Ugandassa pakolaiset saavat heti oikeuden koulutukseen ja työntekoon, kertoo Ugandan pakolaiskomissaari David Apollo Kazungu.
Ugandan rajan ylitti vuonna 2016 enemmän pakolaisia, kuin mitä ylitti Välimeren Eurooppaan. Pakolaisia on yhteensä jo yli miljoona. Suurin osa on Etelä-Sudanista, jonka levottomuudet ovat aiheuttaneet Afrikan suurimman pakolaiskriisin.
Uganda on tähän mennessä selviytynyt kohtuullisesti tilanteesta, joka on ajanut Euroopan kriisin partaalle. Kysyimme pakolaiskomissaari David Apollo Kazungulta, miten Uganda on sen tehnyt.
Miten Uganda selviää pakolaistilanteesta? ”Meillä on pitkä kokemus pakolaisten vastaanottamisesta ja moni Ugandan entisistä ja nykyisistä päättäjistä on ollut pakolaisia. Uhkan sijaan me kohtelemme pakolaisia mahdollisuutena. Pakolaisten oikeudet on ankkuroitu lainsäädäntöömme.”
Mitä käytännössä tapahtuu, kun pakolaiset saapuvat maahan? ”Pakolaiset saavat heti rekisteröitymisen jälkeen oikeuden käydä koulua, tehdä töitä, perustaa yrityksiä ja liikkua vapaasti maassa. He saavat myös tilkun maata pakolaisasutusalueilla ruuan viljelyyn. Heillä on samat oikeudet kuin ugandalaisilla – äänestysoikeutta lukuun ottamatta.
Mikä rooli Kirkon Ulkomaanavulla on Ugandassa? ”Kirkon Ulkomaanapu on tukenut koulutusta kriisitilanteessa ja järjestänyt ammatillista koulutusta. Pakolaisille on tärkeää oppia ammatteihin hyödyllisiä taitoja ja Uganda hyötyy pakolaisten työllistymisestä. Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää panostaa pakolaisten koulutukseen. Se on myös hyödyksi, kun he palaavat kotimaahansa. Olemme nähneet, että koulutus muuttaa ihmisiä.”
Kysytäänkö Ugandalta koskaan neuvoja pakolaisasioissa? ”Kyllä. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on sanonut, että lähestymistavastamme on esimerkiksi koko maailmalle. Olemme vaihtaneet ajatuksia ja vastanneet lukuisiin kysymyksiin muista maista, ja vierailuja on ollut ainakin Malawista, Tansaniasta, Etiopiasta ja Sambiasta.”
Ugandaan on heinäkuusta 2016 lähtien saapunut tuhansia pakolaisia päivässä. Kuinka vakava tilanne mielestäsi on? ”Uganda on sitoutunut pitämään rajansa auki pakolaisille, ja kansainvälisen yhteisön pitää osaltaan varmistaa, että resurssit riittävät takaamaan näille ihmisille mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään pakolaisinakin.” [Viime vuonna noin 250 miljoonan dollarin rahoitustarpeesta täyttyi 40 prosenttia.]
Mikä motivoi sinua työssäsi? ”Työ inhimillisyyden puolesta ja se, että osaltani pystyn tekemään jotakin auttaakseni tässä humanitaarisessa kriisissä.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Maaseutukylissä ratkaistaan, miten Somalimaa selviää kuivuudesta.
SOMALIMAA. Kameli kumartuu etsimään lehtiä pensaista, jotka vielä jaksavat kasvaa kuivassa maassa. Se näyttää jättiläiseltä kitukasvuisen pensaikon keskellä aavikoituneella savannilla.
Somalimaassa kamelit ovat henkivakuutus. Onneksi 51-vuotiaalla Rajid Ibrahimilla on niitä monta. Hän on vaikutusvaltainen mies ja alaklaaninsa johtaja Baha Dhamalain kylässä Gunburahan alueella keskisessä Somalimaassa.
”Viime vuonna haimme vettä 15 kilometrin päästä kylästämme. Kävelytimme kaikki vuohet ja kamelit lähimmälle toimivalle vesisäiliölle. Matka kesti koko päivän”, Ibrahim kertoo.
