivin kaupungissa, noin 60 kilometrin päässä Puolan rajasta. Kello näyttää 5.25, kun puhelimeen asennettu sovellus aloittaa ujelluksen. Toppahousut jalkaan, takki päälle, portaikossa kaksi kerrosta alemmas ja kellarin ovelle.
Pommisuojaan tulee kaksi perhettä lapsineen. Joku lapsista yskii ja köhii. Toinen löytää liidut ja käy raapustamassa pommisuojan perustuksiin sydämen. Puisissa rappusissa on pelattu aiemmin ristinollaa.
Tyttö jatkaa sitkeästi työtään, ja lopulta pommisuojan jokaista rappusta koristaa liila sydän.
7.34 sovellus kertoo, että vaara on ohi.
Myöhemmin samana päivänä tapaamme Lvivin rautatieaseman hulinassa Annan, joka värjöttelee asematunnelissa yhdessä äitinsä Natalian ja kissansa Gorgikin kanssa. Oranssiturkkinen olento nojautuu tiukasti Annan rintaa vasten ja tärisee.
Seurue aikoo ylittää rajan länteen. “Ehkä Slovakiaan, ehkä Saksaan. Riippuu siitä, miten täynnä junat ovat”, Anna sanoo. Äiti ja tytär toivovat löytävänsä mahdollisimman pian töitä – ja, kun sota loppuu, he palaavat Ukrainaan, Anna alleviivaa.
Rautatieasemalla harvalla on tarkkoja suunnitelmia seuraavien kuukausien ajalle. Moni vain pyrkii rajan yli.
Mutta on lähtijöitä toiseenkin suuntaan. Laiturilla marssii sotilasasuisia nuoria miehiä. Kikkaratukkainen nuori nainen pyyhältää portaat ylös ja kysyy, viekö juna länteen vai itään. Hänen määränpäänsä on itä.
Nainen kertoo lapsensa ja äitinsä olevan yhä Harkovassa. “Mitä muutakaan voin tehdä?”, nainen ihmettelee ja lähtee selvittelemään kyytiä kohti pommitettua kotiaan.
Lapset elävät päivän kerrallaan
Lvivin laitakaupungilla 6-vuotias Kyryl-poika nojailee oven karmeihin ja virnistää. Poika on täynnä energiaa, hyppii ja pomppii huoneessa, jonka lattialla on patjoja. Kiovasta paennut viikari on viettänyt kirkon tiloihin järjestetyssä pakolaissuojassa jo neljä päivää.
Vieressä sisko kertoo, ettei Kyryl taida edes tajuta olevansa pakomatkalla. Moni vanhempi kertoo samaa tarinaa: lapset suhtautuvat tilanteeseen kuin eriskummalliseen lomamatkaan. Leikit jatkuvat heti tilaisuuden tullen.
Viereisessä huoneessa majoittuvat Natalia Karpienko ja 9-vuotias Igor-poika. Sängyllä pötköttää pakolaissuojan nuorin asukas Nastia. Kaksi kuukautta vanha tyttö tuoksuu imelältä äidinmaidolta ja ynähtelee tyytyväisenä. Pienet jalat potkivat puvun sisällä, päätä lämmittää valkoinen myssy.
Äiti Natalia kertoo heidän saapuneen Kiovan alueelta, läheltä Boryspilia.
“Kun pommitukset tulivat yöllä, en tiennyt minne menisin. Pelkäsin, että talomme tuhoutuu. Tässä suojassa oloni on turvallinen.”
Ensimmäinen kuukausi sodan alkamisesta täyttyy
Maaliskuun puolivälin jälkeen sotaa paetaan jo neljättä viikkoa. Silmiin pistävää on, että Unkarin ja Ukrainan välistä rajanylityspistettä valvovat nyt sotilaspukuiset naiset. Kenties kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat jo rintamalla?
Berehoven rajakaupunki on yhä täynnä Ukrainan sisäisiä pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu ja sisarjärjestö Hungarian Interchurch Aid tukevat pakolaissuojia ruoka- ja tarvikelähetyksin. Suurimman ponnistuksen tekevät kuitenkin paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat jo viikkojen ajan painaneet ympäripyöreää päivää pakolaisten auttamiseksi.
Kouluun perustetun pakolaissuojan keittiötä johtaa Ivonna Kobypyavska. Hän on työskennellyt samassa keittiössä jo 27 vuotta, mutta nyt ruokittavana on koululaisten sijaan pakolaisia. Ivonnan poika lähti sotimaan Kiovaan, joten äiti halusi tehdä jotain hyödyllistä. Siksi hän jatkoi palkatta keittiönsä pyörittämistä.
Nyt Ivonna ja hänen tiiminsä valmistavat päivässä 400 ateriaa pakolaisten vatsojen täyttämiseksi. Vielä kuukausi sitten ruokittavana oli 40 oppilasta. Ivonna aloittaa keittiössä kuudelta aamulla ja lähtee kotiin illalla yhdeltätoista.
“Mutta ei se ole iso juttu”, Ivonna kuittaa ja hymyilee hieman häkeltyneenä. Rutiinia, rutiinia, kääntäjä kääntää Ivonnan sanomisia.
Koulurakennuksen yläkerrassa asuu edelleen jo viikkoja sitten tapaamamme harkovalainen teatteriperhe. Äiti Ljubovia huolestuttaa, sillä perhe ei ole saanut muutamaan päivään yhteyttä Mariupolissa oleviin tuttaviinsa. Samassa huoneessa asunut syöpää sairastava Larissa on päässyt hoitoon läheiseen kaupunkiin. Larissan mies ja tytär ovat jääneet suojaan, kuten myös Bella-kissa. Se kipittää ketterästi sängyn laitoja pitkin ja härkkii tassullaan leikkisästi vieraiden suuntaan.
Ljubov kertoo, ettei hänen aviomiehensä Kirill ole vielä saanut työtä. Tulevaisuus näyttää yhä sumealta, mutta kolme viikkoa pakolaissuojassa on saanut perheen pohtimaan seuraavia askelia. Ljubov pallottelee ideoita: ehkä Puolaan, jos löytyisi hyvä taideprojekti. Hyvästelemme perheen ja toivotamme heille onnea.
Huhtikuun puolivälissä puhelin ilmoittaa uudesta viestistä. Teatteriperheen Daria kertoo lähteneensä Italiaan koettamaan siipiään. Perheen muut tytöt ovat Georgiassa. Isä Kirill jäi Berehoveen.
Teksti: Ulriikka Myöhänen
Kuvat: Antti Yrjönen
Ukrainalaisopettaja kaipaa jo liitutaululle, mutta ensin on autettava kouluun majoittuneita pakolaisperheitä
Ukrainalaisopettaja Erika Pavliuk kaipaa jo liitutaululle, mutta ensin on autettava kouluun majoittuneita pakolaisperheitä – ”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa”
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, englannin opettaja Erika Pavliuk lähetti oppilaat kotiin ja aloitti vapaaehtoistyön kouluun perustetussa pakolaissuojassa. Läntisessä Ukrainassa sijaitsevassa Berehovessa pakolaiset saavat pedin, lämpöä ja ruokaa.
”KUULIN UUTISET aviomieheltäni, joka selasi internettiä. Hän sanoi sanat, jotka tulevat aina soimaan korvissani. Meidän maahamme on hyökätty.”
Englannin opettaja Erika Pavliuk istuu tyhjässä luokkahuoneessaan Länsi-Ukrainan Berehovessa lähellä Unkarin rajaa ja kertaa varhaisen torstaiaamun tapahtumia. Oli 24. helmikuuta 2022, ja Venäjä oli aloittanut julman hyökkäyssodan Ukrainaan.
Pavliuk kertoo torjuneensa uutisen ensin epäuskoisena. Perhe jatkoi aamurutiinejaan epätietoisuudessa. 5-vuotias tytär meni päivähoitoon, ja Pavliuk suuntasi epätietoisena työpaikalleen paikalliseen kouluun.
Päivän ensimmäisellä oppitunnilla opettaja seisoi 12-vuotiaiden oppilaidensa edessä luokassa. Tunnelma oli ankea.
”Muistan yhden pojan, joka istui luokassa todella kalpeana. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Käskin oppilaita panemaan kirjat syrjään ja päätin, että nyt vain jutellaan siitä, mikä lapsia eniten huolestuttaa. Käytännössä oppilaani pelkäsivät, että kohta heidät tapetaan”, Pavliuk muistelee.
Torstain ensimmäisen oppitunnin jälkeen koulu sai ohjeet viranomaisilta. Opetus piti keskeyttää ja kaikki oppilaat lähettää koteihinsa.
”Myös tyttäreni päiväkodista soitettiin, että lapsi pitää tulla hakemaan välittömästi. Kun menin paikalle, lapset oli jo evakuoitu ulos rakennuksesta. He odottivat rakennuksen ulkopuolella vanhempiaan, eikä kukaan siinä hetkessä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Muutamaa kuukautta myöhemmin tiedämme jo vähän enemmän siitä, mitä seuraavina viikkoina tapahtuisi. Maaliskuussa Venäjä suuntaisi ohjusiskujaan myös Länsi-Ukrainan strategisesti tärkeisiin kohteisiin, mutta tuhoisimmat taistelut käytäisiin muualla Ukrainassa.
Huhtikuun alkupuolella jo neljä miljoonaa ukrainalaispakolaista olisi ylittänyt rajan naapurimaihin. Lisäksi läntinen Ukraina ottaisi vastaan valtavat määrät maan sisäisiä pakolaisia.
Opettajasta vapaaehtoiseksi
Sodan edetessä tilanne alkoi hiljalleen hahmottua myös Pavliukille, hänen kollegoilleen ja muille Berehoven pikkukaupungin asukkaille. Jo helmikuun lopulla koululle alkoi saapua pakolaisia muualta Ukrainasta.
Vain päivissä koko Berehoven kaupunki kunnostautui auttamaan sotaa paenneita. Koulun opettajat, keittäjät ja muu henkilökunta ryhtyivät vapaaehtoistöihin. Pavliuk ja hänen kollegansa kävivät läpi lahjoituksia, järjestelivät suojaan saapuvien pakolaisten asioita ja auttoivat kaikessa eteen tulleessa.
Päivät olivat kaikille pitkiä, eikä vapaapäiville ollut aikaa. Pavliukin mukaan aika kului nopeasti.
”Energiaa vain tuli jostakin. Ihmiset tarvitsevat apua. En tuntenut oloani väsyneeksi päivän aikana. Kun menin kotiin, sammuin välittömästi, kun pääni osui tyynyyn.”
Koulusta tuli pian tärkeä keskus, sillä sen isossa keittiössä pystytään valmistamaan aterioita isoille ihmisjoukoille. Normaaliaikoina koulua käy 300 oppilasta.
”Ensimmäisten päivien aikana osa pakolaisista viipyi suojassa muutaman tunnin, kävi suihkussa, söi jotain. Sen jälkeen he jatkoivat rajalle. Me emme tienneet, mihin suuntaan tilanne kehittyisi”, Pavliuk muistelee.
Koulu pystyy majoittamaan noin 80 pakolaista kerrossängyin varustetuissa huoneissa, joissa aiemmin asui koulun omia oppilaita. Taisteluiden pitkityttyä osa pakolaisista jäi suojaan viikoiksi. Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid toimitti keittiöön uusia kylmälaitteita ja lukuisia elintarvikelähetyksiä sekä esimerkiksi pesutiloihin pyykkikoneen.
Isät jäävät rintamalle
Vapaaehtoisena Pavliuk on monen taisteluja paenneen perheen tarinan, ja hän liikuttuu niitä kertoessaan. Moni suojaan pidemmäksi aikaa jäänyt ei aio ylittää rajaa Unkariin, ellei heidän ole aivan pakko. Moni suunnittelee palaavansa kotiin tai ainakin mahdollisimman lähelle kotia. Pavliuk ymmärtää heitä.
”Herään joka aamu kiitollisena siitä, että meillä [läntisessä Ukrainassa] on ollut rauhallinen yö. Olen kasvanut täällä, synnyin tänne, minun vanhempani ja monet sukupolvet ennen sitä ovat eläneet täällä. En voi edes kuvitella, että jättäisin kotini ja kaupunkini vain siksi, että joku hyökkääjä pakottaa minut tekemään niin.”
Pavliukista on ollut erityisen vaikeaa nähdä suojassa elävien äitien ja lasten arkea.
”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa. Tavallisesti he elävät läheisesti aviomiestensä kanssa, ja nyt miehet ovat armeijassa. Sydäntäni särkee ajatus siitä, että heidän pitää huolehtia lapsistaan paikassa, jota he eivät oikein tunne. Huoneissa elää kahdeksan ihmistä. He eivät tunne näitä ihmisiä. Toki he jo nyt alkavat hiljalleen tuntea toisiaan.”
Pavliuk näkee kriisissä myös pienen hopeareunuksen. Hänen mukaansa sota ja siitä seurannut pakolaiskriisi ovat saaneet ihmiset puhaltamaan ennennäkemättömällä tavalla yhteen hiileen. Berehoven rajakaupungissa moni on Pavliukin tapaan kahden maan ja kulttuurin kansalainen, eikä yhteiselo ole aina ollut helppoa.
”Olen kansallisuudeltani unkarilainen, mutta olen asunut Ukrainan puolella rajaa koko elämäni, joten olen myös ukrainalainen. Unkarilaisten ja ukrainalaisten välillä ja muidenkin vähemmistöjen keskuudessa tällä alueella on ollut erimielisyyksiä. Koen, etteivät asiat ole enää niin.”
Etäopetus alkoi viikkojen tauon jälkeen
Pavliuk kertoo, että ennen sotaa hänen koulussaan odotettiin jo paluuta normaaliin arkeen pitkän pandemia-ajan jälkeen. Sodan myötä poikkeustila koulussa on jatkunut. Maaliskuun loppupuolella jo opitut etätaidot tulivat tarpeeseen, kun Berehovessa oppilaat palasivat kolmen viikon tauon jälkeen etäopetukseen.
Pakolaissuojan lapset ovat voineet ilmoittautua opetukseen kaupungin ukrainankielisissä kouluissa tai jatkaa oman koulunsa opetuksessa, jos koulu sellaista pystyy tarjoamaan. Lapset kirjautuvat tunneille pakolaissuojan tietokoneluokassa.
Pavliukin unkarinkieliset oppilaat puolestaan pysyivät kotona, sillä heidän koulunsa oli yhä täynnä pakolaisia. Pavliuk tekee päivisin töitä pakolaissuojassa ja iltaisin valmistelee seuraavan päivän englannin tuntejaan. Hän liikuttuu puhuessaan 12–18-vuotiaista oppilaistaan.
”He ovat teinejä. Meillä on ylä- ja alamäkiä, mutta aina löydämme ratkaisut vaikeuksiin. Rakastan heitä.”
Hän tietää jo nyt, että oppilaista muutama on paennut Ukrainasta Unkariin eivätkä he enää ole palaamassa hänen opetukseensa. Pavliuk huokaa syvään ja katselee ympärilleen omassa luokassaan, joka nyt on tyhjä. Mikä on opettajan suurin toive?
”Että saan pitää normaaleja tunteja. Haluan kirjoittaa tuolle liitutaululle ja…”, Pavliuk epäröi hetken ja alkaa nauraa väsyneesti. “… karjua oppilailleni, että mikseivät he ole tehneet kotiläksyjään.”
Teksti: Ulriikka Myöhänen
Kuvat: Antti Yrjönen
Lahjoitin rahaa, luin uutiset ja tein vapaaehtoistyötä – miten voin auttaa Ukrainan pakolaisia enemmän?
Lahjoitin rahaa, luin uutiset ja tein vapaaehtoistyötä – miten voin vielä auttaa Ukrainan pakolaisia?
Euroopassa on alkanut humanitaarinen kriisi, jota voi verrata ultrajuoksuun. Ammennettavaa muiden auttamiseen riittää paremmin, kun muistaa huolehtia omasta jaksamisesta, muistuttaa KUA:n viestinnän asiantuntija Elisa Rimaila.
SOTA UKRAINASSA on kestänyt jo kuusi pitkää viikkoa. Uutiskuvat ja tiedot sodan keskeltä ovat käyneet koko ajan rankemmiksi. Pelko ja suru lamauttavat, mutta samaan aikaan ne ovat saaneet suomalaiset tarttumaan aivan ennennäkemättömällä vimmalla ja empatian voimalla toimeen. Moni meistä on lahjoittanut rahaa, osa myös tavaraa. Jotkut avanneet jopa kotinsa heille, jotka saapuvat Suomeen jätettyään taakseen kaiken paitsi lähimmät perheenjäsenensä ja päällään olevat vaatteet.
Televisioruudulla, sosiaalisessa mediassa ja sanomalehdissä sota näyttää kuitenkin siltä kuin se yltyisi ja raaistuisi. Olo on voimaton. Mitä vielä voisin tehdä, jotta tuntisin tehneeni tarpeeksi?
Huono uutinen on, että sota on jo aikaa sitten aiheuttanut Ukrainassa valtavan humanitaarisen kriisin. Sen korjaaminen vie aikaa. Myös sodan vuoksi pakolaisiksi sekä Ukrainassa että maan rajojen ulkopuolelle joutuneiden miljoonien ihmisten auttaminen on pitkä operaatio.
Humanitaarisen hätäavun, ruoan, puhtaan veden, suojan ja lämpimien vaatteiden ja peittojen, tarve Ukrainassa on saanut suomalaiset lahjoittamaan Kirkon Ulkomaanavulle ja muille järjestöille miljoonia euroja. Sodassa on kuitenkin tuhottu vain viikoissa miljoonien ukrainalaisten kodit, koulut, sairaanhoito ja toimeentulo. Koulujen tuhoaminen ja sodan jättämä trauma voivat uhata kokonaisia sukupolvia. Valitettavasti hätää on muuallakin maailmassa. Nälänhätä uhkaa miljoonia ihmisiä Itä-Afrikassa, jossa sadekausi on jättänyt tulematta jo kolmesti peräkkäin. Jokainen euro tulee tarpeeseen, ja esimerkiksi kuukausilahjoitus on tapa varmistaa, että sotien ja katastrofien uhrit saavat tarvitsemaansa apua pitkäkestoisesti.
