”SINÄKÖ SE SIINÄ? En meinannut tunnistaa sinua maskin takaa.” Näin moni meistä on tervehtinyt tuttavaansa koronapandemian aikana.
Maskin takaa ei ole aina helppoa tunnistaa toista. Eräs alakoulun opettaja kertoi lasten maininneen etäkoulun parhaaksi puoleksi sen, että silloin he saivat nähdä opettajan ja toistensa kasvot. Toisen ihmisen kasvot, ilmeet ja hymyt ovat korona-ajan arkisia iloja.
Nähdyksi ja tunnistetuksi tuleminen on ihmisen syvimpiä kaipauksia. Kovin ankea olisi sellainen piiloleikki, jossa kukaan ei muistaisi etsiä minua. Haluamme tulla löydetyiksi, emme jäädä piiloon, toisten katseiden katveeseen.
”Nuorten tukeminen on paitsi velvollisuutemme myös yhteinen etumme.”
NÄIN ON varsinkin lasten ja nuorten elämässä. Hyväksyvä katse ja turvallinen ympäristö auttavat nuorta kasvamaan omaksi itsekseen, täyteen mittaansa.
Lapset ja nuoret ovat arvokkainta, mitä meillä on. Maailmalla ei ole tulevaisuutta ja toivoa ilman heitä. Siksi on yhdessä pidettävä huoli siitä, että kukaan ei jäisi piiloon. Erityisesti tulee etsiä niitä lapsia ja nuoria, jotka jäävät helposti syrjään tai tulevat ohikatsotuiksi.
Pandemia-aika on koetellut tavalla tai toisella kaikkia nuoria. Koronan karut vaikutukset ovat erityisesti kohdistuneet niihin, joiden elämä on ollut jo valmiiksi haurasta. Etäopiskelu ja eristäytyminen ovat saaneet monet nuoret kokemaan yksinäisyyttä, ahdistusta ja toivottomuutta. Perheiden toimeentulon ja voimavarojen puute ovat saaneet aikaan turvattomuutta ja huolta.
ERITYISEN VAIKEA on kehittyvien maiden tilanne. Monen nuoren koulunkäynti keskeytyi koronan myötä kokonaan, koska etäopetukseen tarvittava valmius ja välineet puuttuivat. Nuoria tyttöjä on joutunut naimisiin ja lapsia töihin alaikäisinä, jotta perheet ovat selvinneet taloudellisesti vaikeasta tilanteesta. Lasten työllä on turvattu perheiden päivittäinen ravinnonsaanti.
Koronan lieveilmiöitä eri puolilla maailmaa kohdanneet nuoret tarvitsevat tukea ja turvallisia aikuisia arkeensa. Nuorten tukeminen on paitsi velvollisuutemme myös yhteinen etumme. Emme vielä tiedä, milloin ja miten maailma selviää pandemiasta, mutta sen tiedämme, että siinä työssä tarvitaan kaikkia tulevaisuuden tekijöitä. Tärkeää on huomata myös se hätä, mikä on jäänyt pandemian varjoon.
Jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa lähellämme elävien lasten ja nuorten elämään. Voimme nähdä piiloon jäävät nuoret, kuulla heidän unelmiaan ja huoliaan. Näihin kohtaamisiin tarvitaan paitsi yksittäisiä ihmisiä myös rakenteita. Sellainen on esimerkiksi etsivän nuorisotyön NettiSaapas. Projekti tuo turvallisia aikuisia niille sosiaalisen median alustoille, joilla nuoret viettävät aikaansa.
Voimme vaikuttaa myös kehittyvissä maissa kasvavien nuorten tulevaisuuteen. Yhteisvastuukeräykseen osallistumalla tuemme Etelä-Sudanin lasten ja nuorten turvallista paluuta opetuksen pariin. Yhdessä voimme mahdollistaa lapsille ja nuorille valoisamman tulevaisuuden.
Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa ja vuoden 2022 Yhteisvastuukeräys-piispa.
Piispan kuva: Jussi Vierimaa Blogin kuva: Antti Yrjönen
Tekoja: Haluavatko kaikki pakolaiset Suomeen? Tutkija Emma Hakalan mukaan ilmastonmuutos ajaa tulevaisuudessa yhä useamman ihmisen kodistaan
Muuttuva ilmasto saa tulevaisuudessa yhä useammat jättämään kotinsa. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
MAAILMASSA ON jo yli 100 miljoonaa pakolaista. Pakolaismäärä nousi rajusti keväällä 2022, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainaan. Jo ennen Ukrainan sotaa maailmassa 82 miljoonaa ihmistä eli pakolaisena. Vielä tuolloin pakolaiskeskustelu kääntyi meillä Suomessa aika usein kysymään, minkälaisiin turvapaikanhakijamääriin meidän pitäisi varautua. Mutta haluavatko kaikki pakolaiset Suomeen?
”On vaikea puhua kaikkien pakolaisten puolesta tai esittää tuntevansa heidän ajatuksiaan, mutta tutkimuksen perusteella muuttoliike kohdistuu enimmäkseen pakolaisten kotimaiden lähiseuduille. Eli ajatuksena ei varmaan ensimmäisenä suinkaan ole se, että he haluaisivat Eurooppaan”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala.
Pakolaisuus ei ole ominaisuus ihmisessä. Se on valinta, jonka kymmenet miljoonat ihmiset ovat tehneet pakon edessä. Kun kotiin ei voi sodan takia jäädä, on pakko lähteä.
Ilmastonmuutos kasvattaa pakolaisten määrää vääjäämättä
Hakala on itse erikoistunut tutkimaan konfliktien vaikutusta ympäristöön. Ympäristö voi muuttua turvattomaksi myös etenevän ilmastonmuutoksen, ilmastokriisin, vuoksi. Hakalan mukaan on ihmiselle luonnollista ajatella, että pakonkin edessä kotoa lähdetään vain sen verran etäälle, että kotiin voidaan nopeasti palata, kun tilanne muuttuu.
”On luontevaa ajatella, että palataan kotiseudulle, kun esimerkiksi tulva tai muu väliaikainen luonnonkatastrofi on mennyt ohi. Jos muutos on pysyvämpi, vaikka joku lämpötilan nousu tai vastaava, niin silti on vaan helpompaa ihan jo resurssien kannalta ihmisten tietysti mennä sinne lähiseuduille. Että ei suinkaan oo kaikilla mitenkään ajatuksena se, että ensimmäisenä Suomeen sieltä tullaan.”
Miksi maailmassa on niin paljon pakolaisia?
Eurooppa tilkitsee rajojaan siirtolaiskriisien edessä, mutta todellisuudessa suurimman vastuun 100 miljoonasta pakolaisesta kantavat kehittyvät maat. Miksi näin on ja mihin pakolaiset suuntaavat? Siitä keskustelemme tässä Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastissa.
Tekoja-podcastin vieraina ovat tutkija Emma Hakala Ulkopoliittisesta instituutista ja BIOS-tutkimusyksiköstä ja KUA:n entinen humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
Joulukuussa 2021 äänitetyn Tekoja-podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen [00:00:05]: Maailmassa on yli 82 miljoonaa pakon edessä kotinsa jättänyttä. Heistä 48 miljoonaa on maiden sisäisiä pakolaisia. Miksi ihmiset jättävät kotinsa ja pakenevat? Minne he suuntaavat? Oman maansa sisälle, naapurimaihin vai toiselle puolelle maapalloa? Tämä on Tekoja-podcast. Tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen ja kanssani studiossa näiden kiinnostavien kysymysten äärellä ovat muuttoliikkeisiin ja turvallisuuteen perehtynyt Tutkija Emma Hakala ja kirkon ulkomaanavun humanitaarisen työn päällikkö Eija Alajarva. Lämpimästi tervetuloa. Yli puolet maailman pakolaisista on siis pakolaisena oman kotimaansa sisällä. Siitä huolimatta melko yleinenkin käsitys esimerkiksi meillä täällä Suomessa on, että pakolaisten suurin haave on tulla kohti Eurooppaa ja Suomea. Pitääkö tämä kutinsa? Onko kaikilla pakolaisilla lopulta suunta kohti Eurooppaa, tutkija Emma Hakala?
Emma Hakala [00:01:01]: No vaikee muutenkaan ehkä puhua kaikkien pakolaisten puolesta tai heidän ajatuksiaan, mutta tutkimuksen perusteella kyllä enimmäkseen tää muuttoliike kohdistuu lähiseuduille, eli ei varmaan siellä ajatuksena ensimmäisenä suinkaan oo se, että Eurooppaan, vaan pikemminkin, varsinkin jos se muuttoliike aiheutuu tällaisista ympäristösyistä tai muista, niin se on ehkä tarkoitettukin väliaikaseks, ja ajatuksena on, että palataan sitten sinne kotiseudulle sitte, jos se joku vaikka tulva tai tai muu tällanen on menny ohi, jollon on luontevaakin, että siirrytään johonkin lähiseuduille. Ja sitte taas toki sillonkin, jos se muutos on joku sellanen pysyvämpi, vaikka joku pysyvä lämpötilan nousu tai joku tämmönen, niin silti on vaan helpompaa ihan resurssien kannalta ihmisten tietysti mennä sinne jonnekin lähiseuduille. Että ei suinkaan oo kaikilla mitenkään ajatuksena se, että ensimmäisenä Suomeen sieltä tullaan.
Ulriikka Myöhänen [00:02:12]: No Eija Alajarva, olet työssäsi humanitaarisen avun päällikkönä kohdannu paljon pakolaisia, niin mikä sinun kokemuksesi on, mikä heidän puheissaan korostuu? Mainitaanko siellä edes sitä suuntaa, et se vois olla tänne Eurooppaan tai Suomeen? Millasia toiveita heillä on?
Eija Alajarva [00:02:27]: No mehän eletään globaalissa maailmassa, että kyllähän monella varmaan semmonen, tai nuorilla varsinkin, niin voi olla kaukanen haave, haetaan sitä parempaa elämää ja elintasoa ja mahollisuuksia. Et nähdään, et siellä omassa kotimaassa niitä ei oo syystä tai toisesta. Mutta sit on tietenki kaikki muut tän tyyppiset niinku ilmastonmuutokset tai konfliktit tai levottomuudet, jotka ajaa sitte isoja määriä. Mutta itseasiassa arvioiden mukaanhan yli 73 prosenttia pakolaisista siirtyy naapurimaihin tai lähialueella. Et se on itseasias aika iso osa. Ja sit jos kattoo näin globaalisti, niin yli 80 prosenttia pakolaisista sijottuu kehittyviin maihin. Et kyllä tää pieni osa on sit loppujen lopuks, mitä tulee Eurooppaan. Toki nyt on isoja vastaanottajamaita, niinku Saksa esimerkiksi, jonne on tullu kumminki suhteessa paljon pakolaisia tai muute muuttoliikettä, mutta et jos aattelee EU:ssa, nii sehän puhutaan muutamasta prosentista, jota on, joista pakolaisista on sit sijottunu loppujen lopuksi EU:n alueelle, vaikka mehän nähdään uutisista paljon sitä, että siirtyy Espanjaan ja tulee Turkin kautta Kreikkaan, tai nyt viimeaikasetki keskustelut sitte levottomuuksista. Mutta nää on myös silleen, et mikä se näkyy ja mite myös erilaiset tiedotusvälineet nostaa ne, näyttäytyy meille sit ehkä tämmösinä isompina uhkakuvina tai näyttää siltä, että just Suomeen tai Eurooppaan on tulossa enemmänki väkee. Toki nyt on ollu sit näitä kriisitilanteita niinku vuonna 2015, että Turkin kautta tuli sitte Euroopan alueelle enemmänki pakolaisia.
Ulriikka Myöhänen [00:04:00]: (Hymähdys) No Emma sä oot perehtynyt siirtolaisuuteen erityisesti turvallisuuden näkökulmasta, ja tässä mainittiinkin jo, tuoreessa muistissa ovat vuoden 2015 tapahtumat ja nyt myös syksyllä 2021 EU:n rajoilla on koettu uusia siirtolaisuuskriisejä. Ja viimesen kymmenen vuoden aikana Euroopassa on ihan urakalla tilkitty myös rajoja, esimerkiks rakennettu näitä aitoja aidan pätkiä valtioiden rajoille, niin ovatko nämä muuttoliikkeet jonkinlainen turvallisuusuhka ja jos ovat, nii kehen se uhka kohdistuu?
Emma Hakala [00:04:31]: No meillähän siinä keskustelussa, mitä vaik mediassa käydään ja muutenkin näkee, niin se ajatushan on se, että se uhka kohdistuu meihin niistä siirtolaisista, ja pakolaisista, ja että he nimenomaan on se uhka. Mutta jos asiaa ajattelee vähän laajemmin, niin kyllähän se on aika selvää, että itse asiassa se uhka ensisijassa kohdistuu niihin siirtolaisiin itseensä. Ihan niinkun se, että he joutuu jättämään kotinsa syystä tai toisesta, niin on tietysti aina jonkunlainen tragedia varmaan kenelle tahansa, ja sitten tän jälkeen he usein joutuu aika sellasiin heikkoihin ja epävarmoihin oloihin ja sellaseen usein oikeudettomaan tilaan, ja myös tietysti kaikenlaisten ihmissalakuljettajien ja sellasten armoille ikäänkuin ja sen jälkeen sitte jonnekin pakolaisleireille ja tällasiin paikkoihin, jotka voi olla hyvinkin jotenki sellasia turvattomia ja ehkä jopa väkivaltasia, joten ensisijaisesti se uhka tottakai kohdistuu niihin pakolaisiin ja siirtolaisiin itseensä. Ja sitte tietysti tottakai tätä asiaa käsitellään sellasen sisäisen turvallisuuden kysymyksinä sit taas näissä kohdemaissa niinkun Euroopassa, koska tietysti siihen liittyy kaikkea tällasia rajaturvallisuuskysymyksiä ja muita, mutta ehkä niitä asioita pitäis kuitenki pystyä vähän erottelemaan jotenkin toisistaan ja käsittelemään vähän laajemmin ja ja ennen kaikkea myös niiden liikkuvien ihmisten itsensä näkökulmasta.
Ulriikka Myöhänen [00:06:15): No onnistutaanko siinä nykypäivänä?
Emma Hakala [00:06:18]: No ainakaan mediakeskustelussa sellasessa laajemmassa ehkä jossain twitter-keskusteluissa ja tällasissa niin ei musta kauheen hyvin. Tai tuntuu, että se aika jakautunutta helposti se keskustelu ja et on tahoja, jotka näkee tän jotenki hyvin mustavalkosesti just niin, että muuttoliikkeet ja pakolaisuus on jotenkin meihin täällä länsimaissa kohdistuva uhka ja ikään ku meiltä jotain pois. Mut tota niin. En tiedä, että mikä siihen sitten auttais, että miten tätä tavallaan tosi jotenkin kulminoitunutta tai kärjistynyttä keskustelua vois vähän lievittää jotenki.
Ulriikka Myöhänen [00:07:00]: Mm, aivan. No tässäkin tuli tosiaan esille se, että itseasiassa se uhka kohdistuu näihin ihmisiin, jotka ovat liikkeessä, jotka ovat siellä tien päällä ja pakenevat. Eija, pakolaiset on kirkon ulkomaanavussakin keskeinen kohderyhmä, niin millasissa oloissa nämä pakenevat ihmiset taittavat matkaa ja elävät? Voitko kertoa siitä esimerkkejä?
Eija Alajarva [00:07:23]: No tietenki tilanteet on tosi erilaisia, et mistä ihmiset lähtee ja mistä syystä. Mutta yleisesti ottaen se on aina pahin vaihtoehto, et ihmiset joutuu jättämään sen kotiseutunsa, oli se sitten maan sisällä tai sitte lähtemään maan rajojen ulkopuolelle. Et se on aika rankka päätös myös ihmiselle, mutta yleensähän nää ihmiset ei nää enää muuta vaihtoehtoa. Et saattaa olla niin turvatonta sillä omalla alueella, tai sitte kaikki elämisen perusedellytykset on romahtanu siellä syystä tai toisesta, niin ei oo muuta vaihtoehtoa. Et jos aattelee vaikka matkaa Etelä-Sudanista Ugandaan, Etelä-Sudanista, josta on siis siirtynyt miljoonia ihmisiä naapurimaihin ja Ugandan puolelle, nii se on paha valinta tehdä, mut valinta on tehtävä, tai päätös on tehtävä. Ja toki matka on hankala, ja moni jää matkan varrelle. Mutta sitte ku päästään sinne naapurimaahan tai mihin nyt sit päädytään sijottumaan, niin siellähän täytyy olla sitte tietenki mahdollisuutta saada sitä tukea ja apua ja lähteä liikkeelle yleensä aika puhtaasti hätäavusta. Pyritään täyttää niin, että ihmisillä on ruokaa ja vettä ja suojaa, ja sitte lähteä asioita rakentamaan, mutta tokihan maat suhtautuu hyvin eri tavalla. Ja sitte tietenki on tää kysymys myös, että minkälaisia ihmisiä sieltä tulee sitten näitten pakolaisvirtojen mukana. Tai eihän missään tapauksessa ihmisiä pidä leimata terroristeiksi automaattisesti, mutta tokihan se tosiasia on myös, että onhan siellä monenlaisia liikehdintää on paljon. Et tietenki täytyy jokaisen maan seurata tiiviisti, mitä omassa maassa tapahtuu, mutta että lähdetään liikkeelle siitä, että ihmisiä autetaan riippumatta siitä, että mikä on se tausta ja erilaiset kytkökset tai muuta, että se on se tärkein asia antaa ihmisille apua, ku sitä tarvitaan.
Ulriikka Myöhänen [00:09:09]: No sä oot tehny tätä työtä jo aika pitkään, niin onko sulle jääny vuosien varrelta mieleen joku yksittäinen tarina tai joku siirtolaisuuskriisi, missä on ollu erityisen jotenki mieleen painuva kokemus sulle?
Eija Alajarva [00:09:22]: No kyllähän näitä on itseasiassa aika montakin, että mä mietin, et tää Etelä-Sudan on tietenki yks maa, josta on tällä hetkellä Afrikasta eniten paennu ihmisiä, voi sanoa, et on suuri pakolaisliikehdintä ollu siellä. Mut et kyllä varmaan omaa työhistoriaan tää Syyrian kriisi, siit on nyt yli kymmenen vuotta, ku se sitten räjähti käsiin niin sanotusti, ja kyllä siinä siis voi sanoa, että avustusjärjestöt oli kovan paikan edessä, kun lähdettiin auttamaan näitä ihmisiä, ja sillonhan ei tietenkään Syyriassa autettu, vaan lähdettiin auttamaan sitte naapurimaissa. Että kirkon ulkomaanapuki aika nopeesti sitte lähti tekemään omaa avustustyötä sitte Jordaniassa, ja siellä lähdettiin tyhjästä liikkeelle niinku kaikki avustusjärjestöt, ja tietenki siellä sit perustettiin leirejä sekä Satari ja sitten Asrak myöhemmin. Mut suurin osahan esimerkiks syyrialaisista pakolaisista elää siellä yhteiskunnassa näitten leirien ulkopuolella. Siihen liittyy tietenki omat ongelmansa, että miten nää ihmiset saa apua ja tukea näitten virallisten leirien ulkopuolella.
(musiikkia)
Ulriikka myöhänen [00:10:32]: Mitkä syyt pakottavat ihmisiä jättämään kotinsa ja millasia tarinoita näihin liittyy?
Emma Hakala [00:10:38): No ainakin tietysti ehkä se sellanen perinteisin syy, mitä me ajatellaan, on tietysti konflikti eli kaikki sodat ja ja väkivaltasuudet ja muut, joiden takia ihmiset joutuu siirtymään pois sieltä kotiseudulta, joka on muuttunu turvattomaks. Mut sit ehkä nykyään entistä tärkeämmäks tietysti ilmastonmuutoksen edetessä on tullu myös tämmöset ympäristösyyt, ja sit ehkä ennen kaikkea näiden yhdistelmät, eli tavallaan ne ympäristösyyt, vaikka just joku tulva tai kuivuus tai tällanen, tietysti vaikuttaa erityisesti sellasella seudulla, jotka jo muutenkin on hankalassa tilanteessa, jos vaikka on väkivaltasuuksia tai konfliktia tai muuta tällasta epävarmuutta, niin niillä sitten asuvien ihmistenhän on tietysti kaikkein vaikeinta sitte sopeutua siihen muuttuneeseen vaikka ilmastolliseen tai säätilanteeseen tai luonnonkatastrofiin, joka sitte entisestään pakottaa liikkeelle. Mutta tutkimusta on kyllä siitä aika paljonkin, että yhä tärkeemmäks on tavallaan tullu nää ympäristösyyt ihan jo yksittäisenä syynä, joka pakottaa ihmisiä pois
Eija Alajarva [00:11:54]: No kyllä se näin on, samaa mieltä, et nää ympäristö ilmastonmuutoskysymykset on nousemassa hurjasti näissä. Kun seuraa jotai tilastoja näistä ja arviointeja, nii nehän on siis moninkertastunu nää ilmastonmuutoksesta johtuvat syyt. Et nehän voi olla äkillinen katastrofi, joka johtuu siitä, että on sääolosuhteet muuttunu, tai sitte niin, että vaan pikkuhiljaa muuttuu ne elinolosuhteet niin, että ihmiset ei pysty elämään siellä. On kuivuutta, on tulvia, tulee kaikenlaisia tuhoeläimiä ja kaikennäköstä aavikoitumista ja muuta, et nää on tietenki alueesta riippuen vähän erilaisia. Et sehän lasketaan se, että se on suurin haaste, ja itseasiassa nyt näi jos ajatellaa, et vuonna 2020 on 16 miljoonaa ihmistä, jotka on joutunu lähtemään ilmastonmuutoksen syystä liikkeelle, ja vuonna 2050 nii näitä ihmisiä ois 150–200 miljoonaa. Se on aika hurja. Ja ottaa huomioon, et puhutaan kumminki tällä hetkellä on 82 miljoonaa pakolaista maailmassa. Niin aikamoiset kysymykset siinä on, ja miten pystytään näihin vastaamaan sitten kaikilla tasoilla. Ja sitten tässä oli puhetta, niin se kietoutuu niihin lahjakkaasti myös näihin muihin syihin, konflikteihin ja levottomuuksiin. Ja välillähän näissä kriisitilanteissa keskustellaanki siitä, että mikä on ollu se alkuun paneva syy. Onko se ollu esimerkiksi niin, et on ollu tyytymättömyyttä siihen, miten valtiot pystyy hoitamaan vaikka ihan puhdasta vettä, perustarpeita, ja sitte se siihen kytkeytyy siihe yleiseen tyytymättömyyteen? Sit tapahtuuki, saattaa tulla iha hurjiaki levottomuuksia, joista lähtee sitte isot muuttoliikkeet liikkeelle, mut näähän vaihtelee aika lailla, ja naiset ja lapset pahimmassa asemassa. Ja sit se, että nää ilmastonmuutokset iskeytyy pahiten näihin köyhiin ja hauraisiin valtioihin, joilla ei oo myöskään sitte kapasiteettia tai mahdollisuuksia olla sitä tukemassa tai ennaltaehkäsemässä niitä haasteita ja ongelmia.
