Opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa, 26, tuntee onnistuneensa työssään, kun nuoret alkavat arvostaa itseään, tervehtiä kohteliaasti ja syödä monipuolisesti.
Kuinka tärkeää olisikaan, että jokaisella nuorella olisi edes yksi luotettava aikuinen, joka kysyy miten menee ja auttaa tiukan paikan tullen? Monelle Rwamwanjan pakolaisasutusalueen nuorelle tuo aikuinen on Kirkon Ulkomaanavun opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa.
Nazziwa aloitti KUA:n ammattikoulun opinto-ohjaajana keväällä 2017. Yliopistossa hän opiskeli yhteisöpsykologiaa, muttei opintojensa jälkeen löytänyt oman alansa töitä. Elanto oli kuitenkin ansaittava, joten Nazziwa tarttui ensimmäiseen tarjottuun työhön.
”Kun ihminen on epätoivoinen, hän ottaa vastaan minkä vain työn. Minä päädyin Coca Colan hallinto-osastolle”, Nazziwa naurahtaa.
Vaikka työ monikansallisen yrityksen Ugandan konttorilla oli paremmin palkattua, Nazziwa haki opinto-ohjaajan paikkaa heti kun huomasi ilmoituksen.
”Haluan työskennellä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajatellen työkokemuksestani yritysmaailmassa on hyötyä, sillä tehtäväni on auttaa nuoria myös liiketoiminnan käynnistämisen kanssa.”
Opinto-ohjaaja vierailee kaikkien kotona
Rwamwanjan kouluun valitaan kahdesti vuodessa 250 opiskelijaa yli 800 hakijan joukosta. Valintahaastatteluissa Nazziwa kuulee toinen toistaan surullisempia tarinoita.
Erityisesti mieleen on jäänyt 13-vuotiaan kongolaisen tytön tarina, jonka kapinalliset raiskasivat ja jonka isän he tappoivat tytön silmien edessä. Rwamwanjassa tyttö pääsi psykologin puheille ja aloitti opinnot.
”Koulutuksen jälkeen tyttö sai ensin töitä ravintolastamme, mutta hän pärjäsi niin hyvin, että hänet palkattiin pian muualle. Käyn edelleen säännöllisesti katsomassa, miten hänellä menee.”
Osa oppilaista joutuu yksinhuoltajana elättämään pienempiä sisaruksiaan, vaikka he ovat itsekin vielä lapsia. Asumukset ovat pieniä – yhden huoneen savimajassa saattaa asua iso perhe.
Nazziwa vierailee säännöllisesti kaikkien oppilaiden luona. Jos joku ei tule kouluun, opinto-ohjaaja menee tämän kotiin katsomaan, mikä on vikana.
”Pidämme heistä huolta. Vierailut vahvistavat meidän ja oppilaiden välistä sidettä, sillä he tietävät, että ymmärrämme millaisista lähtökohdista he tulevat.”
Palkitsevinta työssä ovat onnistumisen kokemukset. Moni oppilas saattaa tulla koko viikon kouluun samoissa vaatteissa, mutta hiljalleen he alkavat pestä vaatteitaan päivittäin, tervehtiä kohteliaammin ja kertovat syövänsä kotona monipuolisempaa ruokaa.
”He haluavat pärjätä elämässä ja päästä pois pakolaisasutusalueelta. Tunnen onnistuneeni työssäni, kun näen, että nuoret alkavat arvostaa itseään.”
Nepalilainen Bunu Rai, 20, opiskelee automekaanikoksi. Nepalissa alalla on todella vähän naisia. Vielä.
”Haluan muuttaa ihmisten ajattelua. Myös naiset voivat aivan hyvin tehdä tätä työtä, joka on aiemmin ajateltu kuuluvan vain miehille”, Rai sanoo.
Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestön UCEP Nepalin ylläpitämä Sano Thimin ammattikoulu maan pääkaupungin Katmandun liepeillä on viime vuosina alkanut kouluttaa nuoria naisia myös ammatteihin, jotka ovat tähän asti olleet täysin miesvoittoisia.
Rai on viihtynyt koulussa hyvin.
”Kun olen opiskellut ja tehnyt töitä miesten kanssa, olen oppinut heiltä rohkeutta. Meillä ei ole ollut mitään ongelmia. Autamme toinen toisiamme”, hän sanoo iloisesti.
”Nepal on patriarkaalinen yhteiskunta ja haluan siihen muutosta. Naisia pitää alkaa kohdella tasa-arvoisina, meidän tulee saada yhteiskunnassa tasa-arvoinen asema.”
Rain mukaan erityisesti aiemmin nepalilaisissa perheissä tyttöjä ja poikia kohdeltiin eri tavalla. Pojat kävivät koulua, tytöt auttoivat kotona.
Hänen omat vanhempansa kuitenkin kohtelivat aina häntä, hänen siskoaan ja veljeään tasavertaisesti.
”Isäni työskenteli koulussa avustajana, ehkä sekin vaikutti asiaan.”
Sano Thimin ammattikoulussa opiskelee ja koulun asuntolassa asuu nuoria eri puolilta Nepalia. Osa opiskelijoista saa stipendin opintoihin, koska koulu tukee vaikeista tilanteista tulevia nuoria, kuten daliteja ja entisten maaorjien ryhmistä tulevia nuoria.
Vuoden kestävän koulutuksen jälkeen Bunu Rai aikoo etsiä työpaikan tai avata oman autokorjaamon. Koulu tukee opiskelijoitaan työn löytämisessä tai yrityksen avaamisessa.
Jonaliese, Sauda ja Daphe saivat suunnan elämälleen KUA:n ammattikoulusta Ugandassa. Nuorten motivaation ansiosta koulusta valmistuneet työllistyvät poikkeuksellisen hyvin.
Jos joku olisi kysynyt 20-vuotiaalta Jonaliese Karsugholta, missä hän tulee olemaan viiden vuoden kuluttua, hän tuskin olisi arvannut ohjeistavansa metalliseppäkurssin lopputyötä ugandalaisella pakolaisasutusalueella.
Mutta tässä hän nyt kuitenkin seisoo, 25-vuotiaana keskellä metallipajaa, pinkkiin mekkoon pukeutuneena ja kertaa äidinkielellään kinyabkiishalla lopputyön ohjeistusta nuorten miesten ryhmälle.
Jonaliesen tulevaisuudensuunnitelmat muutti sota.