Ukrainan sodalla on laajat vaikutukset
Voiko nyt tehdä muutakin kuin toivoa sodan pikaista päättymistä ja odottaa hetkeä, jolloin kaikkea päästään jälleenrakentamaan?
Helmikuun lopulla Euroopassa alkoi humanitaarinen kriisi, joka on kuin maraton tai ultrajuoksu, ei pikainen sprintti, jossa kannattaa puristaa itsestä kaikki irti ensimmäisten satojen metrien aikana. Ammennettavaa muiden auttamiseen riittää paremmin, kun muistaa huolehtia omasta jaksamisesta.
On luvallista hidastaa, tankata energiaa ja valmistautua siihen, että avuntarve jatkuu pitkälle tulevaisuuteen ja ulottuu ruoan ja polttoaineiden hintojen nousun muodossa myös kauas Ukrainan rajojen ulkopuolelle, erityisesti Afrikan kehittyvien maiden talouksiin. Pahinta on, jos kyynistymme pahan edessä ja väsymme katsomaan eniten apuamme tarvitsevien kärsimystä, oli kyse sitten Ukrainan sotaa pakenevista tai Itä-Afrikan kuivuuden ruokapulasta kärsivistä.
Muista irrottaa hetkeksi. Olet tehnyt jo paljon.
P.S. Mieli ry on koonnut hyviä täsmävinkkejä rauhoittumiseen kriisin keskellä. Itse huomaan, että oman mielen kohdistaminen muiden auttamiseen on tehokas tapa muistaa hyvä maailmassa. Vastapainoksi tarvitsen kuitenkin verkon ulkopuolella ihmisten kanssa kasvotusten vietettyjä juttutuokioita ja rauhallista kävelyä luonnossa koiran kanssa.
Tekoja: Lisääkö ilmastonmuutos nälkää?
Tekoja: Ilmastonmuutos haastaa maailman ruokajärjestelmiä uskovat Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja BIOS-tutkija Ville Lähde
Ruoantuotanto on rajusti muuttuvan ilmaston vuoksi ennennäkemättömien haasteiden edessä. Mitä siitä seuraa? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
KÖYHYYS, KUIVUUS, rankkasateet ja satoa tuhoavat heinäsirkkaparvet: ruoantuotanto on nyt ennennäkemättömien haasteiden edessä. Muuttuva ilmasto lisää sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja pitkiä kuivuusjaksoja. Tästä esimerkkinä käy Itä-Afrikkaa parhaillaan koetteleva pahin kuivuus 70 vuoteen, joka uhkaa synnyttää varsinaisen nälänhädän Afrikan sarveen.
Myös Ukrainan sota on vaikuttanut globaalisti esimerkiksi vehnän maailmanmarkkinahintoihin ja synnyttänyt myös kaukana Itä-Afrikassa ihmisten elämään vaikuttavan rahan arvoa heikentävän inflaation. Muutokset näkyvät myös tavallisten ihmisten ruokapöydissä, erityisesti kehittyvissä maissa. Niukat sadot ja epävarmuus ruuansaannista aiheuttavat myös konflikteja ja ilmastopakolaisuutta.
Mitä tarkoittavat ruokaturva ja ruokajärjestelmä?
Ruokajärjestelmä-käsitettä voi BIOS-tutkimusyksikön tutkijan Ville Lähteen mukaan lähestyä hedelmällisesti kahdesta suunnasta. Yhtäältä tarkastellaan ruoan matkaa tuotannosta kauppaan, jalostukseen, kulutukseen, kotitalouksiin ja aina jätteisiin asti.
”Joissain tarkasteluissa otetaan huomioon myös ruoan terveysvaikutukset ja välittömiä ympäristövaikutuksia. Se on ikään kuin verkostomalli, jossa kaikki toimijat ja niiden väliset vaikutussuhteet yritetään nostaa esiin”, hän sanoo.
Omassa työssään Lähdettä on kiinnostanut täydentää ruokajärjestelmän analyysinäkökulmaa.
”Se on vähän kuin ruumiinavaus, että otetaan palaset laboratoriopöydälle”, hän sanoo.
Maailmassa on tietysti lukemattomia ruokajärjestelmiä eri maissa. Niiden rakenteet ovat Lähteen mukaan hyvin erilaisia. Ketjuja pellolta pöytään voivat olla hyvinkin suoria tai ne voivat olla todella monimutkaisia, logististen järjestelmien ja suurten yritysten välittämiä. Ketjuihin voi liittyä myös vahvaa globaalia eriarvoisuutta. Lähde tarkasteleekin esimerkiksi sitä, keitä kaikkia alalla toimii, mutta myös vallan ja oikeudenmukaisuuden näkökulmia.
Ville Lähde haluaa avata aina ruokaturvan käsitettä.
”Suomessa ruokaturvasta puhutaan usein vähän täkäläisestä kapeasta perspektiivistä ja kansallisen omavaraisuuden tai kriisivalmiuden näkökulmasta. Kansainvälisessä, esimerkiksi YK:n ja kehitysjärjestöjen keskustelussa ruokaturvalla kuitenkin tarkoitetaan käytännössä oikeestaan ihmisyksilön näkökulmaa eli sitä, onko ruokaa olemassa, onko ruoan äärelle pääsyä, pystyykö ruokaa hyödyntämään turvallisesti ja terveellisesti, onko sähköä tai polttoainetta sen kypsentämiseen, onko ruoka puhdasta ja niin edelleen.”
Tarkastelun alla voi olla myös se, ovatko ruoan olemassaolo, saanti ja hyödyntäminen vakaalla pohjalla ja ovatko ne kunnossa yhden kuukauden vuodessa vai läpi vuoden?
”Eli nähdäänkö nälkää osa vuodesta vai koko vuosi”, Lähde selittää.
Lisäksi ruokaturvaa voidaan tarkastella ruokasuvereniteetin tai valtaistumisen näkäkulmista.
Nälkä ajaa pakolaiseksi
Nälkä synnyttää konflikteja ja saa aikaan muuttoliikkeitä. Missä mennään ja mikä neuvoksi? Tekoja-studiossa oli alkuvuonna 2022 Ville Lähteen lisäksi myös Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell.
Tekoja-podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnänasiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Voit kuunnella Tekoja myös Spotifyssa tai Suplassa
Jakso 1: Miksi nuori radikalisoituu?
Jakso 2: Mistä seuraava Beyoncé?
Jakso 3: Miksi he pakenevat?
Jakso 4: Miten tytöt pärjäävät koronapandemian jälkeen?
Saavutettava tekstiversio keskustelusta
[00:00:00] Musiikkia.
Ulriikka Myöhänen [00:00:02]:
Muuttuva ilmasto lisää sään ääri-ilmiöitä, kuten rankkasateita ja pitkiä kuivuusjaksoja. Muutokset näkyvät myös tavallisten ihmisten ruokapöydissä, erityisesti kehittyvissä maissa. Niukat sadot ja epävarmuus ruuansaannista aiheuttavat myös konflikteja ja ilmastopakolaisuutta. Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään studiossa kanssani on kaksi huippututkijaa, Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja Bios-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde. Lämpimästi tervetuloa mukaan keskusteluun.
Mila Sell [00:00:37]:
Kiitos.
Ville Lähde [00:00:37]:
Kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:39]:
Mila, sinä olet vastikään palannut Itä-Afrikasta Suomeen ja olet siellä tehnyt töitä Healthy Food Africa -projektin parissa. Kerrotko vähän kuulumisia sieltä kentältä, mikä tuossa projektissa on ideana?
Mila Sell [00:00:51]:
Se on tämmönen aika laaja EUn rahoittama Horizon 2020-projekti, joka tarkottaa et aina toimitaan monessa maassa ja monien eri toimijoiden kanssa. Siellä on tutkijoita, siin on tutkimusaspekti, mutta paljon kans ruohonjuuritason toimintaa. Tässä on koronan takia ollu vähän erilainen aloitus tälle hankkeelle, se alko jo kesäkuussa 2020 ja nyt mä pääsen ekan kerran sinne ihan paikan päälle. Näkemään, et mitä siellä on tapahtunu ja tapahtumassa, ja tutustumassa käytännössä ihmisten kanssa. Ja olihan se — se oli todella hyödyllistä ja myöskin tosi kiva nähdä et kyllähän siellä on, vaikka on ollu vaan virtuaalikokouksia, niin siellä on asioita jo tapahtunut ja aktiviteettia menossa.
Ulriikka Myöhänen [00:01:43]:
Mitä siel käytännössä tehdään siis?
Mila Sell [00:01:45]:
No, käytännössä tämä on aika laaja hanke, jossa käsitellään ruokajärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta näissä eri maissa on sitten erilaisia paikallisia hankkeita, missä ne paikalliset toimijat on oikeestaan identifioineet et mitkä on ne heidän kannalta olennaiset asiat, et hanke kokonaisuudessaan kattaa koko ruokajärjestelmää, eli lähtien siitä tuotannosta kuluttajiin asti, mutta sitten esimerkiksi, nyt mä kävin siis Ugandassa ja Keniassa, ja muun muassa Ugandassa on tää Quan koordinoima, tai siellä paikallisesti vetämä hanke Rwamwanjan pakolaisalueella. Ja siellä yritetään tukea pakolaisia ja myös sen host communityn ihmisiä, parantaa paikallisia viljelymenetelmiä ja kaikkea siihen liittyen.
Ulriikka Myöhänen [00:02:41]:
Kuulostaa tosi kiinnostavalta. Tässä keskustelussa, ja tässä sunkin ensimmäisessä puheenvuorossa nousi jo yksi käsite esiin, niin voitais ottaa käsitteet nyt heti pöytään. Tärkeitä varmaan tässä keskustelussa ovat nämä ruokajärjestelmän ja ruokaturvan käsite. Pystyisitkö lyhyesti tiivistämään, mitä nuo tarkoittavat, Ville Lähde?
Ville Lähde [00:03:01]:
Ruokajärjestelmä-käsitettä voi lähestyä musta hedelmällisesti kahdesta suunnasta. Yhtäältä se on semmonen kun Mila viittasikin, että tarkastellaan ruuan matkaa tuotannosta kauppaan, jalostukseen, kulutukseen, kotitalouksiin, jätteisiin asti. Joissain tarkasteluissa otetaan huomioon sit myös terveysvaikutukset, välittömiä ympäristövaikutuksia, se on ikään kuin verkostomalli, jossa kaikki toimijat yritetään nostaa esiin ja niiden väliset vaikutussuhteet. Mä oon ite omassa työssä ollu kauheen kiinnostunut täydentämään systeemin analyysinäkökulmaa, se on vähän kuin ruumiinavausta, että otetaan palaset laboratioriopöydälle, niin semmosella kuvalla, että tän rinnalla on tietysti lukemattomia ruokajärjestelmiä eri maissa, joiden rakenne on kauheen erilainen. Et ne voi olla hyvin suoriakin ketjuja pellolta pöytään, tai ne voi olla todella monimutkaisia, tämmösten logististen järjestelmien, suurten yritysten välittämiä. Tietysti nää aika pienet isot paikalliset ja globaalit nivoutuu vielä toisiinsa, jolloin siihen liittyy vahvaa globaalia eriarvoisuutta esimerkiksi. Niinkuin omaisuuden ja ympäristövaikutusten, terveysvaikutusten eriarvoisuutta, ja näitä pitäis pystyy kattoo rinnakkain. Yhtäältä sitä analyyttistä näkökulmaa, et keitä kaikkia täällä toimii, ja sit toisaalta tätä vallan, oikeudenmukaisuuden näkökulmaa. No sit ruokaturva, se on tärkee käsite avata aina, koska Suomessa siitä puhutaan usein vähän täkäläisestä, kapeasta perspektiivistä, et sit puhutaan lähinnä kansallisen omavaraisuuden tai kriisivalmiuden näkökulmasta, mut kansainvälisessä, niinku YKn, kehitysjärjestöjen keskustelussa sillä tarkotetaan käytännössä oikeestaan ihmisyksilön näkökulmasta. Sitä, että onko ruokaa olemassa, onko sen ruuan äärelle pääsyä, pystyykö sitä ruokaa hyödyntämään turvallisesti ja terveellisesti, eli onko sähköä tai polttoainetta sen kypsentämiseen, onko se puhdasta, niin edelleen. Ja sitten onko nää kaikki kolme muuta pilaria, tää ruuan olemassaolo, sen saanti, sen hyödyntäminen, onko ne vakaalla pohjalla. Onko ne kunnossa yhden kuukauden vuodesta, vai kaksi vai kolme vai läpi vuoden? Eli nähdäänkö nälkää osa vuodesta, esimerkiksi. Ja siihen on tutkimuskeskusteluissa jotkut halunnu tuoda näiden neljän pilarin rinnalle myös viidettä ja kuudetta pilaria, tämmöstä ruokasuvereniteetin tai valtaistumisen pilaria, eli onko ruuan tuottajilla kontrolli siihen omaan tuotantoonsa ja tuotantovälineisiinsä, vai onko he eriarvoisten ketjujen armoilla. Ja sitten musta vähän keinotekosesti siihen on yritetty ympätä vielä ympäristökestävyys, joka musta kannattaa lähestyy vähän eri välineillä, mut se on elävä käsitteistö, jota musta ei kannata käyttää puhumaan Suomen ruokaturvasta tai Namibian ruokaturvasta tai Yhdysvaltain ruokaturvasta, se on nimenomaan yksilöiden ja yhteisöjen kokemuksen, köyhyyden, nälän, turvattomuuden perspektiiviä avaava käsite.
Mila Sell [00:06:50]:
Toi on mun mielest mielenkiintosta, koska mä koen kans, että joskus yli kymmenen vuotta sitten, kun myöskin kehittyviin maihin suunniteltiin hankkeita, niin puhuttiin hirveesti ruokaturvasta. Kaikki oli ruokaturvaa, ruokaturvaa. Mun mielestä sitä käytetään enää aika vähän, tai se on joku pieni osa, koska nimenomaan nähdään sitä kokonaisuutta, just sitä verkostoa, mitä liittyy tähän koko ruokajärjestelmään. Ei pelkästään ruokaturvaa, vähän turhaa melkein katsoa, jos ei nää sitä osana kokonaisuutta, koska just nää mitä Ville sanoit, niin niitähän pitää turvata, ja ne on kaikki riippuvaisia siitä koko verkostosta.
Ville Lähde [00:07:29]:
Mä lisään tohon vielä et yks syy minkä takia myös, kaks rinnakkaisprosessia, jonka takia sen sanan käyttö on vähentynyt, et sitten monet esmes köyhemmän etelän maatalousaktiivit on kokeneet, että tätä termiä on käytetty vähän passiivisessa mielessä, et he on nälän ja turvattomuuden kohteita, ja he on halunnu korostaa tätä ruokasuvereniteettiä, tämmösiä heidän omaa aktiivisuuttaan, poliittista toimijuuttaan korostavana terminä. Tä on leimallinen piirre näissä kansainvälisissä keskusteluissa, millään sanalla ei oo vakiintuneita merkityksiä vaan käydään koko ajan myös kamppailua siitä, et kenellä on puhevaltaa, ja nää sanat on kanavia sen määrittelykamppailun käymiseen.
Ulriikka Myöhänen [00:08:19]:
Aivan. Muuttuva ilmasto on jo pitkän aikaa haastanut ruuan tuotantoa ympäri maailman, ja viime vuosina riesana ollu muun muassa koronapandemia ja tuolla Itä-Afrikan suunnalla esimerkiksi heinäsirkkaparvet, jotka ovat tuhonneet satoja. Millaisten haasteiden edessä ruuan tuotanto on nykypäivänä? Mila, haluaisitko alottaa?
Mila Sell [00:08:39]:
Kuten sanoit niin niitä haasteita on tosi paljon. Ja jos nyt puhutaan nimen omaan Afrikasta, esimerkiks tässä tapauksessa, niin mun mielest yks suuri haaste on se, että nää pienviljelijät on niin köyhiä. Se on mun mielestä lähtökohta kaikkeen. Se maapläntti, mitä ne viljelee, on tosi pieni, ja niil ei oo mahdollisuuksia maanparannusmenetelmiin tai kasteluun tai mihinkään muuhunkaan, et se on mun mielestä kaikkein suurin haaste. Just tämmöset hankkeet, jotka yrittää tukea näitä toimintatapoja, niin niillä voi olla vaan aika pieni vaikutus niin kauan kun se systeemi ei kaiken kaikkiaan muutu. Toki sitä pitää tehdä, ja niitä on valtavasti, jos nyt esimerkiks tätä Rwamwanjan pakolaisaluetta mietitään, niin siellähän on noin 80 000 ihmistä ja jokainen on saanut valtiolta pienen pläntin viljeltäväksi. Heidän on vaan pakko pärjätä sillä, mut ne rakenteelliset ongelmat on niin suuret ja niin paljon laajemmat, et siinä voidaan hyvin paikallisesti tehdä asioita. Mut jos nyt niitä haasteita miettii, niin ilmastonmuutos, tietysti yks keskeinen on tää kuivuus, ja sen huomaa kyllä joka ikinen viljelijä ihan konkreettisesti. Me ollaan paljon tehty myös viime vuosina esimerkiks Pohjois-Ghanassa työtä, ja se on tietysti kuivempaa aluetta noin lähtökohtaisesti verrattuna Ugandaan, ja joka ikinen viljelijä muistelee, että sillon heidän- Noh, (naurahdus) muutenkin tietysti muistellaan, että nuoruudessa kaikki oli paremmin, mutta tää, että aurinko on kuumempi, ja ihan konkreettisesti ei pysty olemaan siellä pellolla yhtä pitkään. Maa on kovempaa, sitä on vaikeampi käsitellä kun ei oo traktoreita ja muita, et tämmösiä. Mut sitten toki myöskin, et esimerkiks Ugandassa, jossa ei oo samalla tavalla niin suuria kuivuusongelmia, tai näillä alueilla varsinkin sitten on kaatosateita ja muita ongelmia, jotka sitten vuorostaan aiheuttaa myöskin haasteita. Hyvin konkreettiset asiat on näitä.