Ulriikka Myöhänen [00:13:56]: Monet asiat siis kietoutuu siellä taustalla yhteen, ja et moni yksittäinen asia voi vaikuttaa siihen, että päädytään, että lähdetään sitte liikkeelle tai joudutaan pakon edessä lähtemään liikkeelle. Mmm, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja siirtolaisuudesta, nii se ehkä ensiks hahmottuu jotenki silleen vähän mystisenä, että niinkun meiän elinolot täällä, tai meillä lämpenee tämä ilmasto, mut tavallaan sehän näkyy näissä maissa juurikin näin sanoit esimerkiks kuivuutena tai sit sään ääri-ilmiöinä, tulvina, jonkinlaisina sykloneina, merenpinnan nousuna, muina tämmösinä asioina. Ja tässäki keskustelussa tuli jo ilmi se, että on ennustettu, että muuttuva ilmasto voi saada sadat tuhannet ihmiset liikkeelle tulevaisuudessa, ni miltä tää kuulostaa, Emma? Mitä tää tarkottaa tulevaisuuden kannalta, jos näin todella käy, ja onko tää uskottava skenaario?
Emma Hakala [00:14:50): No tietysti tulevaisuutta on aina vaikee ennustaa, ja nääki on tietysti niinku sanoinki nii semmosia tavallaan moneen asiaan kietoutuvia päätöksiä ja vaikutussuhteita, että mikä ihmiset pakottaa liikkeelle, ja sit toisaalta, miten hyvin siihen pystytään sopeutumaan, tai pystytäänkö parantamaan niitä sopeutumisedellytyksiä, mikä sitte vois ehkä vähentää sitä muuttoliikkeen määrää. Eli sinänsä se ei musta tavallaan niin olennaista yrittää ennustaa just niitä määriä et mikä miten paljon ihmiset nyt sit tulevaisuudessa joutuu muuttamaan ilmastosyiden takia, vaan ehkä pikemminkin keskittyä just siihen, että mihin ihmiset liikkuu ja miten pakotettua se on ja mitä sille asialle voi tehdä, ja miten sitä sopeutumista voi edistää. Mut että ainaki se näyttää aika selvältä, että just ensinnäki semmonen ihmisten elämän ennakoimattomuus lisääntyy varsinki just sellasilla alueilla, jotka on vaikka hyvin maatalousvaltasia tai hyvin paimentolaisvaltasia tai näin. Ku sellanen normaali sää rytmi ja kierto sellanen vuodenkierto jotenki häiriintyy niinku nyt on tapahtunu, et vaikka jossain Somaliassa on nyt ollu, olikohan se vuodesta 2017, asti ollu tosi pahoja kuivuuksia, ja sitte yhtäkkiä tuliki toisaalta myös hyvin voimakas sadekausi ja sen myötä tulvia, vuonna 2019 tää tais olla, että oli samana vuonna sekä sellanen tosi paha tulvatilanne, että sitte taas kuivuus. Eli sellanen ääripäät ja äärivaihtelut jotenki lisääntyy tosi paljon, ja sitte tietysti, ku nää toistuu vuodesta toiseen, ni ihmisten on mahdoton enää siellä kotiseudullaan sopeutua siihen tilanteeseen. Ja ehkä se, mikä on kanssa hyvä jotenkin pitää mielessään on se, että tällasia tietynlaisia lyhytaikasia muuttoliikkeitä just näihin ilmasto ja ympäristöolosuhteisiin liittyen on ollu aina tai ainaki aika pitkään, vaikka jossain Bangladeshissa on ollu ihan tavallista, että ihmiset on siirtyny jostain rannikkoseuduilta välillä tulvien pahentuessa jonneki ylemmille seuduille ikään kun, mutta se on ollu sellasta totuttua ja ihmiset on pystyny sen jotenki ennakoimaan ja se on ollu silleen normaalia toimintaa. Mut sit jos sekin, et ne tulvat vaikka pahenee, tai jotkut alueet jää pysyvästi meren pinnan alle, nii tää tämmönen totuttu dynamiikka siinä ikään ku häiriintyy, ja sitte ihmiset, jotka on vaikka tottunu siirtymään paikasta toiseen, ei pystykään menemään sinne normaalille kotiseudulleen sitten, et sitä paluuta ei tavallaan oo. Eli tää myös sit sekottaa semmosta normaalia elämää tietyillä seuduilla.
Ulriikka Myöhänen [00:17:57]: Onko Eijalla tähän mitään täydennettävää?
Eija Alajarva [00:18:00]: No täytyy jälleen jatkaa, että oon täysin samaa mieltä näistä haasteista. Ehkä itäinen Afrikka on hyvä esimerkki, että se on taas hyvin paha kuivuustilanne, eli voi sanoa, siellä puhutaan yli 30 miljoonan ihmisen tarvitsevan humanitaarista apua tällä hetkellä ja erityisesti Etiopiassa, Somaliassa ja Keniassa. Siihen liittyy tietenkin nää erilaiset sääolosuhteet, mitä tapahtuu merialueilla ja ja sitte siihen liittyvät jälkivaikutukset. Mutta tällä hetkellä voi sanoa, että varmaan suurin syy on myös se, että miten ihmisillä on sitä kykyä vastata sitte näihin tilanteisiin. Itäisessä Afrikassaki on totuttu, et siellä on keskimäärin 5-6 vuoden välein aina tämmönen vähän huonompi vuosi, et on ollu kuivuutta ja sateet on ollu epäsäännölliset ja myöhässä ja toisaalta sitte niitä rankkasateita ja muita, mut nyt ne on vaan tiheytyny se tahti. Et nyt tulee 2-3 vuoden välein sit tämmösiä niin sanottuja katovuosia, huonoja vuosia. Ihmisillähän ei oo sit tavallaan kerätty sitä pääomaa vastata näihin. Et jos ajattelee just paimentolaisia tai vastaavia, et heillä yleensä on sitä karjaa siellä, ja sitä pystytään sit huonoina vuosina myymään tai muuta, mutta nyt on ollu niitä laihoja vuosia paljon, ja sitte ei oo sitä pohjaa siellä. Tai sitte niin, että nyt esimerkiks on menty siihen pisteeseen, et karja on jopa niin huonossa kunnossa, et sitä ei voida myydä enää. Ei se oo enää myyntikelposta. Et itseasias juuri luin semmosen artikkelin laajennetusta perheestä, jotka nyt vaa siirtyy paikasta toiseen etsimään sitä parempaa maata, et he pystyy jollakin tavalla pitämään ne eläimet elossa. Ja jopa niin, että tässä isossa perheessä niin osalla on kuollu jo se karja, ja sit autetaan nytte sitä muuta perhettä pitämään ne eläimet hengissä. Se on aika rankkaa, ja tää on aika tyypillistä just, että maan sisällä siirrytään niinku kerroit myös Bangladeshista, et se on ollu perinne, et etitään niitä parempia. Mut tietenki nyt on haasteena sit, et ihmiset joutuu jättämään sitte ne kotimaansa ilmastonmuutoksen kourissa, jotka pystyy lähtemään pidemmälle matkalle. Ja itse mä näen jotenki, et sit ku lähetään pitemmälle matkalle ja siirrytään erityisesti ilmastonmuutoksen lisäksi vainojen ja konfliktien, ei välttämättä palata sinne kotimaahan, et sit täytyy miettiä vähän eri tavalla sitä uuden elämän rakentamista siellä uudessa maassa.
Ulriikka Myöhänen [00:20:23]: Näitä ilmaston ja sään vuoksi pakenevia kutsutaan usein ilmastopakolaiseksi, mutta mikä heidän asemansa itseasiassa on kansainvälisesti, Emma Hakala?
Emma Hakala [00:20:33]: No se ei oo ihan niin selkee, tai tällasen kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, ja sit kun ilmastopakolainen ei varsinaisesti oo, että YK:n pakolaissopimus ei tunnista ympäristösyitä eikä nää ympäristösyyt ei oikeuta turvapaikkaan, mikä tietysti liittyy siihen, että se sopimus on tehty tosi erilaisessa maailmantilanteessa ja eri aikaan eikä sillon oo ees jouduttu ajattelemaan tällasia syitä, jotka pakottais ihmisiä liikkeelle, mutta tää sit tietysti tekee sen niiden nimenomaan ilmasto- tai ympäristösyistä pois kotoaan lähtevien ja varsinkin valtiorajat ylittävien ihmisten tilanteen vielä entistä hankalammaks, että jos he ei pysty todistamaan, että he lähtee jostain muustaki syystä, kuten vaikka jonkun vainon tai konfliktin tai tällasen takia, niin sillon he ei ikään ku ole oikeutettuja turvapaikkaan. Ja nyt ainakin tän nykyisen kansainvälisen keskustelun valossa ei näytä kauheen todennäköseltä, että tätä ainakaan YK:n pakolaissopimusta tultais muuttamaan jotenkin niin, että se tunnistais myös nää ympäristösyyt. Ja sitte on tietysti jonkin verran myös käyty tutkimuksessa keskustelua siitä, että pitäiskö olla joku toinen sopimus tai keino, jolla sitte tunnistettais tämmönen nimenomaan puhtaasti ympäristösyistä johtuva pakolaisuus, mutta seki on tietysti hankalaa tavallaan siinä mielessä, että mihin sitte määritellään se raja, joka on niin voimakas, että se oikeuttaa siihen, että ihmiset voi saada turvapaikan jossain muualta. Tämmösiin jonkinlaisiin ehkä rajanvetotapauksia on ollu tämmösten Tyynen meren saarien asukkaiden tiimoilta, jotka on hakenu turvapaikkaa vaikka Australiasta tai Uudesta Seelannista just sen takia, että siellä nyt kaikkein akuuteimmin ne saaret on jäämässä meren pinnan alle, eli sitä heidän maataan ei konkreettisesti oo sit enää olemassa, mutta tästäkään ei oo mitään sellasta selvää ennakkotapausta tai muuta sellasta periaatetta, joka sitten tän kertoisi meille, että miten tällaisissa tilanteissa tulisi menetellä. Mut sen takia tä niin sanottujen ilmastopakolaisten tilanne on erityisen hankala ja epäselvä.
Ulriikka Myöhänen [00:23:21]: Niin, fakta on kuitenkin se, että ilmasto muuttuu ja että jotkut seudut yksinkertasesti muuttuu asuinkelvottomiks. Merenpinta nousee tai kuivuus tekee elämästä täysin mahdotonta. Emma, kerroit ennen tätä äänitystä minulle, että ilmastosiirtolaisuutta on alettu jo pitää eräänlaisena sopeutumisstrategiana, niin mitä se tarkottaa?
Emma Hakala [00:23:42]: Ihan sitä, että sen voi tietysti nähdä sopeutumiskeinona ilmastonmuutokseen, että muuttaa sitten kotoaan pois, kun ne olosuhteet siellä käy kestämättömiks. Et toki se on ehkä sellanen aika äärimmäinen sopeutumisen muoto ja mikä kertoo siitä, että miten pakottava ja paha se tilanne on, mutta sit taas toisaalta se on taas ehkä tutkimuksen piirissä on lähetty vähän siitä, että kun aikasemminkin näitä tiettyjä varsinkin sellasia lyhytaikasia muuttoliikkeitä on ollu joilla on sopeuduttu niihin ympäristön muutoksiin, niin sitten jatkossakin, kun ympäristö nyt muuttuu entistä enemmän ja on entistä ennakoimattomampi, niin tää voi sit olla sellanen vähän pakotettu sopeutumisen muoto, jota ihmiset joutuu käyttämään, mikä sit toisaalta taas liittyy siihen, että sit myös se muuttoliike pitäis jotenki tehä mahollisimman helpoks niille ihmisille, jotka joutuu tämmösiä sopeutumiskeinoja käyttämään, eli tavallaan itseasiassa sitä liikkumista ja liikkuvuutta pitäis edistää. Ja parantaa niitä mahdollisuuksia ihmisten ensinnäkin päästä sit vaikka maasta toiseen, jos tilanne niin vaatii, tai sitten maiden sisällä. Esimerkiks muuttoliikettä pitäis pikemminkin tukea kun haitata. Ja sitten toisaalta näiden muuttamaan joutuvien ihmisten sopeutumista niihin uusiin ympäristöihin ja sinne kohdealueelle niin pitäis edistää kaikin tavoin. Mutta tietysti tähän liittyy paljon kysymyksiä. Et must on ehkä myös vähän liian suoraviivaista alkaa nyt puhua tästä ilmastomuuttoliikkeestä ensisijasesti jotenkin toivottavana sopeutumismuotona, koska se kuitenki on niin iso päätös ja muutos joutua jättämään se kotiseutunsa, että varmaan aika moni kuitenki mieluummin haluais jäädä sinne, kun lähteä ihan uusille urille.
Ulriikka Myöhänen [00:25:48]: No, Eija, miltä kuulostaa humanitaarisen työn asiantuntijan korviin tämmönen sopeutumisstrategia ilmastosiirtolaisuuden osalta?
Eija Alajarva [00:25:56]: Joo, se on varmaan toisaalta ihan välttämätöntä sitä tehdä, että hyväksyttävä, että ihmiset lähtee, ja miten tuetaan sitten pakolaisia tai maan sisällä siirtyviä ihmisiä siellä, minne he on siirtyny. Et se on varmaan semmonen tosiasia, mikä on hyväksyttävä, mutta myöskin niin että ei unohdeta, mitä pystytään tekemään siellä lähtömaissa ja lähtöalueilla, et se on myös yhtä tärkeetä. Myös sen kriisin uhan iskiessä ihan selkeesti, et sillon pystytään kuitenki auttamaan ihmisiä vielä siellä, et ei tulis sitä päätöstä, et nyt ei oo muuta vaihtoehtoo. Tämmöses hätätilanteessaki voidaan sitten jakaa ihan tietenki hätäapua tai voidaan jakaa käteisavustuksia tai maanviljelijöille voidaan jakaa siemeniä ja työkaluja ja etenkin niitä siemeniä, jotka kestää paremmin näitä ilmasto-olosuhteita, tai tuetaan sitä, että karjalla on ruokaa ja pystytään hoitamaan ja niin pois päin. Etenkin lasten koulunkäynti ja tän tyyppiset asiat tulee sinne mukaan, mutta tää ilmastosiirtolaisuus on hiukkasen haastava sana kyllä. Siihen liittyy jotenki nää kaikki asiat, mitä toit esiin, mutta että se tuo sellasen vivahteen, et se on jollain tavalla kuitenki vapaaehtosta. Mutta tällehän termille ei pysty yhtään mitään, mutta et tietenki vaikka se on virallisesti näin, niin puhuisin kuitenki ihmisistä, jotka joutuu jättämään kotinsa pakonsa edestä, et ilmasto-olosuhteet on niin raastavia tai hankalia, että ei oo muuta vaihtoehtoo.
Ulriikka Myöhänen [00:27:25]: Niin, jossakin tilanteessa on sitte vaan pakko lähteä liikkeelle, vaikka yritettäs tehä siellä lähtömaassa niitä toimia, että ihmiset sais sen mahdollisuuden jäädä sinne omaan kotiinsa. Voiaan tarjota just niinku kerroitki näitä koulutusmahdollisuuksia, käteisvaroja tai sit muuten vaan hätäapua.
Eija Alajarva [00:27:42]: Ja tosi tärkeetä on tietenki se pitkäkestonen kehitysyhteistyö.
Ulriikka Myöhänen [00:27:46]: Mm, kyllä.
Eija Alajarva [00:27:47]: Mä puhuin humanitäärisesta avusta ja siitä hätäavusta tietenki hätäavun jälkeen tehdään myös usein pitkäkestosta humanitaarista apua. Ja sitte on se kehitysyhteistyö myös, et monet järjestöthän tekee näitä molempia, sekä antaa humanitääristä apua että kehitysyhteistyötä, mutta se kehitysyhteistyö on tosi tärkeetä, että rakennetaan sitä pitkäkestosta pohjaa niille elämän edellytyksille myös omassa kotimaassa ja omalla kotialueella, ja sitte tietenki, et lähetään rakentamaan siellä, jos joudutaan jättämään kuitenkin se koti, niin pyritään sitte tukemaan ja rakentamaan sitä uutta elämää sitten uudessa paikassa.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:28:26]: Ja tässäkin keskustelussa tuli jo ilmi tavallaan se, että miten näistä muuttoliikkeistä ja, tai tästä siirtolaisuudesta voitais tehä jotenki ihmisille helpompia ja turvallisempia, että jos sitte joutuu jättämään sen kotinsa ja joutuu lähtemään vaikka sinne naapurimaahan tai ihan omankin maan sisällä liikkumaan tosi hankalassa tilanteessa, nii miten voitas sitä matkaa helpottaa nii onko Emma sinulla mielessä joitain keinoja, että mitä tässä ois ratkasuja olemassa?
Emma Hakala [00:28:56]: No se ehkä tietysti liittyy myös sellaseen laajempaan kysymykseen tai keskusteluun, niihin tapoihin, miten tästä asiasta puhutaan ja ehkä jotenki myös sellasiin asenteisiin, mutta ehkä mä ite ajattelisin just, että sitä muuttoliikettä ja niitä muuttoreittejä pitäis just helpottaa, ja että esimerkiks jossain Beninissä muun muassa on ollu tällasia hankkeita, jossa tällasten paimentolaisten liikkuvuutta myös yli valtiorajojen on helpotettu just niin, että he voi vaikka paeta tällasia kuivuuskausia ja sit vaatis siirtymistä toiseen valtioon väliaikasesti, niin et ne valtiorajat ei sitten tulis siihen esteeks. Ehkä tällasia keinoja voia ainakin olla, mitkä liittyy erityisesti näiden kaikkein eniten ilmastonmuutoksesta kärsivien maiden keskinäisiin rajakysymyksiin tai liikkuvuuskysymyksiin, mitä vois tosiaan helpottaa. Ja sitte, noh, mä ite tosiaan pidän aika tärkeenä just kanssa sitä, että kun nää ihmiset on joutunu muuttamaan esimerkiks maaseudulta kaupunkeihin, mikä itseasiassa on tosi yleinen just ilmastosyistä johtuva muuttoliikkeen muoto, niin siinä isona ongelmana on ehkä ollu se, että niihin kaupunkeihin sitte muodostuu tämmösiä vähän epävirallisia asuinalueita ja sellasia normaalin infrastruktuurin ja muiden tällasten palveluiden ulkopuolella olevia alueita, mihin sitten nää maaseudulta muuttavat ihmiset joutuu asumaan, mikä asettaa heidät erityisen turvattomaan asemaan ja heidän voi olla entistä vaikeempi sieltä sitten saada töitä ja muutenki edistää omia elinkeinojaan. Eli yks sellanen ei välttämättä helppo, mutta kuitenki sellanen aika ilmeinen tapa, edistää heiän integroitumistaan sinne uudelle alueelle olis tietysti se, että edistettäis vaikka heidän asumuksen saantia, sellasen virallisen asumuksen saantia tai pääsyä palveluiden pariin ja muuta sellasta, mikä sit taas mahdollistaa sen, että he voi keskittyä just vaikka työn saantiin ja muihin tällasiin kysymyksiin, et varmaan aika paljonkin on tehtävissä mut ehkä tähän liittyy myös sellasia vaikeita kysymyksiä, just että missä määrin me halutaan nähdä se muuttoliike semmosena pysyvänä tai jotenki sopeutumiskeinona. Et jos se ajatus on se, että tää muuttoliike on vaan väliaikaista ja ne ihmiset kuitenkin toivottavasti kohta muuttaa pois, niin sillon ei välttämättä oo niin suurta intressiä rakentaa heille niitä asumuksia tai yrittää integroida heitä sen uuden yhteisön jäseniks. Mut toisaalta se taas sitte pahentaa näiden ihmisten tilannetta entisestään.
Ulriikka Myöhänen [00:32:30]: Niin. Eli tavallaan ois tärkeetä purkaa sitä byrokratiaa ja tehdä semmosia poliittisia päätöksiä, mitkä naapurivaltioiden kesken helpottas sitä, että jos ihmiset joutuu siirtolaisiksi, joutuu muuttamaan tai lähtemään sieltä omasta kodista pois, niin se ois jollakin lailla helpompaa sitte siinä tilanteessa. Eija, minkälaisia ratkaisuja esimerkiks järjestöillä ois tähän tai kansainvälisillä yhteisöillä? Miten näistä muuttoliikkeistä vois tehä turvallisempia?