Hän pakeni Kongon väkivaltaisuuksia yhdessä sisarensa kanssa Ugandaan vuonna 2014. Kapinalliset tappoivat Jonaliesen vanhemmat. Sekasorron keskellä kolmas sisar katosi. Vielä tänäkään päivänä Jonaliese ei tiedä, onko sisko enää edes elossa.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella Jonaliese elätti itsensä ja siskonsa ensin viljelemällä maata. Eräänä päivänä hän näki ilmoituksen Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämästä kurssista.
Maanviljelyskurssin käytyään Jonaliese pääsi seuraavan vuoden metallikurssin apuohjaajaksi. Sen vuoksi hän seuraa nyt tarkkaavaisena, kun 15 oppilasta alkaa takoa metallilevystä työkalupakkia.
Pian ilman täyttää korviahuumaava pauke. On pakko poistua luokkahuoneesta.
Pakolaisesta parturiksi
73 % KUA:n kouluttamista nuorista työllistyy
Rwamwanjan pakolaisasutusalue perustettiin 1960-luvulla Ruandan kansanmurhan pakolaisten asuttamiseen. Alue ehti olla jo suljettuna muutaman vuoden, ennen kuin Kongon levottomuudet leimahtivat uudelleen 2012.
KUA perusti alueelle ammattikoulun vuonna 2015. Ammattikoulutukseen osallistuvista nuorista suurin osa on asunut leirillä 3-5 vuotta. Koulutuksen suorittaneista nuorista peräti 73 prosenttia on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella asuu noin 63 000 pakolaista, joista suurin osa on paennut naapurimaa Kongon sisällissotaa. Väkiluvultaan noin Vaasan kokoisen alueen suurimpia ongelmia on ollut nuorisotyöttömyys.
”Kun nuorilla ei ollut mitään tekemistä, he vain juopottelivat ja pelasivat uhkapelejä”, kertoo KUA:n projektikoordinaattori Caphas Mugabi.
KUA aloitti työnsä Rwamwanjassa kolme vuotta sitten selvittämällä mihin ammatteihin nuoret kannattaisi kouluttaa, jotta heillä olisi hyvät mahdollisuudet työllistyä. Ensimmäiset kurssit alkoivat toukokuussa 2015 ja niillä koulutettiin rakennusmiehiä, moottoreiden korjaajia, räätäleitä, kokkeja, seppiä ja partureita.
Puolen vuoden mittaiseen koulutukseen valitaan kahdesti vuodessa 250 oppilasta.
Tulijoita olisi enemmänkin, ja opiskelijat valitaan hakemusten ja haastattelujen perusteella. Opiskelemaan otetaan sekä pakolaisia että ugandalaisia nuoria.
”Me emme välitä aiemmista opinnoista, sillä monelta ne ovat saattaneet jäädä kesken sodan vuoksi. Meille tärkeintä on motivaatio. Monet nuorista todella tarvitsevat koulutusta ja työtä, jolla elättää esimerkiksi nuoremmat sisarukset vanhempien kuoltua”, Mugabi sanoo.
Työllistyminen on koulutuksen tärkein tavoite. Opintoihin kuuluu niin työharjoittelu kuin työn hakemisen ja yrittäjyystaitojen opettelua. Tulokset ovat olleet erinomaisia. Kaikkiaan 73 prosenttia valmistuneista on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
”Koemme, että työmme täällä todella muuttaa näiden nuorten elämän”, Mugabi sanoo.
”Koulussa opin taitoja ja sain itseluottamusta. Tiedän nyt omat kykyni ja aion ryhtyä hommiin”, sanoo Sauda Tusingwire. Kuva: Fredrik Lerneryd
Vaatteita kahdelletoista sisarukselle
Metallipajan pauke vaimenee hieman, kun kävelee pihan poikki toiseen luokkahuoneeseen. Täällä ilman täyttää ompelukoneiden surina, kun parikymmentä nuorta ompelee lopputyönä tehtävän hameen saumoja paikoilleen.
Sauda Tusingwire, 21, käyttelee ompelukonetta tottuneesti. On vaikea uskoa, että hän koski ompelukoneeseen ensimmäisen kerran vasta puoli vuotta sitten. Saudan päällä oleva tyylikäs mekkokin on hänen itsensä suunnittelema ja ompelema.
”Vaikka olin jo aiemmin kiinnostunut räätälin työstä ja minulla oli paljon ideoita vaatteista, en osannut mitään ennen koulua”, Sauda sanoo.
Omien vaatteidensa lisäksi Sauda on ommellut vaatteita kahdelletoista sisarukselleen. Yksinhuoltajaisän lapsille sisaren ompelemat vaatteet ovat olleet mieluisia.
”Tärkeintä minulle on kuitenkin, että olen voinut tienata rahaa myymällä koulussa ompelemiani vaatteita. Unelmani on perustaa iso yritys”, Sauda sanoo.
”Haluan myös perheen, mutta vasta sitten kun olen ensin perustanut yrityksen.”
Jonaliese Karsugho haaveilee omasta yrityksestä. Kuva: Fredrik Lerneryd
Opinto-ohjaaja auttaa työllistymään
Vaikeista olosuhteista tulevat nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea. Heitä auttaa KUA:n opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa. Hän vierailee oppilaiden ja valmistuneiden luona säännöllisesti.
Valmistumisen jälkeen Nazziwan tehtävä on auttaa heitä työllistymään tai perustamaan oma yritys.
”Minun tehtäväni on rohkaista ja tukea heitä. Pakolaisleirillä ihmiset saattavat helposti passivoitua ja luovuttaa herkemmin. Silloin on minun tehtäväni sanoa, että ei teillä ole vaihtoehtoja. Töitä on tehtävä”, Nazziwa sanoo.
Esimerkiksi maanviljelyslinjalta valmistuneet saavat koululta maapalstan ja viljelystarvikkeet. He voivat myydä satonsa torilla tai kaupassa ja tienata toimeentulonsa.
Parhaiten työllistyvät rakennusmiehet, sillä nopeasti kasvavalla alueella rakennetaan paljon. Catering-linjalta valmistuneille voidaan tarjota alkajaisiksi työpaikkaa KUA:n perustamasta pienestä ravintolasta ja lisäksi moni on työllistynyt alueen muihin ravintoloihin. Ravintolan lisäksi KUA on perustanut korjaamon, jossa nuoret voivat suorittaa työharjoittelunsa ja tienata rahaa.