Baha Dhamalain kylän kaikki 10 000 asukasta saavat elantonsa karjasta. Juuri sen kaltaisissa kylissä ratkaistaan, miten Somalimaa selviää kuivuudesta.
Kuivuus tappaa karjan
Tavallisesti Somalimaassa on kaksi vuotuista sadekautta. Kevätkesällä sataa kolme kuukautta ja syys-lokakuussa hieman lyhyemmin. Jos vesi saadaan talteen ja ohjattua pelloille, sateet riittävät ruokkimaan väestön.
Viimeisen parin vuoden aikana on kuitenkin satanut poikkeuksellisen vähän. Kuivuuteen on monta syytä.
El Niño -ilmiö oli voimakkaimmillaan vuoden 2016 alussa. Se muutti Tyynenmeren pintaveden lämpötiloja ja vaikutti sääoloihin kaikkialla maailmassa.
Afrikassa seuraukset tuntuivat eniten mantereen itäosassa, kuten Somalimaassa. Kausisateet viivästyivät tai jäivät kokonaan tulematta.
Samaan aikaan ilmastonmuutos on pahentanut kuivuutta. Vuosi 2016 oli lämpimin maailman mittaushistoriassa.
Myös ihminen on lisännyt toimillaan eroosiota eli maan kulumista.
Somalimaa
Somaliasta vuonna 1991 irtaantunut tasavalta, jonka itsenäisyyttä ei ole kansainvälisesti tunnustettu.
Väkiluku 3,5 miljoonaa, joista puolet paimentolaisia.
Somalimaan maaseudulla puut ja pensaat päätyvät polttopuuksi tai hiileksi. Karja kaluaa viimeisetkin ruohonkorret. Eroosio pahenee, koska ilman kasvillisuutta vesi ei sitoudu maaperään vaan huuhtoo ravinteet mukanaan.
Somalimaassa kuivuus on koetellut pahimmin maan itäosaa, joka on muuttunut hiekka-aavikoksi. YK:n mukaan sadat tuhannet ihmiset tarvitsevat humanitaarista apua. Lisäksi 70 prosenttia karjasta on kuollut.
Vesi valuu talteen
Baha Dhamalain kylässä sadevettä riittää sekä ihmisille että kameleille. Kuvassa Abdi Muse, joka vastaa vesisäiliön ylläpidosta.
Viime lokakuussa Bahai Dhamalin kylä perusti ryhmän pohtimaan keinoja, joilla se voi varautua kuivuuteen. Ryhmä koostui yhteisön tärkeimmistä luottohenkilöistä.
Se päätti kunnostaa aiemmin rikkoutuneet sadevesisäiliöt jokaiselle kylän neljälle alaklaanille.
Baha Dhamalain kylässä sadevettä riittää sekä ihmisille että kameleille. Kuvassa Abdi Muse, joka vastaa vesisäiliön ylläpidosta.
”Syksyllä satoi vain yhtenä päivänä, mutta onneksi kaksi vesisäiliötä oli juuri saatu korjattua”, Rajid Ibrahim kertoo.
Sade täytti molemmat 16 000 litran vesisäiliöt. Ensimmäiset viisitoista minuuttia vettä juoksutettiin säiliöiden läpi, jotta niihin ei olisi jäänyt maasta irronnutta humusta.
Sen jälkeen jokainen pisara kerättiin talteen.
”Nyt meidän ei tarvitse huolehtia vedestä, ja karjan voi juottaa säiliön vieressä”, Ibrahim sanoo ja nostaa vettä eläinten juottoastiaan.
Ibrahim on vastuussa yhdestä kylän vesisäiliöstä.
Säiliöiden valmistumisen jälkeen kylässä on ryhdytty säännöstelemään vedenkäyttöä. Perheet saavat noutaa vettä 40 litraa päivässä. Yli kymmenhenkisten perheiden kiintiö on 80 litraa. Tavoite on, että yhdestä 16 000 litran säiliöstä riittää vettä kolmeksi kuukaudeksi.
Suvulle viimeinen pisara
Lokakuun sateen jälkeen Bahai Dhamaliin on saapunut kylän ulkopuolisia vedenhakijoita karjansa kanssa. Se vaikeuttaa veden säännöstelyä.