Eija Alajarva [00:32:57]: Ehkä mä alotan sillä, että sanomalla niin, että en nää, että sitä pakolaisuutta isossa mittakaavassa pystytään purkamaan. Sitä tulee olemaan, ja myös muuttoliikkeitä. Ja se ehkä helposti menee vähän sekasin myös, että mikä on sitä voisko sanoo vapaaehtosta muuttamista, ja sitte se, että elinolosuhteet on syystä tai toisesta niin huonot tai hankalat, että ihmiset joutuu jättämään kotinsa. On ihan inhimillistä myös, että monessa maassa niin ihmisten toiveet, unelmat, ajatukset tulevaisuudesta muuttuu. Nuoret seuraa, mitä maailmalla tapahtuu ja nähdään myös, ettei välttämättä se oma kotikylä oo enää se oma paikka, vaan halutaan siirtyä sieltä hakemaan jotain parempaa ja koulutusta ja tän tyyppisiä asioita. Mutta tosiasia on myös se, että tää on siis haastavaa tietenki kansainvälisesti, ja maat on niin hirveen erilaisia, ja miten suhtaudutaan pakolaisuuteen. Et miten pystytään vaikuttamaan siihen lainsäädäntöön myös, et kun pakolaisia tulee joka tapauksessa, et jos ajattelee vaikka Ugandaa, jossa on 1,5 miljoonaa pakolaista tällä hetkellä naapurimaista lähinnä Etelä-Sudanista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta ja sitten muutamasta muustakin maasta, et sielähän on pystytty tekemään sellasta lainsäädäntöä, et pakolaiset pystyy aika hyvin integroitumaan siihen yhteiskuntaan, et siel on joitaki rajotuksia, et mitä oikeuksia pakolaisilla ei ole, mut ajatuksena on kun tulee niin tietenkin näin avustusjärjestön näkökulmasta, niin tietenki autetaan ihmisiä siinä. On ollu yleensä pitkä matka, vaivalloinen hankala matka, et annetaan sitä hätäapua ja humanitääristä apua. Mutta yhdessä sitte viranomaisten ja tietenki yhdessä kaikki avustusjärjestöt lähtee rakentamaan sitä, että näillä pakolaisilla ois sitten tavallaan semmonen pysyvämpi ajatus siitä tulevaisuudesta ja pystyy myös hankkimaan omaa toimeentuloa ja elantoansa ja lähtee rakentamaan sitä, eikä niin, että oltas täysin apuriippuvaisia siitä ulkopuolisesta avusta. Toki näissäkin, onks se Ugandassa, niin mis on paljon pakolaisia, pitkään menee niin, että tarvitaan jakaa esimerkiksi ruokatarvikkeita ja muita, että Ugandassa on se, että yleensä nää pakolaisperheet saa pienen maapalstan tai pläntin, mitä pystyy viljelemään, mutta yleensä se on niin pieni, että sillä ei pysty sitte turvaamaan sitä koko perheen toimeentuloa ja elantoa. Sit sieltä tulee tietenki tän toimeentulon lisäksi nii vahvasti tää koulutus, koulunkäynti. Yleensähän näillä pakolaislapsilla saattaa olla myös monta vuotta niin, että on ollu joko niin, ettei oo päässy kouluun, tai se on ollu katkonaista se koulunkäynti, ni turvaamaan se koulunkäynti, et pystytään hankkimaan iha sitä peruskoulutusta ja tietenki sitten järjestöt pyrkii tekemään työtä sen eteen, että näillä nuorilla ja aikuisilla ois myös sitte toimeentulomahdollisuuksia ja niitä taitoja hankkia sitä toimeentuloa. Onko se niin, että pääsee palkkatöihin tai sitte että lähetään rakentamaan jotain omaa pientä toimeentuloa tai elinkeinoa, niin se on sitte aina tilanteesta käsin. Mutta et tokihan nää monet maat on myös on tosi väkirikkaita maita, että on sitä omaa omaa väestöä myös paljon, mutta tärkeintä mun mielestä on integroida, koska tosiasia on myös se, että aika iso näistä ihmisistä ei koskaan palaa sinne omiin kotimaihin niin on parempi tällä lailla lähteä satsaamaan siihen tulevaisuuteen, myös turvallisuuskysymys selkeesti. Et pystytään tukemaan ja kotouttamaan näitä ihmisiä. Et toki Euroopassa on sama tilanne. Toki täällä on huomattavasti pienemmät määrät ja yhteiskunnat on ihan erilaisia, mut siitä se lähtee, et miten pystytään rakentamaan. Voi olla, että ensimmäinen sukupolvi on vähän siellä omat haasteensa siihen kotoutua ja mite löytää sen paikkansa, mutta itse mä nään, et on tosi tärkeetä myös satsata niihin seuraaviin sukupolviin just tän koulunkäynnin ja koulutuksen kautta.
Ulriikka Myöhänen [00:36:48]: No mainitsit tämän Ugandan yhtenä esimerkkinä tässä keskustelussa, ja Uganda tosiaan tunnetaan tästä pakolaispolitiikastaan, ja kirkon ulkomaanavullakin on iso ohjelma Ugandassa, jossa tuetaan paitsi ugandalaisia, myös näitä pakolaisyhteisöjä. Niin miks meidän pitää auttaa näitä vastaanottavia maita, et miksi on tärkeetä, et se ei jää pelkästään näiden valtioiden vastuulle, kuten vaikka Ugandan vastuulle?
Eija Alajarva [00:37:11]: No kyllä mä nään että tää on iso, globaali kysymys, vastuukysymys, mut sit tosiasia on myös, et kyllähän nää maat on yleensä kehittyviä maita, niinku Ugandakin, ni tosiasia on, et eihän siellä riitä ne rahkeet, ei resurssit eikä kapasiteetti myöskään tukee. Ja mä itse nään, että toki hienointa ois tietenkin, et voitais rakentaa sitä tulevaisuutta niissä omissa kotimaissa, mut ku tää on väistämätöntä tää pakolaisuus, niin sitten myös tuetaan ja tehdään yhdessä sitä työtä. Ja toki avustusjärjestöt siinä on aika isossa roolissa ja mehän kanavoidaan myös eri valtioiden antamaa kehitysyhteistyörahotusta ja humanitääristä rahotusta, ja tietenki tärkee osa on myös yksityiset ihmiset, jotka tukee ja näkee tän tärkeenä. Kyllä mä nään, että on parempi kantaa sitä vastuuta yhdessä. Tää on ehkä se kulunu sanonta, et me ollaan yhdessä veneessä, samassa veneessä (naurahdus), vaikka vene on aika iso, tässä tilanteessa, ja on parempi näin, että yhdessä tehdään töitä eri puolilla maailmaa ja sitten rakennetaan sitä tulevaisuutta.
Emma Hakala [00:38:23]: Oon ihan samaa mieltä kyllä, että tähän liittyy globaalin vastuunjaon kysymyksiä, ja tietysti jos tän nyt sit haluu nähä jotenki itsekkäästä näkökulmasta perustella, jos täytyy silleen kyynisesti perustella näitä asioita länsimaiden politiikalle itsekkäästi, niin kyllähän se, että me tuetaan näitä vaikka vastaanottajavaltioita Afrikassa, niin se mahdollisesti helpottaa sitä painetta, että ihmiset joutuis sieltä ensisijasesti pyrkimään pois, vaikka nyt tänne Eurooppaan, koska ne olot on siellä niin huonot, tai ei oo mitään mahdollisuuksia sitten siellä Afrikan valtioissa. Ja muutenki ehkä jotenkin, et ku tää nyt on niin kriisiytyny ja iso kysymys Euroopalle, tää muuttoliikkeet ja pakolaisuus ja muu ja kaikki se politiikka, mitä siihen liittyy, niin olis ehkä selkeempää myös, että me ei herätä siihen ongelmaan vasta sitten, kun ihmiset on tulossa tänne, ja on vaikka ylittämässä Välimerta, vaan että me oltais kiinnostuneita myös siitä, että mitä siellä reitillä siitä, että ihmiset lähtee sieltä kotiseuduiltaan aina sitten sinne mahdollisesti Eurooppaan asti, jos se nyt sitten on se päätepiste, mihin pyritään, että meillä ois joku käsitys siitä, että miten se koko reitti menee, ja mitä etappeja siinä varrella on, ja missä vaiheessa me voidaan tukea niitä ihmisiä jotta he vois jäädä sinne lähemmäs kotiseutuaan, jos se on se heidän toiveensa myös. Et siinäkin mielessä näkisin, että jos ajattelee jälleen erityisesti ilmastonäkökulman kannalta, niin onhan myös niin, että länsimaat on kaikkein eniten vastuussa ilmastonmuutoksesta tähän asti, ja sitte taas ne ihmiset, jotka siitä nyt ainaki tällä hetkellä eniten kärsii, on just kehittyvissä maissa, minkä takia voidaan ehkä ajatella, että meillä on tavallaan entistä suurempi vastuu olla tukemassa tätä näiden ihmisten sopeutumista tähän tilanteeseen, koska me ollaan ikään ku vastuussa sen aiheuttamisesta erityisesti. Niin musta se on tosi monta kysymystä ja monta syytä, minkä takia vaikka Suomen kaltasella maalla on tosi iso vastuu ja ja syy olla tukemassa kestävää pakolais- ja siirtolaispolitiikkaa.
Ulriikka Myöhänen [00:41:23]: No siirrytään keskustelun viimeisiin kysymyksiin tässä vaiheessa. Haluaisin kysyä teiltä molemmilta, että millä mielillä katsotte tätä pakolaisuuskysymystä nyt tulevaisuuteen, ja mikä olis ehkä omiaan myös herättämään sitä sellasta yhteistä vastuunkantoa ja ymmärrystä tästä kysymyksestä? Haluatko Eija vaikka alottaa?
Eija Alajarva [00:41:46]: Voin yrittää, helppo kysymys. Tää on ehkä vähän, no, täytyy todellakin kattoo pitkälle ja ehkä laajasti ja vähän unelmointii ja kaikkee muuta, mutta että jotenki mä nään, että tää pakolaisuus kytkeytyy yhä enemmän ja enemmän myös tämmöseen laajempaan kehitysyhteistyöpolitiikkaan tai kehitysyhteistyön tekemiseen, että sitä pidetään aika irrallisena asiana, ja mä nään, että se laajemminkin keskittyy siihen, että miten pystytään, tai miten kehittyvät maat ja monet hauraat valtiot pystys rakentamaan sellasen yhteiskunnan, et siellä pystyy ihmiset todellakin elämään ja asumaan ja rakentamaan sitä tulevaisuutta. Ja onko ne sitte oman maan asukkaita tai sitte niin, että on tätä pakolaisliikehdintää ja siirtolaisuutta ja muuta, ja pystytään ottamaan nää ihmiset täysvaltasina jäseninä siinä yhteiskunnassa, mitkä myös tulee sieltä rajojen ulkopuolelta ja otetaan osaksi sitä yhteiskunnan rakentamista. Mutta tosiasia on niin, et kyllähän nää maat tarvii siihen tukee vielä pitkään, et tälleenhän tietenki keskustellaan koko kehitysyhteistyön vaikuttavuudesta ja hinnasta ja tän tyyppisistä asioista, mut mä en nää mitään muuta vaihtoehtoo, kun sit et rakentaa laajasti, ja ottaa tosiaan tää globaali vastuu huomioon kaikessa tekemisissä ja sit mä ajattelen sitä aika pitkälle niin et jos aattelee et mitkä on ihmisten perusoikeudet riippumatta siitä, missä he asuu tai on joutunu siirtymään, ni kyllä täytyy olla niin, et ihmisillä on perustoimeentulo ja lapset pääsee kouluun. Et mun mielest me maksetaan aika iso hinta siitä, et jos tässä maailman menossa joudutaan siihen tilanteeseen, jos lapsilla ei ole sitä koulunkäyntiä tai koulutusta, niin myös se tulevaisuuden rakentaminen on aika haastavaa pitkässä juoksussa. Ja tästä se lähtee liikkeelle mun mielestä myös niin, että jos aattelee Eurooppaa ja meitä täällä pohjosella pallonpuoliskolla, niin kyllä meiän täytyy myös miettiä sitä, että pystytään rakentamaan sellasta yhteistä maailmaa, ja myös sitte ehkästä näitä uhkakuvia, mitä tässäkin on otettu esille, koska muutenhan tää maapallo sortuu omaan hankaluuteensa loppujen lopuks, tai siihen epätasapainoon, mikä tässä maailmassa mahdollisesti tulis olemaan.
Emma Hakala [00:44:25]: Joo, hyviä ajatuksia, tuli siinä. Mä ehkä vähän pakenen nytten tämmöseen tutkijan rooliin ja ajattelisin, että tutkimuksella olis jotain tarjottavaa tässä niinkun siinä, että kun me helposti tosiaan puhutaan vaikka näistä muuttoliikkeistä sellasena epämääräsenä massana ja luonnonvoimana ja sellasena ihmeellisenä asiana, joka vaan tulee jostain ja mikä myös ehkä sit tekee niistä yksittäisistä ihmisistä, ihmiskohtaloista, sellasia kasvottomia, niin itseasiassa jos me tutkimuksen avulla pystyttäis paremmin ymmärtämään koko sitä ilmiötä, just vaik sitä, et minkä takia ihmiset lähtee liikkeelle ja mitä ne toisaalta haluaa ja toivoo ja mihin ne haluaa ja haluaisko he palata kotiseuduilleen ja mitä kaikkia ongelmia he kohtaa, kun he vaikka päätyy jonnekin uudelle kohdealueelle, niin jos meillä olis jotenki parempaa ja yksityiskohtasempaa tietoa tästä, niin me ehkä pystyttäis paitsi ymmärtämään koko ilmiötä paremmin ja varautumaan siihen paremmin ja tarjoamaan parempia sopeutumiskeinoja niille muuttamaan joutuville ihmisille. Niin me sit kuitenki sen lisäks pystyttäis just ymmärtämään inhimilliseltä kannalta paremmin, että miks ihmiset liikkuu, ja just pystyttäis ehkä jopa samaistumaan paremmin siihen, että mistä tää koko ilmiö johtuu. Ja ehkä siinä on sitte vaikka mediallakin joku rooli, että minkälaisia tarinoita tavallaan näistä muuttoliikkeistä kerrotaan. Et ehkä tämmösillä asioilla olis jotain vaikutusta tähän.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:46:21]: Näin se varmasti on, ja tietohan se sitten tuo ne kokemukset meitä kaikkia lähelle. Kiitos tästä valtavan kiinnostavasta keskustelusta tutkija Emma Hakala ja kirkon ulkomaan avun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
Emma Hakala [00:46:34]: Kiitoksia
Eija Alajarva [00:46:35]: Kiitos
Ulriikka Myöhänen [00:46:36]: Ensi kerralla ollaan sitten toisten aiheiden äärellä. Moi moi.
[Naisääni] [00:46:42]: Lueskelin raporttia Ugandasta, ja vuonna 2020 maalis- ja syyskuun välissä 10–14-vuotiaiden tyttöjen raskaudet nousi 366 ja puoli prosenttia. Jos näin ku kääntää luvuiksi, niin on ne aika pysäyttäviä.
Ulriikka Myöhänen [00:47:01]: Ensi jaksossa selvitämme, miten koronasulut vaikuttivat tyttöjen tulevaisuuteen. Tervetuloa mukaan.
Tekoja: Mistä uusi Beyoncé? Musiikkituottaja Henri Salonen eli ”Hank Solo” toivoo afrikkalaisten nuorten löytävän keinot saada luovista aloista palkallinen ammatti
Haaveilevatko pakolaisnuoret tähteydestä vai ovatko perinteiset lääkärin ja opettajan ammatit yhä tulevaisuuden haaveiden kärkisijoilla? Muun muassa tästä keskustellaan Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastin luovia aloja käsittelevässä jaksossa.
ETELÄSUDANILAINENPeter Ajang Dau, artistinimeltään Chapterone, saapui Keniaan pakolaisena vuonna 1999. Kotimaassa, joka tuolloin oli vielä osa Sudania ennen kuin Etelä-Sudan vuonna 2011 itsenäistyi, riehui julma sota. Kokemus oli rankka, mutta luovuus oli Peter Ajang Daun tapa selvitä.
”Sodan aikana olimme jatkuvasti nälissämme. Söimme puiden lehtiä ja kuolleiden eläinten ruhoja. Halusin jakaa sen kaiken lauluna koko maailmalle”, hän kertoo Kirkon Ulkomaanavulle.
Lahjakas Peter haluaisi jatkaa musiikin tekemistä, mutta eteen ovat tulleet talousongelmat. Pakolaisartistien elämä on hankalaa. Palkkaa on turha odottaa samalla tavalla kuin muiden kansainvälisten artistien.
”Pakolaisten joukossa on hyviä lahjakkaita ihmisiä. Pakolaisyhteisöjen muusikot pystyvät ansaitsemaan elantonsa vain, jos YK:n pakolaisjärjestö tai muu taho pystyy kouluttamaan tai sponsoroimaan heitä”, Peter Ajang Dau pohtii.
Mistä pakolaistaustainen artisti saa sponsorin?
Mitä Peter Ajang Dau tekisi, jos hänellä olisi rahaa? Menisi jälleen studioon ja äänittäisi uutta musiikkia. Sitten hän voisi ansaita CD-levyjen myynnillä rahaa. Studioiden hinnat ovat kuitenkin liian kovia pakolaisen kukkarolle. Sponsorit ja erilaiset yhteistyökuviot mahdollistaisivat Peter Ajang Daun mukaan myös konserttien järjestämisen.
”Jos minulla olisi rahaa, järjestäisin tapahtuman, kutsuisin ihmisiä paikalle kuuntelemaan musiikkiani. Ihmiset maksaisivat siitä.”
Toistaiseksi Chapteronen musiikkia tunnetaan lähinnä pakolaisyhteisöissä. Hän kertoo äänittämänsä laulun nousseen yhteisölle tärkeäksi. Se ei ole enää pelkästään hänen laulunsa vaan kokonaisen pakolaisyhteisön laulu.
”Jos minulla olisi rahaa, äänittäisin lisää. Isäni oli laulaja, setäni on laulaja. Vaimoni velipuoli on laulaja. Musikaalisuus on lahja.”
Musiikkiteollisuus kiinnostaa itäafrikkalaisia nuoria
Musiikkiteollisuus ja muut luovat alat kiinnostavat nuoria Itä-Afrikassa, mutta onko harrastelussa aineksia menestystarinaksi? Tekoja-podcastin lauteilla istuvat luovien alojen monitoiminainen Jenni Lähteenmäki sekä kansainvälistäkin uraa tehnyt musiikkituottaja Henri Salonen, joka tunnetaan myös taiteilijanimellä Hank Solo.
Podcastin juontaa KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Ulriikka Myöhänen [00:00:06]: Musiikkiteollisuus ja muut luovat alat kiinnostavat nuoria esimerkiksi Itä-Afrikassa. Mutta onko harrastelussa aineksia tulevaisuuden menestystarinaksi? Mitä kaikkea se vaatii. Taitoja, koulutusta, rahaa vai sijoituksia? Kuka tekee ja miten tehdään? Tämä on tekoja podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen. Ja tänään keskustelemme luovista aloista kehittyvissä maissa. Studion lauteilla istuu kaksi luovien alojen konkaria. Viihdeteollisuuden monitoiminainen Jenni Lähteenmäki. Sekä mm. Sannin ja Kasmirin taustalla vaikuttava kansainvälisestikin menetystä niittänyt musiikkituottaja Henri Salonen. Tervetuloa, mahtavaa saada teidät molemmat mukaan keskusteluun.
Jenni Lähteenmäki [00:00:48]: Kiitos.
Henri Salonen [00:00:48]: Kiitos, kiitos.
Ulriikka Myöhänen [00:00:49]: Jenni lähteenmäki, olet vastikään palannut Itä-Afrikasta suomeen ja olit Ugandalaisella pakolaisasutusalueella kouluttamassa nuoria video- ja valokuvaustaidoista. Millainen pöhinä siellä oli ja mikä mielikuva sinulle jäi, että millaisia toiveita näillä nuorilla on esimerkiksi tulevaisuuden suhteen?
Jenni Lähteenmäki [00:01:06]: Joo terveisiä vaan Rwamwanjan pakolaisalueelta Länsi-Ugandasta ja yhtälailla siis Kambalasta pääkaupungista, missä siis myös koulutettiin. Ja korjaan sen verran että minä en ollut kouluttamassa video- ja valokuvaustaitoja vaan sitä varten meillä on ihan sen alan ammattilainen. Minä vastaan sit yrittäjyystaitojen koulutuksesta. Ja luovien alojen työelämätaitojen koulutuksesta. Ja ollaan yhdessä kollegani Ville Wacklinin kanssa sitte suunniteltu ja kehitelty näitä koulutusohjelmia mutta. Joo tunnelma oli erittäin hyvä tälläkin reissulla. Vähänhän tässä on jo kertynyt kokemustakin, että jonkun verran tätä työtä on jo ehditty tekemään. Nuoret on äärimmäisen motivoituneita opiskelemaan. Ja me tulkitaan se tietenkin osittain seurauksena siitä, että tän kaltasta koulutusta ei ole riittävästi tarjolla. Ja voin sanoa, että Henkka kohta pääsee ääneen. Mutta ihan samat tunnelmat, ku meillä oli pari vuotta sitte pilotissa, että nuoria melkein joutuu hätistelemään pois luokasta. Että innoissaan ovat. Et noin lyhyesti näin alkuun niin hyvät tunnelmat ja tosiaan tälläkin hetkellä joukko erittäin innokkaita nuoria opiskelee valokuvausta. Ja toki siihen liittyviä muitakin luovan alan taitoja ulkomaanavun parissa ohjelmassa itä afrikassa.
Ulriikka Myöhänen [00:02:26]: Niin, musiikkituottaja Henri Salonen, myös sinä olet ollu siis muutama vuos takaperin Ugandassa vetämässä nuorille tällasta biisinkirjoitusleiriä. Haluaisitko kertoa vähä, että mistä siinä oli kyse ja minkälaisia muistoja sulla jäi siitä reissusta?