Ulriikka Myöhänen [00:11:06]:
Mainitsit nyt tässä jo kuivuuden ja rankkasateet. Onko jotain muita ilmaston muuttumiseen liittyviä asioita, mitä on pantu merkille tuolla Itä-Afrikassa?
Mila Sell [00:11:17]:
Yks, joka nyt tuli esille just tällä matkalla, niin siellä valitettiin, että oli tullu rakeita, valtavia rakeita. Ja siinä oli menny kaikki matalaks, ja se tarkotti sitä, että kun esimerkiksi pavut, nä palkokasvit, mitä ne siellä viljeli, olikin yhtäkkiä siellä maan pinnalla niin siellä ne homehtui saman tien ja meni pilalle.
Ulriikka Myöhänen [00:11:40]:
Aika konkreettisia asioita ja konkreettisia merkkejä, siitä olet ihan itsekin viime aikoina todistanut omilla silmilläsi. Ville, voiko sanoa, että muuttuva ilmasto, sään ääri-ilmiöt, aiheuttavat tähän maailmaan nälkää?
Ville Lähde [00:11:57]:
Voi, mut se vaatii täydennystä, mitä oikeestaan Mila tossa hyvin pohjusti. Se, millä tavalla vaikkapa sään ääri-ilmiöt tai uusien tuholaisten tai tautien levinnäisyys vaikuttaa ruuantuottajiin, on kuitenkin aina riippuvainen siitä, kuinka haavoittuvainen heidän lähtöasema on. Ja se on tietysti se kriittinen ongelma monilla maailman pientuottajilla köyhemmissä maissa. Semmonen hyvä tilastotieto pohjalla on se, että maailman pienviljelijät tuottaa, vähän laskutavasta riippuen, noin puolet maailman ruuasta, mutta he on myöskin erittäin suurella prosentilla aika köyhiä ja ruokaepävarmoja, ruokaturvattomia. Ja tässä just se henkilökohtaisen ruokaturvattomuuden käsite on aika tärkeää, eli vaikka ihminen tuottaa muillekin ruokaa niin itse saattaa kärsiä konkreettisesti nälkää osan vuodesta, mikäli se taloudellinen tilanne on huono. Ja monilla, just alueella, jossa on eniten köyhyyttä, nälkää, turvattomuutta, siinä yhdistyy se, että ilmastomuutoksen vaikutukset tulee rajuimpina maailmassa, ja sit se tilanne on valmiiks haavoittuvainen. Ja sen takia niinku Mila sanoi, siit ei voida lähteä parantamaan ellei sitä juurisyytä, sitä haavoittuvaisuutta voida parantaa, et se ei auta, jos ne sadot kasvaa, jos sä et saa niitä myytyä ja jos et saa järkevää hintaa. Ja tän takia mä just pidän tärkeenä pitää näkyvissä aina sitä globaalin eriarvoisuuden näkökulmaa näissä verkottuneissa maailman ruokajärjestelmissä, et Afrikassa on hyvin paljon semmosia alueita, jotka välttämättä ei olis tuontiriippuvaisia, mikäli paikallisessa ruokajärjestelmässä ois mahdollisuus myydä, paitsi ihan lähialueille, myös naapurimaihin toimivammin niitä elintarvikkeita. Silloin niillä pienviljelijöillä olis mahdollisuus saada siitä kunnon elanto ja sen myötä myös sopeutuu näihin ympäristön muutoksiin. Toki rajat tulee vastaan, jos tulee tämmönen elinkelvoton lämpötila, mikä uhkaa joitain alueita, niin mikään sopeutuminen ei riitä, mutta ilman sitä perusturvaa sopeutuminen ei onnistu. Et sit on joitain maailman alueita, joissa tuontiriippuvaisuus on niin hurjaa nyt jo, niin niissä ei ikinä pärjätä sillä omalla tuotannolla, mut sielläkin niiden paikallisten tuottajien elinkelpoisuuden ja elannon parantaminen kuitenkin antais puskuria tämmösissä kriisitilanteissa. Koskaan ympäristömuutokset ei puhtaasti aiheuta mitään. Ja taustalla on kuitenkin se asia, että maailman nälkäongelma ei isossa kuvassa juonnu läheskään pelkästään tuotannon riittämättömyydestä. Teoriassa maailmassa ois ruokaa kaikkien ruokkimiseen, muttei se tietenkään kestävästi ruokita, et rahdataan sitä ilmaseks paikasta toiseen, mutta mahdollisuudet tuottaa kaikille ruokaa kaikilla alueilla ois olemassa, et semmonen haavoittuvainen tuontiriippuvuus vois olla huomattavasti pienempää. Ja sellasessa maailmassa taas sitten nää ympäristömuutokset iskis meihin huomattavasti vähäisemmin, se on aina yhdistelmä sitä luonnon voimaa ja meidän yhteiskunnan eriarvoisuutta ja haavoittuvaisuutta.
Ulriikka Myöhänen [00:15:37]:
Jos ajatellaan Itä-Afrikkaa, niin Mila, kuullostaako tämä Villen kuvaama tutulta? Onko tämä sitä todellisuutta siellä?
Mila Sell [00:15:45]:
Se on tietysti eri alueilla hyvin, hyvin vaihtelevaa myös maiden sisällä, mutta ehdottomasti juuri näin. Ja mun mielestä siin on mielenkiintonen ylipäänsä, jos miettii ruokaturvanäkökulmaa tai esimerkiks ravitsemusnäkökulmaa, niin siellä, ei varsinaisesti Rwamwanjan alueella, siellä painotutaan maissin viljelyyn ja siin on vasta tulossa mukaan muita, et hei kannattaa jokasen viljellä vähän tomaattia tai jotain muuta edes, et sais vähän paremman ravitsemuksen. Mut sit aika lähellä on semmonen alue, Fort Portalin alue, jossa viljely on hyvin, hyvin vaihtelevaa ja laajaa ja siellä saadaan erittäin suuret sadot, siel on kaiken näkösiä hedelmiä ja ne vaan poksahtaa tossa avokadot (naurahdus) puussa esille, ja sitä ei voi estää. Sitä ruokaa tulee, mutta sit yllättäin kuitenkin siellä yli 40% lapsista on aliravittuja. Siihen liittyy tämmönen omituinen väärinymmärrys siitä, et mitä kannattaa niille omille lapsille- tai millä niitä ruokitaan ja mitä taas myydään, koska siel viedään tosi paljon just naapurimaihin ruokaa siltä alueelta. Ja sitten kuitenkin ihmiset on itse aliravittuja. Et paljon ymmärrystä pitäis siinä, se nyt ei ehkä suoranaisesti liity ilmastonmuutokseen, mut ihan ylipäänsä tähän paikalliseen ruuantuotantoon ja ruokaturvaan. Mut totta, et siellä pystyis kyllä viljelemään riittävästi kaikille.
Ville Lähde [00:17:35]:
Tohon ravitsemukseen yks huolestuttava piirre on ilmastonmuutoksen kohdalla, vielä, sanotaan parikytä vuotta sitten puhuttiin optimistisesti siitä, että sadot alkaa kasvaa, kun tulee lämpimämpää ja tulee enemmän hiilidioksidia ilmaan, ja se vaikutus on osittain totta, mut sit aika paljon on nykyisin tutkimusta, mä en tiedä kuinka vahvistunutta se on, mutta siitä paljon ollu tutkijat huolissaan, et kasvien ravinteikkuus saattaa heikentyä, kun alkaa kasvaa nopeammin ja voimakkaammin. Ja nimenomaan tämmöset mikroravinteet, vitamiinit, hivenaineet, muut, jotka on tosi elintärkeitä ja joista usein on puutetta, vaikka ruuasta saatais energiaa ja proteiinia tarpeeksi. Jos ne alkaa kasveista vähentyä, niin sillonhan siinä voi syntyä valtava niinsanotun piilonälän hyökyaalto, et puutostaudit ja muut alkaa lisääntyä, vaikka näennäisesti tilanne olis aika hyväkin jollain alueella. Toivon, että ne ei toteudu niin rajuina kuin joissain tutkimusspekulaatioissa on ollu.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:18:44]:
Tästä keskustelusta huomataan, että moni asia nivoutuu ja kietoutuu tässä kentällä toisiinsa, tä on aika laaja-alainen asia. Tässä tuli jo ilmi se, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutukset ruuantuotantoon, ruuan saantiin, se miten se vaikuttaa, iskee pahiten haavoittuvaisiin yhteisöihin. Jos puhutaan siitä vähän, niin ketä nä ihmiset oikeestaan on? Kehen se iskee kaikista tiukimmin, kovimmin, Mila?
Mila Sell [00:19:15]:
Kyllä ne on ne maanviljelijät itse ensisijaisesti, ja sitten totta kai maanviljelijöitäkin on hirveen erilaisia ja eri lähtökohdista ja nyt, jos vielä kertaalleen palataan sinne Quan hankkeeseen, niin nehän on vielä kaiken lisäks pakolaisia. Eli niillä ei ole sitä muutakaan turvaverkkoa tai -verkostoa siellä ympärillä, niin nehän on erityisen haavoittuvaisia. Mutta ylipäänsä aika paljon puhutaan siitä, että naisviljelijät on huonommassa asemassa, koska aika laajasti menee niin, että siinä vaiheessa kun ei saada maanviljelystä riittävästi tuloja perheelle, niin sitten mies ja nuoret miehet perheessä lähtee muualle, kaupunkeihin ja muuta, hakemaan sitä lisätuloa, ja saa ehkä myöskin, eikä se välttämättä sitten palaudu sinne perheelle. Et sitten joutuu ne naiset vielä hankalampaan asemaan, et niillä ei ole sitä toista elättäjää tai työntekijää, niin ne joutuu hoitamaan sekä lapset että pläntin itse. Kyllä ne on kaikkein heikoimmassa asemassa.
Ville Lähde [00:20:29]:
Mä voisin tähän lisätä sit sen, et on tietysti myös se hankala skenaario, että on monia vaikka Yhdysvaltain kaltasia maita, jotka vie hirveet määrät ruokaa tällä hetkellä, mut siel on semmosia isoja tuotantoalueita, Kalifornia, Keskilännen alueet, joissa alkaa pohjavesivarat hiipua, niin se on ihan todennäköinen skenaario, et Yhdysvaltain ruuantuotanto alkaa jossain vaiheessa vähetä merkittävästi, jolloin siitä tulee joko nettotuoja tai sit se alkaa viedä vähemmän, Kiina on varmaan nettotuoja kokonaisuutena katsoen, mut siel on myös tämmösii alueita, Australia on hankala tässä, Brasiliassa on omat riskinsä, niin voi käydä niin et maailman kokonaistuotanto alkaakin ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan vähentyä. Jolloin maailman markkinoilla on vähemmän ruokaa, sen hinta heilahtelee vahvemmin, keskimäärin nousee, ja just ne maat, joissa ollaan sit väistämättä syvästi tuontiriippuvaisia tän meidän perityn tilanteen takia, et sitä ei täysin pystytä korjaamaan. Jossain Tunisia, niinku esimerkiks, niin siellä vaikutukset ikään kuin suoraan on Yhdysvalloissa, ilmastonmuutoksessa, mut ne heijastuu näiden kaupan rakenteiden ja muun takia hyvin voimakkaasti esmes semmosille alueille, joissa nyt menee vaikka 50% tuloista ruokaan, vehnään ja maissijauhoon. Jos se hinta tuplaantuu, niin se on aivan katastrofaalinen skenaario ihmisille tietysti.
Ulriikka Myöhänen [00:22:05]:
Kyse on siis globaalista ilmiöstä, ja todellakin nä vaikutukset on globaaleja, yltää sieltä Yhdysvalloista vaikka Egyptiin tai Tunisiaan asti. Palaisin Mila, kun mainitsit ton äskön, että monet näistä haavoittuvaisista henkilöistä tai yhteisöistä ovat vielä kaiken lisäks pakolaisia. Uganda on tunnettu pakolaispolitiikastaan, ja siellä pakolaiset saavat esimerkiksi viljelysmaata käyttöönsä. Eikös tä oo aika hyvä suunta, näillä tilkuilla voidaan edistää esimerkiks uudenlaista ruuantuotantoa?
Mila Sell [00:22:35]:
Siis Ugandallahan on aivan erityisen hyvä tä politiikka, mut mitä nyt kävi ilmi siellä paikan päällä, että joo, sitä maaplänttiä annetaan, mut sit siinäkin on semmonen turvattomuus, se ei oo kuitenkaan oma. Ja yhtäkkiä jos sut siirretäänkin jonnekin muualle alueen sisällä, et se oli ihan selvää, kun niitten viljelijöiden kanssa puhui, tai niitten asukkaiden, että ei ne esimerkiksi panosta yhtään maan parannukseen, joka kuitenkin vaikuttais merkittävästi tulevai- just nää kaikki mikroravinteet ja muut tuotteissa, et jos sitä maata hoitaa hieman, tai sitten vaikka se, että istuttais hedelmäpuita, tän tyyppisiä asioita. Ne ei tee niitä, koska niillä ei ole sitä tunnetta, että ne tietää, että tästä on heille hyötyä, tai heidän lapsille, koska he saattaa joutua pois. Ja sitten tietysti se pakolaisuuskin, niin moni heistä ajattelee, että kyllähän he on kuitenkin palaamassa sinne kotimaahan jollain aikavälillä. Ja tä on mun mielestä hirveen haitallista sille paikallistuotannolle, et kun ei oo sitä turvaa, turvallisuutta tulevaisuutta ajatellen, niin sit ei panosteta, vaan yritetään niillä keinoilla, mitä on just sillon. Ja tottakai se, että vaikka alkaa viljellä jotain vihanneksia siinä lisäks, se on hirveen hyvä asia, ja se voi edistää hieman sitä perheenkin tilannetta, mutta se ei oo kuitenkaan ihan kestävää. Siinä ois hirveen hyvä politiikka, mut se ei ihan loppuun asti kuitenkaan riitä.
Ville Lähde [00:24:17]:
Tos maan parannuksessa on vielä semmonen ulottuvuus, et jos tämmöset toimet, joilla saadaan maan ravintakierrot parannettua, maan vesitalous parannettua, hedelmällisyys paranee monella tavalla, niin ne vielä tuottais vastustuskykyä monille ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Täysin win-win asioita. Maa on vähemmän altis eroosiolle, jos siinä on kunnollinen humusrakenne, jos siinä on suojakasvillisuutta, esmes hedelmäpuita tai puskia, jotka samalla tuottaa muuta hyötyä. Jos ei oo nimenomaan sitä ruokaturvan neljättä pilaria, vakautta, niin se ei auta, että yhtenä vuonna tilanne saadaan kuntoon, koska puuttuu halu ja kiihoke lähteä tekemään vuoden, kahden, kolmen, kymmenen vuoden suunnitelmia.
Ulriikka Myöhänen [00:25:08]:
Onko siis niin, että tää pakolaistilanne itse asiassa osaltaan myös kuormittaa ympäristöä ja ilmastoa?
Mila Sell [00:25:14]:
Ehdottomasti kuormittaa. Ja pienviljely, tai ei pienviljely pelkästään, vaan viljely ylipäänsä kuormittaa aivan valtavasti. Se vois olla osaratkaisu, niinku Ville just tossa selitti, mutta se, miten se tällä hetkellä toimii, sehän kuormittaa aivan valtavasti, se ruuantuotanto. Ja sit pitää tietysti täs tuoda esille se, että lihantuotanto nyt erityisesti kuormittaa kaikin puolin. (naurahdus) Jos me jotain halutaan ilmastonmuutokselle tehdä, niin siinä on kyllä saumaa.
Ville Lähde [00:25:48]:
Syyrian sodan edellähän Syyriaan oli tullu Irakista aika suuri määrä pakolaisia, mä en muista oliks se noin miljoona, ja siellä oli samaan aikaan myöskin hallituksella tämmönen ohjelma, jossa pyrittiin vesi-intensiivistä puuvillatuotantoa lisäämään, tehtiin ohjelma, et saatiin tukea uusien porakaivojen tekemiseen. Tavallaan täydellinen myrsky huonoja asioita, tuli kuivuusvuosia, oli panostettu vesi-intensiiviseen talouteen, oli imetty pohjavesivaroja, ja sitten tuli kauheesti uutta väkeä. Ihmiset yrittää kamppailla elannostaan tommosessa tilanteessa, ja se on yks rakenteellinen syy Syyrian konfliktin taustalla, ei tietenkään ainut syy, koska siellä on ihmisiä, joilla on omia moraalisia, uskonnollisia ja poliittisia intohimoja, halua vapauteen ja kaikkea sellaista. Mut samoin myös niin sanotun Arabikevään taustalla on nähty, että siellä oli samaan aikaan ruokakriisejä laajalla vyöhykkeellä, ja nä ruokamielenosotukset on historiallisesti usein tämmösten kansannousujen alottajia.
Ulriikka Myöhänen [00:27:00]:
Mm, Mila jatka vaan.
Mila Sell [00:27:01]:
Tuli vaan tosta mieleen, että tää tuli ilmi. Mä olin tosiaan myöskin Keniassa, ja siellä vierailtiin parilla slummialueella ja puhuttiin eri toimijoiden kanssa. Siinä nousi joka keskustelussa esiin tää et ruoka on kaiken lähtökohta, kaiken a ja o. Ja siel oli yks, joka sanoi, että köyhät eivät nuku, koska ovat nälkäisiä, ja rikkaat eivät nuku, koska köyhät eivät nuku, nimenomaan se on kaiken taustalla jollain tavalla. Jos ei ruokaturvaa oo, niin kyllä se johtaa turvattomuuteen kaikilla eri tasoilla.