Wilson Kiiza rakastaa työtään mekaanikkona. ”Parasta on, kun joskus pääsen koeajamaan moottoripyöriä.” Kuva: Fredrik Lerneryd
”Nyt osaan jotain, mitä muut eivät”
Viime vuonna suosituimpia kursseja olivat kampaajan ja räätälin kurssit. Näiden kahden kurssin välillä empi myös Daphe Nantesa, 17, joka kuuli koulusta kylässään vierailleelta opettajalta.
Hakuvaiheessa Daphe valittiin kampaajan koulutusohjelmaan, joka onkin paljastunut mieluisaksi uravalinnaksi. Daphe laskee, että yhtä kampaamon asiakasta varten riittää, kun ostaa 10 000 Ugandan shillingillä (noin 3 euroa) materiaalit. Asiakasta voi laskuttaa 30 000 shillinkiä (noin 8,5 euroa).
”Tässä työssä ei tarvita paljonkaan alkupääomaa eikä minun tarvitse liikkua minnekään, sillä asiakkaat ja hiukset tulevat luokseni”, Daphe hymyilee.
Daphe on ugandalainen ja hänellä on seitsemän sisarusta. Ennen koulutusta hänestä tuntui, ettei hänessä ollut oikein mitään erityistä.
”Ei ollut mitään, mikä olisi erottanut minut muista. Nyt koulutuksen jälkeen osaan jotain, mitä kaikki eivät osaakaan!”
Valmistumisen jälkeen haaveissa on tehdä kovasti töitä ja säästää rahat, joilla jonain päivänä voisi avata oman hiussalongin. Siellä, omassa yrityksessä, voisi töiden ohessa opettaa nuoria.
”Haluan antaa muille saman mahdollisuuden muuttaa oma elämänsä, jonka minäkin olen koulutuksen ansiosta saanut”, Daphe sanoo.
Monelle nuorelle koulu onkin tuonut kaivattua itsetuntoa ja -kunnioitusta. Kongosta neljä vuotta sitten paenneelle Jonalieselle koulutus merkitsi mahdollisuutta tienata enemmän rahaa ja alkaa suunnitella omaa tulevaisuutta.
Jos Jonaliese saisi päättää, missä hän toivoisi olevansa viiden vuoden päästä?
”Haaveilen isosta yrityksestä, jossa voisin kouluttaa pakolaisnuoria ja antaa heille töitä. Haluan antaa nuorille mahdollisuuden itsenäiseen elämään”, Jonaliese sanoo.
Teksti: Noora Jussila Kuvat: Fredrik Lerneryd
Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Ugandassa tästä.
Kenian maaseudulla paimentolaiskansat joutuvat mukautumaan sääoloihin. Kuivat kaudet herättävät epätoivoa ja levottomuutta.
Pokot-heimo sinnittelee rutikuivalla Kolowan maaseudulla Keniassa. Sadekausien välinen kuivuusjakso voi kestää yli puoli vuotta ja toimeentulon mahdollisuudet ovat minimissä. Vilja kuihtuu, mehiläisetkään eivät saa kerättyä hunajaa. Ainoastaan karja voi pelastaa. Vuohi onkin todellinen hengenpelastaja. Hyvinvoivat vuohet kirmailevat niin kuin niillä ei olisi mitään hätää vielä silloinkin, kun kuivuus tekee elämästä äärimmäistä.
Kuivan kauden jatkuessa elämä käy kuitenkin yhä vaikeammaksi. Lopulta maidon tulo ehtyy. Eläimiä on myytävä, jotta voisi ostaa ruokaa ja kustantaa lasten koulumaksuja. Tilanne näyttää päätyvän kohti umpikujaa.
Silloin pokot-soturin katse saattaa kääntyä naapuriheimon puoleen. Marakwet-kansalla on kaikkea. Raikas vesi valuu vuorelta vuolaana. Tienvarren ojatkin tulvivat. Valtavat mangopuut kantavat runsasta hedelmää. Karjalaumat ovat suuria. Pienet lapsetkin puhuvat sujuvasti englantia.
Tilanne saa heimot ottamaan yhteen ja molemmin puolin heimorajaa ihmisiä on kuollut aseellisissa yhteenotoissa. Karjalaumat ovat vaihtaneet omistajaa. Moni soturi on jäänyt maahan makaamaan. Leskiä on paljon.
Rauhaa sanoin ja teoin
Kirkon Ulkomaanavun rauhanhankkeessa työskentelevä Aziza Malaam on itsekin kasvanut paimentolaiskulttuurissa. Hän tekee työtään suurella sydämellä.
Kirkon Ulkomaanavun tehtävä on lievittää vihollisuuksia. Rauhankokouksissa selvitetään asioita, jaetaan aterioita ja puhutaan järkeä.
Mutta koska väkivaltaisuudet johtuvat pohjimmiltaan elämisen mahdottomuudesta pokotien alueella, ei puhe ole riittävä ratkaisu. Siksi KUA ehkäisee uusia kahakoita myös parantamalla toimeentuloa. Ja mikäpä olisi näissä oloissa parempi ratkaisu kuin vuohi.
Viime vuonna molempien heimojen jäsenille jaettiin vuohia, kolme vuohta per perhe. Vuohia saivat sellaiset perheet, joissa oli ollut kovia menetyksiä konfliktin vuoksi. Yhteensä vuohia jaettiin 600, molemmille heimoille 300. Ajatuksena oli sekä auttaa perheitä selviytymään että lievittää katkeruutta ja siten ehkäistä koston kierrettä.
Paul Cheliwo sai kolme vuohta ja uuden toivon
Yksi vuohia saaneista on 43-vuotias seitsemän lapsen isä Paul Cheliwo. Hän laiduntaa vuohiaan valtavan akaasiapuun alla. Kun puusta tippuu hedelmiä maahan, vuohet keräävät ne suuhunsa. Vuohien määkiessä taustalla Paul kertoo elämästään.
”Minulla oli yli sata vuohta. Olin kokonaan riippuvainen karjasta”, Paul muistelee. ”Olin vuohien kanssa, kun hyökkäys tapahtui. He yrittivät ampua minua, mutta minä pakenin.”
