Tekoja: Järkyttävä sota Ukrainassa jatkuu – mitä Ukrainaan kuuluu nyt, kun sodan alkamisesta on vuosi?
Millaista on elämä sähkökatkojen ja ilmahälytysten keskellä? Entä miten Kirkon Ulkomaanapu auttaa Ukrainassa? KUA:n Ulriikka Myöhänen ja Antti Yrjönen ovat seuranneet sodan vaikutuksia läheltä viimeisen vuoden ajan. He kertovat, millainen tunnelma koulujen pommisuojissa on ilmahälytysten aikaan ja kuinka koulupsykologit kommentoivat lasten hyvinvointia valtavan kriisin keskellä. Entä millaisia toiveita ukrainalaisilla on tulevaisuuden varalle? Jakso on äänitetty paikan päällä Ukrainassa helmikuussa 2023.
VENÄJÄ ALOITTI hyökkäyssodan Ukrainassa helmikuun 24. päivänä vuonna 2022. Tuosta päivästä on nyt vuosi. Kirkon Ulkomaanapu oli auttamassa ukrainalaisia ensimmäisten joukossa yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestönsä HIA-Hungaryn kanssa. KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat Ukrainan rajalle jo sodan alkuvaiheessa dokumentoimaan sotaa pakenevien ihmisten koettelemuksia. Sittemmin he ovat käyneet Ukrainassa useamman kerran.
Ukrainassa Ulriikka ja Antti ovat tavanneet kymmeniä, elleivät satoja ihmisiä ja keskustelleen heidän kanssaan sodasta, pakolaiseksi joutumisesta, elämästä, joka jäi ja elämästä, joka edessä mahdollisesti odottaa. Tässä Ukrainassa nauhoitetussa podcastissa kaksikko kertaa näkemäänsä ja kokemaansa. Työtehtävät Ukrainassa ovat vieneet myös raunioiksi pommitettujen koulujen pihoille ja jopa tuntikausia jatkuneiden ilmahälytysten vuoksi suojaan talojen ja oppilaitosten kellareihin.
Tekoja-podcastin aiemmat jaksot:
Kausi 2, jakso 1: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita
Saavutettava versio keskusteluista
[musiikkia]
Ulriikka Myöhänen [00:00:09]:
Järkyttävä sota Euroopassa jatkuu yhä. Miljoonat ukrainalaiset ovat vuoden mittaan paenneet rajojen yli muualle Eurooppaan, miljoonat elävät maansisäisinä pakolaisina. Sota on tuhonnut satoja ja vaurioittanut tuhansia kouluja, mikä puolestaan on vaikuttanut jopa seitsemän miljoonan ukrainalaislapsen elämään. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen. Reissustudiossa Ukrainassa kanssani on kuan valokuvaaja Antti Yrjönen. Antti, melkoinen vuosi takana euroopassa.
Antti Yrjönen [00:00:38]:
No rankka vuosi ukrainalaisille takana ja koko Euroopallekin melko hurja vuosi.
Ulriikka Myöhänen [00:00:44]:
Me ollaan vietetty aika paljon viimesen vuoden aikana aikaa Ukrainassa, kun ollaan reissuttu täällä ympäriinsä. Jos mietit tätä viimestä vuotta taaksepäin, niin millasena muistat sen ajan, kun sota alkoi? Mitä on jääny niistä ensimmäisistä viikoista mieleen, kun sillonhan me heti matkustettiin tonne Unkarin ja Ukrainan rajoille.
Antti Yrjönen [00:01:05]:
No sillon kun me heti sen hyökkäyksen alettua tohon rajalle päästiin, niin mulle jäi mieleen ehkä päällimmäisenä sellanen kokonaisvaltainen epätietoisuus ihan kaikessa, sekä meidän oma epätietoisuus, kun reissu ei ollu kovinkaan selvä, että miten tässä edetään, mutta myös kaikkien ukrainalaisten epätietoisuus siitä, et miten täs tilanteessa tulis toimia, mihin suuntaan se tulee kehittymään, pitäskö lähtee maasta vai ehkä kuitenkin jäädä Ukrainaan, vaikka sinne rajan toiselle puolelle, missä ystävät on. Miten saadaan perhe yhteen? Toiset lähtee, toiset ei voi lähteä maasta. Ja mistä saadaan kaikki perusasiat siinä kohtaa, kun ollaan vaan äkkiä lähdetty pois siltä alueelta, missä tilanne oli kaikista pahin. Sellanen epätietoisuus jäi mulle päälle. Entä sulle? Mitä sulle jäi mieleen?