Ville Lähde [00:27:42]:
Sit tää muuttoliikkeet, pakolaisuus ja siirtolaisuus eri muodoissaan voi toisella tavalla liittyä näihin nälkäkysymyksiin, et Afrikan länsirannikolla etenkin tiettyjä alueita, jossa paikallinen kalastuselinkeino on hyvin vakavissa vaikeuksissa tai käytännössä tuhoutunu, koska näitä rannikkoalueita on leasattu ulkomaisille troolareille, jolloin valtava elinkelpoinen pienkalastaja elinkeino on menny ja sen mukana on menny satamien jalostus ja kaupankäynti ja muita elinkeinoja, usein naisvaltasia elinkeinoja. Ja sit ihmisi on joutunu muuttamaan sieltä pois. Voi se muuttoliikkeen vaikutus syntyä myös moneen eri suuntaan liittyen näihin ympäristöongelmiin.
Ulriikka Myöhänen [00:28:35]:
Niin, ilmastonmuutos, ruoka. Aika monenlaisia vaikutuksia sekä sinne toimeentulon puolelle, itse ympäristöön, konflikteihin, ilmastosiirtolaisuutta. Nyt kun pysähtyy oikein tän äärelle, nyt tulee semmonen olo et miten iso asia tämä itse asiassa onkaan.
Ville Lähde [00:28:55]:
Niinku tos aiemmin sanoin, et kun on semmosia kriittisiä rajoja, joidenka jälkeen selviäminenkään on mahdotonta. Eläimet kuolee, ihmiset ei voi olla ulkona töissä, ei oo tarpeeks vettä, ei pysty käytännössä juomaan, et selviäis hengissä. Jos tilanne päästetään niin pahaksi, niin sitten maailmassa on isoja alueita, joissa on satoja miljoonia ihmisiä, joiden on pakko lähteä muualle. Sit ollaan aivan erilaisten kansainvaellusten äärellä kun koskaan historiassa, ja niihin ei voi sopeutumistoimilla, pakolaisleireillä, tällasilla reagoida, sit ollaan tosi vaarallisessa maailmassa. Tällä hetkellä ehdoton lähtökohta, et on pakko saada tietty onnistuminen ilmastopolitiikassa, tai ainakin vähemmän huono epäonnistuminen (naurahdus) että vältetään noi skenaariot.
Ulriikka Myöhänen [00:29:47]:
Millonka tämmönen skenaario vois olla mahollista, psytytäänkö sitä arvioimaan nyt?
Ville Lähde [00:29:52]:
Ei se oo semmonen “plus miinus nolla”-tilanne, ei oo tarkkaa rajaa, se on vähän kuin nä ilmastonmuutoksen turvarajat, 1,5-2 astetta, sen jälkeen menee koko ajan pahemmaksi. Olennaista on se, että tuleeko esmes jollain alueella joka vuosi säännöllisesti vaarallisia “märän sukan” lämpötiloja, se on kätevä arkinen mittaustapa, niinku hehkulampulla ja sukalla pystytään mittaamaan sitä, et pystyykö ihminen haihduttamaan kosteutta itsestään, jos yhdistyy kova ilmankosteus ja korkee lämpötila. Jos tämmösii tulee tosi usein, niin elämä käy mahdottomaks joillain alueilla, se on frekvenssikysymys myöskin. Scifi-kirjailija Kim Stanley Robinson kirjoitti kirjan “The Minister for the Future”, joka on kirjallisesti musta aika kankee ja kömpelö opus, mut täytyy sanoa et itsellekin tuli ahdistus ja kyynel silmään, kun se alkaa viikkoja tai kymmeniä päiviä kestäneestä lämpöaallosta Intiassa, jossa kuolee miljoonia ihmisiä, mikä on mahdollinen tietyssä mielessä, jos annetaan asioiden mennä tarpeeks pitkälle. Jokainen asteen kymmennys lisää riskejä.
Ulriikka Myöhänen [00:31:16]:
Onko sulla Mila tähän kommentti?
Mila Sell [00:31:19]:
Joo, niitä skenaarioita varmaan olisi jos ois perehtyny tarkemmin, että koska ja kuinka monta ja niin edelleen, mutta kyllä se on asia, joka huolettaa esimerkiks meidän partnereita Pohjois-Ghanassa, meillä on yhteistyökumppani, joka on maanviljelijäjärjestöjen kattojärjestön puheenjohtaja, ja hän otti hyvin useesti aina esille et “meidän nuoret lähtee sille kamalalle ja turhalle matkalle”, ja hän viittas siihen että ne lähti Saharan halki kohti Eurooppaa, ja monet eivät palanneet ja niin edelleen. Ja hän tiedosti sen hyvin tähän maanviljelyn ongelmiin liittyväks haasteeksi. Kuitenkin sitä ruokaa pitää saada jostain, niitä maanviljelijöitä tarvitaan, et sekään ei tietenkään oo vaihtoehto, et kaikki yrittää muille sektoreille ja kaikki lähtee suurkaupunkeihin, koska ei sielläkään oo käytännössä kaikille järkevää tekemistä. Paljon ne nuoret, just sillä alueella esimerkiks, osan vuodesta yrittää löytää jotain muita keinoja elättää itsensä ja tuoda rahaa takasin, ja auttaa maanviljelyssä osan vuodesta. Mutta sitten kun se ei enää onnistu tai ei riitä, niin sitten ne on epätoivoisia ja lähtee sille “kamalalle matkalle”.
Ville Lähde [00:32:48]:
Toinen mahdollisuus on tietysti, että otetaan ase käteen ja liitytään erilaisiin järjestöihin tai liikkeisiin tai joukkioihin, väestöntutkijat usein puhuu väestöosingosta tai väestöpommista. Jos saadaan väestönkasvu taittumaan alaspäin voimakkaan väestönkasvun alueella, niinku Afrikassa on monia sellasia alueita, silloin on hetkellisesti suurin prosentti nuorta väestöä, jolla ei ole edessään kasvavaa lapsimäärää, josta pitää pitää huoli, niin parhaimmillaan se on väestöosinko. Jos niille annetaan töitä, mielekästä tekemistä, niin se nostaa yhteiskuntaa nopeesti ylöspäin. Jos niit töitä ei oo, niin se voikin olla väestöpommi. On turhautuneiden nuorten ihmisten joukko, ja se on monenlaisten konfliktien siemen.
Ulriikka Myöhänen [00:33:48]:
Aivan. No hei, yritetään seuraavaks löytää joitakin ratkasuja tulevaisuuden varalle tästä keskustelusta. (yhteistä naurua) Täällä studiossa peukut nousivat pystyyn. Parasta tietysti olis, jos tämä ilmastonmuutos saatais jollakin keinolla pysäytettyä, mutta kyllähän tämä tilanne varmasti vaatii jo nyt mahdollisimman hyvän työkalupakin, että ihmiset vois jollakin lailla sopeutua tähän jo muuttuneeseen tilanteeseen. Minkälaisia ratkaisuja on olemassa, jos ajatellaan ruuantuotantoa, viljelyä vaikka siellä Afrikan mantereella?
Mila Sell [00:34:22]:
Ihan ensimmäiseks mä haluaisin tohon Villen kommentin jatkoksi sanoa, että nimenomaan tää, että nuoria saatais töihin tekemään jotain mielekästä, ja sitähän Quan myös tekee ruohonjuuritasolla, et erilaista koulutusta. Ja nimenomaan se, että ei kaikkien tarvitse olla maanviljelijöitä todellakaan, vaan yhteiskunta kehittyy ja tarvitaan monenlaista osaajaa, ja että sais nuoret ihmiset työelämään jollain tavalla. Monistahan tulee yrittäjiä, mutta pienyrittäjätkin kontribuoi paljon. Sekin on tietysti aika tämmönen riskialtis elinkeino sinänsä, mutta hyvin suuri osa Afrikan nuoristahan on jonkin sortin pienyrittäjiä. Jos miettii maanviljelyä, niin kyllähän lähtökohta ois se, että ihmisiä sais hyödyntämään näitä olemassa olevia keinoja ja menetelmiä ja kaikkea agro-ekologiaan liittyviä viljelytapoja. Onhan näitä keinoja, siitähän nyt ei kyse, ettei niitä olis, mutta se, että miten me saadaan pienviljelijät siihen mukaan. Varmaan jollain tasolla järjestäytyminen, et ei yksittäiset viljelijät tarttis yrittää aina panostaa ja oppia ja sijoittaa, koska niil ei oo siihen mahdollisuuksia. Jos sais nä viljelijät toimimaan yhdessä ryhmänä, ja myös markkinoille pääsy ja niin edelleen, vois helpottua sillä tavalla.
Ville Lähde [00:36:08]:
Pienviljelijöiden ja ruokajärjestelmien pienten toimijoiden järjestäytyminen on sellanen asia, mitä EUn kaltaiset toimijat voisivat aktiivisesti tukea. Ei pelkästään antaa neuvontaa ja rahaa, vaan myöskin tukea sen äänen tuomista esiin YKn prosesseissa ja kansainvälisessä kauppaneuvottelussa. Tossa alussa puhuttiin siitä systeemisestä näkökulmasta, et me tavallaan koko ajan yritetään lappaa vuotavasta veneestä vettä pois, jos me ei saada jonkinlaista oikeudenmukaista rotia kansainvälisiin kauppasopimuksiin. Tä on hyvin karkeesti yksinkertaistettuna tällasten maiden, joiden pitäis saada se paikallinen ruokajärjestelmä kondikseen ja saada siellä elinkeinon pysyvyys ja turva kuntoon. Niillä pitäis olla oikeus valikoivasti suojata omia markkinoitaan halpatuonnilta, mutta toisaalta myöskin mahdollisuuksia kehittää paikallisia ja alueellisia kaupan verkostoja, ja saada paremmin sellasia tuotteita maailman markkinoille, joita kannattaa myydä maailman markkinoilla. Se vaatii pientuottajien järjestäytymistä ja toisaalta myös alueellisia alliansseja, et nää valtiot yhdessä pystyis tekemään yhteistyötä tämmösissä asioissa, mikä tietysti on hankalaa, jos on vanhoja etnisiä tai uskonnollisia tai poliittisia tai muita konflikteja, juontuu ne sitten kauempaa, lähempää, kylmän sodan ajalta, mutta ne on esteitä siinä. Ilman systeemisen tason muutoksia on kauheen vaikee nähdä, että nää muut keinot itsessään pystyis auttaa. Täytyy olla se turva ja oikeudenmukainen asema kansainvälisen ruokajärjestelmän verkostossa, et sit on kymmenien vuosien perspektiivi lähtee rakentamaan omaa tuotantoa, jalostusta, kauppaa, kaikkee muuta.
Mila Sell [00:38:22]:
Ja nimenomaan se, että pitäis lähteä kehittämään paikallista ruokateollistuutta näihin maihin, joka ei oo samanlaista ku mitä nää globaalit suuryritykset, vaan ne todellakin perustuis siihen paikallisuuteen ja ottais nää viljelijään suoraan siihen prosessiin mukaan ja niin edelleen. Tällasiahan aloitteita on myöskin, mutta iak vähän kuitenkin. Jos miettii, miten tää afrikkalainen ruokateollisuus toimii, niin ei se toimi kauheen hyvin. Kuitenkin on ottanut mallia tällasest globaalista, kansainvälisestä, joka ei oo oikeudenmukaista millään tavalla, vaan nimenomaan yritetään mahdollisimman halvalla saada viljelijältä raaka-aineet ja myydään ulos, miten sen sais muutettua.
Ville Lähde [00:39:19]:
Osa tämmösestä hyväntekeväisyystoiminnasta tai kehitysyhteistyöstä, joka tulee esmes isoista Gates Foundationin kaltaselta toimijalta, suoraan lähtee siitä ajatuksesta, että täytyy kehittää se meikäläisen mallinen mukainen ruokatalous, oletetaan, et se on se ainoo kehitysmalli. Kaikki kehitysapu, esmes kehitysyhteistyö, ei edes nojaa samaan suuntaan. Ne voi myös repiä rikki paikallista kehitystä, koska ne ajaa eri kehitysmalleja. Yks kiinnostava ulottuvuus, esmes monilla, ei pelkästään Afrikassa, mut Afrikka on semmonen, josta mä oon lukenu tapauskertomuksia, on kamppailua, jossa on yritetty elvyttää paikallisten kasvien ruokakäyttöä, taidot on menetetty, ja tietämyskin alkaa olla häviämässä. Koska usein tä liittyy siihen, mitä Mila sanoi, että ruokitaan esmes omaa perhettä vähän väärällä tavalla, on jumiuduttu käyttämään tiettyjä suht ravintoköyhiä, mut energiarikkaita kasveja, joista saadaan puuroja tai muhennoksia, muita helposti. Siihen ei tuu vitamiineja ja hivenaineita kunnolla, ja paikallisilla lajikkeilla niitä saa hirveen hyvin ja myös kasvaa paremmin, ne on toipumis- tai selviämiskykyisempiä vaihtelevissa oloissa, mut onhan meilläkin tosi vaikee saada ihmiset muuttamaan ruokavaliotaan, niin pitäis oppia paitsi syömään uusia asioita, myös kasvattamaan, valmistamaan, säilömään, se on tosi vaikeeta työtä, ja siihen ei oikotietä oo. Se vaatii sitkeyttä.
Mila Sell [00:41:10]:
Meillä itse asiassa on juuri tuon kaltaisia komponentteja tässäkin hankkeessa, koska lisäksi tohon, että ihmiset syö pelkkää maissia tai muuta, ei kauheen ravintorikasta ruokaa, myöskin idealisoi länsimaalaista ruokakulttuuria, mikä ei todellakaan, sit syödään vaan vehnää ja hampurilaisia, pyritään sellaseen sen sijaan, että arvostais omia perinneruokia. Tähän mä luulen, että on ainakin jonkin sortin liike jo herännyt, että oikeesti meillähän on tosi paljon hyviä ja terveellisiä ruokia meidän omassa ruokakulttuurissa. Esimerkiks siellä Fort Portalissa meillä on yks partneri, joka on kouluttanut ja tehnyt töitä näiden naisten kanssa, jotka myy ruokaa kaduilla, ja nehän on perinteisesti myyny pikaruokaa, paistelee ranskalaisia perunoita tai näin. Sit kun heidän kans on tehny yhteistyötä, et hei alkakaa myydä tätä perinneruokaa, sitä on vaikka kuinka paljon, niin heidän tulot on lisääntyneet valtavasti. Ihmisethän toteaa, että tätähän voi kans syödä. Se vaikutus on aika suuri, vaikutus heidän tuloihin on positiivinen, mut myöskin ne, jotka käy siellä ostamassa ja syömässä sitä ruokaa sen sijaan, et ostais roskaruokaa. Tämmöst tehdään. Paljon on esimerkiksi slummeissa, Nairobissa ja Kisumussa, kun yritetään tukea sitä, mitä paikalliset järjestöt on huomannu, ja alkanu tehä paljon puutarha- tai viljelyä takapihalla, missä ne käyttää säkkejä tai ripustaa takaseinälle jotain purkkeja ja muuta, kun siellähän ei oo tilaa viljellä. Tämmösiinhän tä on just hyvä, et esimerkiks tämmösiä perinnekasveja, jotka muistuttaa pinaattia, mut niitähän on vaikka kuinka paljon, ne on tosi ravinteikkaita ja hyviä. Tällasta kyl on, mut sitä tarvitaan lisää. Ja sitten se seuraava askel, että sä viljelet sitä ja syöt sitä perheessä, mut miten sitä sais tuotteistettua eteenpäin ja osaksi laajemminkin ruokakulttuuria.
Ville Lähde [00:43:54]:
Täähän on tietysti osittain ongelma myös monissa vauraissa maissa, hyvin energiarikas mutta ravinneköyhä ruokavalio, esimerkiksi Yhdysvaltojen sikäläisen köyhyyden ja nälän ja ruokaturvattomuuden olennainen elementti. Usein vakavat ravinnepuutokset ja ylipaino tapahtuu samassa perheessä, sekä vauraissa että köyhissä maissa. Mua aina ärsyttää ihan suunnattomasti kun joku toimittaja tai setäselittäjä on silleen “on tää jännä maailma että meillä on ylipainoisia kuin nälkäsiä”, se on sama ilmiö. Ne ei oo mikään yltäkylläisyys versus niukkuus, vaan ne on tosi usein yhä enemmän ja enemmän nivoutunu toisiinsa. Tää itse asiassa, mun pitikin aiemmin sanoa, et kun me puhutaan nälästä, vain pieni siipale maailmannälkää on ne tilanteet, jossa ihmiset ei saa tarpeeksi energiaa ruuasta elääkseen, se on 800 “plus miinus” miljoonaa ihmistä, joka on järkyttävä määrä sekin, mut jos me katotaan nälkää myös ravinteiden ja ruokaturvattomuuden, vakauden, näkökulmasta, et on osan vuodesta nälkää, sit se nälkästen määrä on 2 tai 3 miljardia, se ei oo yhdeksäsosaa, vaan se onkin kolmasosa maailman väestöstä. Osa siitä on esmes Yhdysvaltainkin kaltasissa maissa. Se, miten me määritellään ja ymmärretään nälkä, vaikuttaa siihen, millä tavoin sitä pyritään torjumaan ja voidaan päätyä torjumaan sitä väärillä tavoilla. Jos me katotaan vaan energianälkää, elikkä tuotetaan maissia, tuotetaan vehnää, kaikkea muuta mahdollisimman paljon, et saadaan sitä 800 miljoonan porukkaa pienennettyä, niin sinne voi syntyä näkymättömien nälkäisten armeija, joka elää koko ajan haavoittuvaisuuden rajalla, jos ei me samalla pystytä sitä syvempää, monipuolisempaa nälkää torjumaan. Me vaaditaan laajaa kirjoa keinoja, näkökulmia, jos fokusoidaan liian kapeesti, ni se on vaarallista. Tutkimuksessa on usein puhuttu tuotantokeskeisestä tai produktivistisestä ruokapolitiikasta, jolla on syvä, ja musta aika synkee historia. Keskitytään ajamaan samaa intensiivisen tuotannon mallia kaikkialla, koska ajatellaan, että tällä voitetaan nälkä, mut se ei onnistu.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:46:42]:
Tässäkin keskustelussa on tullu ilmi se, että on kyse hyvin globaalista asiasta, kun puhutaan nälästä ja ruuantuotannosta ja siitä, miten ilmastonmuutos siihen vaikuttaa, mutta sit kuitenkin tulee esille se, että muutos lähtee yhteisöistä, ne ratkasut tehdään siellä, päästäis sopeutumaan ja eteenpäin siitä tilanteesta. Voitais yrittää summata niitä keinoja, joita näillä yksittäisillä yhteisöillä on parantaa omaa tilannettaan ilmastonmuutoksen keskellä, kun ruuantuotanto on haasteellista ja on nälkä. Tässä tuotiin esille nämä lajikeasiat ja paikallisten lajikkeiden merkitys viljelyssä ja nälän torjumisessa. Mitä muita juttuja yhteisössä voitais tehä sen eteen?