Henri [00:02:41]: Joo siis tota sehän oli siis huikee reissu monella eri tavalla. Se oli semmonen viikon mittanen workshop mitä siellä pidettiin. Ja tosiaan se pilotti niin ku jenni ja ville näihin kehittämiin, rakentamiin projekteihin… Me oltiin siellä yhen mun brittiläisen tuottaja ystävän kanssa, yhen David Phelan kanssa. Semmosesta Saltwives nimisestä tuottaja-kirjottajaduosta. Vetämässä sitä. Ja siinä oli tavallaan, se oli semmonen niin kun vähän ympäripyöree läpileikkaus, et mitä se on teorian tasolla. Ja mitä se bisnes on kansainvälisesti. Ja mitä siellä, miten siellä edellytetään, millasii taitoi. Mitä on vaikka kustannustoiminta ja tavallaan kaikki eri osa-alueita ja sit paljon just opiskeltiin sitä itse käytännön tekemistä. Eli käytännössä me aina jakauduttiin erilaisiin ryhmiin siellä ja kirjotettiin biisejä päivittäin erilaisis kokoonpanois. Ja sit me oltiin Davidin kanssa mukana kans näis ryhmissä, joskus vähä aktiivisemmas roolissa ja joskus vähä vähemmän aktiivisessa roolissa. Vähä sillei jotenki yrittämässä just sillee vaan neuvoo ja ohjaamassa sitä ja miten sitä ryhmädynamiikkaa ja kaikkee rakennetaan ja mitä se vaatii. Ja kyl siel kaikki ketä siel oikeestaan oli sillon, jengi oli tosi fiiliksissä ja innoissaan. Osa ties, osalla oli parempi lähtötaso, ku toisilla ja sillee. Mut et kaikki oli tosi kiinnostuneita ja motivoituneita. Mut onhan siinä se vaikee pullonkaula, et tavallaan miten sä sit oikeesti sen innostuksen ja kiinnostuksen käännät sitte. Ku se on täältäki vaikeeta. Jos mietitään kansainvälistä vaikka musa-alalla toimimista, nii et miten se sit sieltä. Mut se oli kyl siis kaikinpuolin tosi upee reissu. Ja oli mahtavaa olla messissä siellä.
Ulriikka Myöhänen [00:04:35]: Joo. Jenni sul oli kommentti tähän.
Jenni Lähteenmäki [00:04:37]: Joo mä tossa vähä kommentoin vielä tota Henkan muisteloa, että yhdyn tietenki täysin hänen sanoihinsa. Ja se tosiaan oli pilotti eli me haluttiin testata tätä sillon. Tekemällä tämmönen viikon workshop. Eli meil oli Henkan ja Davidin vetämänä tää musa tuottamisen linja ja sit meil oli myös pelikehittämisen linja. Eli tehtiin sitte mobiili ja konsolipeli suunnittelua siellä sen alan opettajien johdolla. Ja toki just toi mitä Henkka sano, niin se meiän pilottikin sillon oli enemmän just semmoen läpileikkaus, jossa tietenki yhtenä tärkeenä oppimistavotteena on ollu avartaa nuorten näköaloja. Semmosia potentiaaliseen uuteen työmarkkinaan. Ja tätähän me toki nytkin tehdään, et nythän meiän pilotit on sitte jo konkretisoitunu oikeeksi ohjelmatyöksi, jossa sitten puhutaan jo ammattikoulutuksesta. Mutta tässäkin on hyvä muistaa, että se on myös äärimmäisen arvokas asia, jos voidaan tarjota uudenlaisii näköaloja.
Ulriikka Myöhänen [00:05:37]: Kyllä. Ja useinhan on nii, et ku pakolaisnuorelta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, nii jotenki tuntuu, et tosi usein se vastaus on, että nuoret sanoo, et he haluaa lääkäriks tai he haluaa opettajaks. Ne on semmosia näkyviä ja arvostettuja ammatteja. Näissä yhteisöissä ja varmaan vähä niin ku ympäri maailman. Jenni, sä oot kulkenu paljoki siellä itä afrikassa, nii mitä sä oot mieltä siitä, että uskaltavatko nuoret siellä haaveilla esimerkiksi musiikki ja peliteollisuudesta? Ja riittääkö nuorille esikuvia näiltä aloilta?
Jenni Lähteenmäki [00:06:07]: No sillon ku me alotettiin tekemään näit luovien alojen koulutuksia, niin tosiaan sillon me kaikki havainnoitiin sitä samaa. Että monet vähä ujostelee. Ja just niin ku sanoit, nii se kasvatus on ohjannu nuoria tekemään tämmösiä perinteisen ammatin valintoja ja turvallisia valintoja. Mutta nyt koska oppia itsellekin, just tätä pohdin tässä tullessani kotiin toissa viikolla, että itse ehkä nyt ajattelen näin tämmösen parin vuoden kokemuksen perusteella, että päällimmäisenä ajatuksena, että nuoret on nuoria kaikkialla. Että mul on tällä hetkellä sillee hauska tilanne omassa elämässäni, et mähän opetan myös suomessa luovan alan työttömiä nuoria. Eli mä toimin liiketoiminnan opettajana semmosessa luovien alojen työllistämis koulutuksessa, jossa nuoret on valmistunu suomessa toiselta asteelta eri, pääosin media-alan luovilta aloilta, ja ovat työttöminä. Ja me opettajat sitten autamme heitä kirkastamaan urapolkujaan. Ja mun rooli on nimenomaan siinä tää luovien alojen yrittäjyys. Ja nyt ku on ollut tämmönen uniikki tilanne, että on samaan aikaan opettaa työttömi nuoria suomessa ja sitten kongossa kongon pakolaisia Ugandassa tai pääkaupunkinuoria Kampalassa, nii ne on väkisinkin tehnyt itse sellasta pientä vertailua. Ja nyt just tällä hetkellä mä tosiaan ajattelen, et nuoret on nuoria kaikkialla. Et ne toiveet ja haaveet ja ajatukset siitä omasta urapolusta ja omasta työllistymisestä ja urasta on lopulta hyvin samankaltaisia. Toki täytyy muistaa, että konteksti on ihan toinen ja vaikka meiän kohde nuorten tarinat tuolla itäisessä afrikassa on tietenki saattaa olla hyvinki traagisia ja raskaita ja ei oo sillä tavalla mitenkää verrattavissa suomalaisen työttömän nuoren arkeen. Mutta ne ajatukset ja toiveet siitä, miten voisi työllistyä sille omalle intohimo alalleen, oli se sitten videokuvaaminen tai valokuvaaminen tai musiikki tuottaminen, nii ne on hyvin samankaltaisia. Ja jos nyt voin kertoa yhen esimerkin, niin ihan vasta tosiaan siel Rwamwanjan pakolaisalueella, jossa nää nuoret nyt opiskelee video- ja valokuvaustuotantoa, niin teetätin yhden semmosen omaan urapolun suunnitteluun liittyvän harjotuksen. Ja kysyin kaikilta, että mitäs te ootte miettiny, et onks teillä jo selvät sävelet. He ovat siis tässä kohtaa nyt opiskelleet noin 1,5kk opettajan johdolla. Et onko heillä selvät sävelet siitä, että mikä ammatti olis hyvä. Nii sieltä tuli, kun apteekin hyllyltä. Siel oli osa oli miettiny valokuvaajaksi ryhtymistä, osa halusi kamera operaattoriksi ja videokuvaajaksi osa halusi ohjaajaksi. Et se oli siis nii jotenki hämmentävän selkee se visio heillä. Ja kun niitä sit purettiin, niin paljastu just se, et monet on tosiaan iha lapsesta asti halunneet. Ja vielä kun kysyt näistä esikuvista, niin me eletään maailmassa, jossa kun nää tämmöset digitaaliset palvelut on kaikkien saatavilla ja digitaaliset kanavat on kaikkien saatavilla. Että ei pidä elää enää missään harhaluuloissa sen suhteen, että Kongon pakolaisnuoret kuluttais täysin erilaista sisältöö, ku mitä suominuoret. Ne katsoo iha sitä samaa Youtubea ja fanittaa iha niitä samoja musatähtiä ja tv-tähtiä. Ja käyttää paikoin, jos vaan datapaketti riittää ja on mahollisuuksia, nii samoja streaming palveluja. Että sillä tavalla omakin näkemykseni on hieman muuttunut. Ja vastaukseni tähän esikuviin, niin kyllä niitä esikuvia löydetään.
Henri Salonen [00:09:33]: Nii siis mun mielestä ylipäätään tavallaan, jos ihmisellä on vaan jonkin asteinen pääsy internettiin, nykypäivänä nii se on jo tosi paljon. Se on parhaimmillaan tietyllä tavalla tosi tasapäistävä kuitenki siinä mieles, et sit sul on kaikki se informaatio vaikka silleen helposti saatavilla. Sä voit opiskella melkein mitä tahansa asiaa nykyään tosi tosi pitkälle ja intensiivisesti netin kautta ihan ilmaseksi. Ja mun mielestä se on tosi hieno silleen demokratisoiva asia. Et tietenki sit jos sul ei oo pääsyy internettiin tai se on muuten vaikka kallista datapaketit on kalliita tai jollain seudulla se verkko ei vaan jotenki toimi. Nii se on tietenki haastavampaa. Mun mun mielestä sekin jo itsessään parhaimmillaan luo ihan hirveesti myös kehittyvillä aloilla tavallaan mahdollisuuksia nuorille. Ja mahdollisuuksia just erikoistua johonkin tiettyyn omaan mielenkiinnon kohteeseen. Ja hioa sitä ja oppii lisää. Ja sit myös saavuttaa parhaimmillaan ihmisiä sitä kautta sillä omalla tekemisellään, löytää niitä oikeita yhteistyökumppaneita tai faneja tai mitä tahansa.
Jenni Lähteenmäki [00:10:53]: Ja myös tunnistaa niitä omia kiinnostuksen kohteita ja alueitaan. Että kun avautuu se maailma se kaikki tieto, joka on saatavilla. Niin sitte myöskin sen omien kiinnostusten kohteiden tunnistaminen on tärkee prosessi kaikille nuorille. Ja muistatko Henkka, kun sillon, ku tehtiin sitä pilottia pari vuotta sitten ja nämä meiän pelikehittäjä nuoret, et sehän oli sillee jännittävä tilanne, et Ugandassahan ei ole minkäännäköstä infraa peliteollisuudelle. Eikä kukaan pelikehittäjä tunne toisiaan ja näin. Et me todella, kuin neula heinäsuovasta, etsittiin ne meiän nuoret ens alkuun. Niin silti sielt paljastu aivan valtavaa osaamista.
Henri Salonen [00:11:35]: Niin kyllä.
Jenni Lähteenmäki [00:11:36]: Et muistatko, et nää meiän pelimaailman ammattilaiset, jotka oli meillä mukana kouluttajina, et nehän oli iha hämmentyneinä. Et näitä nuoria, jotka tuli sinne meiän workshoppiin, ne ois voinu periaatteessa palkata suoraan firmoihin töihin. Ja tää selitty sillä, et he on vuosikausia toteuttanu sitä omaa intohimoaan. Eli sitä pelisuunnittelua, opiskelemalla Youtube-tutoriaalien avulla. Ja tehneet siis itseohjautuvasti sitä, he on pitäny kiinni siitä omasta haaveestaan. Ja sehän oli toki niin kun vähän hämmentävääkin havaita sillon. Mut et se on vahvistaa juuri tän mitä Henkka sanoit, et kun se netti on saatavilla. Ja tää tietenkin lisää sitte vastuuta myös kaikille, jotka koulutusta järjestää. Et järjestää myös nimenomaan sitä digitaalista koulutusta.
Henri Salonen [00:12:22]: Nii siis se on mun mielestä…
Jenni Lähteenmäki [00:12:24]: Siitä se kaikki lähtee.
Henri Salonen [00:12:24]: Nii se on kaikista tärkeintä.
Jenni Lähteenmäki [00:12:25]: Kyllä.
Henri Salonen [00:12:26]: Melkein alasta riippumatta…
Jenni Lähteenmäki [00:12:28]: On, just näin.
Henri Salonen [00:12:28]: Nykyään tai sillee. Ja sitä vauhtii, mitä meiän yhteiskunta digitalisoituu, nii sitä enemmän, että tavallaan niin ku. Mut joo se on niin ku tietenki se ei tarkota sitä, että nyt yhtäkkii kaikki ois mahdollista yhtäkkii näin vaan ja tiätsä sillee. Et mä en sitä, tietenki kaikki asiat on ison työn takana ja varmasti noilta aloilta ponnistettaessa, niin erityisen kovan työn takana just ku ei oo mitään paikallista. Ei ollu oikeen paikallista musabisneksenkään infraa sillon, kun siellä käytiin Ugandassa.
Jenni Lähteenmäki [00:13:03]: Eikä oo varmaan vieläkään
Henri Salonen [00:13:04] Eikä varmasti hirveesti vieläkään ei oo oikein tekijänoikeusjärjestöjä, jotka valvois tekijöiden etuja ja oikeuksia. Ja ei oo mitään sellasta. Ja sit myöskin sitä kautta tavallaan sen mitä huomas ite siell sillon tekijöissä ja artisteissa, jota meil siellä oli. Niin se mitä huomasi ite, nii he ei myöskään arvota tavallaan sitä omaa tekemistään riittävän korkeelle. He ei osaa nähä sitä arvoa tavallaan sillee, et jos ne tekee jonku hyvän biisin, joka on oikeesti hyvä, nii he ei ehkä osaa nähä sitä. Et aa tää voi olla jonkun arvonen ja tää vois tavallaan mennä johonki. Ja sit kun siin ympärillä, jos siin jotain toimijoita on, nii ne on sit jotain ihan riistosysteemeitä tekijänoikeusjärjestöjä esimerkiks. Mä en muista enää mitä sillon puhuttiin paikallisista tekijänoikeus järjestöistä. Mut siinä oli todella shady meininki todellaki. Ja tällasii nii sit tavallaan se on se iso ongelma, et miten sais, tai sillon ainaki oli se ongelma, et miten sais ihmiset näkemään sen todellisen arvon tai arvopotentiaalin niis omissa tuotoksissaan ja tekemisissään.
Ulriikka Myöhänen [00:14:13]: Kyllä ja tuo on varmasti just siellä asian ytimessä. Unesco arvioi vuonna 2018, että luovilla aloilla on noin 30 miljoonaa työpaikkaa maailmanlaajuisesti. Ja Unescon mukaan ala työllistää 15-29-vuotiaita nuoria enemmän, kuin mikään muu ala. Mutta kuten tässä nyt jo tuli tässä keskustelussa ilmi, nii iha helppoa tuo luoville aloille suuntaaminen ei ole eikä varsinkaa, jos se oma tausta asettaa jo valmiiks jollaki lailla marginaaliin. Me tavattiin Keniassa pakolaistaustainen musiikintekijä. Ja nyt voitas kuunnella, että mitä hänellä on sanottavana omasta alastaan.
[00:14:47]: (musiikkia/intro)
Peter Ajangdau [00:15:02]: refugees bleed because of war, prosecution be part of solution (?) problem. Be careful how you treat people because they possibly take you granted today may turn out to be the person you really need tomorrow
Erik Nyström [00:15:22]: musiikkia (myös puheen taustalla)
Eteläsudanilainen artisti, oikealta nimeltään Peter Ajangdau tuli pakolaisena Keniaan vuonna 1999. Peter on tehnyt kokemuksestaan laulun.
[00:15:38]: musiikkia
Peter Ajangdau [00:15:45]: During our war you know there was a lot of starvation our (?) taken away…
Erik Nyström [00:15:51] (Peterin puhe kuuluu taustalla insertin aikana): Sodan aikana olimme jatkuvasti nälissämme. (?) vietiin, eikä meillä ollut ruokaa. Söimme puiden lehtiä ja kuolleiden eläinten ruhoja. Halusin jakaa sen kaiken lauluna koko maailmalle.
Peter Ajangdau [00:16:07]: Thats why i said, you are my child, you are my…
Erik Nyström [00:16:09]: Lahjakas Peter haluaisi jatkaa musiikin tekemistä, mutta eteen ovat tulleet talousongelmat.
Peter Ajangdau [00:16:16]: Its very difficult because even those refugee artists that are there. They are not being paid. They are having anything.
Erik Nyström [00:16:26]: Pakolaisartistien elämä on hankalaa. Sillä heille ei makseta palkkaa. Usein kansainväliset artistit palkataan esiintymään ja heille myös maksetaan, Peter kuvailee.
Peter Ajangdau [00:16:36]: I know even the refugee that are good talented people…
Erik Nyström [00:16:42]: Pakolaisten joukossa on hyviä lahjakkaita ihmisiä. Pakolais yhteisöjen muusikot pystyvät ansaitsemaan elantonsa vain, jos YK:n pakolaisjärjestö tai muu taho pystyy kouluttamaan tai sponsoroimaan heitä, Peter pohtii. Mitä Peter sitten tekisi, jos hänellä olisi rahaa.
Peter Ajangdau [00:17:00]: If i had money i can record some then…
Erik Nyström [00:17:06]: Hän menisi jälleen studioon ja äänittäisi uutta musiikkia. Sitten hän voisi ansaita CD-levyjen myynnillä rahaa. Studioiden hinnat ovat kuitenkin liian kovia pakolaisen kukkarolle.
Peter Ajangdau [00:17:17]: Of course when you go to studio it is from 8000-10000 when you are recording…
Erik Nyström [00:17:23]: Sponsorit ja erilaiset yhteistyökuviot mahdollistaisivat myös konserttien järjestämisen.
Peter Ajangdau [00:17:29:]: I can organize a (?) event, a concert.
Erik Nyström [00:17:32]: Jos minulla olisi rahaa, järjestäisin tapahtuman, kutsuisin ihmisiä paikalle kuuntelemaan musiikkiani. Ihmiset maksaisivat siitä, Peter sanoo
Peter Ajangdau [00:17:43]: Then people can pay
Erik Nyström [00:17:46]: Toistaiseksi Peterin musiikkia tunnetaan lähinnä pakolaisyhteisöissä. Peter kertoo, että hänen äänittämästään laulusta on tullut yhteisölle tärkeä. Se ei ole enää pelkästään hänen laulunsa, vaan kokonaisen pakolaisyhteisön laulu.
Peter Ajangdau [00:18:01]: Then for some if i did recording because its a talent my father was…
Erik Nyström [00:18:08]: Jos minulla olisi rahaa, äänittäisin lisää. Isäni oli laulaja, setäni on laulaja. Vaimoni velipuoli on laulaja. Musikaalisuus on lahja.
Peter Ajangdau [00:18:20]: Its a talent
[00:18:23] Musiikkia
Ulriikka Myöhänen [00:18:27]: Näin siis eteläsudanilainen musiikintekijä Peter Ajangdau ja suomenkielisenä äänenä tuossa oli Erik Nyström. Tässä kuvattiin aika monenlaista alaan liittyvää haastetta, eikä Peterin pakolaistausta ainakaa tunnu helpottavan tuota tilannetta. Henri salonen, sinulla on tosiaan kokemusta myös kansainvälisistä musiikki markkinoista, nii miten vastaanottavainen toi musiikkiteollisuus on uusille tulokkaille ja millanen maailma se on?
Henri Salonen [00:18:54]: No siis ihan rehellisesti sanottunahan se on tosi karu maailma. Siis kilpailu on nii älytöntä ja se on vähä sillee, et kaikki ajaa omia etujaan tietenki ja näin pois päin. Et onhan se tosi rankkaa mistä päin tahansa tulee maailmaa siis silleen. Että se on tosi vaativaa ja se on joka tapauksessa sellasta aika individualistista hyvin monella eri tapaa. Ja tietenki tossa mitä tos insertissä kuvailtiin niitä ongelmii, nii tos on just hyvin tulee esiin se, että mitkä ne on ne ongelmat just ku ei oo minkään näköstä infraa eikä mitään. Eli tavallaan tossaki mitä hän kuvaili, et mitä pitäis tehä ja tapahtuu tai mitä hän tekis sit sil rahalla. Nii et tavallaan järjestää ite konsertit ja tekee kaiken silleen täysin ikään kun itse. Sit ku ei oo mitään rakenteita, mitä vois hyödyntää, nii se on tietenki tosi haastavaa. Et miten sen sais vaik rakennettuu alueelle, jossa ei ole minkäänlaista tavallaan ja sitte… Mutta toki hyvin mielenkiintosta pohtii sitä. Oma kokemus kansainvälisestä musabisneksestä esimerkiks sillee, jos miettii vaik trendisuuntimia tavallaan. Kun musassa tietenki tapahtuu populaarimusiikissa ja kulttuurissa tiettyi trendejä aina. Niin mä nään esimerkiks vahvasti, et jos miettii vaan niitä trendi virtauksii eikä mieti sitä, että miten asiat tehään. Nii ylipäätään Afrikkalainen kulttuuri ja eri puolilta Afrikkaa tulevat erilaiset musasuuntaukset ja genret on selkeesti täl hetkel se uus iso, yks uus iso, virtaus. Ja siel on selkeesti markkinarako kansainvälisesti olemassa vaikka minne asti tavallaan. Mutta et miten ne väylät pystytään rakentaa, mistä maista se lähtee ja ketkä ne rakentaa, ketkä pääsee ne rakentaa. Niin ehkä sieltä kautta sit toivottavasti pikkuhiljaa rakentuis sellasta tervettä infraa. Mutta musabisneksen infra kansainvälisesti ei aina oo sekään hirveen tervettä, että tavallaan viihdebisnes on viihdebisnestä anyway, et siitä ei pääs mihinkää.
Ulriikka Myöhänen [00:21:11]: Mitäs Jenni sanoo tähän?
Jenni Lähteenmäki [00:21:12]: Nii mä kommentoin vähä tohon, et tottakai tarina kuulostaa hyvin tutulta suoraan sanoen. Mä haluisin jotenki laajentaa tätä keskustelua aavistuksen verran ja jotenki isommalle skaalalle siinä, kun ajatellaan näin. Että toki tos musaskenessäki tietenkin on niitä lahjakkaita nuoria artisteja, joilla on se taiteen palo ja he haluu levyttäviksi artisteisksi niitä on joka paikassa. Ja kehittyvissä maissa juuri niinku Henkka sano, nii se infra ei välttämättä millään tavalla tue sitä kehittymistä. Mutta mä haluisin jotenkin muistuttaa myös siitä, että kaikilla näillä lahjakkailla nuorilla riippumatta mille sektorille he ajautuvat se on paljo sellasia taitoja, jotka auttaa heitä työllistymään myös monilla muilla luovilla aloilla. Ja monia nuoria vaikka musatuotannosta tai artistiudesta kiinnostavia nuoria voidaan rohkaista hyödyntämään niitä taitoja jotenki muuten myös. Että kylhän me sillonki muistatsä Henkka rohkastiin, puhuttiin paljo myös muista, et sen sijaan, että olisit nyt heti se voitokas levyttävä artisti, niin voidaan puhuu musatuotannon eri prosesseista, oli se sitte äänituotantoo tai miksaamista tai jotain erityisosaamista. Joka liittyy siihen alaan. Ja sitte olenhan mäki pitkään työskennelly kansainvälisellä tv-kentällä ja tuottanu isoja kansainvälisiä formaatteja sinne sun tänne. Mutta emmä rohkase mun opiskelijoita Rwamwanjan pakolaisalueella ensimmäisenä ajattelemaan, että no nyt tähtäin on siitä ja siinä isossa tv-formaatissa, joka myydään 25 maahan. Vaan mä rohkasen heitä hyödyntämään niitä audiovisuaalisen alan taitoja ja niitä valokuvaamisen videoeditoinnin kuvaamisen taitoja mahdollisesti erilaisissa ammateissa. Eli tää on mulle henkilökohtaisesti jotenki hirveen tärkee asia. Ja mä haluun puhuu tästä aina, ku mun on mahdollista. Että ja taas myös vedän suomen, et samalla tavallahan suomalaisilla nuorilla, no Henkka tietää, mä oon työkseni aikanaan tehny paljo näitä kilpailulaulu ohjelmia, idolssia ja muita iha loputtomiin vastaavan tuottajan roolissa. Oon kuullut näitä tähtitoivetarinoita varmasti enemmän, ku moni muu. Niin samat visiothan nuoria on täälläkin. Mutta et jotenki haluan kannustaa ajattelemaan sitä luovien taitojen ja luovien alan työllistymisen näkökulmaa hieman laajemmin aina, kuin vain sen yhden oman haaveammatin tai sektroin kautta.