”Vettä on annettava kaikille, jotka sitä pyytävät. Ihmiset uskovat, että muuten sukua uhkaa kirous”, kertoo Assad Ibrahim Adam.
Oman suvun jäsenelle annetaan viimeinenkin vesipisara, mutta kilpailevan klaanin jäsen saattaa jäädä ilman.
Kirous ei välttämättä koske kaikkia: oman suvun jäsenelle annetaan viimeinenkin vesipisara, mutta kilpailevan klaanin jäsen saattaa jäädä ilman.
Pahimmassa tapauksessa tuntematon vieras kohtaa väkivaltaa. Näin on käynyt aiemmin.
”Olemme varautuneet yhteenottoihin. Kierrämme kylässä kertomassa vieraista vedenhakijoista, joita pitää kohdella ystävällisesti. Tärkeintä on, että johtajat näyttävät hyvää esimerkkiä”, Adam sanoo.
Heikoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka ovat kuivuuden takia lähteneet kotiseudultaan. Ilman lähistöllä asuvaa sukua he eivät saa mistään vettä eivätkä ruokaa.
Bahai Dhamaliinkin on tullut vedenhakijoita, joilla ei ole kylään mitään siteitä.
”Parasta olisi, että kuivuuden aikana ihmiset voisivat jäädä kotikyliinsä”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
”Silloin vältyttäisiin tartuntataudeilta, kuten ripulilta. Ne leviävät, kun ihmiset käyttävät vieraita vesisäiliöitä. Tämä edellyttää, että Somalimaan maaseudulla parannetaan vesihuoltoa ja mahdollisuuksia tehdä työtä”, Alajarva toteaa.
Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen
Kirjoittaja vieraili Somalimaassa Kirkon Ulkomaanavun uutistuottajana. Juttu on julkaistu ensin Kehitys-lehden numerossa 1/2017.
36-vuotias Yousra Feisal al-Hammad on luonteeltaan taistelija. Kotona Syyriassa Yousra työskenteli apteekissa ja asui onnellisesti perheensä kanssa kaksikerroksisessa talossa. Nyt hän jakaa huoneen seitsemän tyttärensä kanssa Jordanian Ammanissa. Tämä on hänen tarinansa.
Menin naimisiin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Halusin opiskella oikeustiedettä, mutta isä halusi minun menevän naimisiin. Asuimme tuolloin Kuwaitissa.
Avioliitosta huolimatta pääsin neljäksi vuodeksi yliopistoon, josta minulla on taloushallinnon tutkinto. Kaksi vanhinta tytärtäni, Yasmeen ja Dalal, ovat tästä liitosta. Mies kuitenkin löi ja nöyryytti minua ja lopulta päätin erota. En halunnut häneltä yhtään mitään. Mies ei ole pitänyt mitään yhteyttä edes lapsiinsa.
Ero oli shokki perheelleni. Olin ensimmäinen, joka otti eron miehestään. Sanoin isälleni, että nyt on minun vuoroni, enkä tarvitse teiltä mitään. Eron jälkeen ajattelin, etten enää koskaan mene naimisiin.
Tapasin kuitenkin pian itseäni puolet vanhemman varakkaan miehen, jonka kanssa päätin avioitua. Palasimme Syyriaan Damaskokseen ja avasimme apteekin, jossa työskentelin iltapäivisin. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, jossa koko perhe oli ympärillä. Se oli onnellista aikaa.
Kun hallituksen vastaiset mielenosoitukset alkoivat Syyriassa vuonna 2011, osallistuin niihin vuoden ajan aktiivisesti. Sitten neljä ystävääni tapettiin silmieni edessä. Luulen, että joku läheinen kavalsi heidät.
Sodan syttyessä ihmiset alkoivat varastaa lääkkeitä apteekista ja lopulta pommit tuhosivat rakennuksen. Kun Syyrian hallituksen joukot ympäröivät kaupungin, pakenimme perheen kanssa vanhempieni luokse maaseudulle.