Ulriikka Myöhänen [00:01:58]:
Kyllä mulleki jäi mieleen sen epätietosuuden lisäks ehkä se, miten paljon ihmisiä oli oikeesti liikkeellä sillon läntisessä Ukrainassa ja naapurimaissa lännessä. Että moni varmasti muistaa uutiskuvista ne autojonot, ja tuli todistettua itekin siellä Unkarin ja Ukrainan välisellä rajalla, että ne todella oli ne autojonot erittäin pitkiä siihen aikaan. Sit tietysti se, että kun ihmisiä oli niin valtavasti liikkeellä, niin joka paikka oli myös täynnä ihmisiä läntisessä Ukrainassa siis. Kaikki koulut, kaikki kylätalot, kaikki niinku kirkkojen, seurakuntien tilat. Kaikkiin oli järjestetty näitä tiloja, missä ihmiset pysty hetken aikaa hengähtämään, viettämään aikaa, kenties nukkumaan, syömään.
Antti Yrjönen [00:02:46]:
Ja aika monissa tiloissa tavattiin tosi monia ihmisiä siellä. Jäiks sulle kukaan erityisesti mieleen?
Ulriikka Myöhänen [00:02:53]:
Kyllä itseasiassa jäi yksi ihminen mieleen, jota oon monta kertaa tässä vuoden aikana muistelluki. En tiiä, muistatko sitä meidän ensimmäistä reissua Vliviin. Se oli sillon maaliskuun alkupuolta. Ja siellä oli tällanen perhe, joka oli täältä Kiovan seudulta paennut. Siihen perheeseen kuulu äiti ja sellanen noin kymmenenvuotias poika ja sit tämmönen ihan muutaman kuukauden ikänen pikku tyttövauva. Ja mulle on jääny jotenki tosi elävästi mieleen se, miten siellä pienessä huoneessa pakolaissuojassa olivat perheen kesken, ja tää pieni vauva oranssissa potkupuvussa pötkötti siellä sängyllä ja tuoksu ihan sellaselta äidinmaidolta.
Antti Yrjönen [00:03:34]:
Oli kyllä hyvin sulonen vauva. Mä muistan myös, että siellä huoneessa oli akvaario.
Ulriikka Myöhänen [00:03:42]:
Nii oli muuten. Joo. Mä muistan kanssa sen.
Antti Yrjönen [00:03:44
Nähtiin tosi paljon eläimiä nimittäin tällä reissulla. Se oli ehkä ainut kala, mikä tuli vastaan, mutta monia kissoja ja koiria ja kaneja, mitä ihmiset oli sit ottanu tietysti perheenjäseninään mukaan. Muistan hyvin yhden Bella-kissan ja Bella-kissan mukana matkalla olleen Larissan, joka me tavattiin Berehovessa kouluun pystytetyssä suojassa. Ja Larissalla oli syöpä. Se sairaala, jossa hän oli aikasemmin saanu hoitoa, oli tuhoutunu pommituksessa, ja ei vielä tiedetty, mihin Larissa pääsee hoitoihin, että pitääkö lähtee maasta, vai löytyykö Ukrainasta paikkaa, jossa hoitoja voi jatkaa.
Ulriikka Myöhänen [00:04:39]:
Näin oli, mut sit hän oli aika onnekas. Me mentiin muutama viikko myöhemmin käymään siinä samaisessa pakolaissuojassa siellä Berehovessa lähellä Unkarin rajaa, ja sillonhan me kuultiin itseasiassa, että Larissa oli päässy lopulta Ukrainan puolella saamaan hoitoa näihin vaivoihinsa.