Mila Sell [00:47:29]:
Mä koen, että aika paljon tä tietoisuus, just tä mistä Ville puhui, liittyen siihen, mitä aikasemmin oli puhetta, näistä Ugandan aliravituista lapsista vaikka siellä tuotetaankin laajasti erilaista. Yleisesti tietosuus siitä, että kuinka tärkeä ravitsemus on ihmisten hyvinvoinnille, ja varsinkin lapsille ja lasten kehitykselle. Se ei riitä, et on vaan se kalorimäärä täytetty. Tietosuus siitä, että kenellä on vastuu, se on tietysti aina suuri kysymys. Pitäis olla jaettu vastuu, et nä viljelijäryhmät vois keskenänsä sopia ja yrittää laajemmin viljellä erilaisia asioita, ja myös viedä tietoisuutta omassa yhteisössä ravitsemuksen tärkeydestä.
Ville Lähde [00:48:31]:
Mila puhu aiemmin agroekologisista menetelmistä, lyhyesti avaan sitä käsitettä. Se ei oo tietty menetelmä, niinkuin vaikka luomutuotanto, tämmönen käytännössä kaupankäynnin myötä Euroopassa syntynyt koodisto, aika tarkkoja sääntöjä. Agroekologia on löyhä menetelmien joukko, jossa käytännössä ideana on se, että pyritään sopeuttamaan ruuantuotannon, nimenomaan viljelyn ja maatilan ylläpidon, käytännöt paikallisiin ekosysteemien antamiin mahdollisuuksiin, ja toisaalta niihin haasteisiin, missä ollaan. Pyritään parantamaan maanviljelyn viljavuutta, ravintokiertoa, niin edelleen. Voidaan käyttää puustoa tuomaan ravinteita tai vettä syvemmältä ja niin edelleen. Se on tosi paikkasidonnaista, ja sillon se tarkottaa, että täytyy luoda mahdollisuuksia paikalliseen tutkimustyöhön ja tutkijoiden ja viljelijöiden yhteistyöhön, ja se on myös sellasta asiaa, mihin kehitysyhteistyöllä pystytään vaikuttamaan. Antamaan resursseja, mut vallan täytyy olla paikallisesti kun se tutkimuksen pitää olla paikallista. On myös alueita Afrikassa, mä en osaa nyt paikantaa tarkalleen, mut Nature-lehdessä aikanaan oli siitä hyvä juttukokonaisuus. Niissä viljelysmaa oli ehtinyt köyhtyä niin pitkälle, että ei päästä kovin helposti kehittämään näillä agroekologisilla menetelmillä viljavaa maaperää. Täytyy olla hybridilähestymistapa, et saadaan vähän enemmän lannotteita, että saadaan satoja, jolla ostetaan aikaa hitaammalle agroekologisten menetelmien käytössä. Siks pitää problemaattisena, et joillakin keskustelijoilla on tutkijapuolella tai aktivistipuolella fundamentaalinen ero eri viljelysmenetelmien välillä, et on hyvät ja huonot. Sit agroekologiasta helposti tulee rituaalisana kaikelle kivalle. Mut agroekologian idea on nimenomaan kontekstisidonnaisuus, ja silloin jos konteksti on tommonen, et maa on ehtiny olla tosi köyhää, niin tarvitaan siihen jotain muuta täydentävää.
Mila Sell [00:51:00]:
Kysymyshän on rahotuksesta. Kenen vastuulla se on ja kuka rahottaa? Ja niin edelleen. Se on mun mielestä keskeinen haaste. Esimerkiks EU-hankkeet, jotka yrittää yhdistää tutkimusta ja paikallisia toimijoita, se on tietysti yks keino ja yks askel, mutta se on kuitenkin hyvin, hyvin rajoitettua. Koska niitten pitää olla kontekstisidonnaisia, niin sitten ei oo myöskään niin, että tehdään tää yks tutkimushanke ja saadaan tuloksia, ja kaikki käyttämään tätä samaa, vaan se vaatii joka paikan osalta omaa lähestymistapaa ja omaa tutkimusta. On se siinä mielessä aika pitkä tie. (naurahdus)
Ville Lähde [00:51:46]:
On, ja se tietysti, vielä jos aattelee näitä pohjoismaisia tai länsimaisia tutkimusinstituutioita, meillä valitettavasti eletään suorituspaineen keskellä. Sä et kauheen hyvin meritoidu, jos käyt tekemässä paikallisesti räätälöityjä, koska sit sä et voi julkasta sitä joka puolella ja saada merkintää sun CV:hen. Vaatisi toisenlaista tieteen palkitsemisjärjestelmään myös.
(pieni päällekkäin puhuminen)
Mila Sell [00:52:13]:
Onneks me ei kaikki välitetä siitä.
(yhteistä naurua)
Ville Lähde [00:52:16]:
Joo, meillä työporukalla perustaessa lyötiin peukalosääntö, et 50% työajasta pitää mennä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Ulriikka Myöhänen [00:52:25]:
Noni.
Ville Lähde [00:52:25]:
Ei mennä se CV edellä.
Ulriikka Myöhänen [00:52:28]:
Se kuullostaa hyvältä. Sit oikeestaan tän keskustelun viimeinen kysymys. Maatalous ja ruuantuotanto tarvitsee tulevaisuudessa tekijöitä, ja se tarkoittaa myös, että nuoret pitäis saada innostumaan alasta ja sitoutettua tähän alaan ja siihen muutokseen, mikä ehkä siellä on edessä. Miten se voitais tehä? Haluatko Mila alottaa?
Mila Sell [00:52:55]:
Joo, tähän on asia, josta on puhuttu tosi paljon viime vuosina. Se lähtökohta, mitä suurin osa ottaa tähän, on se, että pitää kehittää agri-business-sektoria. Siitä pitää tulla tällanen bisneslähtöinen, koska sit tietysti kaikki nuoret on heti kiinnostuneita. Mä en oo siitä ihan niin varma, mutta tottakai se on ihan selvää, et jos se on sellasta, mitä se on nyt monessa Afrikan maassa, eli sä oot köyhä käytännössä, jos sä oot viljelijä, niin eihän kukaan oo siitä kiinnostunu. Vähän nää kaikki asiat, mistä me ollaan keskusteltu, et miten tätä koko sektoria vois viedä eteenpäin ja parantaa niin, et ne mahdollisuudet järkevään elinkeinoon olis mukana. Jos se sitten on joku tosi mielenkiintonen agri-business-idea, niin ehkä joo, ja just tää, et ois diversiteettiä. Että sä samalla viljelet ja teet ja sul on vaikka, saat hunajaa siinä ohella ja viljelet hedelmiä, ja sulla on lähikylässä joku, joka prosessoi ne hedelmät vaikka mehuksi ja myydään. Tä diversifiointi, et se ei oo pelkkää sitä maissin viljelyä, vaan siihen liittyy paljon erilaisia prosesseja ja paljon erilaisia mahdollisuuksia, koska sittenhän se on kiinnostavaa. Semmonen lähtökohta, et tätä voi ite kehittää, ja tääl on paljon mahollisuuksia, paljon vaihtoehtoja, ja se on omasta innovaatiosta kiinni. Kyllä mä luulen, et sit ainakin osa nuorista vois olla kiinnostuneita, miksei.
Ulriikka Myöhänen [00:54:43]:
Eli prosessit ja ketjut kuntoon sieltä, ja omille ideoille tilaa.
Mila Sell [00:54:50]:
Joo.
Ulriikka Myöhänen [00:54:50]:
Joo. Mites Ville, mitä tuumaat tähän?
Ville Lähde [00:54:54]:
Mä oon kuunnellessa pohdin, että tä on jännää, et tietys mielessä yksilötasolla nä on ongelmia, mitä myös koetaan vaikka Suomessa tai Yhdysvalloissa. Monien viljelijöiden elämä on jatkuvasti yhä epävarmempaa. Tietysti ne korjauskeinot väistämättä on erilaisia, kun lähtötilanne on hyvin erilainen. Myös se mahdollisuus vaihtaa omia kokemuksia toisten saman kaltasella alueella olevien ihmisten kanssa, opettaa ja oppia samaan aikaan, luodaanko luottamuksellisia suhteita siinä yhteydessä. Se on semmone asia, jossa nykyteknologia vois antaa mahdollisuuksia halpojen tietoverkkoyhteyksien, kännyköiden avulla ihmiset pystyis tämmösiä kokemuksia. vaikka uusien tuholaisten tunnistuspalveluja, tiedon vaihtamista. Silloin itse olisi aktiivisempi toimija, ja työhön liittyisi kaikenlaista oppimista, joka on mielenkiintosempaa kuin se, että työ on samaa läpi vuoden. Se vois toimia myös ituna osuuskuntien perustamiselle ja vastaavalle järjestäytymiselle, eihän se koskaan lähde itestään, vaan se vaatii, että alkaa tuntea ihmisiä ja luottaa niihin. Silloin vasta voi olla sitä mieltä, että okei, pistetään hynttyyt yhteen. Se voi olla yks kanava siihen.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:56:28]:
Näihin innostaviin ajatuksiin voimme lopettaa tämän keskustelun. Lämmin kiitos tästä, Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö Mila Sell ja Biostutkimusyksikön tutkija Ville Lähde.
Mila Sell [00:56:39]:
Kiitos.
Ville Lähde [00:56:40]:
Kiitos paljon.
Ulriikka Myöhänen [00:56:41]:
Tämä oli tämänkertainen Tekoja-podcast, ja ensi kerralla ollaan muiden aiheiden äärellä. Moi moi.
(musiikkia)
Naisääni [00:56:49]:
Milleniumit tulee ja ovat tulleet, ja varmasti vaikuttaa tähän koko kenttään hyvin vahvasti, eli ajatus siitä, että rahalla voi tehdä positiivisia vaikutuksia varmsti tulee lähtökohtaiseks ajatukseks sijoitusmaailmaankin. Mä nään, että tä trendi ei ole missään nimessä vielä edes päässyt alkuun.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:57:13]:
Ensi jakson aiheena on vaikuttavuussijoittaminen. Tervetuloa mukaan.
(musiikkia)
Tekoja: Miten tytöt pärjäävät koronapandemian jälkeen?
Tekoja: Koronapandemia sai teiniraskauksien ja lapsiavioliittojen määrän nousuun kehittyvissä maissa
Tytöille pandemian aiheuttamat koulusulut ovat olleet hyvin kohtalokkaita ja jopa koko elämän suuntaa kääntäviä eri puolilla maailmaa. Mitä tytöille kuuluu nyt? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
PANDEMIA-AJAN KOULUSULUT lisäävät teiniraskauksia ja lapsiavioliittoja. Mitä nuorille kuuluu, kun koronaa on eletty jo kaksi vuotta? Miksi yläkouluihin pitäisi nyt panostaa?
Kirkon Ulkomaanavun Itä-Afrikan koulutusasiantuntija Pauliina Kemppainen näkee koronaviruspandemian vaikutusten olleen globaalisti samanlaisia joka puolella, mutta asettaneen kaikkein heikoimpaan asemaan kehittyvien maiden tytöt.
Ugandassa koulut olivat kiinni pidempään yhtäjaksoisesti kuin missään muualla maailmassa. Ne suljettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 2020. Sulku venyi pientä välijaksoa lukuun ottamatta lähes kahteen vuoteen.
”Muutama hassu kuukausi siellä välissä oli, kun kouluja yritettiin avata, jotta valmistuvat luokat olisivat päässeet käymään koulunsa loppuun, mutta valitettavasti sekään ei ihan onnistunut täysin suunnitelmien mukaan”, Kemppainen kertoo.
Koulut avattiin Ugandassa alkuvuonna 2022. On arvioitu, että jopa 15 miljoonaa lasta jäi koronan vuoksi koulusta pois sulkujen aikana. Heistä 600 000 oli ala- ja yläkouluikäisiä pakolaisia Ugandan naapurimaista.
Onneksi tilanne ei ollut yhtä synkkä joka puolella. Esimerkiksi Somaliassa koulusulku kesti vain muutaman viikon ensimmäisenä keväänä eli hieman samaan tapaan kuin Suomessa. Sen jälkeen koulut on pystytty avaamaan ihan tavalliseen malliin.
”Etelä-Sudanissa koulut olleet auki pääosin kokoajan ja se onkin nyt luonut uuden muuttoliikkeen kun pakolaiset sieltä Ugandan puolelta ovat palanneet vapaaehtoisesti Etelä-Sudaniin avoimien koulujen vuoksi”, Kemppainen kertoo.
Teiniraskauksien määrä kasvoi räjähdysmäisesti
Vuonna 2020 maalis- ja kesäkuun välisenä aikana teini- ja lapsiraskaudet yleistyivät Ugandassa jopa 22,5 prosenttia. Maalis- ja syyskuun välillä 10—14-vuotiaiden tyttöjen raskauksien määrä nousi jo 366,5 prosenttia. Luvut ovat pysäyttäviä ja toki ne pysäyttävät monen tytön koulunkäynnin lopullisesti. Koulu on tärkeä paikka, ei vain oppimisen vuoksi, vaan myös mielenterveydelle ja fyysiselle terveydelle ja hyvinvoinnille. Koulu suojelee tyttöjä väkivallalta ja liian varhaiselta siirtymiseltä aikuisten maailmaan ja mahdollistaa pääsyn uusien asioiden pariin, Kemppainen kertoo.
Kasvaako Ugandassa koronan vuoksi menetetty sukupolvi?
”Ugandan kohdalla en näe sitä liioiteltuna ja varsinkin valmistuvien ja nuorten kohdalla se pitää hyvinkin paikkaansa. Moni on menettänyt toivonsa siitä, että koulut koskaan aukeaisivat ja he ovat sitten päätyneet erilaisiin ajanviettotapoihin ja töihin ja muihin koulun sijaan”, Kemppainen sanoo.
Toisaalta kouluun pyrki tammikuussa 2022 ennätysmäärä lapsia ja nuoria.
Tekoja-podcastin toisena vieraana oli alkuvuonna 2022 Changemakerin vapaaehtoinen ja entinen puheenjohtaja Ida Silfverhuth. Lisäksi eteläsudanilainen Rose kertoo lähetyksessä, miten koulusulut vaikuttivat häneen ja hänen kaveripiiriinsä. Rosen tarinan löydät kokonaisuudessaan verkkosivuiltamme.
Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastin juontaa KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Voit kuunnella Tekoja myös Spotifyssa tai Suplassa
Jakso 1: Miksi nuori radikalisoituu?
Jakso 2: Mistä seuraava Beyoncé?
Jakso 3: Miksi he pakenevat?
Saavutettava tekstiversio keskustelusta
[00:00:00]: Musiikkia.
Ulriikka Myöhänen [00:00:04]:
Teiniraskauksia, lapsiavioliittoja ja keskenjääneitä unelmia. Koronapandemia on vaikuttanut tyttöjen koulunkäyntiin ja elämään monin eri tavoin. Miten tästä mennään etenepäin, ja miltä tulevaisuus näyttää? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja tänään kanssani podcast- studiossa ovat Kirkon Ulkomaanavun itäisen Afrikan koulutusasiantuntija Pauliina Kemppainen ja nuorten vaikuttamisverkosto Changemakerin puheenjohtaja Ida Silfverhuth. Lämpimästi tervetuloa studioon.
Pauliina Kemppainen [00:00:35]:
Kiitoksia.
Ida Silfverhuth [00:00:36]:
Kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:38]:
Kun korona alkoi keväällä 2020 sulkea yhteiskuntia meidän ympäriltä, melko nopeasti alkoi keskustelu myös siitä miten koulusulut vaikuttavat lapsiin ja nuoriin. Aiheuttavat kenties oppimisvaikeuksia ja koulupudokkuutta. Hurjimmissa arvioissa puhuttiin tuolloin jopa menetetyistä sukupolvista. Pauliina Kemppainen, olet siis koulutuksen asiantuntija ja eritoten Itä-Afrikka kuuluu sinun tonttiisi, tätä korona-aikaa on eletty nyt pari vuotta. Ovatko nämä ennusteet käyneet toteen?
Pauliina Kemppainen [00:01:08]:
No ikävä kyllä täytyy todeta että paikoitellen on. Onneksi tilanne ei ole kuitenkaan ihan sama kaikissa maissa, siitä saadaan onnellisia ja iloisia. Kyllähän jos globaalisti ajatellaan niin koronan vaikutukset on ollut saman suuntaset ympäri maailmaa vaikkakin toki eri suuruiset. Ugandassa koulut ollut kiinni maaliskuusta 2020, muutama hassu kuukausi siellä välissä oli kun kouluja yritettiin avata, jotta valmistuvat luokat olisi päässyt koulunsa käymään loppuun, mutta valitettavasti sekään ei ihan onnistunut täysin suunnitelmien mukaan. Mutta kuten sanoin, onneksi tilanne ei oo yhtä synkkä joka puolella. Esimerkiksi Somaliassa koulusulku kesti sen muutaman viikon keväällä ihan niin kuin Suomessakin. Sen jälkeen koulut on pystytty avaamaan ihan tavalliseen malliin. Taas Etelä-Sudanissa koulut olleet auki pääosin kokoajan ja se onkin nyt luonut uuden muuttoliikkeen kun pakolaiset sieltä Ugandan puolelta ovat palanneet vapaaehtoisesti Etelä-Sudaniin avoimien koulujen puitteissa.