Pian minut ja mieheni pidätettiin. Minua syytettiin kapinallisten, naapureiden ja haavoittuneiden auttamisesta, kun yritin hankkia lääkkeitä tai lainasin autoani. Ehkä tämä oli myös keino kiristää rahaa perheeltäni. He iskivät minua takaraivoon ja pyörryin. Lapseni näkivät tämän.
Minut vapautettiin parin viikon jälkeen, kun vanhempani maksoivat takuita vajaan 9 000 euron edestä. Tämän jälkeen syytteitä minua vastaan ei enää nostettu. Miehestäni en ole pidätyksen jälkeen kuullut sanaakaan. Ehkä hän on edelleen pidätettynä. Ehkä hän on kuollut. En tiedä hänestä mitään.
Pakenin tyttärieni kanssa Jordaniaan keväällä 2013. Matkalla tiet olivat täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Rajanylityksen jälkeen asuimme pakolaisleirissä, kunnes onnistuin järjestämään meidät ulos leiristä maksamalla tarvittavista dokumenteista. Pelkäsin tauteja ja raiskauksia, ja vuokrasin perheellemme Ammanista huoneen asunnosta, jonka jaamme toisen perheen kanssa.
Vaikka minulla on hyvä koulutus, työnsaanti Jordaniassa on hyvin vaikeaa. Kaikki todistukset ja viralliset asiakirjat, joilla voisin osoittaa pätevyyteni, jäivät Syyriaan. Minulla on mukana vain syyrialainen ajokorttini.
Aluksi sain työpaikan sairaalasta, jossa huolehdin syyrialaisten naisten kylvettämisestä ja muusta hygieniasta. Sairaalassa piti kuitenkin yöpyä, enkä voinut pidemmän päälle jättää tyttäriäni yksin.
Vanhimmat tytöt ovat jo sen ikäisiä, että heitä ei voi jättää keskenään kotiin, koska samassa huoneistossa asuu toiseen perheeseen kuuluvia miehiä.
Arkemme on tällä hetkellä todellista sinnittelyä toimeentulon äärirajoilla. Minun pitää maksaa puolet asunnon vuokrasta ja lisäksi tulevat pakolliset vesi-, sähkö- ja ruokakulut.
Ansaitsen rahaa tekemällä ruokaa tilauksia vastaan. Olen kiinnittänyt mainoksia lähialueille ja viesti palvelustani kulkee suusta suuhun. Kilpailu on kovaa, sillä monet naiset hankkivat elantonsa samalla lailla.
Pakolaisuus on muuttanut minua. Olen aina ollut luonteeltani taistelija, mutta nyt taistelen ainoastaan tyttärieni vuoksi. Heillä ei ole ketään. Minun on oltava heille äiti ja isä.
Toivon, että saisin hankittua perheellemme oman asunnon, jossa voisimme elää rauhassa. Toinen unelmani on taata tytöille hyvä koulutus. Syyriassa he menestyivät koulussa ja siellä olisin pystynyt rahoittamaan heidän yliopisto-opintonsa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Jordania on hyvin kallis maa.
Ennen kaikkea toivon, että tyttäreni olisivat elämässään onnellisia. En haluaisi, että he toistavat omia virheitäni.
Usko Jumalaan, vanhempieni rukoukset ja luottamus siihen, että huominen on aina sata prosenttia parempi kuin tämä päivä, ovat antaneet minulle voimaa. Syyriaan en kuitenkaan palaa enää koskaan, sillä pelkään liikaa, mitä minulle ja perheelleni tapahtuisi.
Yousran kouluikäiset tytöt käyvät Jordaniassa koulua ja heistä kolme vanhinta osallistuu myös Kirkon Ulkomaanavun taidetyöpajoihin sekä englannintunneille Itä-Ammanissa sijaitsevassa koulutuskeskuksessa. Koulutuskeskusta tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi.
Ulkomaanapu jakoi yli 3700 vuohta Somalimaan maaseudulla vuonna 2015. Nyt niitä on jo moninkertainen määrä.
Fadumo Mohammed Rooble, 50, johdattaa erilaisilla kankailla ja matoilla katettujen majojen välistä omalle takapihalleen Adow yururan kylässä keskellä Somalimaan maaseutua. Siellä, majojen keskellä määkii aitauksessa kymmenkunta erikokoista kiliä.