Antti Yrjönen [00:04:50]:
Onneks näin, ja Larissa oli yks näistä, jotka ajatteli, että maasta lähteminen on tosi kamala kohtalo, koska siinä joutuu jättämään puolisonsa tälle puolelle. rajaa ja lähtee yksin tai lapsen ja kissan kanssa vieraaseen maahan.
Ulriikka Myöhänen [00:05:07]:
Toi oli ehkä se viimekeväisen vuodentakaisen ajan suurimpia kysymyksiä monelle perheelle. Moni lähti ja piti itsestäänselvänä ratkasuna sitä, että naiset ja lapset lähtee maasta, mutta rajalla oli kyllä paljon näitä tapauksia, jotka nimenomaan pohti sitä, voiko perhe sitte erota tässä tilanteessa, ja missä tilanteessa se sit tapahtuu, jos sen on tapahuttava. Mut joo, kirkon ulkomaanavun työ alko tuolla vuos sitten maaliskuussa humanitaarisena hätäapuna, ja sitähän tehtiin sillon meidän unkarilaisen kumppanijärjestön kanssa aluksi. Eli ensin keskityttiin ihan perustarpeisiin, mitä ihmisillä oli tossa vaiheessa, kun oltiin paljon liikkeellä. Annettiin tarjottiin siis ruokaa, juomaa, suojaa ihmisille. Esimerkiks lapsiperheille myös vaippoja ja vauvanruokaa. Kaikenlaista mitä siinä tilanteessa oli tarpeita, niin niitä pyrittiin liikkeellä olevilta ihmisiltä tyydyttämään. Mutta vuoden aikana on tapahtunu aika paljon ja tilanneki täällä Ukrainassa muuttunu.
Antti Yrjönen [00:06:16]:
Joo, täällä on kyllä tosi erilaista nyt kun sillon alkuvaiheessa. Meidän oma toiminta on tietysti lähteny isosti liikkeelle. Meitä on tällä hetkellä täällä maatoimisto Kiovassa ja sen lisäks paikallistoimisto Pohjois-Ukrainan Zernihivissä, missä me erityisesti toimitaan nyt koulutussektorilla. Se Zernihiv on mulle jotenki kotoisan olonen kaupunki. Se muistuttaa musta tosi paljon Tamperetta, kun mä oon Tampereelta kotosin. Se on sellasen parin tunnin ajomatkan päässä tästä Kiovasta, ja suurin piirtein samankokonen kaupunki ku Tampere, eli siellä on sellanen 250000 asukasta normaalioloissa normaalioloissa suurin piirtein Zernihivissä. Sillon ku toi hyökkäys alko vuosi sitte, niin Zernihiv oli kaupunki oli kuukauden ajan piiritettynä, ja tietysti Zernihivin maakunnassa monet alueet oli Venäjän joukkojen hallinnassa, ja se kaupunkialue on kärsiny pahoin, ja ihmisillä on aika rankkoja kokemuksia, ketkä on ollu piirityksessä, saarrossa, tai sitten miehitetyillä alueilla tai joutunu lähtemään sieltä pakoon.
Ulriikka Myöhänen [00:07:37]:
Nii, se Zernihin on tosiaan sen meidän työn tavallaan keskipistettäkin, et siellä meillä on paljon näitä koulutusaiheisia projekteja, ja paljon koulujakin ollaan siellä alueella tuettu. Lisäksi meillä on tossa Kiovan länsipuolella Zetomyrissä kouluhanke, missä me tehään tämmöstä, siellä on yks koulu, joka on täysin tuhoutunu ohjusiskussa vuosi sitten, ja siellä me tehdään tällästä opetussuunnitelman kehitystyötä, mikä on tullu paikallisten opettajien toimesta. Sitä koulua itsessään kunnostetaan Portugalilaisvaroin, mutta meiltä on sit semmosta tukea paikallisten kumppaneiden kanssa.
Antti Yrjönen [00:08:18]:
Ja tarkotus on laajemmin jalkauttaa tää opetussuunnitelman kehitys ympäri Ukrainaa, kun tästä ensin alotetaan pilottina täältä Zetomyristä.