Ulriikka Myöhänen [00:02:24]:
Monenlaista on siis kerennyt tapahtua. Mitä oot mieltä onko liioittelua puhua siitä et ois menetetty joku sukupolvi tässä kahden vuoden aikana?
Pauliina Kemppainen [00:02:33]
No, Ugandan kohdalla en näe sitä liioiteltuna ja varsinkin valmistuvien ja nuorten kohdalla se pitää hyvinkin paikkaansa. Useat on menettäneet toivonsa siitä, että koulut koskaan aukeaa ja ovat sitten päätyneet erilaisiin ajanviettotapoihin ja töihin ja muihin koulun sijaan. Toisaalta jos mietitään koulunsa aloittavia niin jos koulut saadaan ensi vuoden tammikuussa auki, niin siinä vaiheessa on kolme ekaluokkaa ketkä pitäisi yhtäkkiä saadakin koulusysteemiin mukaan. Hyvin kuormittunut koulutussektori, joka oli kuormittunut jo ennen koronaa, täytyisi pyrkiä ottamaan vastaan nämä kolme ikäluokkaa vielä.
Ulriikka Myöhänen [00:03:24]:
Ja ei tää varmasti helppoa oo myöskään nuorille ja lapsille. Changemakerin puheenjohtaja Ida Silfverhuth, miten lockdownit ovat vaikuttaneet nuoriin mikä sun käsitys ja ajatus siitä on?
Ida Silfverhuth [00:03:36]:
Tosi vaihtelevasti. On hirveen erilainen tilanne sen suhteen että ootko ollut peruskoulussa lukiossa vai korkeakoulussa, tai tietysti toisessa asteessa yleisestikin, että lukiolaisten ja ammattikoululaistenkin välilläkin on hyvin paljon eroja.Toisaalta riippuu kauheasti siitä myös, että kuinka ketterästi koulu on voinut omaksua uusia digitaalisia muotoja, mitkä on olleet opettajien resurssit, millaista tukea nuoret on saanut kotoa vai asuvatko he jo omillaan. Ja mikä sitten on se omillaan asumisen tausta, asutaanko yksin vai ystävien kanssa tai pariskuntana tai näin edespäin. Hirveen paljon vaikuttaa muu elämä opiskeluun. Jos sulut tarkoittaa sitä, että joutuu eristykseen omaan kotiinsa, kyse ei ole opiskelusta ja koulusta vaan kyse on siitä koko elämästä joka sitten vaikuttaa tietysti oppimiseen. Tässähän on ollut selviä viitteitä esimerkiksi siitä, että korkeakouluopiskelijat on uupunut, koska heille on annettu vähemmän huomiota yhteiskunnallisessa keskustelussa suhteessa näihin peruskouluissa oleviin, toki toisen asteen opiskelijoihin myös.
Ulriikka Myöhänen [00:04:54]:
Niin maailmanlaajuisesti vaikutus on varmasti ollut suuri koko ikäryhmään, tai sanotaanko sukupolveen, siinä mielessä että jos puhutaan nuorista ja siinä mielessä erot on suuria maiden, maanosien välillä että siinä mielessä on fakta että hyvin erilaisessa tilanteessa nuoret ovat olleet. Tässä jaksossa olisi tarkoitus puhua erityisesti tyttöihin kohdistuneista vaikutuksesta, vaikka onhan tietysti korona vaikuttanut kaikkiin koululaisiin niinkuin tiedetään. Miksi on tärkeää puhua nimenomaan tytöistä Pauliina?
Pauliina Kemppainen [00:05:28]:
No tytöt ja naiset ympäri maailmaa, me ollaan valitettavasti vähän eriarvoisessa asemassa ihan sukupuolen takia. Toki sitten se, että kuinka eriarvoisessa asemassa nii se riippuu siitä mihin on syntynyt, mutta ei ole itsestäänselvyys että tytöt pääsee kouluun, koulutuksen piiriin missään vaiheessa elämäänsä. Vaikka viimeisten vuosien ja vuosikymmenten aikana on tapahtunut paljon edistystä ja asiat on mennyt positiiviseen suuntaan, mutta pandemia on syöksenyt ja vienyt meitä paljon taaksepäin, monta askelta, sitä hyvää kehitystä mitä on saatu. Jos tästä ei puhuta nii muutostakaan ei saada aikaan.
Ulriikka Myöhänen [00:06:20]:
Niin Ida, miltä tulevaisuus nyt näyttäytyy erityisesti nuorille tytöille pandemiaa, näin pandemiaa 2 vuotta eläneenä?
Ida Silfverhuth [00:06:29]:
Niin, tä pandemia on lisännyt jo olemassa olevia epätasa-arvoalueita ihmisen elämässä että jos olit huono osainen jo ennen pandemiaa niin todennäköisesti olet entistä huonommassa osassa ja erityisesti se kaula hyväosaisiin kasvaa. Eli kun mietitään tulevaisuutta niin todella paljon täytyy laittaa resursseja huomiota siihen, että uudelleenrakennusta tai jälleenrakennusta tehdään tasa-arvoisesti ja huomioiden erityiset ryhmät, yks niistä on tytöt, toiset on tietysti sitten muut niin sanotut valtavähemmistöt niinku esimerkiksi vammaiset, tai etniset ja uskonnolliset vähemmistöt, taikka luokkaerot ja näitä löytyy vaikka kuinka paljon, ja mitä useampi erilainen ominaisuus risteää samassa ihmisessä niin sitä todennäköisempää on, että olet jollain lailla ollut syrjitty jo aikaisemmin ja se kehitys on mitä todennäköisimmin jatkunut pandemian aikana.
Ulriikka Kemppainen [00:07:33]:
Kuunnellaanpa tähän väliin etelä-sudanilaisen Rosen haastattelu. Hän on 21-vuotias nuori nainen, ja oli pahimpaan korona-aikaan poissa koulusta kokonaisen vuoden.
(musiikkia)
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:07:55]:
Koronarajoitukset alkoivat maaliskuussa 2020 ja ne ovat jatkuneet tähän asti. Olin poissa koulusta koko vuoden, kertoo 21-vuotias etelä-sudanilainen Rose.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:08:15]:
Rosen oma äiti on Kongossa eikä hän tiedä isänsä olinpaikkaa. Sen vuoksi hän asuu setänsä perheen kanssa. Perhe eli pakolaisena Ugandassa mutta he palasivat vuonna 2021 Etelä-Sudaniin. Koronarajoitukset alkoivat pian sen jälkeen, kun perhe palasi kotiin. Lapset ehtivät olla koulussa vain 2 viikkoa ennen koulusulkuja.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:08:45]:
Elämä muuttui hankalaksi ja tylsäksi, kotona ei ole mitään tekemistä, Rose kuvailee. Pitkä aika koulusta pois teki nuorista levottomia. Rose on erityisen huolestunut tyttökavereistaan.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:09:03]:
Tytöistä monet ovat lopettaneet koulun kokonaan, jotkut ovat nyt naimisissa.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:09:14]:
Ystäväni jätti koulun ja on nyt kotona vauvan kanssa. En tiedä minkälainen tulevaisuus hänellä voi olla, Rose mietti. Nuori nainen korostaa, että perheen tuki koulusulkujen aikaan oli tärkeä. Rose pitää tärkeänä myös sitä, että aikuiset kannustavat nuoria opiskelemaan vaikeissakin tilanteissa.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:09:42]:
Rajoitusten aikana setä ja hänen vaimonsa muistuttivat meitä joka lauantai pitämään mielessä, mitä haluamme tulevaisuudelta ja mitä voi käydä, jos emme pidä neuvoja mielessä, Rose kuvailee. Kannustavasta lähipiiristä huolimatta koronasulut olivat nuorille raskaita.
(Rose puhuu)
Suomenkielinen spiikkaus Elisa Rimaila [00:10:05]:
Minulla oli ikävä uusien asioiden oppimista, ajattelin kaikkia niitä asioita, joita meidän oli tarkoitus oppia, mutta jotka jäivät pois, kun olin kotona, Rose muistelee.
(Rose puhuu)
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:10:24]:
Näin siis eteläsudanilainen Rose, joka oli haastatteluhetkellä syksyllä 2021 ollut koulussa noin 5 kuukautta ja valmistautui parhaillaan tenttiviikkoon. Suomenkielisenä äänenä edellä oli Elisa Rimaila. Otetaanpa tuoreeltaan kommentit tästä Ida, miltä kuulostivat nuo Rosen mietteet koulusulkuihin liittyen?
Pauliina Kemppainen [00:10:44]:
Sekä tutuilta että hyvin erilaisilta. Esimerkiksi itse samaistun hyvin tähän, ettei ollut mitään tekemistä siinä kohtaa kun tuli sulku. Toisaalta täällä Suomessa mun ei tarvitse olla huolissani siitä, että mun ystävät olis lopettaneet koulunkäynnin ja olis nyt kotona vauvan kanssa. Ensinnäkin sen takia, että Suomessa on hyvin harvoin sellanen tilanne, että suomalaisista tytöistä täytyy pitää huolta, kun he saavat vauvan. Mutta myös sen takia, että tällaiset kuormittavat asiat ei Suomessa yleensä oo perheen perustaminen tässä yhteydessä, vaan esimerkiksi mielenterveysongelmat. Se oli kanssa tuttua, että kantoi huolta ystävistään.
Ulriikka Myöhänen [00:11:34]:
Insertissa tuli esille aika monta asiaa joita koulusulku saa aikaan, ja Rose kertoi, että hänenkin ystäväpiiristään löytyy nainen, joka sai lapsen ja on jäänyt sen vuoksi pois koulusta. Paljon on myös puhuttu lapsiavioliitoista ja muusta. Pauliina, asemapaikkasi on Ugandassa ja olet viettänyt suuren osan pandemia-ajasta siellä. Vastaako tämä edellä kuvattu sitä todellisuutta, mitä siellä olet nähnyt?
Pauliina Kemppainen [00:11:58]:
Kyllä valitettavasti vastaa todellisuutta eikä pelkästään minun omaa käsitystä tilanteesta, vaan myös tutkittua tietoa mitä on pystytty koronan aikana keräämään. Rosen tapausta jos miettii niin hän on hyvin upeassa asemassa, hänellä on hyvin tukeva perhe, joka näkee ja ymmärtää koulutuksen arvon ja muistuttaa Rosea siitä jatkuvasti. On todennäköistä että Rosen motivaatio, into ja usko koulua kohtaan on säilynytkin hyvin, kuten sanot niin hän on siellä valmistautumassa kouluviikkoon ja näin ei varmasti olisi jos ei tätä tukea hänelle olisi tullut. Ystävät, joita Rose kuvaili, he on se toinen joukko, jos jaetaan nuoria ja nuoria naisia. Tänä aamuna ennen tänne tuloa luin raporttia Ugandasta ja sen mukaan vuonna 2020 maalis- ja kesäkuun välillä, eli puhutaan muutamista kuukausista, teini- ja lapsiraskaudet Ugandassa nousi 22,5 prosenttia. Maalis- ja syyskuun välissä 10-14 vuotiaiden tyttöjen raskaudet nousi 366,5 prosenttia. Jos näin kääntää luvuiksi, on ne aika pysäyttäviä. Koulun tärkeyttä, ei pelkästään mielenterveydelle, mutta myös fyysiselle terveydelle, hyvinvoinnille, suojelulle, oppimisille, uusien asioiden pariin pääsemiselle, sitä me ei voida millään kieltää.
Ulriikka Myöhänen [00:14:06]:
Luvut ovat kyllä pysäyttäviä. Kun kerroit näistä niin mulla ihan silmät laajeni tässä, että on kyllä merkittäviä ja isoja lukuja. Paljon näistä on puhuttu mutta se konkretisoituu, kun näkee sen just tuolla lailla, mitä se oikeesti on ja miten se on muuttunut (kyllä) verrattuna edellisvuosiin. Rose kertoi, että hänellä on ollut tärkeää se, että sedän perhe on ohjannut häntä pysymään koulussa. Ida, mitä mieltä sä oot, miten suuri merkitys kannustavilla aikuisilla ja tukiverkoilla on nuorten elämässä näinä aikoina?
Ida Silfverhuth [00:14:40]:
Todella tärkeä. Ja jälleen jos palaan tähän eriarvoistumisen kehitykseen, niin siinä yksi iso tekijä on se, että millainen suhde on kotona, millaisesta taustasta tulee, millainen se suhde on ollut koko elämän ajan. Tässä tapauksessa Rose asuu setänsä luona. Elinympäristö ja perheen tuki on tärkeää ja se on avaintekijä kun halutaan puuttua epätasa-arvoon, niin miten voidaan tukea myös perheitä, jotta he voivat antaa kokonaisvaltaista tukea nuorelle.
Ulriikka Myöhänen [00:15:27]:
Kyllä. No pandemian aikana ympäri maailman on yritetty siirtyä etäyhteyksien päähän myös koulumaailmassa. Koulua on järjestetty television, radion, älypuhelinten ja tietokoneen avulla. Miten nää hankkeet on onnistunut, Pauliina?
Pauliina Kemppainen [00:15:47]:
Etäopetus on sanana hyvin laaja. Suomessa ajatellaan Teamsia, Zoomia ja tietokoneen välillä tapahtuvaa opetusta. Opettaja on luokassa tai koulussa ja oppilaat on oman koneen äärellä. Suomessakin tämä tuotti vaikeuksia silloin koulusulkujen aikaan. Perheissä, joissa on useampi lapsi, niin yhtäkkiä olisikin kaikilla pitänyt olla omat koneet, jotta kaikki voisivat yhtä aikaa tunneille osallistua. Vastaavanlaisia haasteita on maailmalla muutenkin ja varsinkin jos ajatellaan pakolaiskontekstia, jossa oppilaat ovat koulualan toimijoiden varassa siinä että pääsisivät padien tai tietokoneiden tai älypuhelimien kanssa toimimaan, jotka ovat digitaalisten laitteiden haastavimmissa päässä. Pääosin on turvauduttu radioon, on myös alueita, joilla radioaallot ei ole kuuluneet, jolloin ollaan nauhoitettu oppitunteja muistitikuille ja on pystytty jakamaan radioita muistitikkupaikoilla sellaisille oppijoille, jotka sellaisia ovat tarvinneet. Kynä ja paperi on edelleen se kaikista avrmin, kaikista toimivin tapa oppia, ja toki vaikka koulut on ollut kiinni, ollaan pyritty siihen, että lapset ja nuoret ei jää yksin sen oppimisen kanssa. Ollaan pyritty löytämään erilaisia pienryhmäratkaisuja, joissa opettajat kiertävät kylän sisällä tai kylästä kylään riippuen vähän kontekstista, paikasta, ja he tapaavat kerran, pari viikossa pienen ryhmän oppilaita lähiympäristöstä, ketä he pyrkivät tukemaan kirjallisen oppimateriaalin kanssa. Keniassa opettajat saattoivat olla tukena radio-oppituntien kanssa. Heillä oli kannettavat liitutaulut mukana ja he menivät oppilasryhmän luota toiselle ja auttoivat ymmärtämään radiosta tulevaa ja tukivat oppimista.
Ulriikka Myöhänen [00:18:20]:
Voidaanko sanoa että näissä hankkeissa on onnistuttu nyt korona-aikana?
Pauliina Kemppainen [00:18:25]:
Uskaltaisin sanoa että ollaan onnistuttu, vaikka oppiminen ei ole ollut sellaista mihin on totuttu. Mutta jos vaihtoehto olisi se, että lapset olisivat olleet kokonaan kotona ilman pääsyä oppimisen pariin, ilman mitään rutiinia, joka itsessään luo turvan tuntua, ilman turvallista aikuista, opettajaa, ketä he ovat muutaman kerran viikossa tapaamaan, niin uskaltaisin sanoa, että tällöin tilanne olisi entistä synkempi. Lastensuojelullisesta näkökulmasta näillä hankkeilla ja aktiviteeteilla on ollut iso merkitys.
Ulriikka Myöhänen [00:19:17]:
No Ida. Mitä tiedetään siitä, että onko tytöillä yhdenvertainen asema etäyhteyksien äärellä?
Ida Silfverhuth [00:19:24]:
Jälleen aloitan tällä että vaihtelee. Tä on hyvin tilanneriippuvaista. Esimerkiksi joissain tilanteissa on mahdollista ja järkeenkäypää, jos kulttuurissa ollaan vanhoillisia ja mietitään tyttöjen ja poikien asemaa hyvin epätasa-arvoisesti, niin usein käy myös niin että nettiä taikka laitteita taikka muita etäyhteysvälineitä annetaan ensisijaisesti pojille. Tä on tavallaan sitä ihan samaa ajatusta, kun on puhuttu ennen näitä etäyhteysaikoja siitä, että pitäisi saada tytöt kouluun. Koska jos perheellä on varaa kouluttaa vain yksi lapsi niin se yleensä aina se poika. Sama kehitys näkyy myös tässä digitaalisessa ajassa, erityisesti sen takia että nä laitteet on kalliita ja riippuu siitä millainen rahoitus on. Onko perheet hankkineet niitä itse, ovatko he saaneet niitä vai onko esimerkiksi käyttösopimuksia ja näin edespäin. Senkin takia yleensä satsataan perheen poikiin.
Ulriikka Myöhänen [00:20:45]:
Pauliina onks sulla jotakin kommentoitavaa?