Yhtäkkiä naapuriheimon karjavarkaat olivat vieneet koko perheen toimeentulon. ”Minusta tuli yhtäkkiä hyvin köyhä.” Karjavarkaudesta lähtien Paul on tehnyt sekalaisia töitä kenelle tahansa, joka maksaisi jotakin.
Mies kiittelee moneen kertaan saamistaan vuohista: ”Sain kolme vuohta, joista yksi on synnyttänyt kilin. Kun te annoitte minulle nämä vuohet, elämäni alkoi uudelleen.”
Valitettavasti rauhantyölle on tarvetta edelleen. Tälläkin viikolla kaksi ihmistä kuoli yhteenotossa lähistöllä, Paul kertoo, ja lisää, että juuri nyt on turvallista, koska hallituksen sotilaita on heimoalueiden rajalla turvaamassa rauhaa.
Silti monella karjapaimenella roikkuu rynnäkkökivääri olalla. Voi vain toivoa, että aseille ei tulisi käyttöä.
Cho Cho Nwet, 27, halusi sairaanhoitajaksi jo pienenä tyttönä.
”Mutta perheeni oli köyhä ja minun oli pakko lopettaa koulunkäynti seitsemännellä luokalla”, hän kertoo.
Nwet hankki rahaa perheelleen poimimalla purutupakkana käytettäviä betel-lehtiä. Vähän vanhempana hän muutti Myanmarin pääkaupunkiin Yangoniin, koska sai työpaikan vaatekaupasta Yangonin isolla kauppatorilla. Siellä hänen kuukausipalkkansa oli 50 dollaria.
Nwet jäi kuitenkin työttömäksi, kun kauppa suljettiin. Hän palasi kotikyläänsä, jossa hän kuuli Kirkon Ulkomaanavun (KUA) tukemasta perusterveydenhuollon koulutuksesta ja päätti osallistua.
”KUA:n koulutuksen jälkeen tunsin, että tulevaisuuteni alkoi säkenöidä”, Nwet muistelee.
Hän etsi lisää tietoa ja löysi hoitoavustajan koulutuksen. Opintojen jälkeen hän sai työpaikan lasten terveydenhoidossa.
”Palkkani on nyt 160 dollaria kuussa. Koulutuksen ansiosta pystyn tukemaan perhettäni ja minua kunnioitetaan kylässäni. Unelmani on toteutumassa”, Nwet iloitsee.
Helsingissä Oulunkylän kirkolla toimiva turvapaikanhakijoiden ravintola lahjoitti tuottonsa Kirkon Ulkomaanavulle. Lahjoitussumma 18 500 euroa kohdistetaan pakolaistyöhön.
Keittiöstä kantautuu kalakeiton herkullinen tuoksu. Oulunkylän kirkon tiloissa on jo vuoden ajan toiminut Lähi-idän keittiön lounasta tarjoava ravintola Salaam. Osa keittiössä työskentelevistä vapaaehtoisista on ammattikokkeja, kuten Mohammad.
”Tuomme lounaaseen vaihtelua vuodenaikojen mukaan, koska emme halua toistaa aina samoja ruokia. Tänään
on kolmen keiton päivä. Kalakeitto on ehkä paras ruoka, mitä olemme tehneet. Se on suomalainen kalakeitto erilaisilla mausteilla”, Mohammad sanoo.
Kalakeitto on todella herkullista. Sitä maistellessa on helppoa ymmärtää, miksi pop up -ravintolana marraskuussa 2016 aloittaneelle Salaamille toivottiin jatkoa.
Elämää ja pöhinää kirkolle
Tänään vapaaehtoisia on Afganistanista, Ghanasta, Irakista, Ugandasta ja Suomesta. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita osallistumaan. Keittiössä voi suorittaa hygieniapassin ja työstä voi saada työtodistuksen. Salaamin kautta on työllistytty palkkatöihinkin.
Oulunkylän seurakunnan vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Piia Rytilän mukaan ravintola tuo kirkolle elämää ja pöhinää.
”On tavoitettu myös ihmisiä, jotka eivät muuten kävisi kirkolla. Tämä on Oulunkylän paras lounaspaikka torstaisin. Aiomme jatkaa toistaiseksi.”
Turvapaikanhakijoille ravintolan avoin ja lämmin ilmapiiri merkitsee paljon.
”Tuntuu hyvältä, että on jokin paikka, mihin kuuluu. Täältä on saanut hyviä ystäviä ja tietenkin myös hyvä palaute ruuasta tekee iloiseksi. Vaikka työpäivä keittiössä on pitkä ja kiireinen, odotan aina torstaita”, Mohammad
sanoo.
Ei vain itseä varten
Ravintolassa työskenteleville on tärkeää, että tuotot ohjataan apua tarvitseville.
”Emme työskentele vain itseämme varten”, Mohammad sanoo.
”Kuulimme ravintolasta vähän aikaa sitten ja tämä oli meille vasta kolmas lounas. Ruoka oli hyvää – tosi kiva kun ravintola on täällä”, pienen lapsensa kanssa lounaalla käynyt suomalainen äiti sanoo.
Teksti: Ulla Kärki
Kuva: Tatu Blomqvist
Korianteri-kalakeitto 4:lle
Öljyä
1 sipuli
2 l vettä
1 tl sitruunapippuria
6-8 perunaa
700g kalaa, lohta, seitiä, kuhaa
kalaliemikuutio
tuoretta korianteria, tilliä, kurkumaa, suolaa
tarvittaessa
200g katkarapuja
Kuutioi sipuli ja kuullota se kattilassa tilkassa öljyä. Kuori ja kuutioi perunat. Lisää kattilaan vesi ja sitruunapippuri, keitä perunat lähes kypsäksi. Leikkaa kala kuutioiksi, lisää se kattilaan, lisää kalaliemi, anna kalan kypsyä 15min. Lisää katkaravut, tuore hienoksi silputtu korianteri, kurkuma ja tuore tilli. Tarkista maku, ja lisää suolaa makusi mukaan.
Pastori Alfred Wojo jätti taakseen kotinsa ja kirkkonsa Etelä-Sudanissa. Ugandan pakolaisleireillä valtaosa yli miljoonasta pakolaisesta on lapsia.
Yhteisvastuu 2018
Yhteisvastuu 2018 torjuu nälkää ja köyhyyttä. Keräys alkoi sunnuntaina 4. helmikuuta.