Ulriikka Myöhänen [00:08:28]:
Kyllä, juuriki näin. Kirkon ulkomaanavun työ keskittyy siis vahvasti koulutukseen tällä hetkellä. Tää hätäapuvaihe on läntisessä Ukrainassa tullu tässä vuoden aikana vähän niinku tullu päätökseen. Muualla sitä jatketaan kumppaneiden avulla sitä, mutta koulutus on se meidän työn keskipiste tällä hetkellä. Me korjataan kouluja, varustellaan koulujen pommisuojia. Useissa kouluissa ei todellakaan oo ollu pommisuojia ennen näitä viime vuoden tapahtumia, ja niitä ollaan nyt sitten yritetty kiireellä laittaa kasaan, koska se on myös edellytys sille, että oppilaat pystyy palaamaan lähiopetukseen, että siellä on toimiva pommisuoja. Sen lisäks ollaan, mitä me ollaan tehty, niin me ollaan koulutettu ukrainalaisia opettajia ja psykologeja tosta psykososiaalisesta tuesta. Sille on yllä tarve aivan valtava tässä maassa, että niinkun tossa kerroit, niin esimerkiks Zernihivin alueella on eletty sen miehityksen alla vuosi sitten, ja ihmisillä on hyvin monenlaisia kokemuksia siitä sekä aikuisilla että lapsilla. Ne tarpeet on sellasia, mitkä on tällä hetkellä tosi isoja ja tulee varmasti tulevaisuudessakin myös näin.
Antti Yrjönen [09:43]:
Joo sen kyllä kuulee, kun opettajien kanssa keskustelee, että se ei oo mitenkään helppo asia. Lapsista ei välttämättä ollenkaan nää päälle päin, onko joku pielessä. Lapset on tosi sopeutuvaisia, ja yleensä koettaa pitää viimeseen asti semmosta yllä hyvää fiilistä, mutta ojku pieni asia voi olla sellanen, että laukasee reaktion lapsessa. Vaikka joku ilmahälytyssireeni, joita täällä edelleen hyvin usein ja säännöllisesti kuulee, tai sitten joku muu asia, mitä on jääny sieltä keväältä tai muuten sodan aikana.
Ulriikka Myöhänen [00:10:32]:
Kyllä. Noi äänet on kyllä tullu monissa keskusteluissa tuotu esille. Tai useempi koulupsykologi tai opettaja on sanonu, että ihan sellanen oven pieni pamahdus tai poikkeava ääni voi laukasta sen, että menee ihan lapsella pasmat sekasin. Ne on sit sellasia asioita, mitä pitää pystyä työstämään, että jollaki lailla se mieliki pystyy jollaki aikavälillä palaamaan normaaliin. Mutta Zernihilin seudulla, missä tällä hetkellä toimitaan, niin sielläkin se koulujen tilanne on tällä hetkellä aika erilainen, kun sota on jatkunu nyt tämän vuoden ajan.
Antti Yrjönen [00:11:11]:
Joo, siellä on siis tosi moni koulu on kärsiny, mutta ne on voinu kärsiä tosi eri tavoin. Siellä Zernihivin kaupungissa on ainaki kaks koulua, jotka on ihan kokonaan tuhoutunu tässä sodan tai hyökkäyksen alussa, jotka on siis täysin korjauskelvottomia, että niille täytyy kehittää kokonaan uusia kouluja tai muita ratkasuja. Mutta moni koulu on joko menettänyt ikkunansa kokonaan noissa räjähdyksissä. Sirpaleen tekemiä reikiä on seinissä. Lämmitysjärjestelmät on saattanu kärsiä. Siellä on monenlaisia asioita, joita pitää korjata ennen ku oppilaat voi palata sinne kouluun. Sit on hyvä muistaa sekin, että ennen tota hyökkäystä täälläkin oli toi koronatilanne sellanen, joka pakotti oppilaita etäkouluun. Eli täällä on paljon oppilaita, jotka on kolme vuotta ollu etäopetuksessa sen seurauksena, että ensin oli pandemia ja sitte tää hyökkäys. Ja niinku Ulriikka mainitsi, niin koulussa pitää olla pommisuoja ja tietysti sellaset puitteet, että siellä voi opiskella, ennen ku lähiopetukseen voi palata, ja kyllä täällä kaikki oppilaat ja kaikki opettajat sanoo, että se ois tosi tärkeetä päästä sinne lähiopetukseen, että se on kuitenki tosi erilainen asia kun se etäopetus. Ja lähiopetuksessa pystyy varmasti paljon paremmin havainnoimaan, miten lapset oikeesti voi, ja kun ihmiset pääsee oikeesti semmoseen turvalliseen paikkaan olemaan keskenään, niin siellä on varmasti paljon helpompi käsitellä niitä hankalia kokemuksia.