Pauliina Kemppainen [00:20:47]:
Laitteisiin ja laitehankintoihin voisin lisätä sen verran, että koronan myötä perheiden toimeentulot romahti ihan globaalistikin. Suomessakin voidaan sanoa ja tunnistaa ne alat, joihin oli suuri vaikutus koronalla. Samalla tavalla itäisessä Afrikassa. Toimeentulokanavat tyrehty, joilla ennen perhe pystyi täyttämään perustarpeet, mutta yhtäkkiä täytyikin heittäytyä luovaksi. Se on tarkoittanut moninpaikoin sitä, että kaikki lapset ovat lähteneet töihin. Monesti tyttöjen kohdalla se tarkoittaa kodista ja sukulaisista huolehtimista, eli tytöilä ei ole aikaa käyttää oppitunteihin vaikka radio kotona olisikin tai tehtäviä tekstiviestillä puhelimeen saisikin. Heillä ei vain ole aikaa siihen. Toisaalta tyttöjä on lähetetty töihin erinäisiin siivous- ja muihin tehtäviin, perinteisesti kun ajatellaan ja odotetaan. On raportoitu että näiden töiden myötä seksuaalinen väkivalta on lisääntynyt valtavasti. Sitä myötä teiniraskaudet ja teiniavioliitot. Osa perheistä on jopa turvautunut siihen, että he ovat pyytäneet tai painostaneet tyttäriään seksityöhön, että ovat saaneet tuloa ja ruokaa pöytään. Osa tytöistä on vapaahtoisesti päätyneet siihen, että täyttävät omia perustarpeitaan sillä, että harrastavat seksiä jonkun kanssa. Puhutaan pelkästään digitaalisesta oppimisesta, se on pieni raapaisu sitä kokonaiskuvaa, mihin se kaikki nivoutuu ja liittyy.
(Musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:23:22]:
Aika kovia kohtaloita on maailman lapsilla ja nuorilla ollut tässä viime vuosina, ja erityisesti tytöillä. Tässäkin keskustelussa tuli jo ilmi se, että mielenterveys on ollut näinä aikoina tosi kovilla. Ida, haluaisitko kertoa siitä enemmän, miten koulusulut ovat vaikuttaneet lasten ja nuorten mielenterveyteen?
Ida Silfverhuth [00:23:43]:
Varmaan kaikista eniten tämä sosiaalinen eristäytyminen on ollut suurin mielenterveyttä haittaava ominaisuus, tai miten sen nyt sanois, syy sille miksi nä mielenterveysongelmat on lisääntyneet. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin ja tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen. Toisaalta tä on ehkä sellanen asia, että näitä mielenterveysongelmia, en sano etteikö niitä olisi globaalissa etelässä tosi paljon, mutta siellä ei välttämättä ole sellaista sosiaalista eristäytymistä yksin, kun meil on ollut täällä Suomessa. Silloinkin, kun globaalissa etelässä lapset ja nuoret jäävät pois koulusta, niin he yleensä asuvat edelleen isoissa perheissä. Kun sitten taas esimerkiksi Suomessa on ollut paljon myös yksinasujia. Ei tarvitse edes puhua nuorista, koska Suomessahan ylipäätään noin viidesosa asuu yksin, siellä on paljon yksin asuvia työssäkäyviä ja eläkeläisiä ja näin edespäin, eli just tää, kun sitten ei ole sellaista tapaa nähdä muita ihmisiä muussa tilanteessa kuin esimerkiksi kaupassa käynnissä, niin se on varmasti sellainen yksi. Toinen on tietysti se, että jos on oppimisvaikeuksia ja nä etäyhteydet eivät toimi, tai etäopettaminen ei onnistu ja vaikka opettajien resursseja joudutaan laittamaan pois varsinaisesta opettamisesta ja nuorten kohtaamisesta, ja enemmän teknisiin ongelmien ratkomiseen. Silloin muu kuormitus lisääntyy. Vielä yksi erillinen ryhmä on suorituspaineiden kasaantuminen. Jos tuntuu että opiskelu ei yhtään suju, mutta olisi kuitenkin painetta edistää omia opintoja. Se on kanssa yksi syy miksi on ollut raskasta henkisesti.
Pauliina Kemppainen [00:26:03]:
Hyviä pointteja Ida, kiitos niistä. Jos voin vähän vielä lisätä niin, mitä nähtiin Ugandassa esimerkiksi, niin nuoret menetti toivon tän kahden vuoden aikana siitä, että koulut ei enää aukea. Se oli se lähtökohta, että se oli nyt tässä, kouluun ei oo enää paluuta. Sen lisäksi kun toimeentulo meni ja perustarpeita ei saa tyydytettyä, niin mieli alkaa aika äkkiä painua siinä. Tulee kulttuuriset ja yhteiskunnalliset oletukset myös siinä, että kenen täytyy ja millä tavalla huolehtia perheestä. Käsitys perheestä on myös hurjan paljon laajempi mitä täällä Suomessa. Yksinkertaistettuna voisi väittää että ne paineet koronan aikaan on ollut moninkertaiset kun olisi pitänyt pystyä tukemaan myös muita sukulaisia toimeentulolla, mutta kun sitä toimeentuloa ei enää ole. Sen myötä nähtiin muutamia piikkejä esimerkiksi itsemurhissa. Hyvin kylmäävä fakta, että tämmöinen eristäytyminen ja eristäminen, koulun ja toimeentulon menettäminen ihan globaalisti, sillä on samat hurjat, synkät vaikutukset noihin kaikkiin.
Ulriikka Myöhänen [00:27:37]:
Näin varmasti on. Voitais seuraavaksi siirtyä keskustelemaan ratkaisusta ja tulevaisuudesta mitä me voitais tässä tarjota jatkossa tytöille ja nuorille. Miten me voitais kuroa umpeen se menetetty aika tässä, mitä on nyt mennyt pari vuotta? Esimerkiksi Ugandassa tosiaan koulut ollut melkein koko ajan kiinni.
Pauliina Kemppainen [00:28:00]:
Joo, se on hyvä kysymys, sitä pohditaan kovasti ja ollaan viimeset kaks vuotta jo yritetty tässä keksiä siihen jonkun näköisiä, no ratkaisu on niin iso sana, että sitä en ehkä uskalla tässä nyt käyttää kuitenkaan, mutta joitakin toimia, joilla voitas edesauttaa sitä koulun pariin takaisin pääsyä. Mä lähtisin liikkeelle siitä, että meidän pitäis miettiä koulua vähän laajemmin ja joustavammin. Ei pelkästään sen perinteisen koulun, kuten peruskoulu ja mitä sen jälkeen, että se perinteinen koulupolku täytyis mukauttaa tähän uuteen normaaliin. Yksi esimerkki siitä on nopeutettu opiskelu, puhutaan accelerated educationista, joka tarkoittaa sitä, että sitä tavallista kurrikulumia on tiivistetty, eli yhden tai kahden vuoden aikana käydään kolmen vuoden pääasiat läpi. Sillä pystytään tukemaan sitä, että lapset ja nuoret pystyy saamaan joko sitä omaa ikäryhmäänsä kiinni, tai sitten vaikka tässä tapauksessa, kun kokonaisia ikäluokkia on ollut pari vuotta pois koulusta, niin saadaan toivottavasti sitä kuormitusta sinne koulutussektorille purettua tässä tulevien vuosien aikana. Se olisi yksi asia mitä toivoisin että hyödynnetään. Malala Fundin arvion mukaan 20 miljoonaa yläasteikäistä tyttöä ei tuu palaamaan koronan jälkeen kouluun globaalisti ajateltuna. Totta kai siellä on se motivaatio, josta on puhuttu paljon, usko siihen, että koulut avautuu, usko siihen, että sillä koulutuksella on merkitystä ja sen koulun jälkeen on kans joku polku. Mä en käy pelkästään sitä koulua ja saa sieltä lopputodistusta, mutta oon taas kotona hoitamassa lapsia. Meidän pitäis pystyä myös rakentamaan ja tukemaan sitä koulupolun ja tulevaisuuden näkymiä eteenpäin, että koulu saa vähän suuremman, laajemman merkityksen.
Ulriikka Myöhänen [00:30:26]:
Miten sitä voitais tukea?
Pauliina Kemppainen [00:30:29]:
Esimerkiksi juuri yläasteiden ja yläastekoulutuksen, kouluun pääsyn mahdollistaminen on iso asia. Vuosien saatossa ala-asteikäisiä lapsia on tuettu paljon, pystytty rakentamaan kouluja ja kouluttamaan opettajia, mutta yläasteelle ei ole saatu samanlaista rahoitusta, jonka myötä yläasteita on liian vähän. Vaikka on paljon alueita näissä meidänkin toimintamaissa, joissa suurin osa lapsista periaatteessa pääsisi peruskouluun, periaatteessa se on mahdollista. On siellä edelleenkin paljon lapsia, jotka ovat ulkopuolella, mutta periaatteellinen mahdollisuus sille olisi, mutta suurimmalle osalle heistä ei ole enää jatkopaikkaa. Yläasteen lisäksi ammatillinen koulutus, jolla on valtavan suuri ammatillinen potentiaali tarjota toimeentuloa mistä on tänään jo monta kertaa puhuttu. Nämä näkisin ensimmäisinä.
Ulriikka Myöhänen [00:31:43]:
No Ida, miltä nämä ajatukset sun mielestä kuulostaa?
Ida Silfverhuth [00:31:47]:
Päteviltä, mutta taas tässä on kyse resursseista. Melkein puhtaasti puhutaan rahasta. Tässä koronapandemian aikana on ollut viitteitä siitä, että ihan globaalilla mittakaavalla rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy. Ei voi sanoa tulee uudelleen jakoon ,mutta selvää resurssien uudelleen jakoa pitäisi saada mukaan, koska hyvilläkin ideoilla ja hyvillä innovaatioilla on tosi vaikeaa muuttaa mitään, jos resurssia, rahaa toteuttaa näitä asioita ei ole. Ajattelen että yksi lisäajatus voisi olla se, että erityisesti kun ei ole mahdollista kouluttaa enää kaikkia jo koulussa olleita ja sitä pitää tehostaa, niin toivoisin että erilaisissa kouluprojekteissa, erityisesti missä tuetaan digitaalista oppimista, panostettaisiin medialukutaidon kehittämiseen eikä vain tietynlaiseen, vaan kokonaisvaltaiseen, jotta sitten valmistuvat nuoret, jotka lähtee maailmalle taikka menee piireihin, joissa opetteleminen ei ole keskiössä. Kun erilaista tietoa tulee vastaan, toki netissä, mutta myös muualla, niin siihen olisi mahdollisuus suhtautua muullakin tavalla kuin valmiiksi annettuna, että saa työkaluja tiedon pureskelemiseen. On niin helppo netin kautta saada paljon vaikuttamista vastaan, joka muokkaa omaa ajattelua taikka saattaa johtaa vaikka radikalisoitumiseen tai mihin tahansa muuhun. Tiedämme, että netti on täynnä niin infoa kuin disinfoa, että se on tässä kasaantunut koronapandemian aikana.
Ulriikka Myöhänen [00:34:14]:
Niin rahoitus pitää olla kunnossa ja taidot myös. Siinä tosi tärkeässä roolissa ovat opettajat. Tiedetään se, että korona-aikanai moni opettaja on jättänyt työnsä näiden koulusulkujen takia, ja vaarana on, että koko opetuksen laatu kärsii. Pauliina, miten opettajiin pitäisi nyt satsata?
Pauliina Kemppainen [00:34:35]:
No opettajien hyvinvointiin pitäis satsata, ihan ehdottomasti, ja sitä ollaan pyritty tekemään, ja ollaan pyritty pitämään opettajat mukana, esimerkiksi pienryhmäopetusten kautta. Opettajapula ennen koronaa oli jo valtava. Korona ei ole tätä tilannetta yhtään helpottanut. Opettajien toimeentulo täytyy turvata. Heidän arvostus täytyy saada nostettua ja sen puolesta on tehty töitä pitkään ja tullaan tekemään edelleenkin. Kun arvostusta tulee ulkoa päin niin kyllä sitä omaa tekemistäkin arvostaa enemmän, ja motivaatio kasvaa myös sitä myöten. Paineet mistä puhuin aiemmin, niin tottakai opettajat ovat eläneet saman tässä parin vuoden aikana läpi, kokeneet sen saman, ja heidän henkinen ja fyysinen hyvinvointi on erittäin tärkeää, että he pystyy myös koulujen avauduttua tukemaan lapsia ja oppilaita, nuoria. Jos opettaja ei voi hyvin, hän ei pysty antamaan itsestään samalla tavalla niille oppilaille kuin hyvinvoivana.
Ulriikka Myöhänen [00:35:57]:
Se on juuri näin. Mulla ajatukset on vieläkin keskustelun alkupuolella, kun puhuttiin siitä, miten paljon on teiniraskaudet lisääntyneet Ugandassa viimeaikoina. Paljon on nuoria äitejä, joilla on jäänyt koulut kesken, niin miten me voitais tukea näitä äitejä, että he palaisivat kouluun ja näkisivät sen tulevaisuuden niin, että se hyödyttää, se ei ole vain kouluaika minkä he käy, vaan heille oikeasti on tulevaisuudessa koulutuksesta hyötyä. Mitä koulussa voidaan konkreettisesti tehdä?
Pauliina Kemppainen [00:36:30]:
No opinto-ohjaus on yksi toimi, mitä hyödynnetään kovasti tulevaisuuden näkymien rakentamisessa, opetellaan haaveilemaan. Mietitään mitkä olisi mun haaveet, sellaiset haaveet myös mitkä on mahdollista toteuttaa, ja sen opinto-ohjaajan kanssa yhdessä etsitään ne seuraavat askeleet, ja laitetaan ne askelmerkit kohdalleen, että miten sinne voisi päästä. Siitä opinto-ohjauksesta on todella paljon hyvää näyttöä. Mutta sitäkin yksinkertaisempi keino, mitä on hyödynnetty, niin kouluihin on rakennettu imetyspaikkoja. Nä nuoret äidit, jotta he pystyisivät tulemaan kouluun lapsensa kanssa, niin kouluissa tarjotaan turvallinen paikka, jossa he voi imettää ja osallistua kuitenkin oppitunneille muiden ikätovereidensa kanssa. Tällasilla pienilläkin teoilla, mitä me pystytään tekemään, niillä voi olla yllättävänkin suuri vaikutus.
Ulriikka Myöhänen [00:37:38]:
No hei, siirrytään tämän keskustelun viimeiseen kysymykseen, se on molemmille sama, ja voitais alottaa vaikka Idasta. Haluaisin kysyä sitä, että miksi meidän pitää välittää siitä, että miten tyttöjen koulunkäynnin ja tulevaisuuden käy?
Ida Silfverhuth [00:37:54]:
No ajattelen ennen kaikkea tulevia polvia. Äidin koulutus korreloi suoraan lasten koulutukseen. Mitä paremmat eväät äidillä on elämäänsä esimerkiks koulutuksen kautta, sitä paremmin hän siirtää tietonsa lapsilleen ja hänen lapsensa voivat hyvin. Kun puhuttiin menetetystä sukupolvesta, niin sen pitkäaikainen torjuminen lähtee nuorista tytöistä ja tulevista äideistä.
Pauliina Kemppainen [00:38:30]:
Ehdottomasti on tärkeää pitää pitkän ajan tähtäin mielessä. Ihan samaa mieltä. Toisaalta myös toivon, että muistamme elää hetkessä ja katsoa tähän ja nyt, muistaa se, että jokainen on arvokas. Jokaisella tytöllä ja naisella ketkä on jo tässä maailmassa, heillä on oikeus kouluun ja koulutukseen, ja oikeus toimeentuloon. Ihan senkin takia on tärkeää, että tästä puhutaan ja satsataan tyttöjen koulunkäyntiin ja kouluun pääsyyn.
(Musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:39:05]:
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä keskustelu. Kiitos tästä kiinnostavasta juttutuokiosta kirkon ulkomaan avun koulutusasiantuntija Pauliina Kemppainen ja Change makerin puheenjohtaja Ida Silverhuth.
Pauliina Kemppainen& Ida Silfverhuth [00:39:19]:
Kiitoksia.
Ulriikka Myöhänen [00:39:20]:
Ensi kerralla ollaan toisten aiheiden äärellä. Moi moi.
(Musiikkia)
Naisen ääni [00:39:26]:
Ruoka on kaiken lähtökohta, kaiken a ja o. Ja siellä oli yks, joka sanoi, että köyhät eivät nuku, koska ovat nälkäisiä, ja rikkaat eivät nuku, koska köyhät eivät nuku. Nimenomaan se on kaiken taustalla jollain tavalla. Jos ei ruokaturvaa oo, nii se johtaa turvattomuuteen.
Ulriikka Myöhänen [00:39:49]:
Ensi jaksossa keskustelemme nälästä, ruuasta ja muuttuvasta ilmastosta. Tervetuloa mukaan.
(musiikkia)
Perheleipomo ponnistaa Kampalan slummeista
Perheleipomo ponnistaa Kampalan slummeista
Syntymäpäiväjuhliin leivotusta vaniljakakusta kasvoi koko perheen toimeentulon turvaava yritys. Naisten Pankin tukemat säästöryhmät luovat naisille mahdollisuuksia päästä työelämään.
SAVISET POLUT halkovat matalien talojen ja kojujen tiivistä verkostoa. Joku polttaa roskia, ja katku tuntuu kurkussa. Punertava hiekka pöllyää jaloissa Ugandan pääkaupungissa Kampalassa.
Bodaboda-moottoripyörätaksit viuhuvat ohitse, mutta suurin osa ihmisistä kävelee. Se on halvin ja helpoin tapa liikkua. Lähes puolet Kampalan 3,5 miljoonasta asukkaasta sinnittelee kaupungin laitamien epävirallisilla asutusalueilla.
Suuntaamme Kawempen slummialueella kohti taloa, joka pistää silmään. Sen etupiha on tiptop-siisti. Ovesta astuu ulos ujosti hymyilevä nainen, joka levittää kukallisen liinan porstualle. Ympärille pölähtää puuhakkaita nuoria ja lapsia. He tirskuvat ja höpöttävät iloisena. Jokaisella on selkeästi oma tehtävä meneillään. Perässä tulee mies, joka hullaantuu ilosta meidät nähdessään.