Henri Salonen [00:23:39]: Mä oon iha samaa mieltä tosta. Siis toi on just siis se on aina se perinteinen siitä haaveesta se lähtee siitä naivistisesta jostain tähtikimalteesta. Ja se voi monesti olla semmoen draivi, mikä saa sut liikkeelle ja sit tekee asioita. Mut just sitä osaamista tarvitaan hirveen monipuolisesti erilaisista tehtävissä sillä alalla, jos sitä infraa vaik halutaan, et se rakentuu. Just mitä säki sanoit, mitä siellä puhuttiin sillon Ugandassa just, et miten pyöritetään levy yhtiötä tai miten kustannustoiminta toimii ja tällasia asioita. Et jos ihmiset innostuis myös tollasesta ns vähemmän hohdokkaasta, mut kuitenkin luovasta ja
Jenni Lähteenmäki [00:24:19]: ja potentiaalisesta työ…
Henri Salonen [00:24:21]: Nii ja tavallaan siin ois nii paljo mahollisuuksii, koska tavallaan on nii paljo kenttää teoriassa millä operoida, kun ei oo muita kilpailijoita vaikka. Nii nyt jos ihmiset sit just innostuis siitäki puolesta lähtis rakentaa sitä, nii sehän ois silleen sit se infra lähtis rakentuu. Se ois tosi hienoo. Mut mun mielestä musa-alalla suomessa esimerkiks mä nyt en oo suomessa tehny musaa silleen moneen vuoteen enää oikeestaan ollenkaa. Mutta sillon, kun aktiivisemmin täällä toimi, niin mun mielestä se on ollu ongelma täälläkin. Että tavallaan just, että ei riitä riittävästi osaajii, ku on kuitenki pieni maa ja markkina. Nii sit jotenki ei riitä semmosta riittävän vahvaa hyvää osaamista sit niihin tiettyihin muihin tärkeisiin avaintehtäviin, mitä tarvitaan sitte vaikka levy yhtiöissä. Tai et sit on yhtäkkii aika vähän hyvii a&r: iä, joka on siis semmonen, joka vastaa siit sisällöllisestä kehityksestä. Tai mitä tahansa et se ois kyl. Mut sit jos se on täälläki haastavaa, niin et miten saa nyt siellä ihmiset innostuu. Mut ehdottomasti toi on supertärkee pointti kyl mun mielestä
Jenni Lähteenmäki [00:25:32]:Nii ja sitte eihän se on mitenkään väheksyttävä asia, et se urautuminen lähtee siitä, että haluaa olla uusi Beyonce tai haluaa olla uusi emminä tiedä Simon Cowell tai mitä, et kaikkihan inspiroituu jostain. Mutta sitte mun mielestä on vastuullista meidän kouluttajien tai meidän ammattilaisten, jotka tulee niiltä aloilta niin avartaa just niit näkökulmia ja auttaa nuoria hahmottamaan millaisia ammatteja, millaisia työllistymismahdollisuuksia laajemmin näihin sektoreihin kuuluu. Ja kyllä se monta kertaa sitten, kun tieto kasvaa niin se intohimokin kohde saattaa muuttua.
Henri Salonen [00:26:13]: Ehdottomasti.
Jenni Lähteenmäki [00:26:14]: Ja sitte mä haluun viel ehkä tuli mieleen tai muistutan nyt itseäni kun aiemmin tosta puhuttiin noista Unescon tästä Unescon lupauksesta tai tutkimustuloksesta. Niin ei nyt pidä myöskään meidän olla sokeita sille, et tottakai esimerkiks korona pandemia on verottanut myös luovia aloja. Että on tiettyjä luovan alan sektoreita niin ku vaikka livebisnes, joka on ottanu ihan hirveetä hittiä. Et eihän se luoville aloille työllistyminen tietenkään helppoa ole. Niinku ei monella muullakaan markkinalla tällä hetkellä. Mutta meikin ollaan tietenki nyt näissä meiän koulutuspuuhasteluissa, niin nimenomaan fokusoitu sitte digitaalisille luoville aloille. Ja sitte ku sitä lähetään tarkemmin tarkastelee, niin tässä digitalisoituneessa maailmassa, niinku Henkkaki hyvin sanoi, nii mitä jää sen ulkopuolelle? Ehkä jotku esittävät taiteet ja vähän arts ja crafts ja näin. Jos aatellaan iha semmosen perinteisen määritelmän mukaan, mitkä on luovia aloja. Et kyllähän se digitaalisuus on kaikkialla. Ja se on se joka avaa niit mahdollisuuksia.
Henri Salonen [00:27:15]: Joo ja se vaan tulee lisääntyy.
Jenni Lähteenmäki [00:27:17]: Kyllä ja mahdollisuuksia työllistyy monipuilisesti sillä luovan alan osaamisella, mitä kullakin henkilökohtasessa osaamispääomassa on.
Henri Salonen [00:27:26]: Jep juuri näin.
Ulriikka Myöhänen [00:27:27]: No se on selvää, että kaikista tietysti vaikka musiikkialasta haaveilevista henkilöistä, nii ei tule maailmantähtiä, ei tule Beyonce tai muuta. Mut mun mielestä tässä insertissä, ikä mulla jäi mieleen täsä erityisesti oli se, et miten tää Peter kuvaili sitä, että hän ensin teki sen laulun. Ja sit siitä tuli yhtäkkiä koko sen pakolaisyhteisön laulu. Et se mun mielestä myös semmosen paikallisen esikuvan merkitys jollaki lailla ja semmosen sen merkitys, että tää on myös mahdollista meille. Nii se on varmaan aika tärkeetä myös näissä hauraissa konteksteissa.
Henri Salonen [00:28:02]: Aivan varmasti.
Jenni Lähteenmäki [00:28:02]: Se on siis todella tärkeetä. Ja nyt just Rwamwanjassa, kun oltiin kollegani Villen kanssa, niin ihan ensimmäisiä avauksia, joilla me lähettiin opetusta viemään eteenpäin oli se, että yhessä porukoiden kans tunnistettiin oman alueen luovan alan yrityksiä. Ja kyllähän sieltä sitte alko niitä löytymään ku ensiks nuorten kanssa vähän asiaa sparrailtiin. Ja sillon hirveen suuri merkitys, et näillä nyt valokuvaaja videotuotantoa ensimmäistä kertaa opiskelevilla opiskelijoille siellä Rwamwanjassa, nii se että yhdessä ensiks tunnistettiin niitä pieniä yrittäjiä, jotka toimii Rwamwanjan alueella tai lähiympäristössä ja selkeesti luovilla aloilla. Siellähän on toki myös valokuva alan yrittäjiä ja videopajoja ja muuta. Niin ku niitä tunnistettiin ja havaittiin yhdessä, et tämmöst on ja nii sehä luo on hirvittävän voimauttavaa. Mutta kun monta kertaa on se tilanne mikä mekin ollaan ihan itse koettu. Et ku näitä luovan alan toimijoilla ei välttämättä ole mitään verkostoja toisiinsa. Et suurin varmasti tämmönen oppi ja tulos siitä meiän pilotista oli esimerkiks se, että nää 15 pelialan nuorta verkostoituu ensin keskenään ja sitten tietenkin vähä meidän tuella myös muuhun pelimaailman toimijoihin kansainvälisesti. Eli sil on aivan valtava merkitys. Ja sen takia tää että syntyy tämmösiä vaikka lauluntekijöitä, jotka joiden lauluista tulee yhteisön symboleja. Tai se vois iha hyvin olla vaikka joku valokuvataiteilija, jonka taiteen tai tuotteesta tulis jotai symbolii nii sil on todella suuri merkitys. Et sehän täytyy kuitenki lähtee siitä paikallisesta voimavarasta. Ei nii että me käydään siel näyttämässä ja soittamassa hyvin tuotettua musaa.
Henri Salonen [00:29:53]: Nii ja varmaan sillee juuri realistisesti sit arvioituna kuitenkin se on aika tosi tosi tärkeetä saada niinkun paikallisesti joku rakenne toimimaan. Ja joku kuvio tavallaan pyörimään, joka ruokkii joka on semmonen positiivinen feedback looppi ja tavallaan se rakentuu sit sitä kautta. Ja sitten siltä pohjalta on varmasti helpompaa ponnistaa sit myös kansainvälisesti. Että ja tietenki on mahdollista ilmankin sitä, mutta se luo kyl tiettyy turvaa sitte ja varmasti antaa semmosta malttia siihen tekemiseen ja tavallaan omien tavoitteiden tavottelemiseen ja siis silleen, että niinkun kyl se siitä sit lopulta todennäkösemmin kuitenkin lähtee. Et joku paikallinen skene syntyy. Joka alkaa aidosti rakentuu myös jonkinnäköseks bisnekseks.
Ulriikka Myöhänen [00:30:52]: Kyllä. No hei puhutaan seuraavaks tekijänoikeuksista, miten itsestään selvä asia niiden toteutuminen on vaikka musiikkibisneksessä tai muilla luovilla aloilla jos mietitään erityisesti tätä kontekstia mistä nyt puhutaan? Henkka halutuuko alottaa?
Henri Salonen [00:31:07]: No siis ainaki sillon, ku oltiin siellä Ugandassa pitää sitä workshoppii, nii mun kokemus oli just tää mistä vähä mainitsinki aikasemmin. Et se oli tosi alkukantasis tekijöis se ajatus tekijänoikeuksista tavallaan. Et kuka omistaa ja mitäkin ja tavallaan miten se syntyy se tekijänoikeus että ei oikeen enmuista et kukaan ois osannu silleen laittaa sille omalle tekemiselleen antaa sitä semmosta arvoa. Ja että siinä ois ollu joku oikeus, jonka hän omistaa, jonka hän vois ehkä monetisoida. Tai ylipäätään joka vaan ois jonkun arvonen tavallaan. Et se oli mun mielestä kyl sillee ylättävääkin huomata, että se ajatus oli vähä jopa vieras. Tällä mun taiteella on joku arvo ja tää on mun tekemä. Et tätä ei voi joku ottaa. Tavallaan et sit mä muistan, et sillon keskusteltiin joistain paikallisista pikku labeleista ja tällasista, et sit siel tapahtuu sellasta, et otetaan vaan jonku tyypin joku biisi ja laitetaan se pihalle omanaan eikä kerrota siitä. Ja tai siis ihan kaikkee ja sit jotenki se on viel ehkä tottakai tää alkuperänen tekijä on sillon sit loukkaantunu. Mut silti se ei hän ei ehkä ymmärtäny sitä, et kuin ne fundamentaalisesta asiasta siinä on ollu kyse. Ja tavallaan et se käsite ylipäätään tekijänoikeus ja sit sen puolustaminen niin siis siitä me puhuttiin ja se mä en tiedä upposko se sillonkaan viel ihan täysin. Et se on kyl…
Ulriikka Myöhänen [00:32:38]: Niimpä. No entäs Jenni onks sulla?
Jenni [00:32:41] joo tosi hyvä, että nostit tän esiin, koska täytyy nyt ihan muistaa, että ku puhutaan digitaalisista, luovista aloista, niin valtaosalla digitaalisista luovista aloista se immaterialististen oikeuksien edelleen myynti on kaiken ansaintalogiikan fundamentaalinen perusta. Että itse aattelin, että jollain tavalla se sen asia tekijänoikeuksia, immateriaalisten oikeuksien tuominen jo käsitteenä alusta alkaen mukana siinä koulutukseen on tietenki äärimmäisen tärkeetä. Mut sit samalla on huomannu kokemukset Ugandasta tietenki aivan yhteneväiset, kuten Henkalla, et tää on hyvin hakusessa siellä. Mut sitte noissa itä afrikan maissa esim missä ulkomaanapu toimii ja mihin meki nyt näitä koulutus projektejamme kohdennamme, nii toki on maakohtasia eroja. Et sitte nyt just parhaillaan kun suunnitellaan Keniassa projektien käynnistämistä, nii toki tutkitaan paljo sitä Kenian toimintaympäristöä ja perehdytetään siihen nii sit siellä taas esimerkiks on tekijänoikeuslainsäädäntöö ja näin. Et se on se riippuu todella paljon. Ja sit jos katsotaan Afrikkaa vähän isommalla kuvalla, et kyllähän Afrikassakin jos puhutaan vaikka Nigeriasta. Et aatelkaa miten valtava Nigerian elokuvateollisuus on, et se tällä hetkellä kuitenki kai maailman eniten elokuvia tehään Bollywoodissa ja sit Hollywoodissa ja sitte Nigeriassa. Ja kylhän sit tietenkin Afrikan alueella on maita jossa luovat sektorit on merkittäviä talouden mittareita kokonaisuudessaan. Mutta sitten on juuri alueita et voisin kuvitella et tää meiän herrasmies insertin herrasmies ni ei sen enempää kotiseudulla Etelä-Sudanissa kuin ehkä nyt sitten niillä alueilla missä hän asuu nii välttämättä nii hirveesti näistä asioista puhuta. Eli super super tärkeä asia ja mun mielest on äärimmäisen vastuullista kaikilta, jotka toimii koulutuksen parissa luovalla alalla kehittämisaloissa nii jo kehittyvissä maissa nii jollain tapaa lähtee tätä asiaa edistämään.
Henri Salonen [00:34:41]: Joo kyl se on just niit ihan ekoi juttui ja. Mut sitten myös vaikka tekijä itse ymmärtäiski sen arvon ja merkityksen, niin sekää ei välttämättä silti riitä vielä. Että silti tarvitaan jonkinnäkösii oikeesti järjestöjä tai tahoja jotka sitte valvoo sitä joku tekijänoikeusjärjestö sun muita. Ja ne ei länsimaissakaan ikinä toimi niin kun täydellisesti ettei siinä. Mutta silleen joku järjestö, joka ei ole korruptoitunut, joka pitää jonkinäköstä jotai yllä nii se on semmonen vasta siinä vaiheessa mä uskon, että pystytään oikeesti lähtee isommin tavallaan sitten ainakin jos puhutaan musiikista niin kun iso osa tekijänoikeus korvauksista vaikka tulee myös sit jälkikäteen radiosoitosta ja livestä ja tällasesta. Niin tavallaan sitä ei pysty kukaan yksin hallinnoimaan. Jos sä myyt vaan sen käyttöoikeuden siihen sun, et sä oot vaikka koodannu jonkun nettisivun jossa vaan myyt sen kertakorvauksena nii sitä on ehkä helpompi hallinnoida silleen yksin. Mutta sitten jos sä myyt vaikka tekemäs pelin jonnekkki sun pitää saada siitä rojalteja ja kaikkee niin se on vaikee varmasti sit yksin kuitenki valvoo sitä.
Ulriikka Myöhänen [00:35:59]: Oliko Jenni sulla?
Jenni Lähteenmäki [00:36:00]: Joo nopeesti tuli vielä mieleen tässä ihan käytännön havainnointeja näissä aiheissa se, että sitten itse aattelin niin, että kun ja jos tällasta lailla säädettyä tai strukturoitua tekijänoikeusturvaa tai järjestelmää ei ole niin se kyllä väistämättä myös rajottaa sitte yksilötasolla sen artistin tai taiteen tekijän tai tuottajan kehittymistä. Koska varmaan molemmat Henkka ollaan havainnut esimerkiks ollaan havaittu tällasta todella mustasukkaista omasta ideasta kiinni pitämistä. Kun me ollaan tuolla vähän opetettu, että ja se on niin kun se on täysin ymmärrettävää, että nuoret, joilla ei oo ymmärrystä tekijänoikeuksista ei oo sellasta turvaverkkoa ja sellasta järjestelmää, joka turvaa heille heidän oikeuksia. Niin sit siitä omasta ideasta tai tuotoksesta pidetään kynsin hampain kiinni. Mut siin on sitte se porsaanreikä, että sitten ei tapahdu kehitystä. Koska luovien alojen toimintaa leimaa hyvin voimakkaasti sellanen yhteistyö ja verkostoinnin hyödyntäminen. Et ei oo oikeen mitään sellasta digitaalista luovaa alaa, mitä sä voisit täysin suorittaa yksin ilman yhteistyökumppaneita ja partnereita tai puhumattakaan sit taiteellisesta työstä biiseistä, mitä Henkka teet paljon. Nii sä tiedät millanen se biisin kirjottamisen ja tuottamisen prosessi millast yhteistyötä se on. Ja kuinka se idea kehittyy nimenomaan sen erilaisten toimijoiden yhteistyön tuloksena. Ja siinä mä oon jotenki huomannu, että koska sit pelätään nii hirveesti, et joku toinen ottaa ja varastaa tän mun idean, ku ei oo sit turvaa siit tekijänoikeudesta. Nii se estää tämmösen yhteisen kehittämisen. Ja se on se mun kela mitä mä tarkotan sillä, et sit se torppa on myös yksilötasolla sitä kehittymistä.
Henri Salonen[00:37:51]: Nii ja vaikka tekiskin ihan yksin jotain nii silti tommonen ajatus blokkaa sen luovuuden.
Jenni Lähteenmäki [00:37:57]: No se on selvä
Henri Salonen [00:37:57]: siis sillee et se on joka tapauksessa aika umpikuja. Nii se on just et miten tosta pelosta pääsis eroon, se vaatis varmaan kaikkii näitä asioita, mistä me ollaan tässä nyt puhuttu, et se menis syvemmälle siihen kulttuuriin tavallaan.
Jenni Lähteenmäki [00:38:15]: Mt siinähän esimerkiks kansainväliset järjestöt voi auttaa koska kansainväliset järjestöt tekee paljo vaikuttamistyötä ja on yhteisissä hallinto ja hallintoelimen ja siinähän on selkee rooli myös sitte mun mielest järjestöillä vaikuttaa. Et järjestöillä voi olla vaikea vaikuttaa siihen, et lähteekö joku bisnes kehittymään, koska mun mielest bisnes kehittyy vähä niinku markkinatalouden lakia noudatellen. Et sitä kysytään onko tai sit ei et sitä ei voi väkisin synnyttää sitä kysyntää. Ja sitä kysyntää ohjaa ehkä sitte vähä isommat voimat ku on vaali trendit tai näin. Mutta se missä esimerkiks järjestöt voi vaikuttaa on juuri tämmönen vaikuttamistyö hallintoelimiin esimerkiksi.
Henri Salonen [00:39:00]: Jep.
Ulriikka Myöhänen [00:39:00]: Mutta mun mielestä tähän keskusteluun liittyy myös tämmönen tietynlainen paradoksi siitä, että me halutaan edistää luovia aloja, me haluataan edistää näitä tekijänoikeuksia. Halutaan, että ihmiset ansaitsee sen toimeentulon näiltä aloilta. Mutta sitt todellisuudessa esimerkiks siinä kentässä missä kirkon ulkomaanapu operoi niin ihmisillä ei välttämättä ole edes omaa pankkitiliä. Minne ne vois tulla tavallaan ne palkkiot ja korvaukset siitä sun tekemästä työstä. Henri, onks sulla tähän mitään ratkasua? Mä lupasin suunnata tän kysymyksen sulle.
[00:39:33]: naurua
Henri Salonen [00:39:35]: Niin siis toihan on ihan kauheen vaikee tavallaan tai siis kauheen fundamentti ongelma, että jos ihmisellä ei oo pääsyä mihinkää pankkitiliin, nii ethä sä sit voi valitettavasti tässä maailmassa hirveesti tehä. Tai ainakaa skaalata sun toimintaa mitenkää järkeväks bisnekseks tai muuta. Jos sulla on pääsy internettiin, niin kun nykyään tuntuu monella olevan, niin ku Afrikkaa ja kaikkia melkein joka maanosaa myöten enemmän tai vähemmän jollain tasolla. Niin siis tietenki kryptot teknologisesti mahdollistaa sen, että kryptovaluutat, että pystyttäis rakentaa tavallaan tommonen pankkitileistä vapaa systeemi, joka sä tarviit vaan sun kännykän. Sul on siinä sun lompakko. Ja kaikki liikkuu netin yli. Ja nii siihen se tulee menemään varmasti. Varmaan monissa afrikan maissa ikäänku skipataan se perinteinen pankkivaihe. Oliks se just Keniassa tai jossain missä on pitkään paljo lähetetty rahaa jonku tekstiviestipalvelun kautta. Ja sit tietenki ympäri maailmaa on kaikki nää maholliset cash appit sun muut mitä jengi käyttää. Mä uskon, että toi ongelma mä jotenki oon ton asian kaa suht optimistinen. Siis sinänsä, että seuraava vaikka viiden vuoden aikana tai tavallaan se on nyt jo täysin mahdollista. Jos sul on pääsy internettiin. Siinä on ehkä kyse siitä sit just siitä koulutuksesta ja siitä taas sen tiedon jakamisesta mitä sä voit luoda oman kryptolompakon, missä blockchainissa sun kannattaa toimia, että sä pystyt tekemään ne asiat, mitä sä haluat kustannustehokkaasti. Ja tää on kaikki mahollista. Mut se et se leviäis laajemmin, nii sit se ehkä vaatis koulutusta. Se ei tuu varmasti sit valtiolliselta tai sellaselta hallinnolliselta tasolta, koska siin ei oo sitä motivaattoria. Tää pitäs enemmän tulla joltain vähän niinku teknologian instanssilta tai just niinku tyyppiseltä järjestöltä.