Ulriikka Myöhänen [00:12:51]:
Nii aika semmoset poikkeukselliset ajat on ollu takana jo ennen tätä sotaa sodan eskaloitumistakin, että oli se pandemia ja sit tuli tämä viime vuoden tapahtumat, ja nyt edelleenki on se tilanne, että osa kouluista on ihan tuhoutuneita tai rikki tai just niinku erinäisistä syistä ihan kylmillään esimerkiks. Et se on kyllä hyvin monenlaista.
Antti Yrjönen [00:13:15]:
Me ollaan täällä nähty esimerkiks ihan viime viikkoina se, että kirkon ulkomaanavun työ on mahdollistanu sen, että on vaihdettu kouluihin ikkunat. Nyt on valmistumassa ihan kokonaan kunnostettuja kouluja just tällä hetkellä. Sit toinen juttu, mikä liittyy opetukseen, sekä lähiopetukseen mutta myös siihen etäopetukseen, on sähkökatkot, koska sähkön puute tässä maassa on koko ajan kasvanu, mitä kauemmin tää konflikti on kestäny, kun infrastruktuuria on tuhottu. Ja eihän se etäopetus kovin hyvin onnistu millään tabletilla tai tietokoneella, jos ei oo sähköä, mistä saa siihen virtaa. Ja koska nää sähkökatkot on semmosia, että ne tavallaan kulkee täällä alue kerrallaan vaikka kaupungeissa, niin Zernihivissä, jossa ne sähkökatkot on ihan päivittäisiä ja voi olla tosi pitkiäkin, nii ei oo välttämättä sellasta mitään yhteistä hetkeä, että kaikilla oppilailla olis sähköä, niin se on tosi hankalaa, että miten sä siinä tilanteessa järjestät jotenki järkevästi etäopetusta.
Ulriikka Myöhänen [00:14:32]:
On, kyllä opettajilta vaaditaan ihan hullun pitkää pinnaa ja joustoo siinä, että kaikki lapset sais sen opetuksen, mitä heille on ajateltu annettavan tietyn päivän aikana. Sähkökatkot on tosiaan ihan todellinen ongelma, jos miettii sitä Zernihivinki tilannetta, niin sinne ei kyllä kannata lähtee ilta-aikaan liikkumaan ilman otsalamppua ja taskulamppua, että sen verran pimeänä on kyllä kaupunki jatkuvasti. No hei yks tärkee osa tässä kirkon ulkomaanavun työssä on tosiaan tää pommisuojien varustelu, josta ollaan jo muutaman kerran tässä keskustelun aikana puhuttukin. Niitä ei siis lähtöjään oo näissä kouluissa ollu, ja ne on edellytys sille lähiopetukselle, ja nyt niitä on sitte varusteltu. Me ollaan tehty aika monentyyppisiä töitä näissä koulujen kellareissa ja autotalleissa, että ollaan saatu ne sellasiks paikoiks, että niissä pystyy opettamaan.