On aika tavata Naisten Pankin ja kumppanijärjestö Development and Relief Initiativen tukeman naisten ryhmän mestarileipuri ja hänen perheensä.
Madina Nabaggala, 43
”Muutama vuosi sitten kuulin alueelle perustettavasta Naisten Pankin naisten säästö- ja lainaryhmästä, joka auttaisi naisia samaan oman toimeentulon. Lähdin mukaan, ja minusta tuli ryhmän puheenjohtaja.
Ensin perustimme yhteisen saippuayrityksen, josta saimme kaikki tuloja. Samalla opiskelimme kirjanpitoa ja säästämistä ja saimme mahdollisuuden nostaa pieniä lainoja omien yritysten perustamiseksi. Opimme viikoittaisissa tapaamisissa erilaisia ammatillisia ja liiketoimintataitoja. Halusin oppia paremmin leipomaan, sillä olen aina pitänyt siitä.
Leivoin ensimmäisen ison kakkuni mieheni syntymäpäiville. Se oli vaniljakakku, johon kaikki vieraamme ihastuivat. Aloin saada asiakkaita, ja nyt myymme parhaimmillaan neljä kakkua viikossa. Yksi kakku maksaa 35 000 shillinkiä (7,50 euroa). Meillä ole enää pulaa mistään! Olen voinut ostaa lapsille vaatteita ja peitot.
Minusta on hyvin tärkeää, että naisella on oma toimeentulo. Silloin hän voi huolehtia lapsistaan ja päättää itse, mihin rahat käytetään. Työ on tehnyt minusta itsenäisen.”
Hassan Katende, 49
”En aluksi uskonut naisten touhuun ollenkaan. Aina välillä joku lupaa voimaannuttaa naisia, mutta mitään ei tapahdu. Tämä paikka on slummi, ja jäämme lopulta aina kaikesta ulkopuolelle.
Sitten näin, miten vaimoni leipomo rupesi tuottamaan rahaa. Pystyimme syömään kolme ateriaa päivässä ja elämään mukavammin. Ensimmäisen vuoden lopuksi Madina sai nostaa kaikki säästönsä ja hän osti meille pannuja ja jääkaappi-pakastimen sekä maksoi kaikki lasten koulunkäyntikulut.
Nyt autan vaimoani leipomaan kakkuja, ja olemme perheenä lähentyneet. Se on mahtavaa! Minä olen ryhtynyt tekemään vaimon aiemmin hoitamia kotitöitä. Laitan esimerkiksi ruokaa ja näytän mallia muillekin naapuruston miehille.
Naisten ryhmä on parasta, mitä meille on tapahtunut! Se on opettanut minullekin, miten töitä tehdään. Keksimme kaiken aikaa erilaisia keinoja saada tuloja. Myymme esimerkiksi pakastimessa tehtyjä mehujäitä.
Minä olen onnistunut säästämään uuteen moottoripyörään ja toimin taksikuskina. Opetamme säästämistä ja taloustaitoja myös lapsillemme. Heillä on oma laatikko, johon he säästävät joka viikko.
Olen niin kiitollinen, ettette vain tulleet ja antaneet meille rahaa, vaan tarjositte tietoa. Toivon, että myös miehille olisi oma säästö- ja lainaryhmä!”
Hairat Nabatanzi, 18
”Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten ylpeä olen äidistäni. Hän tekee kovasti töitä, ja olen oppinut häneltä paljon yrittämisestä.
Minäkin perustin oman pienen yrityksen. Valmistan kurpitsajauhoa, jota myyn erityisesti vauvanruoaksi. Omat tulot saavat minut tuntemaan itseni kuningattareksi! Olen voinut ostaa itselleni puhelimen ja auttaa perhettäni.
En tuhlaa kaikkia tulojani vaan säästän ja sijoitan osan esimerkiksi raaka-aineiden hankintaan. Jauhojen myynti on minun arkipäivieni työ, viikonloput varaan tapahtumien järjestämiselle.
Äiti nosti lainan naisten ryhmältä, jotta minä pääsin tapahtuma-alan koulutukseen. Opinnot kestivät vuoden, ja opin esimerkiksi koristelujen tekoa.
Nyt voimme kakkujen myynnin lisäksi myös tarjota juhlakoristeluja! Se tuntuu tosi hienolta.
Olen perinyt kekseliäisyyteni äidiltäni.”
Teksti: Eija Wallenius
Kuvat: Antti Yrjönen
Jordaniassa synnytettiin työpaikkoja pakolaisten ja paikallisten tarpeisiin
Katso tarkemmin Jordaniassa synnytettiin työpaikkoja pakolaisten ja paikallisten tarpeisiin
Yrittäjyyskoulutus antaa mahdollisuuden riittävään toimeentuloon ja lisää paikallisia palveluita. Kirkon Ulkomaanavun Jordaniassa naisiin, nuoriin ja vammaisiin kohdistuva paikallistason hanke loi 256 uutta yritystä.
TOIMEENTULO on ihmisarvoisen elämän kulmakiviä. Kun konflikti sekoittaa kotimaan ja ihminen joutuu pakolaiseksi, hän menettää kotinsa lisäksi monesti myös työnsä ja koko perheen elannon. Työmarkkinat eivät ole kaikille tasa-arvoiset. Erityisesti naisten, kouluttamattomien nuorten, ikäihmisten ja vammaisten henkilöiden mahdollisuudet oman toimeentulon hankkimiseksi saattavat olla rajalliset.
Syyrian pitkittynyt konflikti on ajanut miljoonia ihmisiä pakolaisiksi muun muassa naapurimaahan Jordaniaan. Syyrialaiset pakolaiset ovat jääneet hankalaan rakoon ja moni on riippuvainen muiden avusta. Työttömyys piinaa myös Jordaniaa, jonka väestöstä lähes neljäsosa oli vuoden 2021 lopulla vailla vakituista toimeentuloa. Naisista työttömänä oli joka kolmas.
Näistä lähtökohdista Jordaniassa käynnistettiin vuonna 2019 Kirkon Ulkomaanavun toimeentulohanke, joka oli suunnattu erityisesti Syyriasta pakolaisina saapuneille ja haavoittuvassa asemassa oleville paikallisille ihmisille. MuBu- eli Municipal Business -hanke toteutettiin kuudella alueella Sahabissa, Dhlailissa, Mafraqissa, Jerashissa, Al-Junaidissa ja Mahiksessa.
Hankkeen avulla nostettiin myös naisten ja nuorten osallistumiseen ja työllistymiseen liittyvistä paikallisista esteistä. Näihin tilaisuuksiin osallistui 1 462 naista.
Lue Sawsanin, Ghassanin ja Aseelin tarinat
Sawsan al-Rasheed
KOLMEN LAPSEN ÄITI Sawsan al-Rasheed, 33, saa nykyisin toimeentulonsa viljelemällä ja myymällä vihanneksia. Jordaniaan pakolaisina vuonna 2013 saapuneen viisihenkisen perheen toimeentulo oli riippuvaista al-Rasheedin puolison palkasta.
Ammanin koillispuolella Dhlailissa asuva al-Rasheed on yksi monista MuBu-hankkeen tukemana yrittäjäksi ryhtyneistä pakolaisista. Oma yritystoiminta on muuttanut al-Rasheedin elämän. Se on luonut toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.
Puolison työt loppuivat keväällä 2020 koronaviruspandemian vuoksi. Oli onnekasta, että al-Rasheed näki samoihin aikoihin sosiaalisessa mediassa mainoksen Kirkon Ulkomaanavun Jordaniassa järjestämästä yrittäjyyskoulutuksesta.
Koulutuksen opeilla hän on saanut yritystoimintansa vakaalle pohjalle.
”Lapseni ovat kaikkeni. He antavat minulle toivoa ja motivoivat työskentelemään tulevaisuuden eteen”, al-Rasheed sanoo.
Perheenäiti uskoo luomuviljelyyn ja siihen, että yritys kannattaa ja kukoistaa kuten kasvimaa, kun siitä huolehtii rakkaudella.
”Haluan antaa neuvon: Jos sinulla on elämässäsi jonkinlainen päämäärä, pysy vahvana äläkä anna periksi”, al-Rasheed sanoo.
Ghassan Abu Jama’a
MYÖS JORDANIALAINEN Ghassan Abu Jama’a, 20, Sahabin kunnasta riemuitsee löydettyään KUA:n koulutuksen avulla itselleen hyvän ansaintamahdollisuuden. Koulut jäivät nuorelta mieheltä kesken aikanaan ja tulevaisuus oli epävarma. Nyt hänellä on autonrenkaiden myyntiliike.
”Olen lapsesta asti halunnut työskennellä autojen parissa”, Abu Jama’a kertoo.
Hyvä paikka rengasliikkeelle löytyi jo koulutuksen aikana, joten nuorukainen pääsi täyteen vauhtiin heti. Yritys on tuonut vakaat kuukausitulot, jotka Abu Jama’an riemuksi kasvavat. Hänellä on ollut myös mahdollisuus palkata työntekijöitä.
Aseel Abu Aishan
MYÖS Aseel Abu Aishan, 24, unelma oli tehdä harrastuksesta itselleen työ.
”Rakastan käsilläni työskentelyä ja olen siinä hyvä. Yritykseni tekee puuvillalangasta uniikkeja koristeita esimerkiksi peilien ympärille”, hän kertoo.
Dhlailissa asuvan jordanialaisen perheenäidin haave yrittäjyydestä toteutui ja nyt hän on bisnesnainen.
”Minun oli ennen koulutusta vaikea suunnitella yritystoimintaani pitkäjänteisesti tai tunnistaa siihen liittyviä riskejä. KUA:n tukeman koulutuksen avulla kaikki alkoi tuntua yksinkertaisemmalta.”
Oman yrityksen tuoma toimeentulo on parantanut koko perheen elämää.
”Koulutus oli portti unelmiini.”
Teksti: Elisa Rimaila
Kuvitukset: Tuukka Rantala
Valokuvat: Osama Nabeel
10+1 toivon merkkiä nuorille naisille
10+1 lupaavaa ennusmerkkiä nuorille naisille
Viime vuosina nuorten naisten tulevaisuus on ollut entistä vahvemmin heidän omissa käsissään. Listasimme 10+1 merkkiä paremmasta tulevaisuudesta, josta kannattaa pitää kiinni.
VIIME VUOSINA nuorten naisten tulevaisuus on ollut entistä vahvemmin heidän omissa käsissään. Pandemia on kuitenkin jarruttanut joitakin hyviä kehityskulkuja. Tyttöjen koulunkäynti on saattanut keskeytyä ja koulusulkujen aikana ovat lisääntyneet sekä lapsiavioliitot että teiniraskaudet. Nyt jos koskaan on tärkeää varmistaa, että ennen koronaa saavutetuista eduista ei luovuta ja kehitys jatkuu oikeaan suuntaan. Listasimme 10 merkkiä paremmasta tulevaisuudesta, josta kannattaa pitää kiinni.
1. Yhä useampi tyttö pääsee kouluun
Kouluun pääsee yhä useampi tyttö, ja yhä useampi myös pysyy pulpetissaan. Ennen pandemiaa koulussa oli enemmän tyttöjä kuin koskaan aiemmin. Vuonna 1970 tytöt saivat koulutusta keskimäärin alle seitsemän vuotta, ja nyt – ennen pandemiaa mitattuna – 12 vuotta. Koulutus hyödyttää tyttöjä ja heidän perheidensä tulevaisuutta lukemattomilla tavoilla.
2. Tyttöjen lukutaidolla valtava merkitys
Lukutaito liittyy oleellisesti koulutukseen mutta myös osallistumismahdollisuuksiin oman yhteisön ja koko yhteiskunnan toimintaan. Erityisesti tyttöjen ja naisten lukutaidolla on valtava merkitys: tutkimusten mukaan lukutaitoinen äiti huolehtii, että lapsetkin oppivat lukemaan. Lukutaito siis tavallaan periytyy.
3. Lapsiavioliittojen määrä laskee
Lapsiavioliittojen määrä on laskussa, mikä osaltaan mahdollistaa koulunkäyntiä. Vuonna 1995 joka neljäs maailman tyttö joutui lapsena avioon. Ennen pandemiaa luku oli enää yksi viidestä. Samalla lapsiraskauksien määrä on laskenut, mikä parantaa kouluttautumismahdollisuuksia ja vähentää terveysriskejä.
4. Äitiyskuolleisuus laskee
Äitiyskuolleisuusaste on laskenut vuosien 2000 ja 2017 välillä 38 prosenttia, eli äidiksi tuleminen on entistä turvallisempaa. Lisäksi vuonna 2015 lähes sadassa maassa oli hoitovastuuta tasapainottavia lakeja. Naiset tekevät palkatonta hoivatyötä etenkin kotona kolminkertaisen määrän miehiin verrattuna, mutta lainsäädännöllä voidaan yrittää ohjata suuntaa tasa-arvoisemmaksi.
5. Naiset mukaan rauhanprosesseihin
Naiset ovat mukana rauhanprosesseissa aiempaa useammin. Yli kahdessa kolmesta YK:n tukeman rauhanprosessin sopimuksessa on mainintoja naisten asemasta, 1990-luvulla vain noin joka kymmenennessä. Rauha on tutkimusten mukaan kestävämpi, jos naiset ovat mukana sitä rakentamassa. YK painottaa päätöslauselmassaan 1325, että naiset ovat toimijoita konfliktien ehkäisyssä ja ratkaisemisessa, eivät passiivisia uhreja.
6. Puolet maailman naisista palkkatyössä
Naisten palkkatyö on kasvava trendi. Ainakin puolet maailman naisista tekee palkallista työtä. Taloudellinen valta vahvistaa naisen yhteiskunnallista asemaa ja omavaraisuutta, edistää tasa-arvoa ja poistaa köyhyyttä.
7. Teknologia auttaa naisia osallistumaan
Teknologia antaa naisille alustoja, kanavia ja välineitä olla mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. Edellytyksenä on tietenkin, että digitaidot ovat kunnossa ja välineet ja yhteydet saatavilla edes satunnaisesti. Esimerkiksi Egyptissä naiset ovat jo vuosia sitten perustaneet sivuston, jossa voi kirjata koetun häirinnän kartalle. Investointeja tosin tarvitaan lisää, jotta vastaavia feministisiä teknologioita ja innovaatioita voidaan kehittää.
8. Aktivismi muuttaa maailmaa
Metoon, Black lives matterin ja Fridays for futuren kaltaiset kampanjat ovat panneet monet menneen maailman prosessit ja ajattelutavat selkä seinää vasten. Liikkeiden toimijoina on nimenomaan nuoria naisia, joita vanhemmat naiset tukevat. Aiemmin hiljennetyt ihmisryhmät ottavat entistä rohkeammin tilaa ja pitävät ääntä: passiivinen toivo on muuttunut toiminnaksi, eikä tytön tarvitse olla kiltti. Kampanjoinnin synnyttämät asennemuutokset voivat lopulta muuttaa lainsäädäntöä ja siten rakenteita. Kampanjoinnin avulla on onnistuttu esimerkiksi saamaan aikaan tasa-arvoisia avioliittolakeja ja vähentämään tyttöjen silpomista.
9. Naiset ovat saaneet äänekkäitä esikuvia
Äänekkäät naiset tarjoavat esikuvia kaikille maailman nuorille naisille. Naisministereiden osuus on globaalisti kaikkien aikojen korkein, vaikka edelleen hyvin kaukana 50/50-tilanteesta. Koulutukseen pääsy, äitiysterveyden paraneminen ja perhe-elämän tasa-arvoistuminen ovat edistäneet naisten pääsyä päättäviin asemiin. Haitallisten asenteiden ja sukupuolinormien purkamisessa riittää kuitenkin vielä työtä. Samalla myös keskiluokkaisen feministin on katsottava peiliin: muutosta ei sanella kehittyviin maihin länsimaista käsin, vaan mahdollisuuksien tila on olemassa nimenomaan kehittyvissä maissa. Siinä länsimaillakin on opittavaa.
10. Nuoret naiset osallistujiksi
Kehitysyhteistyön luonne on muuttunut ja muuttumassa. Yhä useammin puhumme ääneen kurjuuskuvaston tarkoituksen- ja totuudenmukaisuudesta ja valkoisen pelastajan kompleksista. Keskustelu huomioi entistä paremmin paikallisen kontekstin, ja toimijoina on usein nuoria naisia – jotka ovat osaltaan jälleen tulevien sukupolvien esikuvia.
+1 Kirkon Ulkomaanavun hyödynsaajista vuonna 2021 puolet oli tyttöjä tai naisia
Työn keskiössä olivat nuoret: hyödynsaajista noin kolme neljännestä oli alle 25-vuotiaita. KUA tukee naisten aktiivista osallistumista yhteiskunnassa monin eri tavoin. Yritys-toiminnan ja työllistymisen tukeminen edistää naisten sosioekonomista voimaantumista. Yli puolet KUA:n ohjelmissa luoduista ja tuetuista työpaikoista, joista suuri osa syntyy Naisten Pankin toiminnan kautta, on ollut naisten työpaikkoja. KUA on esimerkiksi edistänyt kastipohjaisen syrjinnän lopettamista Nepalissa, ollut muodostamassa naisjohtajien alueellista verkostoa Somaliassa, tukenut nais-opettajien kouluttautumista erityisesti Ugandassa sekä vauhdittanut naisten yhteisötason rauhan-foorumeiden perustamista ja toimintaa.
Haastatellut: Generation Equality -koordinaattori Linda-Lotta Luhtala, UN Women Suomi; kehityspoliittinen asiantuntija Eppu Mikkonen, Fingo; vanhempi asiantuntija Eva-Marita Rinne-Koistinen, KUA
Lähteet: UNESCO Institute for Statistics, Unicef, Maailman terveyjärjestö WHO, YK, Our World in Data ja UN Women.
Teksti: Anne Salomäki
Kuvitus: Carla Ladau