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia apuun kotimaassa.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Pastori Alfred Wojon pitkät kädet hivelevät kattopaaluja, kun hän kertoo telttakankaalla päällystetyn rakennelmansa pystyttämisestä. Katto on melkein kaksimetrisen miehen ulottuvilla.
Wojo selittää materiaalin keräämisen, paalujen muotoilun ja katon pystyttämisen perusteellisesti kuin isä lapselleen – tai innokkaasti kuin lapsi isälleen. Hän on ylpeä baptistikirkostaan.
”Urakka kesti 3–4 viikkoa. Meitä oli viisi ja suurin osa ajasta kului rakennusmateriaalin keräämiseen metsästä, puu kerrallaan”, hän kertoo.
Kirkko on kivenheiton päässä Wojon perheen savimajasta Bidibidin pakolaisasutusalueella Ugandassa. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
”Ankarissa olosuhteissa Jumalalle on kysyntää”, hän sanoo ja vakavoituu.
Wojolla oli pieni kirkko Etelä-Sudanissa, mutta Ugandaan hänelle on kantautunut tieto, että kirkko tuhoutui maastopalossa. Pitkäksi kasvanut heinä oli syttynyt palamaan. Sodan takia autioituneella alueella ei ollut ketään kitkemässä sitä.
Bidibidissä Wojo kokoaa yhteisönsä viikoittain uuteen kirkkoonsa puhumaan huolistaan.
”Kirkossa kerromme perheenjäsentemme sairastumisesta ja lasten vaikeuksista. Vain yhdessä voimme ratkaista ongelmamme”, Wojo selittää.
Afrikan suurin pakolaiskriisi
Tie kirkon pystyttämiseen on ollut pitkä, kirjaimellisesti. Wojo, hänen vaimonsa Dorine ja pariskunnan neljä lasta tarpoivat runsaan viikon erämaassa, kun he pakenivat väkivaltaisuuksia kotikaupungistaan Kajo Kejistä Etelä-Sudanissa. Koteihin tunkeuduttiin väkisin, ihmisiä hakattiin ja lapset joutuivat eroon vanhemmistaan.
Etelä-Sudanin valtakamppailu presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä on johtanut monimutkaiseen etniseen konfliktiin. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Sodassa ihmisiä on tapettu häikäilemättömästi ja etenkin miehiä on pakotettu mukaan taisteluihin.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Dorine oli kotona syömässä lastensa kanssa, kun sotilaat tulivat etsimään hänen miestään. He eivät kertoneet miksi, mutta löivät Dorinea, kun Alfredia ei löytynyt. Hän oli ollut pääkaupunki Jubassa.
”Kun palasin, piilouduimme metsään ja odotimme, että tilanne rauhoittuisi”, Alfred kertoo.
Perhe ei pystynyt enää palaamaan kotiinsa metsästä, sillä sota vyöryi Kajo Kejiin, ja Etelä-Sudanin pakolaiskriisistä kasvoi Afrikan suurin sitten Ruandan kansanmurhan. Sukulaisia oli jo kadonnut.
Alfred Wojo sai kotoa mukaansa patjan, jota hän kantoi mukanaan rullaksi sidottuna. Pakomatkalla hän ei kuitenkaan uskaltanut avata solmua, koska vaara oli alati läsnä. Perhe pelkäsi sekä sotilaita että villieläimiä.
”Lapset nukkuivat paljaalla maalla, patja vieressään. Olimme koko ajan valmiita pakenemaan.”
Ruoka-annoksia puolitettu
Vaikka Ugandassa onkin pienempi riski joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, on pakolaisten elämä silti raastavaa kamppailua perustarpeista. Huoli keskittyy erityisesti lapsiin, kertoo Alfred Wojo.
Ugandaan saapuneista yli miljoonasta pakolaisesta 61 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Wojon perheen lapset itkevät edelleen taakse jäänyttä kotiaan Etelä-Sudanissa. Vanhemmille tärkeintä olisi, että lapset saavat koulutuksen.
Koulu auttaa lapsia myös toipumaan sodassa kokemistaan traumaattisista asioista ja tasapainottaa perheiden arkea.
”Pula ruuasta on kuitenkin vienyt lapsilta energian keskittyä tunneilla”, Alfred Wojo sanoo.
Ruokajakelu alkamassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Ugandassa kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä.
Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruoka-apuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Ugandassa kuukausittain jaettavia ruoka-annoksia on pakolaisten valtavan määrän takia jouduttu vähentämään ja moni perhe syö vain yhden kunnon aterian päivässä. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Yksi ateria päivässä
Alfredin ja Dorinen taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsee rajan toisella puolella Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia eteläsudanilaisia.
Nyt valtaosa Equatorian asukkaista on paennut Ugandaan. Etelä-Sudanissa viisi miljoonaa ihmistä on nälänhädän partaalla, kun ihmiset ovat hylänneet järkyttävän suuria viljelyalueita.
Myös Muja Rose saapui kuuden lapsen kanssa Bidibidiin Kajo Kejistä, samalla viikolla kuin Alfred ja Dorine Wojo. Hän parsii pihallaan nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Rosen perheellä ei ollut mitään ongelmia ruuan kanssa ennen sotaa. Rose työskenteli opettajana ja perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Muja Rose kerää munakoisoja kasvattamastaan keittiöpuutarhasta Bidibidin pakolaisasutusalueella. Viljely tuo tärkeää vaihtelua pakolaisten ruokavalioon, mutta viljely kivikkoisella maaperällä on haasteellista. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Nykyään perhe syö vain yhden kunnollisen aterian päivässä. Lapset kysyvät usein äidiltään, voisivatko he palata Etelä-Sudaniin, jossa heillä olisi ruokaa. Rosen on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta, joka leikkii muiden lasten kanssa hyppynarulla. Vuosi sitten Ayite painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa. Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Puutarhasta versoo uusi toivo
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan. Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Dorine myllää perheensä pihamaata kuokalla. Perheen kuopus syntyi viikkoa aikaisemmin, mutta tomera äiti ei salli itselleen lepoa. Etelä-Sudanissa hän työskenteli leipurina ja Alfred johti paikallista kirkkoa.
Dorine on käynyt Kirkon Ulkomaanavun viljelykoulutuksen, jossa osallistujille jaetaan työkaluja ja siemeniä. Hän toivoo, että perhe saisi kasvisten avulla monipuolisemman ruokavalion.