Antti Yrjönen [00:15:32]:
JOo, mulla on hyvää kokemusta koulujen pommisuojista. Mä olin kuvaamassa koululla tossa parisen viikkoo sitte, kun tuli sitte pidempi ilmahälytys. Se kesti pari tuntia vietin sitte yhden koulun pommisuojassa kaikkien oppilaiden kanssa. Ne kellarithan on aikasemmin ollu varsin sillee varastotiloina tai poissa käytössä, niin paljon ihan lähtien siitä, että on maalattu seinät ja siivottu ne sellaseen kuntoon, että sinne mahtuu koulullinen oppilaita. Sen lisäks me käytiin kattomassa toista koulua, jossa nastia piti meille tosi hienon esittelyn, mitä heidän kouluun on tehty. Siin on kyseessä sellanen koulu, missä oppilaat on myöskin siellä koulussa yötä, että siinä on esimerkiks orpoja siinä nimenomaisessa koulussa, ja sitä varten sinne pommisuojaan on pitäny tehä kaiken muun lisäks vielä tämmöset tilat nukkumiselle. Sinne oli tehty huoneita, josta löyty sängyt, ja sen lisäks toisella puolella pommisuojaa oli nää perus opetustilat, joihin oli hankittu liitutauluja ja tuotu tuoleja ja sellasta, että opetus voi kuitenki jatkua, koska ne voi olla tosi pitkiä ne ilmahälytykset, ja jos opetus sillon kokonaan keskeytyy, niin sit se tarkottaa sitä, et välttämättä ei juurikaan opetusta tuu päivän aikana annettua.,
Ulriikka Myöhänen [00:17:05]:
Ja usein käy niin, että nää ilmahälytykset tulee yöaikaan tai ilta-aikaan tai tosi varhasesti aamulla, niin ton tyyppisessä koulussa, missä lapset asuu asuntoloissa siellä, niin on kyllä tosi tärkeetä, että sinne pääsee yöunia jatkamaan. Kyllä pitää sanoa, että vaikka tää oli selkeesti sellanen kellaritila, mihin tää oli rakennettu, niin kyllä se yllättävän viihtysäks oli kuitenki saatu. Sittehän siellä oli se kiinnostava juttu, että siellä oli vaan yksi vessa siellä kellarissa, ja mitä opettajien kanssa juteltiin, niin ensimmäinen asia mitä lapset, kun he sinne pommisuojaan tulee, oli, että vessaan pitäs päästä, niin sinne usein oli ilmeisesti aika pitkäkin jono.
Antti Yrjönen [00:17:51]:
Nyt me onnistuttiin onneksi nelinkertaistamaan vessojen määrä niin, että kirkon ulkomaanapu toimitti kolme kappaletta tämmösiä biovessoja, mitkä on tietysti nopea ratkasu, ettei tarvii putkitöihin ryhtyä, mutta saadaan vessat heti käyttöön.
Ulriikka Myöhänen [00:18:09]:
Kyllä, ja ne otettiin tosi ilosena siellä vastaan ne vessat. Antti, sä olit tässä vähän aikaa sitten koululla käymässä, kun tuli ilmahälytys kesken tän kouluvierailun. Se kuulostaa silleen aika hurjalta, että koulupäivän keskeyttää ilmahälytys. Minkälainen tunnelma siellä sillon oli? Miten lapset siihen reagoi?