Ulriikka Myöhänen [00:41:52]: No Jenni mitäs sä?
Jenni Lähteenmäki [00:41:55]: Joo siis no Henkan vastaus oli tietenkin tyhjentävä. Ja hyvin järkeenkäypä. Mä haluaisin palauttaa meidät tässä siihen siltä osin vähän niin kun maan pinnalle, et eihän meiän tarkotus olekaan kaikkia maailman kaikkien kehittyvien maiden nuoria kouluttaa luoviin aloihin. Että nyt täytyy muistaa se, että Ulkomaanapuki toimii tällä hetkellä kolmessatoista maassa. Ja hyvin hauraassa konteksteissa. Ja se, että nyt on kehittetty tämmösiä koulutusohjelmia, jotka kohdistuu luoville aloille ei tietenkää tarkoita sitä, että esim perinteisten ammattien ammattikoulutusta tarvittais yhtään sen vähemmän. Päin vastoin. Ja siinähän ulkomaanapu on erittäin ansioitunu ja aina tulee olemaan suuri tarve hyvin perinteisten ammattien käsityöammattien ammattitaidon kehittämiselle nimenomaan ulkomaanavun kaltaisiin järjestön kohdemaissa. Mutta samaan aikaan me kaikki tiedetään juuri se, että maailma digitalisoituu. Afrikan alueella on hurjaa vauhtia nuortuva väestö. Ja vaikka tällä hetkellä ulkomaanapukin pääosin toimii siis maaseutu konteksteissa, pakolaisalueilla, niin sitä ei voi ohittaa, että kaupungistuminen urbanisaatio, kaikki ne kiusallisine haittavaikutuksineen on hurja haaste. Ja me ajatellaan tässä kollegani Villen kanssa ensisijaisesti juuri sitä, että tarjoamalla perinteisen ammattikoulutuksen rinnalle myös vaihtoehtona koulutusta digitaalisille luoville aloille. Meillä on ehkä työkaluja sillon tavottaa sitä urbaania nuorta väestöä. Eli sillä tavalla haluan muistaa, että aina tietenki innostutaan kaikesta uudesta ja niin pitääkin. Mutta ei tässä nyt loppujen lopuksi ole kysymys mistään muusta, kuin siitä, että me seuraamme työelämän kehitystä kaikkialla. Ja seuraamme kehittyvien maiden tarpeita ja urbaanisaation realiteettien myötä tulleita tarpeita. Tarjoamme vaihtoehtoja koulutukselle.
Henri Salonen [00:44.12]: Nii ja siis mut toi just tää mitä sä puhut tavallaan et tosiaan luovat alat ei oo ainoita aloja nii varmasti taas tää pankkitiliongelma esimerkiks on kaikilla aloilla yhtälailla. Et mikä se infra on sit et miten se saadaan rakennettuuu, nii se on mun mielestä kyl mielenkiintosta.
Jenni Lähteenmäki [00:44:29]: Kyllä kyllä.
Henri Salonen [00:44:29]: Mikä tahansa ala noista, jotta se skaalautuu tai jotta ihmisten omat bisnekset tai työt jotenki lähtee skaalautumaan, nii se vaatii ton rahaliikenteen kuntoon.
Jenni Lähteenmäki [00:44:42]: Se on selvä mut mä ehkä tarkotin enemmän sitä semmosta kohderyhmäajattelua myös siinä, että on eri asia lähtee kouluttamaan vaikka Nairobin slumminuoria, kuin kalatalousyhteisöä Etelä-Sudanissa.
Henri Salonen [00:44:53]: Nii siis okei kyllä.
Jenni Lähteenmäki [00:44:54]: Eli mä tarkotan sillä sitä, että se me olemme jo kaikki varmasti tänki pöydän ääressä havainneet, että riippumatta missä kehittyvän maan suurkaupungista liikut, nii kaikilla ne kännykät siellä on ja datapakettia käytetään ja netissä ollaan. Kun taas jos menet etelä sudaniin jubaa ja lähet siitä vähä ajelemaan mihin tahansa ilmansuuntaan, niin on iha eri pelikenttä. Eli siellä tarvitaan sitä, että meiät koulutetaan kalastajia uusiin kalastuvälineisiin ja keinoihin ja kalataouden jatkojalostamiseen ja muuhun. Mutta sit ku me mennään Nairobin slummialueelle tai me mennään Kambalan slummialueelle. Nii siellä ne nuorten tarpeet on toisenlaiset. Ja tätä mä tarkoitin. Että uskaltaisin väittää, että tää kukkaro ongelma on vähän toisenlainen.
Henri Salonen [00:45:44]: Mm.
Jenni Lähteenmäki [00:45:45]: Eri kohde alueilla.
Henri Salonen [00:45:46]: Nii siis varmasti.
Jenni Lähteenmäki [00:45:46]: Tää oli ehkä se mun pointti tässä.
Henri Salonen [00:45:48]: Kyllä kyllä. Mutta sit jos taas mietitään riittävän pitkälle. Niin tavallaan kymmenen vuoden päähän, 20 vuoden päähän. Niin kyllä varmaan ne kalastajatki siel kalastajakylässä joutuu kosketuksiin sen digitaalisuuden kanssa ennemmin tai myöhemmin
Jenni Lähteenmäki [00:46:03]: Kyllä
Henri Salonen [00:46:04]: Ja sit se on edessä kaikilla jossain kohtaa. Varmaan eri vaiheessa vaan.
Ulriikka Myöhänen [00:46:08]: Kyllä. Noniin nyt on aika ruveta paketoimaan tää meiän keskustelua pikkuhiljaa. Viimeisenä kysymyksenä heitän teille tällasen pallon. Summaavan pallon. Että yrittäkää miettiä, et mitä kaikkee se vaatis että nuoret pystyisivät rakentamaan siitä viihteestä ammattia. Mitkä ois teiän mielestä ne avainjutut. Jos pitäs ihan muutama sanoa tiiviisti.
Henri Salonen [00:46:30]: No mä en tiiä kuinka tiiviisti tää tulee, mutta…
[00:46:32]: naurua
Henri Salonen [00:46:34]: okei siis tärkeintä on se, että alkaa muodostuu joku jos mietitään nyt vaan paikallisesti, nii alkaa muodostuu eka joku yhteisö. Et on vaik jos mä nyt puhun musiikin näkökulmasta. Nii vaikka eri tekijöitä, jotka löytää toisensa muusikoita ja artisteja ja tällasii ja toivottavasti sit tavallaan siitä ryhmästä tai jostain alkais löytyy ihmisii, jotka haluu vaik alkaa manageriks tai pyörittää levy yhtiöö. Ja sit tän kehityksen tukeminen ja se ihan tällasten peruspalikoiden rakentaminen tuntuu must kyl vaan, et siitä se pitää lähtee ennen ku lähetään ampuu kaikki raketit taivaalle. Ja siis sillee et tietenki et ihmiset löytäis toisensa ja luottais toisiinsa. Varmaan se luottamus on aika iso juttu. Että just ku mitä Jenni sen aikasemmin siit omiin ideoiden mustasukkasuudesta siit pelosta. Siinä on just kyse siitä ettei luoteta ihmisiin. Nii siinä jotenki löytäminen ja rakentaminen. Mä en tiedä onks siinä mitää kikkaa se pitää tapahtuu lopulta kuitenki aika orgaanisesti. Et ehkä ihmiset tarvii vaan rohkasuu et ne näkee mahdollisuuksia enemmän ja tällee. Just tällaset koulutukset ja järjestöjen toiminta ja sit se internet on mun mielestä tosi tärkeitä työkaluja kaikki. Ja sitä internetin merkitystä mun mielestä ei voi yliarvioida.
Ulriikka Myöhänen [00:47:57]: Jes entäs Jenni
Jenni Lähteenmäki [00:48:01]: No aikalailla samoilla mun mielestä se on koulutus tietenki lähtökohtaisesti. Ja sit tukea kaikin mahdollisin keinoin verkostojen syntymistä. Koulutuksella mä aattelen tietenki lähtökohtasesti digitaitojen koulutus. Ja sitte autetaan nuoria tunnistamaan sitä omaa osaamista ja tuotteistamaan sitä omaa osaamistaan. Koulutuksen avulla. Ja sitte mä pidän super tärkeenä sitä, että jos nyt ajatellaan iha puhtaasti tällasen järjestön koulutusohjelman ajattelun näkökulmasta. Että valitaan sellasia koulutusaloja joiden ammattitaidolla on mahdollisimman laajat työllistymisvaikutukset. Ja esimerkiksi nyt just tämmönen ala valokuva videotuotanto on hyvä esimerkki siitä, että niillä ammattitaidolla sä voit työllistyä hyvin onen alaisesti. Sektorilta ku sektorille myös luovan alan ulkopuolella et se on todella tärkee pitää mielessä. Et mun mielestä tää koulutus ja sit tosiaan verkostojen syntymisen tukeminen. Nii ne on must kaks aika avainjuttua siihen, että tän tää työllistyminen tai työllistymismahdollisuudet parantuu.
Ulriikka Myöhänen [00:49:07]: Kiitos (taustamusiikki alkaa) tästä dynaamisesta ja kiinnostavasta keskustelusta Jenni Lähteenmäki ja Henri Salonen. Kiitos myös eteläsudanilaisille Peterille, joka jakoi tarinansa tässä jaksossa.
Jenni Lähteenmäki [00:49:17]: Kiitos.
Henri Salonen [00:49:18]: Kiitos paljo.
Ulriikka Myöhänen [00:49:19]: Ens kerralla ollaan uusien aiheitten äärellä. Moimoi.
[00:49:24]: Meillähän siinä keskustelussa mitä mediassa käydään ja muutenki käydään nii se ajatus on jotenki se, että se uhka kohdistuu meihin ikäänku niis siirtolaisista ja pakolaisista. Mutta jos asiaa aattelee vähä laajemmin. Niin kyllähän se on aika selvää että itseasiassa se uhka ensisjiasesti kohdistuu niihin siirtolaisiin itseensä.
Ulriikka Myöhänen [00:49:44]: Ensi jaksossa keskustelemme siitä, mitkä syyt asiat pakottaa ihmiset jättämään kotinsa ja minne pakolaiset suuntaavat. Tervetuloa mukaan.
Tekoja: Miksi nuori radikalisoituu? Tutkija Marko Juntunen ja ylikomisario Jari Taponen tietävät syyt väkivaltaisen ekstremismin taustalla
Miten norjalaisesta Tom Olsenista tuli väkivaltainen uusnatsi? Miten ekstremismiä ennaltaehkäistään? Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast-sarja, joka kysyy tärkeimmät kysymykset tämän päivän polttavimmista globaaleista aiheista.
NORJALAINENTom Olsen vietti vuosia elämästään täynnä vihaa ja käytti väkivaltaa muita ihmisiä vastaan. Uteliaisuus oli kuitenkin se ominaisuus, joka vei hänet mukaan uusnatsiliikkeeseen.
”Aluksi en vihannut ketään, mutta lopulta aloin vihata mustia ihmisiä. Minut aivopestiin uskomaan kaikenlaista”, Olsen kertoo Kirkon Ulkomaanavun haastattelussa.
Uusnatsiliike vei hänen elämästään 7 vuotta. Varsinainen radikalisoituminen alkoi Olsenin mukaan jo yläkouluiässä. Kaveriporukassa olo oli epävarma, kun alakoulun vanhimmista tuli yhtäkkiä yläkoulun nuorimpia. Samaan aikaan koulussa järjestettiin nuorisovaalit. Monet vanhemmat oppilaat kantoivat Olsenin mukaan rintanappia, jossa luki “Norja on vain norjalaisille.” Nappi oli osa maahanmuuttovastaisen puolueen vaalikampanjaa.
”Laitoimme rinnuksiimme samanlaiset pinssit ja yhtäkkiä meillä oli ympärillämme paljon vanhempia ystäviä. En tajunnut politiikasta juuri mitään, mutta löysin kaveriporukan. Olin tosi onnellinen”, Olsen kertoo.
Pikku hiljaa hän alkoi joutua tappeluihin kotikaupunkinsa muiden nuorisoporukoiden, maahanmuuttajataustaisten nuorten ja huumemyönteisten anarkistien kanssa. Siihen aikaan viereisessä pitäjässä oli Olsenin mukaan uusnatsien porukka, joka tuli viikonloppuisin kaupunkiin tappelemaan anarkistien kanssa. Kävi niin, että vihollisen vihollisesta tuli ystävä.
”Liittouduimme uusnatsien kanssa ja häädimme anarkistit pois kaupungista.”
Radikalisoituminen tapahtui vaivihkaa
Uusnatsit kutsuivat Olsenin ja tämän kaverit voitonjuhliinsa.
”Muistan nähneeni ison hakaristin ja oloni oli tosi epävarma. Emme halunneet provosoida heitä, joten jäimme, kuuntelimme heidän musiikkiaan ja joimme olutta. Sitten he kutsuivat meidät uudestaan ja aloimme puhua ideologiasta”, Olsen sanoo.
Hän kertoo alkuun ajatelleensa, että ”nämä tyypit ovat ihan hulluja.” Lopulta Olsen alkoi itsekin lukea uuden kaveriporukkansa julkaisuja ja myös uskoa niitä. Koulussa hän alkoi kyseenalaistaa toiseen maailmansotaan liittyvää historianopetusta. Suomessa asunut isoisä kertoi sodanaikaisia tarinoita, jotka lumosivat nuoren pojan.
”Nämä kaikki asiat nivoutuivat yhteen ja alkoivat puskea minua väärään suuntaan”, kertoo Olsen nyt.
Vaikutteita hän haki kaikkialta. Kerran viettäessään aikaa uusnatsien kanssa, hän sai käsiinsä lehden, joka kertoi Ku Klux Klanista. Siitä innostuneena Olsen postitti Yhdysvaltoihin kirjeen, ja pian hänestä tuli myös Ku Klux Klanin jäsen.
”Niinä vuosina nautin olostani. Minulla oli hyviä ystäviä. Lapsuuden ystäväni eivät halunneet enää olla tekemisissä kanssani, mutta minulla oli uusia ystäviä. Minusta tuli myös lopulta johtaja.”
”Minua alkoi epäilyttää koko touhu 5 vuoden jälkeen, mutta silti tuntui hyvältä, että ihmiset katsoivat minua ylöspäin ja kysyivät minulta neuvoa”, Olsen sanoo.
Väkivallan uhkaan liittyvä valta on koukuttavaa. Siitä on Olsenin mukaan vaikea päästää irti. Irti hän kuitenkin lopulta pääsi. Kuuntele Tekoja-podcast ja tiedät, mikä käänsi Tom Olsenin elämän suunnan ja miksi hän nyt haluaa kertoa tarinansa julkisesti.
Tekoja on Kirkon Ulkomaanavun uusi podcast
Historian ensimmäisessä Tekoja-podcastissa aiheena on radikalisaatio. Miksi nuoresta miehestä tuli väkivaltainen uusnatsi? Miten ekstremismiä ennaltaehkäistään? Podcastin vieraina ovat tutkija Marko Juntunen ja ylikomisario Jari Taponen.
Tekoja-podcastin juontaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Uusi podcast-jakso julkaistaan alkuvuoden aikana joka torstai. Pysy kuulolla!
Saavutettava tekstiversio keskustelusta
Ulriikka Myöhänen [00:00:02]: Lämpimästi tervetuloa Kirkon Ulkomaanavun Tekoja-podcastin pariin. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen ja tänään keskustelemme väkivaltaisesta radikalisoitumisesta ja siitä, miten sitä voidaan ehkäistä. Studiossa kanssani ovat Kirkon Ulkomaanavun vanhempi asiantuntija, tutkija Marko Juntunen sekä radikalisaation ehkäisemisen parissa työskentelevä ylikomissaario Jari Taponen. Tervetuloa mukaan keskusteluun. Osana jaksoa kuulemme myös entisen uusnatsin, norjalaisen Tom Olsenin ajatuksia siitä, miten ääriliikkeestä irtaantuminen onnistuu. Mutta siitä sitten vähän tuonnempana. Marko Juntunen, olet tehnyt tutkimusta radikalisoitumisesta. Mitä se väkivaltainen radikalisoituminen oikeastaan on?
Marko Juntunen [00:00:47]: Väkivaltainen radikalisoituminen on nyky-ymmärryksen mukaan jatkumoprosessi, jossa ihmisen yhteyskunnan normeja voimakkaasti haastava ajattelu johtaa myös tekoihin, väkivallan tekoihin. Ja nimenomaan se, että siirrytään ajatuksista toimintaan tuo tämän väkivaltaisuuden komponentin siihen radikalisoitumiseen. Hyvin monella ihmisellähän on varsin radikaaleja yhteiskuntaa haastavii ajatuksia, mutta avainjuttu täs on juuri se, että täs on tää toiminnallinen ulottuvuus.
Ulriikka Myöhänen [00:01:22]: Ylikomissario Jari Taponen, miten iso ongelma tämä edellä kuvattu toiminta, liikehdintä, Suomessa on? Millainen kuva poliisille siitä piirtyy?
Jari Taponen [00:01:30]: No kyllähän semmonen radikalisoituminen mikä johtaa väkivaltaan on äärimmäisen harvinaista Suomessa. Siihen tietysti varmasti on monia syitä miks näin on, mutta kyllä tää meidän tämmönen consensus-hakuinen yhteiskunta on varmaan yks semmonen keskeinen tekijä siitä, et meil ei juurikaan tämmöstä ideologialla perusteltua väkivaltaa juurikaan ilmene.
Ulriikka Myöhänen [00:02:00]: No viimeaikoina on puhuttu Suomessakin näistä järjestäytyneistä nuorisojengeistä ja näihin jengeihin on pikkasen liitetty myös sitä väkivallan uhkaa. Onko tää poliisin mielestä huolestuttava kehityssuunta ja onko näissä porukoissa havaittavissa tämmöstä ääriajattelua?
Jari Taponen [00:02:14]: No tää on mielenkiintoinen keskustelu tää nuorten väkivalta, koska mä oon jotenkin ajoista jo ihmiset on huolissaan nuorisosta ja nuorten käyttäytymisestä. Nuorethan rikkoo rajoja, se on selvä, ja toisaalta nuoret on väkivallassa ja rikollisuudessa yleensä yliedustettu ikäryhmä. Mut se liittyy aika paljon siihen nuoruuteen ja siihen aivojen kehittämättömyyteen. Mutta nyt kun pitkä trendihän näyttää siltä, että väkivalta on laskussa, nuorten väkivalta ja myöskin muidenkin. Mutta nyt sitten tossa reilu vuos sitten näyttää että väkivalta on lähtenyt hieman kasvuun. Mutta samal tavalla kun se on lähteny nuorilla kasvuun niin se on lähteny myöskin aikuisilla ja vanhemmilla kasvuun. Nyt ei voida kyllä sanoa, että täs osottais sormilla nuoria, vaan ehkä nyt on joku muu mekanismi menossa, taikka sitten tällänen pitkän laskevan trendin jälkeen tuleva pieni nousu. Katsotaan sitten myöhemmin, et mihin suuntaan se on menossa. En olisi tästä kauheen huolissani, tästä nuorten tän hetkisestä tilanteesta.
Ulriikka Myöhänen [00:03:26]: No, sanot, että vuosi sitten on ollu havaittavissa tämmönen tietynlainen ehkä, et ollaan vähän kasvusuhdanneisesti menossa. Mikä siihen vois vaikuttaa? Liittyykö esimerkiks tää pandemia-aika siihen jotenkin?
Jari Taponen [00:03:37]: No se varmaan osaltaan vaikuttaa, mut ne havainnot esimerkiks vakavan väkivallan lisääntymisestä havaittiin kyllä jo ennen pandemiaa. Toki varmaan sit tää pandemia, nää rajotukset on varmasti tietyllä lailla kiihdyttäny sitä huonovointisuutta. Nythän raportoidaan nuorilla paljon yksinäisyyttä ja pahoinvointia, mielenterveyden ongelmia. Ja myöskin väkivaltaa. Nää saattaa liittyä toisiinsa. Pandemian sulut, rajotukset harrastuksissa ja sitten työpaikkojen- työttömyyden tuplaantuminen, Helsingissäkin esimerkiks nuorisolla, varmasti on kyllä vaikuttanut siihen hyvinvointiin.
Ulriikka Myöhänen [00:04:24]: No Marko Juntunen. Olet tehnyt ääriajatteluun liittyvää tutkimusta useaan Euroopan maahan liittyen ja kun käytiin taustakeskusteluja tätä podcastjaksoa varten, kerroit minulle että yksi ääriajattelija voi radikalisoida jopa 80 henkilöö. Se kuulostaa aika hurjalta. Millasena tää sinulle näyttäytyy ja mitä sä ajattelet esimerkiks tämmösistä mahdollisesti kriminaalimyönteisistä nuorisoporukoista? Minkälainen kasvualusta se voi olla?
Marko Juntunen [00:04:51]: Joo. Tää on tosi mielenkiintonen keskustelu tuo ekstremismin tutkimukses se, että johtaako kriminaalikäyttäytyminen sille tielle, joka saattaa viedä radikalisoitumiseen. Siin on itseasiassa aika laidasta laitaan keskustelu. Mikä mun mielestä, mun oman ajattelun kanssa on tuntunut kaikkein jotenkin mielekkäimmältä on se, että molemmat kohdistaa huomion samaan ihmispooliin. Ja ne kalastaa samoilla markkinoilla. Siin ei oo semmonen syy-seuraus-suhde, vaan enemmänkin ekstremistit ja järjestäytynyt rikollisuus katsoo vähän samanlaista potentiaalia tuolla kaduilla. Ja siin mielessä mun mielestä olis tosi tärkeetä puuttua nuorten rikolliseen käyttäytymiseen, vaikka se ei olis yhteiskunnalle uhka vielä. Nimenomaan tästä syystä. Kun sanoit tosta 80 henkilöstä, niin kyseessä oli pelkkä Brysselissä toimiva, nimenomaan islamistisen ekstremismin värvääjä, joka toimi siellä Brysselin pohjosella rautatieasemalla. Hänen kauttaan, yhden henkilön kautta kanavoitu melko mittava muuttoliike tonne Syyrian, tuota, Irakin konfliktikentälle. Et kyl pahimmassa tapauksessa tää voi olla näin. Ja nimenomaan hyvin monilla, muistaakseni melkein 40% näistä, saatto olla vielä suurempi prosenttiosuus näist nuorista, oli jo rikosrekisteri. Et siel oltiin juuri näil markkinoilla.