Vanhemmat ovat ahertaneet yhdessä ja työ alkaa tuottaa tulosta. Heinäkatteella peitetyistä sipulipenkeistä kohoaa vahvoja versoja. Ensimmäisiä sadon antimia on jo päästy maistamaan ja lisää on pian tulossa.
Peltotöihin löytyy runsaasti apuvoimia ympäröivästä pakolaisyhteisöstä. Alfredin kirkosta on tullut tärkeä kohtaamispaikka. Siellä voi saada hetkellisen hengähdystauon ja kuuntelevia korvia.
Ongelmista ja suruista puhuminen yhdessä kirkossa valaa uskoa paremmasta huomisesta.
”Hartain toiveemme on, että lapsistamme kasvaisi vahvoja sekä ruumiiltaan että mieleltään”, Alfred sanoo.
Alfred ja Dorine laittavat ruokaa yhdessä. Dorine on käynyt KUA:n viljelykoulutuksen ja toivoo kasvien monipuolistavan perheen ruokavaliota. Kivikkoisella maalla on vaikea viljellä ja moni pakolaisperhe sinnittelee pavuilla ja maissipuurolla. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Kalawati, 21, on nuoresta iästään huolimatta päässyt pitkälle. Menestyneen ompelijan toive on, että kaikki naiset itsenäistyisivät.
Maaorjuus oli voimassa osassa Nepalia tämän vuosituhannen alkuun asti. Kalawati kuuluu haliya-väestöön, eli entisiin maaorjiin.
Käännettynä sana haliya tarkoittaa ”hän, joka kyntää”. Varakkaammat perheet pitivät heitä maataloustyön tekijöinä maillaan, käytännössä orjan asemassa. Orjuus perustui aikanaan annettuihin lainoihin, joita ei koskaan pystynyt maksamaan takaisin maatyöstä maksetulla korvauksella.
Haliyat julistettiin vapaiksi maaorjuudesta vuonna 2008.
”Meidät on vapautettu, mutta siellä missä äitini asuu, tilanne ei ole paljoa muuttunut”, Kalawati kertoo.
Hänen oma tilanteensa on kuitenkin valoisa. Kalawati on opiskellut ompelijaksi Kirkon Ulkomaanavun tuella. Hän pyörittää omaa ompelimoa ja kouluttaa yhteisönsä nuoria naisia.
”Olen tehnyt ahkerasti töitä ja kaikki on mennyt tosi hyvin”, Kalawati sanoo.
Ura alkoi kuuden kuukauden ompelukoulutuksella, josta sai oman ompelukoneen.
”En uskaltanut silloin perustaa omaa kauppaa, vaan menin töihin muiden firmaan, mutta olin siellä niin hyvä työntekijä, että sain pian opettajan paikan. Työkokemuksen kautta itsevarmuuteni kasvoi ja perustin oman kaupan ensin yhdessä toisen ompelijan kanssa. Myöhemmin, säästettyäni toiseen ompelukoneeseen, perustin uuden kaupan yksin.”
Kalawati on pystynyt säästämään rahaa niin paljon, että hän on ostanut maata. Hän pystyy myös auttamaan äitiään ja nuorempia sisaruksiaan. Kalawatin isä jätti perheen, kun hän oli kahdeksannella luokalla.
”Äidin kotona tilanne ei ole vieläkään hyvä. Ajattelin pitkään, että en mene naimisiin, vaan huolehdin vain äidistä ja sisaruksista. Mutta äidin toivomuksesta menin naimisiin viime vuonna. Mieheni kannustaa minua lähettämään äidille rahaa ja huolehtimaan myös sisarusten koulumaksuista.”
Kalawati kertoo olevansa onnellinen ja tyytyväinen.
”Osaan työni ja pystyn siihen. Pärjään, vaikka tulisi vaikeaa. En anna periksi.”
”Vaikka tekisin vain pari vaatetta päivässä, tienaan sen verran, ettei minun tarvitse olla kenenkään varassa tai alistua. Haluaisin, että kaikki naiset oppisivat jotain ja itsenäistyisivät, niin ettei heidän tarvitsisi olla riippuvaisia miehistä.”
Ihmisoikeustietoa ja koulutusta
Vaikka Nepalin valtio on julistanut kaikki maaorjiin kuuluneet väestöryhmät vapaiksi, entisten maaorjien tilanne ei ole helppo.
Harva omistaa maata. Jos omistaakin, maa on huonosti viljelyyn soveltuvaa kuten jyrkkää vuorenrinnettä, joen viertä tai muuta joutomaata. Asuinalueet kärsivät vuosittaisista tulvista, maanvyöryistä ja metsäpaloista.
Ihmisten koulutustaso on huono ja työnsaanti vaikeaa.
Kirkon Ulkomaanapu tarjoaa vapautuneille maaorjille ihmisoikeustietoa ja ammattikoulutusta. Työssä huomioidaan erityisesti nuoret tytöt ja pojat, jotka eivät koskaan ole päässeet virallisen koulutuksen piiriin.
Naisten Pankki tukee yrittäjänaisia Myanmarin jokisuiston pienissä kylissä. Naisten taloudellinen asema on parantunut, mutta työn tärkein tulos liittyy muuhun kuin rahaan.
Burmalainen Aye Aye Maw, 39, on ammatiltaan ompelija. Sen huomaa. Vaikka kaikilla Hsar Oh Chaungin kylän naisryhmän jäsenillä on kauniit ja värikkäät perinteiset myanmarilaiset vaatteet, pusero ja pitkä hame, on Maw parhaiten puettu täydellisesti istuvassa violetissa paidassa ja kukkakuvioisessa hameessa.
Hsar Oh Chaungin kylä naisryhmä toimii suomalaisen vapaaehtoisverkoston Naisten Pankin tuella. Tulokset ovat hyviä.
Aye Aye Maw näyttää ompelemiaan vaatteita.
Maw on saanut Naisten Pankin tukemaa lisäkoulutusta vaatteiden suunnitteluun. Hänen kotonaan on iso kori täynnä kankaita. Ne ovat lähikylistä tulleita tilauksia, joita hän ei ole vielä ehtinyt toteuttaa. Bisnes pyörii nyt niin hyvin, että Maw on voinut palkata apulaisen.
Hän nauttii työstään, kun osaa suunnitella ja toteuttaa monenlaisia vaatteita, kuten perinteisiä ja länsimaisia miesten ja naisten vaatteita, juhlapukuja, koulupukuja, työpukuja ja lastenvaatteita.