Ne ovat Mohammed Rooblen, hänen yhdeksän lapsensa sekä isänsä ja äitinsä toimeentulon peruspilari.
”Sain Kirkon Ulkomaanavulta 15 vuohta maaliskuussa 2015, nyt (joulukuussa 2016) niitä on jo 28”, Rooble iloitsee.
SOMALIMAA ON VIIME vuosina kärsinyt pahoista kuivuusjaksoista, minkä arvellaan johtuvan muun muassa merivirtoihin vaikuttavan El Niño -ilmiön voimistumisesta. Sadekausien sateet jäävät vähäisiksi tai jopa olemattomiksi. Kun ei sada, Somalimaan savannit muuttuvat kuivaksi hiekka-aavikoksi. Silloin edes sitkeiden vuohien on mahdotonta löytää ruokaa.
Muutama vuosi sitten Rooble totesi, että hän ei enää pysty elättämään perhettään kotikylässään. Oli pakko lähteä kaupunkiin. Buraoon oli noin päivän kävelymatka. Kaupunkielämä ei kuitenkaan vastannut odotuksia.
”Olimme hyvin köyhiä evakkoja. Emme saaneet kolmea ateriaa päivässä, eikä meillä ollut mitään toimeentuloa”, Rooble kertoo.
Hänen perheensä oli mukana niiden 250 perheen joukossa, joiden Kirkon Ulkomaanavun työntekijät arvioivat olevan erittäin vaikeassa asemassa Buraon alueella. Kaikille näille perheille annettiin pieni avustusrahasumma, työkaluja sekä – mikä tärkeintä – 15 vuohta kullekin.
YHTEENSÄ YLI 3700 VUOHEN jakaminen olisi iso projekti missä tahansa, saati sitten harvaanasutussa ja aavikoituvassa Somalimaassa. Silti se saatiin tehtyä vain kolmessa kuukaudessa. Vuohet tilattiin seitsemältä paikalliselta karjankasvattajalta. Erikseen valikoitiin nuoria ja kantavia eläimiä.
Vuohet kuljetettiin seitsemään eri paikkaan, joihin apua saavien perheiden edustajat saapuivat. Siellä vuohet asetettiin eri ryhmiin sen mukaan, kuinka hyväkuntoisia ja terveitä ne olivat. Sen jälkeen ne numeroitiin. Ihmiset saivat nostaa summassa itselleen ”lottonumerot”, joiden perusteella he saivat yhtä monta vuohta joka ryhmästä.
Avunsaajista 200 oli maan sisäisiä pakolaisia, jotka toivoivat mahdollisuutta palata kotikyliinsä. Rooble ja hänen perheensä pääsivät palaamaan, kun toimeentulo oli turvattu.
”Olin pitkään lamautunut ja väsynyt. Kun sain vuohet, oikein innostuin pitkästä aikaa”, hän kertoo silmät tuikkien.
”Nyt voin tarjota perheelleni kolme ateriaa päivässä ja voimme jopa säästää rahaa, jota saamme maidon myynnistä.”
Rooblen toiveissa on sekatavarakaupan avaaminen säästöjen avulla.
”Minä ja perheeni emme enää koe itseämme pakolaisiksi. Vaikka joskus on käveltävä vuohien kanssa etsimään parempia maastoja, en halua enää ikinä muuttaa.”
Maan sisäisten pakolaisten tukemista Somalimaassa on rahoittanut Suomen ulkoministeriö.
Hirmumyrsky Nargis teki suuria tuhoja Myanmarissa Irrawaddy-joen suistoalueella sijaitsevassa Tu-Myaungin kylässä 2008. Nwe Kyi, 49, oli kiitollinen, että kaikki hänen kuusi perheenjäsentään selvisivät myrskystä hengissä.
Elämä myrskyn tuhoamassa kylässä oli kuitenkin kovaa. Vaikka perheen isä Ko Maung Kyi, 50, uurasti riisipelloilla ja Nwe Kyi raatoi mitätöntä palkkiota vastaan istuttaen riisiä ja niittäen riisipeltoja, heillä ei usein ollut varaa hankkia edes päivän aterioita kolmelle tyttärelleen, yhdelle pojalleen ja itselleen. Mikä pahinta, Nwe Kyi joutui pelkäämään tyttäriensä puolesta, sillä hirmumyrskyn jälkeen ihmiskauppiaat yrittivät houkutella nuoria naisia mukaansa.