Ulriikka Myöhänen [00:06:27]: No Jari Taponen, mitä sä oot mieltä täst ajatuksesta, että tavallaan samasta poolista kalastellaan näitä nuoria? On tämä ekstremismi ja sit on tää väkivaltarikollisuus.
Jari Taponen [00:06:39]: Joo kyllä me ollaan se havaittu, että tämmösillä… Nuoret, jos heillä tämmösiä ääriajattelua on, niin kyllä siel taustalla löytyy sellasia itseasiassa samanlaisia selittäviä tekijöitä, mitä nyt on nuorten tämmösen, niinkun, ryhmäytymiseen liittyy. Et siel on paljon, esimerkiks aatellaan tämmöstä pari vuotta sitten Pohjois-Helsingissä vaikutti tämmönen skiniporukka jotka pahoinpitelivät sitten maahanmuuttajataustasia. Kun me tehtiin heihin kontakti, käytiin heidän kans keskustelua, niin loppujen lopuks se ideologia oli kyllä aika toissijainen asia. Siin oli enemmänkin kyse siitä, et nuoret oli rikkinäisistä kodeista, käytti päihteitä, ei ollu oikein ystäväpiiriä muuta kun tää porukka sitten mihin hakeuduttiin. Enemminkin sielt sai sitä turvaa sitten sille omalle olemiselle. Kun näitä poikien asioita ruvettiin laittamaan kuntoon, niin he hylkäs tän niin sanotun ideologian. Siinä näkee, että kun me puhutaan nuorista ja nuorten rikollisuudesta, nuorten käyttäytymisestä, niin se on aika ongelmallista minun mielestäni. Jos sitä kattoo ekstremismi- ehkä sitä pitää kattookin myöskin ekstremismin näkökulmasta, mut se on myöskin, saattaa olla aika harhaanjohtavaa monesti. Jos nuorten pahoinvointia tai rikollisuutta katsotaan sen sateenvarjon alla. Tää on ehkä semmonen ongelma mikä mä täs vuosien varrella oon huomannut, että me vähän halutaan katsoa näistä eri kulmista, niputtaa samojen nuorten oirehdintaa aina johonkin nippuun. Välillä se on katujengi, välillä se on ekstremistejä taikka jotain muuta. Täs on pieni sellanen ehkä ongelma, et kuka katsoo ja milläkin silmällä, niin näkee niitä ongelmia just siellä päässä.
Ulriikka Myöhänen [00:08:39]: Kyllä. Ja nyt ollaan varmasti asian ytimessä, koska mun mielestä kiinnostavaa tässä keskustelussa on nimenomaan se, miksi nuoret radikalisoituvat ja mikä siihen kierteeseen vie. Tapasin videopuhelun merkeissä entisen uusnatsin, norjalaisen Tom Olsenin, joka avasi minulle tätä asiaa. Kuunnellaan tässä välissä tuo haastattelu ja jatketaan sitten keskustelua sen jälkeen.
(väli-intromusiikki)
(Haastattelu:)
Tom Olsen [00:09:02]: Well if you ask me, if I was full of hate when I joined the movement, I was not. I was just curious.
(Tom Olsenin englanninkielinen puhe taustalla vaimenee miesäänen lukiessa käännöstä puheesta suomeksi. Alkuperäisen audion äänenvoimakkuus ajoittain seuraavan tekstikappaleen ajan voimistuu ja pienenee. Suomennetussa kertomuksessa kertojan asento hyppii välillä ulkopuoliseksi tehden tekstistä hieman hämmentävän.)
Liittyessäni uusnatseihin, en ollut täynnä vihaa. Olin vain utelias. Aluksi en vihannut ketään, mutta lopulta aloin vihata mustia ihmisiä. Minut aivopestiin uskomaan kaikenlaista. Näin luonnehtii norjalainen Tom Olsen, joka on viettänyt elämästään 7 vuotta uusnatsina. Tom kertoo, että hän alkoi radikalisoitua yläkouluiässä. Kaveriporukassa olo oli epävarma kun alakoulun vanhimmista tuli yhtäkkiä yläkoulun nuorimpia. Samaan aikaan Tomin koulussa järjestettiin nuorisovaalit. Monet vanhemmat oppilaat kantoivat rintanappia, jossa luki “Norja on vain norjalaisille”. Nappi oli osa maahanmuuttovastaisen puolueen vaalikampanjaa. Laitoimme rinnuksiimme samanlaiset pinssit ja yhtäkkiä meillä oli ympärillämme paljon vanhempia ystäviä. En tajunnut politiikasta juuri mitään, mutta löysin kaveriporukan. Olin tosi onnellinen.
Tom alkoi myös joutua tappeluihin niin kotikaupunkinsa muiden nuorisoporukoiden, maahanmuuttajataustaisten nuorten kuin huumemyönteisten anarkistien kanssa. Siihen aikaan viereisessä pitäjässä oli uusnatsien porukka, joka tuli viikonloppuisin kaupunkiin tappelemaan anarkistien kanssa. Sitten siinä kävi niin, että vihollisen vihollisesta tuli ystävä. Liittouduimme uusnatsien kanssa ja häädimme anarkistit pois kaupungista.
Uusnatsit kutsuivat Tomin ja tämän kaverit voitonjuhliin. Muistan nähneeni ison hakaristin ja oloni oli tosi epävarma. Emme halunneet provosoida heitä, joten jäimme, kuuntelimme heidän musiikkiaan ja joimme olutta. Sitten he kutsuivat meidät uudestaan ja aloimme puhua ideologiasta. Ajattelin että nämä tyypit ovat ihan hulluja. Lopulta Tom alkoi lukemaan uuden kaveriporukkansa julkaisuja ja myös uskomaan niitä. Koulussa hän alkoi kyseenalaistamaan historian opetusta toiseen maailmansotaan liittyen. Tomin Suomessa asunut isoisä kertoi sodanaikaisia tarinoita, jotka lumosivat nuoren pojan.
Nämä kaikki asiat nivoutuivat yhteen ja alkoivat puskea minua väärään suuntaan. Tom haki vaikutteita kaikkialta. Kerran viettäessään aikaa uusnatsien kanssa, hän sai käsiinsä lehden, joka kertoi Ku Klux Klanista. Tom postitti Yhdysvaltoihin kirjeen, ja pian hänestä tuli myös Ku Klux Klanin jäsen. Niinä vuosina nautin olostani. Minulla oli hyviä ystäviä. Lapsuuden ystäväni eivät halunneet enää olla tekemisissä kanssani, mutta minulla oli uusia ystäviä. Minusta tuli myös lopulta johtaja. Perustimme oman järjestön. Minua alkoi epäilyttää koko touhu 5 vuoden jälkeen, mutta silti tuntui hyvältä, että ihmiset katsoivat minua ylöspäin ja kysyivät minulta neuvoa.
Tom kertoo esimerkin vallankäytöstään. Kerran hän kuljeski kadulla uusnatsituttavansa kanssa, kun vastaan tuli eräs uusnatsien vihaama anarkisti. Tom ojensi käsiaseen tuttavalleen, ja käski ampua anarkistia päähän. Uusnatsituttavani otti aseen, meni miehen luo, osoitti miestä aseella ja painoi liipasinta. Aseessa ei ollut luotia. Anarkistimies juoksenteli hullun lailla. Uusnatsituttavani katsoi minua ja huusi, ettei aseessa ole luotia. Sanoin hänelle, että ota rennosti. Tämä oli vain testi ja pääsit siitä läpi. Tuontapainen valta on koukuttavaa. Siitä on tosi vaikea päästää irti.
(Väli-intromusiikki)
Ulriikka Myöhänen [00:14:21]: Edellä siis ääriajattelun jättänyt, entinen uusnatsi Tom Olsen, ja suomenkielisenä äänenä tuossa insertissä Erik Nyström. Siitä miten Tom sitten irtaantui tuosta ääriliikkeestä, kuullaan myöhemmin, mutta otetaanpa tuoreeltaan nyt tähän liittyen kommentit. Millaisia ajatuksia tuo insertti herätti? Haluatko vaikka Marko aloittaa?
Marko Juntunen [00:14:42]: No kyllä siin oli tietyllä tavalla ne jatkuvasti toistuvat elementit. Se ideologia näyttäytyy jossain vaiheessa aika kaukaiselta, päällimmäisenä on ryhmään kuuluminen, ryhmän tyylin omaksuminen. Tietynlainen sellainen coolius mitä sieltä ryhmästä löytyy. Se ryhmä puhuttelee toinen toisiaan erilaisilla tälläsillä kulttuurisilla merkeillä, pukeutumisella, kuuntelemalla musiikkia, tekemällä yhes asioita. Väkivalta on tekijä joka myös sitoo ihmisii toinen toisiinsa, koska väkivallan kautta syntyy rintamalinjoja ja se ryhmä tuo myös turvaa. Samalla kun se aiheuttaa muille väkivaltaa, niin se ikään kuin se väkivalta sulkee sitä pienempää. Sitten siin oli mielenkiintoisella tavalla tuo yksilön aseman syntyminen. Siit saa prestiisiä kun pääsee ryhmässä eteenpäin ja osoittaa rohkeutensa. Ja mikä on mielenkiintoisella tavalla paradoksi siinä, et nää ryhmä ton tietyllä tavalla, ne kieltää sen yksilön. Se missio on isompi kun yksilö. Mutta samalla se yksilö siinä sitten hakee omaa asemaa. Täähän toistuu jatkuvasti, nää saman kaltaiset elementit. Tää on mun mielestä hirveen mielenkiintosta, miten yhdestä ja samasta ilmiöstä on kyse. Oli kyse sit marxilainen aktivismi tai äärioikeistolaiset liikkeet tai tämmöset meidän ajan hybridit tai jopa kouluampujat tai sitten uskonnon motivoiva ekstremismi. Sama elementti, jossa ryhmä tuo sulle sen puuttuvan perheen tai sellasen puuttuvat ystävyyssidokset, on jatkuvasti.
Ulriikka Myöhänen [00:16:30]: No Jari, miltä tää kuulosti? Onko tää tuttua tarinaa näin niinku poliisin korville?
Jari Taponen [00:16:36]: No joo. Kyllä Tom on aika tyyppiesimerkki siitä, kuinka tämmöseen vaikkapa äärioikeistoporukkaan mennään ja kuinka siellä sitten toimitaan. Must toi kuvas hyvin, että tosiaan hänel ei ollu mitään hajua koko ideologiasta, ennen kun hän näiden kavereiden kautta sitten pääty tutustumaan tähän kirjallisuuteen ja teoksiin näistä natsismista. Varmaan jos tämmönen mitä Tom itse sanoi tossa, että lopulta se vallan tunne… Tai aluks tietysti se, että haluaa kuulua johonkin ja sen jälkeen pikkuhiljaa tulee sitä vallan tunnetta ja just nää yhteiset vastustajat sitoo porukkaa hyvin eteen, tai siis yhteen. Tää on aika kuvaava tää vakavan väkivallan teko, tai tämä aseella osottaminen ja ampuminen, niin eihän tää yksilö itse ois tällästä tehny koskaan, vaan enemmänkin tälläsessä ryhmän eteen tai ryhmäpaineen tai kaveripaineen, jonka taustalla tämmönen ideologia on. Mut sinänsä tästäkin rikoksesta tuli mun mielest aika hyvin, tai jos täs rikos olis tapahtunut… Ja itseasias kylhän täs uhkailtiin, sinänsä rikoshan tämäkin oli, mut taustoista sen verran et mikään rikos itsessään ei näistä… Harva tämmönen ekstremistinen rikos on puhtaasti sitten taas ideologinen. Kyllähän tässäkin tää tilannetekijät vaikutti siihen, et tää rikos ois tapahtunut, hyvin paljon. Mun mielest kuvaa aika paljon sekin, että ne ainakin mitä tässä Suomen kontekstissa on suurin osa, niin hyvin paljon niissä näyttelee tilannetekijät siinä, kun se varsinainen ideologia. Et harvoin tehdään ihan suunnitelmallista tällästä väkivaltaa ideologian vuoksi. Joo. Mut kyllä tässä varmaan on näitä mekanismeja. Tuli mieleen just tää disinformaatio, salaliittoteoriat mitkä voi täs taustalla varmaan vaikuttaa myöskin. Ja tänä päivänä hyvin vahvasti. Täs voi olla, et ajatellaan näit perinteisiä, just uusnatsismia ja sit anarkismia taikka sitten uskonnolla perusteltua väkivaltaa, niin mä luulen et täl hetkellä meil on paljon monenlaisia muitakin radikaaliporukoita olemassa tässäkin maassa.
Ulriikka Myöhänen [00:19:04]: Kyllä. No Marko, mikä se oikeestaan on se kasvualusta mistä se radikalisoituminen usein, tai ylipäätään voi lähteä liikkeelle? Tässä jo mainittiin että se voi olla jollakin tavalla poliittista tai uskonnon motivoivaa. Mikä se kirjo on siellä kentällä?
Marko Juntunen [00:19:21]: Se kirjo on ihan valtava. Se on oikeestaan kaikista hämmentävintä tässä se, et miten tavattoman jo nuoren perhetaustat saattaa olla. Britanniassa on esimerkiks tietyis maahanmuuttajaryhmissä ollu tapauksii, jossa on erittäin koulutettu, hyvin toimeentuleva perhe, mut siel esimerkiks saattaa olla joku, sanotaan isällä voi olla aivan suhteettomia odotuksia poikaa kohtaan. Tietynlainen tämmönen perheen kommunikaatiokatkos. Poika lähtee sitten hakemaan tietynlaista sijaisperhettä. Usein tää on, hän saattaa törmätä johonkin tälläseen autoritääriseen, vahvaan, hyvin voimakkaasti manipuloivaan henkilöön, joka sit ohjaa tälle tielle. Ja sitten toisaalta on näitä syrjäytyneitä, yhteiskunnan marginaalissa olevia rikollisuuskierteessä olevia. Se repertuaari on aivan valtava. Tietynlainen tarve kuulua, saada joku missio elämälle, joku itseään isompi. Mun mielestä tässä on kyseessä- on olemas varmastikin, psykologit sanoisivat että on ehkä olemas ekstremismille alttiita persoonallisuustyyppejä. Nimenomaan voimakas sellainen pyrkimys muuttaa maailmaa, saada aikaseks jotakin. Tää on mun mielestä ehkä kaikista kivuliainta on ollut lukea… Tää nyt ei suoranaisesti liity, vaikea välillä näit joukkoampujia, esimerkiks koulusurmaajia, mieltää terroristeiks tai ekstremisteiks, koska sieltä puuttuu se ideologinen ulottuvuus. Mut heillä se laukaseva tekijä saattaa olla esimerkiks hyvin voimakas itsemurha-ajatukset, mutta ennen itsemurhan tekemistä nuori ajatteleekin että hän haluaa jättää jälkensä. Hän ei halua kuolla tekemättä mitään. Eli tässä on tietynlainen tällänen pyrkimys johonkin itseensä isompaan, joka saattaa pahimmas tapaukses saada näin kammottavii mittasuhteita.
Ulriikka Myöhänen [00:21:25]: No mitä tiietään siitä, että miten suuri vaikutus joillakin globaaleilla tapahtumilla, esimerkiks vaikka pakolaistilanteella, Syyrian sodalla, presidentti Trumpin aikakaudella on tämmösiin ääriajatteluun tai radikalisoitumiseen? Niin miten nää vaikuttaa?
Marko Juntunen [00:21:41]: No jos mä alottaisin tästä teemasta kahdella lauseella, valtavan keskeinen teema. Se luo niit pintoja, samaistumisen pintoja. Ihminen voi olla hyvin eri puolilla tätä maapalloamme ja tuntee voimakasta psykologista sidosta esimerkiksi johonkin ajattelijaan tai somevaikuttajaan toisella puolella maapalloa. Ja se synnyttää näit kaikukammioita sosiaaliseen mediaan jota kautta ihmiset sitten voi ajautua samankaltaisiin ajatuksiin. Tää on valitettavasti tän meidän aikamme iso huolenaihe, että ekstremistisii vaikutteita voi saaha tänä päivänä mistä vaan ja on hirveen vaikee suojata nuoria tän kaltasilta ajatuksilta.
Jari Taponen [00:22:31]: No joo. Tää on kyllä aika ajankohtanen. Tää esim mistä puhuttiin, että jos on tälläsiä vahvoja vaikuttajia maailmalla, esimerkiksi nyt kun oli Yhdysvaltain entinen presidentti, niin kyllähän tietyllä lailla se heijastuu myöskin tänne Suomen keskustelukulttuuriin se tapa jolla keskustelua hän kävi. Se ikään kun anto luvan ajatella ja tehdä samanlaisia asioita, kun maailman vaikutusvaltaisin ihminen tekee näin, niin kyllä se näkyy sosiaalisessa mediassa, keskustelukulttuurissa. Se oli mielenkiintonen asia kyllä, että sitten kun esimerkiksi Twitter jäädytti Trumpin tilin, niin sen jälkeen Twitter näytti siistiytyvän, yllättäen. Toki sitten varmasti alustatkin, ilmeisesti he on käyttäneet enemmän panoksia siihen, että sitä moderoidaan sitä keskustelualustaa enemmän, mutta kyl sillä on ollu valtava vaikutus sillä, et sieltä yks keskeinen lietsoja lähti pois. Kyl mä sanoisin näin, että näillä isoilla tietynlaisilla esimerkeillä on iso vaikutus siihen, että miten ihmiset ajattelee. Ja jos siihen vielä upotetaan disinformaatiota ja salaliittoteoriaa, niin kyllähän ihmiset lähtee siihen mukaan helposti. Ei meilläkään niin kattava medialukutaito ole tässä maassa, etteikö ihmiset lähtis. Vaikka aika hyvällä tasollahan me ollaan siinä kyllä, että me osataan lukea keskivertoa ehkä paremmin mediaa, mutta kyl se näkyy. Tietynlaisia jakolinjoja tässä meidänkin yhteiskunnassa.
Ulriikka Myöhänen [00:24:22]: Ja aika tuoreena esimerkkinä vois pitää ehkä tän pandemian myötä myös tätä tietynlaista rokotevastasuutta ja sitä keskustelua sen ympärillä. Mitä ootte mieltä, voijaanko sitä pitää myös jonkinlaisena ääriajattelun muotona?
Marko Juntunen [00:24:35]: Mä oisin äärimmäisen varovainen tässä teemassa. Mä en missään nimessä halua lähteä sille tielle, että ihmisten valintoja joilla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa mentäisi jollain tavalla samaistamaan, koska ekstremismin maailmassa, kuten Jari tossa sanoit, on tosi vaarallista mennä osottaa nuorisoo sormella ja ikäänkun jäljittää elementtejä jotka saattaisi johtaa ekstremismiin, sillä tuotetaan ekstremismiä. Ja mun mielestä rokotevastasuuden rinnastaminen tähän tuottaa vaan negatiivisii seurauksia ihmisryhmässä, jotka ehkä ajattelee kriittisesti ekstremismistä. Täs maailmassa on pelottavaa se, että torjumalla ilmiöitä me saatetaankin synnyttää niitä. Ekstremismin ennaltaehkäisy on myös äärimmäisen hienovaraista työtä, ettei mennä tekemään juuri sitä virhettä, että ajetaan ihmisiä leireihin ja poteroihin ja yhä jyrkempiin kantoihin.
Jari Taponen [00:25:35]: Joo kyl mä oon samaa mieltä, että mielummin pitäis nää ihmiset pitää mukana yhteiskunnassa kuin sulkea pois. Jos ruvetaan tosiaan osottelemaan sormella ja luomaan mielikuvia esimerkiks väkivaltasuudesta, niin sitten mennään kyllä harhaan aika paljon. Kyl täytyy löytää sitten muunlaisia keinoja hoitaa tämäkin asia ja mielummin sitten ehkä sitä kautta, että lisätään sitä medialukutaitoa ja tän kaltasia suojaavia tekijöitä enemmänkin, kun sitten lähetään osottelemaan sormea.
Ulriikka Myöhänen [00:26:10]: Aivan. No palataan seuraavaks tämän väkivaltaisen ääriajattelun pariin ja lähetään keskustelemaan siitä, miten ääripiireistä voi päästä pois ja miten tätä ääriajattelua voidaan ennaltaehkäistä. Kuunnellaan tässä välissä entisen uusnatsin Tom Olsenin ajatuksia siitä, että miten hän päätti jättää liikkeen aikoinaan.