Aye Aye Maw on yksinhuoltaja. Hänen miehensä kuoli, kun tytär Su Myat Pan, 14, oli kolmevuotias.
Naisten Pankin tukea annetaan erityisesti vaikeimmassa tilanteessa oleville naisille kuten leskille ja yksinhuoltajille.
”Äiti on minulle sekä isä että äiti”, Su sanoo.
Hän haluaa lääkäriksi tai ainakin sairaanhoitajaksi.
”Osaan minä ommellakin, äiti on opettanut. Mutta ei äiti koskaan käske minua ompelemaan, vaan neuvoo keskittymään opiskeluun.”
Kalastajalla ei varaa kalaan
Panin ja Mawn kotikylä sijaitsee Myanmarin Irrawaddy-joen suistoalueella, kolmen tunnin matkan päässä pääkaupungista Yangonista. Pieni kylä elää suuresta joesta. Kylän ohi lipuu veneitä, joissa on lastina kaikkea mahdollista: kuivattua kalaa ja katkarapuja myyntiin ja tuontitavarana riisisäkkejä, kookospähkinöitä, hedelmiä ja kukkia.
Veneestä astuu rantaan nuori mies, joka kantaa olallaan isoa keltaista kanisteria. Siinä on viiniä häitä varten.
Moni työskentelee kalastajana. Elanto on tiukassa kaikilla.
”Edes kalastajilla ei usein ole varaa syödä kalaa joka päivä”, naisryhmäläiset huomauttavat.
Arkena syödään usein riisiä höystettynä vihanneksilla ja maustettuna kalatahnalla.
Hsar Oh Chaung, kuten sadat samanlaiset pienet jokialueen kylät, kärsi pahasti, kun hirmumyrsky Nargis iski vuonna 2008. Kuusi ihmistä kuoli ja melkein kaikki kylän talot tuhoutuivat. Toipuminen on ollut hidasta, sillä täällä ei kenelläkään ole vakuutuksia, vaan elämää on jatkettu avustusjärjestöjen antaman hätäavun turvin.
Pukujen malleja Aye Aye Mawn kotona olevassa mallikirjassa.
Kylän suurin ongelma on vesipisteen puuttuminen. Juomavesi pitää ostaa naapurikylästä, jossa on kaivo. Naapurikylästä tulee joka päivä vesimyyjiä työntäen kärryjä täynnä vesikanistereita. Veden ostaminen ja kotiin kantaminen on usein lasten tehtävä. Sadevettä kerätään isoihin noin sadan litran saviruukkuihin, joita näkyy kaikkien pihoilla.
Naisten Pankin tukema naisten ryhmä on parantanut jäsentensä asemaa. Naiset ovat oppineet monia uusia taitoja, ja yhdessä säästetyillä rahoilla ja lainoilla on perustettu kauppoja ja kioskeja, ostettu veneitä, aloitettu saippuan valmistaminen ja myynti, kalojen kasvatus ja ruuan myynti.
Tärkein asia ei kuitenkaan ole ollut talouden parantuminen.
”Olemme saaneet lisää itseluottamusta naisten ryhmästä. Aiemmin emme olisi uskaltaneet mennä puhumaan poliisille tai viranomaisille”, naiset kertovat.
Myös aviomiehille on nyt helpompaa puhua ja osallistua päätöksentekoon omassa perheessä, kun ryhmässä on harjoiteltu puhumista ja oman kannan perustelemista.
Ääntä naisten puolesta
Ryhmä on saanut merkittävän voiton: se on pyytänyt viranomaisilta kylään sairaanhoitajaa ja pyyntö on kuultu. Lasten rokotusten ja vakavien sairastapausten takia ei pian enää tarvitse mennä naapurikylään, jonka sairaanhoitaja on vastannut yksin 2000 ihmisen terveydenhoidosta.
Nyein Nyein Aye ja kauppa, joka hän perusti Naisten Pankin lainalla.
Naiset ovat myös tehneet hakemuksen ryhmänsä virallisesta rekisteröinnistä, joka oikeuttaisi erilaisiin valtion tukiin.
Ryhmän 3-vuotispäivän juhlassa naiset esittivät näytelmän sukupuolirooleista ja naisten asemasta.
Myanmarin naisten päivänä he voittivat ensimmäisen palkinnon itse suunnittelemallaan näytelmällä, joka käsitteli naiskauppaa. Naisten huonompi asema lisää heidän riskiään joutua ihmiskaupan uhreiksi. Ihmiskauppa on ongelma sekä maan sisällä että iso riski maasta lähteville siirtotyölaisille. Naisia uhkaa pakkotyö ja prostituutioon pakottaminen.
Naisten asemasta naisilla onkin paljon sanottavaa.
Naisten asema Myanmarissa paranee vähitellen, kun pitkään suljettu valtio avautuu.
”Olemme ylpeitä, että Myanmarin johtajana on nyt nainen. Aung San Suu Kyi on esimerkki siitä, että nainen pystyy tekemään niitäkin töitä, joiden aiemmin ajateltiin kuuluvan vain miehille. Se on hyväksi Myanmarille.”
Aung San Suu Kyi on maan kansallissankarin, vuoden 1947 itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin tytär. Hän oli pitkään myös Myanmarin sotilashallintoa vastustaneen opposition johtohahmo. Sotilasjuntta vapautti Suu Kyin kotiarestista vuonna 2010 osana maan demokraattista uudistamisprosessia. Vuonna 2015 Myanmarissa pidettiin vapaat vaalit, joissa Suu Kyin johtama National League for Democracy (NLD) -puolue sai enemmistön parlamenttiin.
Maan perustuslain mukaan Suu Kyita ei voida nimittää presidentiksi, koska hänen kaksi poikaansa ovat Britannian kansalaisia, mutta häntä varten luotiin valtionkanslerin virka. Kansa rakastaa häntä, mutta moni on pettynyt siihen, miten hitaasti rauhanprosessi eri etnisten ryhmien ja hallituksen välillä on edennyt.
Armeijalla on edelleen osa parlamentti- ja ministeripaikoista ja turvallisuusjoukkojen johtajuus. Väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien ja armeijan välillä ovat jatkuneet.