Antti Yrjönen [00:18:38]:
Tunnelma oli kaiken kaikkiaan tosi rauhallinen. Sillon oli käynnissä tämmönen koulun juhla. Siinä oli käynnissä sellanen juhlapäivä, missä juhlittiin Itä- ja Länsi-Ukrainan yhdistymistä, ja se juhla oli aika loppupuolella, mutta se juhla kuitenki keskeyty siihen ilmahälytykseen. Eli pientä pettymystä oli havaittavissa, että tästä joutuu taas lähtemään pommisuojaan, mutta ei minkäännäköstä sanotaanko nyt paniikkia tai muuta vastaavaa. Kaikki on todella tottuneita niihin, koska niitä tapahtuu, oho, nyt meillä meinaa mennä valot täällä. Mutta siis kaikki on todella tottuneita. Niitä tapahtuu yleensä useita kertoja viikossa. Se voi tapahtua useita kertoja päivässä. Kaikki tietää, miten pitää toimia, joten kaikki lähtee kävelemään sillä tavalla rauhalliseen tahtiin kohti sitä sisäänpääsyä sinne koulun pommisuojaan eli kellariin. Ja siinäkin koululla on onneks tosi iso se tila, koska kyseessä on iso koulu. Siellä on erilaisia huoneita, että kaikkien ei tarvii ahtautua samaan tilaan, vaikka siellä silti aikamoinen tungos oli, paitsi ihmiset on jo aika hyvin on päätyny myös siihen, et ne tietää, mis ne haluaa olla siellä pommisuojassa, et mikä on kiva paikka. Sinne on hankittu esimerkiks semmosia patjoja ja sellasia säkkituolin tapasia juttuja, että siellä voi silleen viettää aikaa. Sellaset käytii aika nopeesti hakemassa, ja sit kännykkä esille ja joku peli tai video pyörimään ennen ku opettaja tuli ehkä sanomaan, että pitäis tehdä jotain opiskeluaki tässä samalla. Kyllä siellä myös opiskeltiin sen lisäks, että siellä pelattiin kaikenlaista. Esimerkiks fysiikanopettaja piti tuntia siellä lattialla sillä tavalla, että kaikki oppilaat oli kerääntyny piiriin siihen opettajan ympärille, ja sit tehtiin hommia siinä tabletilta.
Ulriikka Myöhänen [00:20:47]:
Se on tavallaan sillä lailla, että näissä poikkeuksellisissa oloissa näistä olosuhteista pyritään tekemään mahdollisimman tavallisia, että se elämä vois mahdollisimman saumattomasti jatkua myös siellä pommisuojassa. Kuahan on paljon panostanu myös täällä Ukrainassa psykososiaaliseen tukeen, ja sen parissa tullaan jatkamaan tulevaisuudessa ehdottomasti. Me ollaan muun muassa koulutettu koulupsykologeja ja opettajia siitä, miten voi esimerkiks stressiä ja vuoden aikana syntyneitä traumoja käsitellä no sekä siellä aikuisten kesken että myös lasten kanssa tuolla kouluissa.
Antti Yrjönen [21:27]:
Taisit jutella aika monelle koulupsykologille tässä tän meidän reissun aikana. Miten ne kuvaili tätä tilanetta ja tuntemuksia?
Ulriikka Myöhänen [00:21:39]:
Joo. No he kerto just sitä, että niistä lapsista ei välttämättä heti huomaa sitä, mut sit ne tulee tietyissä reaktioissa just esimerkiks niihin ääniin liittyvistä. Ovi pamahtaa kiinni, ilmahälytys alkaa, nii sit sieltä tulee selkeesti osalta lapsista tietynlainen reaktio. Säikähdys voi olla, että he hakeutuu sillon vaikka opettajan tai paikalla olevan koulupsykologin luokse. Sit joillaki lapsilla on tämmöstä tietynlaista itkuherkkyyttä, eli varsinki ehkä uniin liittyvää, että keskellä yötä herätään siihen tai vanhemmat herää siihen, että lapsi itkee ja on ihan lohduton. Et se sillä lailla ryömii sinne uniinkin jotenki se taakse jäänyt trauma. Sit on myös sellasta, että on huomattu, että lapsista on tullu sillee vähän aggressiivisempia, et siellä on sellasia tunteita ja ajatuksia, joita ei oo pystytty vielä käsittelemään. Tosi moni niistä psykologeista sanoo myös siitä, että kun he on työskennelly näissä kouluissa lasten kanssa ennen sotaa, niin lasten ongelmat on sillon liittyny esimerkiks perhesuhteisiin tai kaverisuhteisiin, et ne on ollu sentyyppisiä ne asiat, mistä on keskusteltu ja mihin on yritetty löytää ratkasuja, ja nyt ollaan taas ihan uudella tasolla. Moni on menettäny kotinsa, ja osalla on isä tai veli rintamalla, ja voi olla, että perheenjäseniä on myös menehtyny. Sit monella on taustalla myös näitä pakolaisuuden kokemuksia, eli on paettu hyökkäystä, miehitystä ja jouduttu viettämään pitkiäkin aikoja reissun päällä ja poissa omasta kotoa. Sen tyyppisiä asioita. Ja yks semmonen kiinnostava, mihin ei olla ehkä niin paljon vielä paneuduttukaan tässä työssä on semmonen, et psykologit sanoo, et edessähän on myös se aika, kun sotilaat palaa rintamalta kotiin ja tuo sieltä niitä kokemuksiaan, et sekin voi vaikuttaa, kun näitä niin sanotusti rikkinäisiä perheenjäseniä palaa kotiin, et minkälaisia ongelmia siitä sit syntyy.