Juuri ennen hirmumyrskyä Nwe Kyi oli ottanut lainan, jonka turvin hän aikoi myydä kookoksia. Laiva, jonka mukana hän lähetti kookokset pääkaupunkiin Yangoniin, sattui kuitenkin hirmumyrsky Nargisin reitille. Nwe Kyi jäi perheensä kanssa kodittomiksi. Siitä huolimatta hänen täytyi maksaa lainaansa takaisin paikalliselle koronkiskurille hurjalla 10 prosentin korolla.
Perhe selvisi paikallisten ja kansainvälisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ruoka-avun ansiosta.
Säästäminen alkoi 75 sentistä
Kylään haluttiin perustaa naisten säästöryhmä jo vuonna 2009. Ensimmäinen yritys meni pieleen, sillä talojen jälleenrakentamisen takia rahaa ei jäänyt säästöön. Ajat olivat kovia ja muistot hirmumyrskyn tuhoista vielä tuoreita ihmisten mielissä. Perustaminen onnistui 2014 ja Ngwe Thawtar (Hopeinen kuu) -ryhmässä on nykyään 17 jäsentä, jotka Naisten Pankin avustamina ovat tehneet kovasti töitä ryhmän menestyksen eteen.
Perheen upouusi talo on kunnollinen puutalo.
Nwe Kyi aloitti pistämällä säästöön 1 000 kyatia (0,75 €) kuukaudessa. Ensimmäisellä 100 000 kyatin lainallaan hän osti kaksi sikaa.
”Muutaman kuukauden päästä myin siat 400 000 kyatilla, eli sain voittoa 300 000 kyatia! Sijoitin voitot riisin kasvatukseen ja sain sillä lisää voittoa 500 000 kyatia. Sen jälkeen lainasin vielä 300 000 kyatia laajentaakseni riisin kasvatusta. Nyt olemme saaneet rakennettua tämän talon!” Nwe Kyi viittoo ylpeänä kohti upouutta puutaloaan.
”Olemme myös hankkineet 180 ankkaa. Munia myymällä tienaamme joka päivä vähintään 4 000 kyatia. Haaveenani on avata oma ruokakauppa lähiaikoina. Mikä tärkeintä, nuorin tyttäreni on nyt koulussa seitsemännellä luokalla.”
Perheen vanhemmat lapset eivät voineet käydä koulua, koska heidän täytyi auttaa perheen toimeentulossa.
”Nuorimmaisemme koulunkäyntiä voimme kuitenkin tukea vaikeuksitta. Vain koulutus voi pelastaa lapsemme köyhyydeltä”, Nwe Kyi sanoo.
”Nyt osaan suojella omia ja lasteni tyttäriä”
Naisten Pankki paitsi tarjosi Nwe Kyille uuden toimeentulon, myös antoi hänelle koulutusta ja opetti hänelle uusia taitoja.
”En koskaan uskonut, että minulle voisi käydä niin hyvin.”
Nwe Kyi tyttärensä ja kolmen tyttärentyttären kanssa.
Nwe Kyin suosikkikoulutuksiin kuuluvat Naisten Pankin järjestämät koulutukset luonnonkatastrofien hallinnasta ja niihin valmistautumisesta, äitiyshuollosta ja lasten terveydestä.
Erityisenä suosikkina Nwe Kyi mainitsee ihmiskaupan torjuntaa koskevan koulutuksen, jonka järjestettiin paikallisen poliisin, Naisten Pankin ja sen paikallisen kumppanin LWF:n voimin.
”Nargis-hirmumyrskyn jälkeen olin aina huolissani, jos näin kylässämme vieraita ihmisiä. Kuulimme, että ihmiskauppiaat kulkivat kylästä toiseen ja yrittivät vikitellä nuoria naisia mukaansa lupaillen heille suuria palkkoja. Koulutusten ansiosta osaan kuitenkin suojella omia tyttäriäni ja lasteni tyttäriä.”