(Väli-intromusiikkia)
[00:26:32]: (Tom Ohlsenin aloittama lause peittyy jälleen käännöksen alle ja ajoittain kuuluu selkeämpänä)
Moni asia sai minut lähtemään liikkeestä, Tom kertoo. Vuosien vankilassaolon jälkeen Tom väsyi uusnatsiliikkeen sisäiseen valtakamppailuun. Vankila-aikansa jälkeen Tom suuntasi Etelä-Afrikkaan, jossa hän liittyi paikalliseen valkoisen ylivallan liikkeeseen. Erinäisten yhteenottojen jälkeen Tom kuitenkin alkoi tuntea olonsa turvattomaksi. Muutaman kerran myös oma hengenlähtö oli lähellä. Eräänä yönä Tom kuljeskeli kaduilla uusnatsitunnuksissaan, kun hän joutui tummaihoisten nuorten aseellisen ryöstön kohteeksi. Katsoin minua aseella uhannutta miestä silmiin ja sanoin, että toivottavasti et ammu minua tähän, koska haluaisin nähdä loput tästä kauniista maasta. Hän katsoi minua silmiin sekunnin, tai minuutin, laittoi aseen taskuunsa ja käveli pois. Olin pökerryksissä. Hän näki, että olin uusnatsi. Miksi hän ei ampunut? Tapaus vaivasi Tomia. Hän istui rauhattomana ja rahattomana majapaikkansa baarissa, hakaristipaita päällään katsomassa rugbya, kun vieressä istunut mies tilasi kaksi olutta ja baarimikko tarjosi toista Tomille. Käännyin ympäri sanoakseni kiitos, ja tuijotin maailman ystävällisimpiin kasvoihin. Hän oli sellainen happy guy, mutta hän oli myös musta. Olin shokissa. Minulla oli hakaristi teepaidassani ja näytin sitä hänelle. Hän sanoi, että kippis vaan. Tom tutustui sambialaiseksi osoittautuneeseen mieheen paremmin ja vietti lopulta hänen kanssaan paljon aikaa. Kun Tom sai rahalähetyksen Norjasta, hän halusi maksaa miehelle oluet takaisin. Hän kieltäytyi ja sanoi, ettei ystävällisyys maksa mitään. Tom palasi Norjaan ja sambialaismies Sambiaan. Kotiinpaluunsa jälkeen Tom joutui jälleen vankilaan, mikä osoittautui yhdeksi käänteen tekijäksi. Vankilan johtaja ja vartija nimittäin kyseenalaistivat hänen aatteitaan. Vankilan johtaja oli nähnyt American history X -elokuvan. Hän kysyi minulta saman kysymyksen, kuin elokuvassa kysytään. “Tom, jos ajattelet elämääsi, niin mitä hyvää uusnatsismi on tuonut sinulle ja perheellesi?”. Se oli ensimmäinen kerta, kun aloin todella miettiä, että siskoani kiusattiin, isoisäni yritys meni vararikkoon ja olin viettänyt viisi vuotta vankilassa. Mietin asiaa, sitten soitin vanhemmilleni ja sanoin, että nyt riittää. Kun pääsin vankilasta, poltin kaikki vanhat natsikamani ja ilmoitin vanhoille ystävilleni, että olen nyt ulkona kuvioista. En ole sen jälkeen juurikaan kuullut heistä.
(Väli-intromusiikkia)
Ulriikka Myöhänen [00:30:45]: Näin siis entinen uusnatsi Tom Olsen. Tom kertoi minulle vielä tuon haastattelun loppupuolella, että hän suoritti vankilasta päästyään kandi- ja maisteritutkinnot sosiaalityöstä ja toimii nyt sosiaalityöntekijän tehtävissä ja rikosten ehkäisyn parissa. Hänen mukaansa vahva tukiverkko auttoi häntä irtaantumaan liikkeestä. Mutta niin, miten nuoren radikalisoitumiseen voi puuttua? Mikä ois paras tapa siihen? Haluatko Jari vaikka aloittaa poliisina?
Jari Taponen [00:31:13]: No joo, kiitos. Voisin ekaks kommentoida vähän tähän äsken kuultuun tapaukseen. Mun mielest täst tuli neljä oivallista kohtaa. Täs ihan lopuks Tom sanoi, et tää epäoikeudenmukaisuuden kokemukset aikoinaan, mitkä hänen perhettään kohtas, ajo hänet tälläseen tietynlaiseen katkeruuteen yhteiskuntaa vastaan. Toinen juttu mitä hän kerto hänen taustoistaan, nimenomaan tää hyväksytyksi tulemisen tarve oli suuri. Sit kun hän siinä porukassa oli ollut ja päätti lähtee siitä pois, niin aika tyypillistä on tälläselle autoritäärisille liikkeille, että ne hajoaa jossain vaiheessa valtakamppailuun. Koska jokainen haluaa siellä- tai moni haluu olla siellä johtaja. Sit tulee riitoja ja se hajoaa. Tästä pois lähtemisestä, merkittävin näytti olevan se, että hän kohtas niitä ihmisiä, joita hän ajatteli vihaavansa. Tän kohtaamisen kautta hän huomas, että hetkinen nää onkin myös ihan tavallisia ihmisiä ja jopa ystävällisiä. Tää oli ehkä sellanen mun mielestä aika tyypillinen radikalisoituminen ja sitten siitä pois tuleminen. Näin siinä käy. Ja toki siinä vaiheessa sitä tukea tarvitaan. Tälläsii samanlaisia tarinoita kuulee kyllä, mut tietenkin meillä ei siinä mittakaavassa oo semmosii ihan ääriporukoita, mitkä ois näkyvästi tässä maassa. Vertaa vaikka toisiin Pohjoismaihin, Ruotsiin ja Norjaan, heillä perinteet on paljon pidemmällä. Mut kyllähän samat mekanismit täällä meillä näyttää jylläävän. Nimenomaan siinä vaiheessa, kun näitä pystytään haastamaan, tietyllä lailla sitä ideologiaa, ja ihminen on valmis lähtemään pois. Niin kyllähän sillon se tuki on tarpeen. Nuorten kohdalla on tärkeää tehdä niitä interventioita jo ihan siinä vaiheessa, kun huomaa et lähtee vähän väärille poluille toi touhu, niin ottaa sillon jo puheeksi, koska nuoret ei oo vielä kypsiä siinä omassa ajattelussaan. Tietysti emme tiedä onko vanhemmatkaan ja näin keski-ikäisetkään vielä kypsiä omassa ajattelussaan. Ainakin kannattaa yrittää.
Marko Juntunen [00:33:44]: Mikä mun mielest varmaankin Suomessa on se erinomainen tilanne, että meillä ei oo sellasta ekstremististä toimintaympäristöö ainakaan tavallisen kansalaisen tiedossa, jossa oltais niin pitkällä et esimerkiksi valmisteltais räjähteitä. Jos ajatellaan ryhmää, jolla on pitkälle viety vaikka rjähteidenvalmistusohjelma, niin se sulkee sen ryhmän tiukemmaks sisäpiiriks. Koska ollaan syyllistytty jo niin vakavaan väkivallanteonsuunnitteluun, et rikosoikeudelliset seuraukset ois aikamoiset yksilön kohdalle. Eli tälläsessä kierteessä se nuori ajautuu yhä syvemmälle ulos valtavirtayhteiskunnasta. Jos ryhmä ei oo rikkollisella tiellä vielä kovin pitkällä, myöskään se henki lähtee siitä ryhmästä pois ei oo niin suuri. Britanniassa meillä on ollu jo 2000-luvun alusta lähtien, sieltä Lontoon pommi-iskuista lähtien, useita kymmenii henkilöitä jotka on saanu vuosien vankeustuomioita. Eli se kertoo, että se toimintaympäristö on iso. Ja siellä ollaan vakavan rikoksen tiellä. Mä oon miettiny sitä, että mikä tässä ekstramismin ennaltaehkäsyssä on se suurin haaste, on se että sitä ei rahota kukaan, jos se toimintaympäristö ei oo vielä vakavasti vinoutunut. Kun sitä työtä pitää tehdä juuri sillon, kun se ei oo vakavasti vinoutunut. Pitkäjänteisyys, luottamuksen rakentaminen ja hyvien suhteitten ylläpitäminen pitäs olla jatkuvaa toimintaa, siinäkin tapauksessa et näyttää että kaikki on täysin kunnossa. Sillon sitä pitää tehä, sillon sitä on helppo tehdä. Kun mä haastattelin ihmisiä eri puolilla Eurooppaa, niin Saksassa ja Britanniassa sanotaan, et tätä työtä ois pitäny tehdä paljon määrätietosemmin siin vaiheessa kun sitä oli helppo tehdä. Nyt tää luottamuksen rakentaminen on monin tahoin tosi vaikeeta. Ja sitten et nää ryhmät ruokkii toinen toisia. Jos katotaan Britannias vaikka Britain First -radikaaliliikettä ja sitten vaikka joitakin islamilaisia ekstremistiliikkeitä, niin nehän ruokkii toinen toisiaan. Ja sillon on vaikee puuttuu siihen.
Jari Taponen [00:35:56]: Suomihan on yhteiskunta, jossa ihmiset luottaa hyvin pitkälti toisiinsa ja se on yks merkittävin tekijä, minun mielestä tässäkin kokonaisuudessa. Ihmiset luottaa poliisiin hyvin paljon. Nyt jos ajatellaan sitä työtä mitä me tehdään, se perustuu siihen luottamukseen. Jos me nähdään ihmisiä tai jotain ryhmiä tai jotain yhteisöjä, jotka eivät syystä tai toisesta luota yhteiskuntaan tai poliisiin. Niin me tehdään aika paljon työtä sen eteen, että heidän turvallisuuteen liittyvät ongelmat, ja muutkin ongelmat, ratkastais mielummin sen viralliskoneiston kautta kun siinä yhteisössä. Ja jos me annetaan näiden yhteisöjen sitten olla omassa rauhassa, me ei olla kiinnostuttu heistä, niin hyvin pitkälle johtaa siihen, että vakaviakin rikoksia ei tuoda yhteiskunnalle ratkaistavaks, vaan ne ratkastaan siellä omin keinoin siinä yhteisössä. On se yksilö tai yhteisö, niin se luottamuksen rakentaminen heihin on avainasemassa. Että he sitten uskaltaa siinä vaiheessa kun tulee huoli, niin he tietää keneen on yhteydessä. Tää on sellanen asia, mistä meidän pitää pitää kiinni. Ihmiset tietää mistä löytää apua sitten kun se hetki tulee.
Ulriikka Myöhänen [00:37:23]: Kirkon Ulkomaanavun Reach out -toiminta tukee niitä joita väkivaltanen radikalisoituminen on koskettanut. Tämän toiminnan tarkotuksena on parantaa suomalaisten viranomaisten, eri uskonnollisten yhteisöjen ja järjestöjen välistä yhteistyötä väkivaltaisen radikalisaation ja ekstremismin ehkäisemiseksi. Tarvittas siis semmonen, miten sen nyt vois sanoa, kaikki toimijat saman pöydän ääreen, että löytys semmosia kestäviä ratkasuja. Miten tämmöseen tilanteeseen päästään? Et kaikki ois inklusiivisesti mukana.
Marko Juntunen [00:37:55]: Musta tuntuu, että Pohjoismaissa hyvinvointivaltiossa, tää on unelma johon on mahdollista päästä. Mut ajatellaan esimerkiks varsin totalitaristisia yhteiskuntia, jossa yhteiskunta voi monessakin suhteessa sanoa että yhteiskunnan poliittinen järjestelmä harjottaa tietynlaista väkivaltasta ekstremisimiä ja suuri epäluottamus viranomaisia kohtaan, se on valtava haaste siellä. Se voi lähteä toimimaan vaan sillä tavalla, että kerrotaan että yksinkertasta toimintamallia, sitä ei voi jättää viranomaisten käsiin vaan luottamusta, niinkun Jari sano, täytyy lähtee rakentaa vähitellen. Kyl se lähtee siitä, et yhteiskunta tekee sen oman väkivaltansa kanssa tiliä siitä, että ei-demokraattisen järjestelmän on hirveän vaikea tehdä ekstremismin vastasta työtä. Kyl se yks lähtökohta on, että täytyy pitää kiinni siitä, että viranomaiset toimii läpinäkyvästi, viranomaiset toimii järjestösektorin kanssa, järjestösektori toimii kansalaisten parissa ja koulut ja harrastustoiminta ja ylipäänsä yhteiskunnallinen keskustelu on tietosia siitä, mitä ekstremismi ja radikalisoituminen on. Täs on se yks iso haaste tossa, kun Jari mainitsi yhteisöistä, et pitää olla luottamus. Pitää olla myös mun mielestä tää tämmönen jatkuva informaation jakaminen. Toimintaympäristö muuttuu niin hirveetä tahtia, et sitä saa ittekin olla täysin ällistynyt siitä, millä tahdilla tää ekstreismin maailma muuttuu. Miten sitten, sanotaan vaik maahanmuuttajayhteisöt, jotka ei ehkä seuraa kovin aktiiviisesti suomalaist mediaa, niin miten ne saadaan pitettyä kiinni siinä, että seuratkaa sen lapsen nettikäyttäytymistä, olkaa vähän kiinni siinä, et missä internetin maastoissa se aikansa viettää. Nää kaikki kysymykset on kauheen tärkeitä, osa yhteiskunnallist keskustelua hyvin laajalti.
Ulriikka Myöhänen [00:40:06]: No ylikomissaario Jari Taponen, pystytkö kertomaan muutaman ihan semmosen todella konkreettisen keinon, mikä poliisilla on käytössä. Miten pystytään ennaltaehkäsemään vaikka nuorten radikalisoitumista?
Jari Taponen [00:40:18]: No oikeestaan yksinkertasta keinoahan ei oo. Enkä lähe semmosta oikeestaan tässä kuvaamaankaan, mutta koko meidän Helsingin poliisilaitoksen ennaltaehkäisevän toiminnan periaate on se, että me tehdään sitä yhdessä muiden viranomaisten, järjestöjen ja kansalaisten kanssa tätä työtä. Pyritään tekemään sitä nimenomaan yhdessä, jos nähdään että jossain yhteisössä tosiaan on ongelmia, sitten ne ratkotaan yhdessä. Tai nuorilla on probleemia, ne ratkotaan nuorten kanssa yhdessä. Meil oli tossa viimeviikolla Ranskan TV, M6:kohan se sit oli, muistaakseni, semmonen aika paljon näkyvyyttä saava TV-kanava. He oli kuvaamassa meidän työtä, jostain oli kiiriny heidän korviinsa et me tehdään tällästä duunia, ja he oli meidän partion mukana yhtenä iltana ja he oli hämmentyneitä siitä, että miten meijän partiot tuns kaikki nuoret rautatieasemalla ja ne nuoret tuli siihen ympärille juttelemaan ja sitten se sama nuoret näky, he näytti nää partiot myöskin tälleen tuotantoyhtiölle, että he on myöskin somessa näitten kaveri ja he juttelee siellä. Sitten kun he näkee kadulla, jutellaan taas. He oli aivan hämmästyneitä tästä, että mikä meille on itsestään selvää, heille se on jotain aivan uutta, ja et ei tällästä voi ollakaan että poliisi hoitaa tällä lailla tääl turvallisuutta ja he oli vaikuttuneita siitä. Tää oli tietyl lailla meijän perusduunia tää lähtökohta, tehdään yhdessä, niin mä luulen että tää myöskin tuottaa ja näyttää tuottavan hyvää tulosta. Esimerkkinä otin Malmin kartanon skinit, Kannelmäessä pyörineet skinit, niin kyllähän se tosiaan lähti siitä, et me ruvettiin vaan heihin luomaan yhteyksiä ja käymään heidän kanssa keskustelua, kunnes tuli se hetki, kun he halus olla meihin yhteydessä et nyt riittää. Semmonen 14-vuotias poika tuli yhtenä päivänä sen partion luo minkä hän tunsi tän Mikon, meidän yks konstaapeli, tuns aiemmin ja näki sen tuolla rautatientorilla ja tuli juttelemaan. Pyys että voisko hän tulla autoon ja hän tuli sinne ja purskahti itkemään, että nyt tää riittää ja voitteks te jeesata, et hän ei enää haluu olla täs porukassa mukana ja niin hoidettiin se asia, että nyt poitsu opiskelee ja käy taas harrastuksissa ja vanhemmat on tyytyväisiä ja vanhemmat on sitä mieltä, et nyt alko uus elämä tällä poitsulla. Hän oli vielä tosi nuori, mutta tota… Siitä samasta porukasta saatiin pari muutakin ja yks johtohahmo myöskin pois ja hänelle löyty työpaikka ja asunto, niin se ideologia jäi siihen. Ja tälläsel itseasiassa aika yksinkertasella asioilla, kun laitetaan elämä kuntoon ja he kokee jotain hyväksytyksi tulemisen tunnetta muualta kun sen porukan kautta, niin me saadaan se asia paremmalle tolalle. Tää näyttää toimivan ihan järjestään. Ja se, että me jutellaan kaikkien kanssa. On se sitten, puhutaan vaikka äärivasemmisto taikka uskonnollisista ihmisistä tai mistä tahansa, mitkä näyttää et he menee marginaaliin, niin me mennään ja jutellaan heidän kanssa. Pyritään hoitaa heidän turvallisuusasiat kuntoon, koska heilläkin on se tietynlainen omasta näkökulmasta turvallisuusvaje olemassa ja se on tänä päivänä itseasias aika uskomaton juttu, kun näillä mitä monet pitää ääriajattelijoita, niin kun heil on ongelmia, he soittaa meille.
Ulriikka Myöhänen [00:44:03]: Eli hyvin pitkäjänteistä työtä vaatii tämä työ radikalisaation ja ennaltaehkäisyn parissa. Marko Juntunen, vielä palaan siihen meidän taustakeskusteluun, mitä käytiin ennen tätä jaksoo. Me puhuttiin sillon siitä, että jos nuori on jo radikalisoitunut, niin miten siihen tilanteeseen voi puuttua, mikä siin on kaikkein tehokkain keino. Puhuttiin siitä, et oisko se vastanarratiivi, miten sitä tilannetta pitäs käsitellä, kun itellä voi tulla semmonen fiilis, että hui kamala miten tämä ihminen voi ees ajatella näin. Mikä sun vastaus on tämmöseen tilanteeseen?
Marko Juntunen [00:44:38]: Mä en ole mitenkään deradikalisoitumisen asiantuntija, mutta taas kerran kaikkea sitä, mitä on lukenut ja kuunnellut, niin kyllä kaikista vaikuttavimmalta tuntuu nimenomaan välttää sitä voimakast vastanarratiivia, koska se puskee sitä ihmistä helposti vaan sinne syvemmälle omaan poteroon. Saudi-Arabia kuulemma harjoittaa hyvin voimakkaasti tämmöstä islamistiekstremistien jälleenkouluttamista, missä kerrotaan mitä todellinen Islam pitää sisällään ja mitä he on antaneet julkisuuteen tietoja oman ohjelmansa toimivuudesta, herättää mussa ainakin paljon epäilyksiä, että tää olisi erittäin toimiva keino. Pikemminkin juuri ne elementit, mitä Tom Olsenille oli käynyt. Joku yksinkertaisesti pysähtyy ja kuuntelee ja kohtelee sua kaikista sun teoista huolimatta ihmisenä ja tuo ehkä sen näkökulman, että sä oot tietyllä tavalla uhri. Et sä varmasti olis toisis olosuhteis valinnu tuota tietä, ekstremismi on todella kova ammattivalinta. Se on erittäin rankka ura. Se ei varmastikaan oo se tie niihin päämääriin, mihinkä Tomkin nuorena halusi. Juuri se, et pysähtyy ja kuuntelee, miten sulle kävi noin, voiksä kertoo mulle et mikä tossa viehättää. Yksinomaan sen oman elämänsä kertominen on varmasti monelle jo tie, herättää itse itsessään kysymyksiä. Onks tää todella se, missä mä haluan nyt tällä hetkellä olla? Mun mielestä se on myös tullu toistuvasti vastaan ekstremismin jättäneiden tarinoissa, et joku prosessi sytyttää sen sisäsen kysymysten esittämisen, niin ihminen ikään kuin deradikalisoi sitä kautta itse itsensä. Voidaan vaan tuoda uusia eväitä sille prosessille, että hän pelastaa itsensä. Ei me varmasti kukaan deradikalisoitumisen parissa, ennaltaehkäsyn parissa toimii, ei meillä oo niitä kapasiteetteja että me ketään vedettäs sieltä pois, vaan kyl ne ihmiset oman harkintansa kautta tulee sieltä ulos jos he sitä haluavat.
Ulriikka Myöhänen [00:47:08]: Keskustelu on kääntymässä nyt loppupuolelle. Otetaan vielä tähän ihan loppuun sellaset tiiviit vastaukset teiltä molemmilta. Mitkä nyt ois ne seuraavat stepit? Miten tähän asiaan voijaan esimerkiks meillä Suomessa yhteiskunnassa puuttua? Ja mitä se vaatii, et jatketaan hyvällä tiellä?
Marko Juntunen [00:47:28]: Ihan lyhkänen. Lopetetaan puhumasta se, et me ollaan jollakin tiellä, Ruotsin tiellä tai yhdys- siis me ollaan täysin omalla tiellä, kaikki on tehtävissä. Pidetään lähiöistä huolta, pidetään nuorista huolta, pidetään poliisista huolta, pidetään ylipäänsä nuorisotyötä tekevistä viranomaisista. Levitetään tietoutta. Me ei olla yhtään millään muulla tiellä, kun millä me halutaan olla. Eikä anneta kenellekään välineitä siihen argumentaatioon, että täs kävis niinkun tietyissä isoissa Eurooppalaisissa kaupungeissa tai ongelmallisemmissa paikoissa.
Jari Taponen [00:48:00]: Siis samoilla linjoilla, että tähänkin on tietysti vaikee tiiviisti vastata, mutta kyllä mä lähtisin tästä keskustelukulttuurin muuttamisesta. Se tietysti on hankalaa, kun tähän keskustelukulttuuriin liittyy poliittisia valtasuhteita joita ajetaan, mutta kyllä se keskustelu siitä, että me tosiaan seurataan jotain Ruotsin tietä. Toisaalta ehkä sitäkin vois kyseenalaistaa, että onks radikalisoituminen aina, onks siinä kyse jostain prosessista et se lähtee ja päätyy johonkin. Vai voiko olla niin, että ihminen saattaa radikalisoitua ja kiivastua ihan tälleen pisteittäin, sillon tällön. Jokanenhan meistä kun on, haluu olla, tai monet meistä haluaa muuttaa asioita, niin jos oikein tulee tälläsen epäoikeudenmukaisen kokemuksia saattaa kuka tahansa radikalisoitua ja sit käyttää toisenlaisia keinoja. Ei se nyt oo niin tavatonta. Mä sanoisin näin, että tää keskustelukulttuuri täytys pyrkiä parantamaan, niin me oltais sitten jo hyvällä tiellä.
(loppu-intromusiikki)
Ulriikka Myöhänen [00:49:06]: Näihin sanoihin on hyvä lopettaa. Lämpimät kiitokset tutkija Marko Juntunen ja ylikomissaario Jari Taponen tästä keskustelusta. Kiitos myös jakson tekoon osallistuneelle Tom Olsenille rehellisestä esiintymisestä ja ensikerralla ollaan sitten uusien aiheitten äärellä.