Sukupuoleen perustuvat normit ovat juurtuneet syvälle Myanmarin yhteiskuntaan. Maan sisäiset konfliktit ovat kasvattaneet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää.
kerää varoja kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä ja toimeentuloa tukeviin hankkeisiin
hankkeet toteuttaa Kirkon Ulkomaanapu
työtä 14 maassa, 3 mantereella, 200 000 hyödynsaajaa
aktiivinen vapaaehtoisverkosto toimii yli 40 paikkakunnalla Suomessa
Naisryhmän naistenkin mukaan suunta Myanmarissa on nyt kuitenkin kohti vastuun ottamista ja yhteistyötä. Sen myötä myös naisten tilanne on muuttumassa.
”Muutosta ei tapahdu kaikkialla niin nopeasti, kuin niissä kylissä, joissa toimii naisten ryhmiä, mutta tapahtuu joka tapauksessa.”
Nykyään naisia pitää kuulla, kun tehdään kylien kehitysstrategioita. Naiset voivat toimia kylien hallinnossa, ja perustaa omia yrityksiä.
Säästöön kolme euroa kuussa
Vierailijoita kiinnostaisi vielä tietää yksi asia. Missä se teidän pankki on, kysymme. Ryhmän rahastonhoitaja lähtee hakemaan pankkia ja tuo hetken kuluttua nähtäväksi ison lukollisen peltilaatikon.
Siinä se nyt on, naisten pankki! Siihen on saatu alkupääomana kaksi miljoonaa Myanmarin kyatia eli noin 1300 euroa. Kaikki muu on säästetty itse, alkuun kolme euroa kuussa per jäsen.
Naiset esittelevät innolla myös ryhmän tilikirjaa. Kirjanpitoon on saatu koulutusta ja se on hoidettu huolella.
Naiset kertovat ryhmän toiminnasta innostuneesti, tulkkauksen aikana keskenään vitsaillen. Ryhmän ja toinen toistensa ansiosta heillä ja heidän lapsillaan on suunnitelmat ja toivoa tulevasta.
Myanmarissa on 28 Naisten Pankin tukemaa naisten ryhmää 22 kylässä. Niissä on 388 jäsentä, joista kaksi miehiä.
Palestiinalaisalueilla maanviljely on naisten tärkeimpiä toimeentulon lähteitä ja nuorille tie koulutukseen. Ennen Ulkomaanavun hanketta Deir Balloutin asukkaat olivat epätoivon partaalla.
Kurkkuja, okraa, tomaatteja, kurpitsoja, sipulia ja runsaasti viljaa. Pellot levittäytyvät pitkän matkan vasemmalle ja oikealle Deir Balloutin kylään johtavalta asvalttitieltä. Aasi vinkuu 48-vuotiaan Ibtisam Musan naapurin pihalla. Kello on kohta 11 ja tähän aikaan hän valmistaa yleensä ruokaa.
”Normaalisti olen pellolla kello 6 ja 10 välillä aamulla ja 17 ja 20 välillä illalla. Näin pilvisessä säässä auringonpaahde ei kuitenkaan vaivaa”, Musa kertoo samalla, kun hän kitkee rikkaruohoja.
Deir Balloutia kutsutaan 65 000 asukkaan Salfitin maakunnan vilja-aitaksi. Sadon lisäksi viljelijät valmistavat myyntiin muun muassa couscousia, hunajaa, oliiviöljyä, juustoa ja za’atari-mausteseosta.
Tuotteista tärkein on silti pitkämeloni, jota paikalliset kutsuvat käärmekurkuksi. Musan mukaan kaikki tuntevat Deir Balloutin käärmekurkuista, ja kasvin kunniaksi kylä järjestää vuosittain festivaalin.
”Ajattelimme tulevaisuudessa kokeilla myös lääkeyrttien viljelyä”, Musa kertoo.
Deir Ballout tunnetaan Salfitin maakunnan vilja-aittana. Kylään johtavan tien molemmin puolin on 1,2 neliökilometriä peltoja. Kuva Tatu Blomqvist
Vuosiin viljelijät eivät voineet haaveilla tulevasta. Ennen vuonna 2015 alkanutta yhteistyötä Kirkon Ulkomaanavun kanssa kyläläiset olivat epätoivoisia. Villisiat olivat levittäytyneet alueelle eikä kestänyt kauaa ennen kuin tuhoutuneet sadot uhkasivat viedä asukkailta työn ja omavaraisen ruokatuotannon.
”Villisiat tuhosivat lähes kaiken. Moni luopui viljelystä ja lähti muiden töiden perään”, hän sanoi.
Ongelmasta kärsivät ensi kädessä naiset, joiden vastuulla suurin osa palestiinalaisalueiden maanviljelystä on. Musa on mukana 21 hengen osuuskunnassa, jossa lähes kaikki ovat naisia. Hänen tulonsa romahtivat yli 7 000 eurosta vuodessa noin 1 200 euroon.
Ongelman ratkaisemiseksi kyläläiset pystyttivät Ulkomaanavun tuella aidan peltojen ympärille viime kesänä. Viljelijät palasivat, ja nyt vuotta myöhemmin sato on selvinnyt villisioilta. Musan tulot ovat palautumassa ennalleen. Hän kehuu myös itse työtä sen vaikutuksesta 5 000 asukkaan kyläyhteisöön.
”Aidan rakentaminen tehtiin vapaaehtoistyönä. Onnistuminen on tehnyt vapaaehtoistyöstä suositumpaa koko yhteisössä ja lisännyt tuottavuuttamme”, Musa sanoo.
Tuloillaan Musa on kustantanut lastensa koulutuksen. Hänellä on kaksi poikaa ja kuusi tytärtä. Lapsista kaksi on valmistunut insinööreiksi, yksi asianajajaksi ja yksi opettajaksi.
Musa on raatanut lastensa koulutuksen eteen ja siksi kyläläiset kutsuvat häntä rautanaiseksi.
”Lastemme koulutustaso on korkea. Deir Balloutissa on kasvanut lääkäreitä, suurlähettiläitä ja kansanedustajia sekä tänne että ulkomaille. Kaikki lannistumattoman työmme ansiosta.”
Teksti: Erik Nyström, Kuvat: Tatu Blomqvist
Kirkon Ulkomaanapu on tukenut Deir Balloutin kylää aidan rakentamisessa. Aidan ansiosta maanviljelijöiden tulot ovat palautumassa ennalleen. Kuva: Tatu Blomqvist
Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Lähi-idässä tästä.