[musiikkia]
Ulriikka Myöhänen [00:24:05]:
Sä oot ollu paljon tekemisissä lasten kanssa ja kuvannu heitä tuolla kouluissa ja pommisuojissa, niin onko sulle tullu jotain ajatuksia siitä, miltä lapset on vaikuttanu tän kriisin keskellä?
Antti Yrjönen [00:24:16]:
Monet opettajat on sanonu, että he pyrkii kovasti siihen, että siellä koulussa ei tarviis kaiken aikaa ajatella sotaa, et myös sellanen pääsy pois siitä asiasta. Että koulussa pitäis olla mukavaa, ja mä luulen, et se on onnistunu tosi hyvin, koska siellä koulussa on paljon lapsia, jotka kyllä vaikuttaa tosi iloselta. Ne on ilosia siitä, että ne on päässy sinne kouluun. Myös siellä pommisuojassa voi olla ihan hauskaa. Siellä voi tosiaan pelata niitä pelejä, ja sen ei tarvii olla sillä tavalla pelkkää kärsimystä. Sit kyllä lapsista myös huomaa tietyissä tilanteissa, on tosi vaikeeta sanoa, kun ei oo tekemisissä kun vähän aikaa kenenkään kanssa. Mutta esimerkiks vaikka Nastia, kun esitteli meille sitä pommisuojaa, ja kun hän rupes puhumaan, millasta elämä oli ennen tätä sotaa, ja kuinka hän haluais kovasti siihen takas, niin sit se lause jäi vaan kesken, koska sen ajatteleminen oli selkeesti sen verran rankkaa, miten erilaista oli ennen sitä sotaa, ja et sen pitäis päättyä. Eli tulee kyl sellasia hetkiä ja tiettyjä sellasia vakavoitumisia, et tulee itelle sellanen olo, että ehkä ne ajatukset on menny sellaseen suuntaan.
Ulriikka Myöhänen [00:25:53]:
Joo, ja sit toinen asia, mitä nää koulupsykologit ja opettajat on puhunu on se, että tuntuu, että lapset on sillee kasvanu muutamassa kuukaudessa aikuisiks. Siis sen ikäset lapset, joiden ei todellakaan tarviis vielä olla aikuisia. Puhutaan vaikka 13, 14, 15-vuotiaista nuorista. Että esimerkiks yksikin näistä koulupsykologeista kerto mulle, että yks kuutosluokkalainen tyttö oli kertonu hänelle, että hänestä tuntuu, että hän vanhentuu, kun hän lukee uutisia. Ja täällä Ukrainassahan luetaan uutisia tosi paljon telegram-chateista. Se on semmonen, mitä lapset on tavallaan oppinu aikuisilta, että koko ajan seurataan näitä sotatapahtumia. Koko ajan seurataan, mitä tapahtuu missäkin. Ja niit on niin helppo seurata siellä sosiaalisessa mediassa, niin jotenkin siitä on tullu osa lasten elämää myös. Ja se on ehkä sellanen teema, mikä on usein toistunu, että opettajat ja koulupsykologit on sanonu, et jotenki lapsista on tullu ihmeen kypsän olosia ihan pienessä ajassa. Ja sehän oli myös sellanen asia, kun me vietettiin uutta vuotta ukrainalaisen perheen luona Zernihivissä, niin myös tää perheen äiti oli äidinkielenopettaja, niin hän myös puhu siitä, että hänen yhdeksäsluokkalaiset oppilaansa muutamassa kuukaudessa aikuistu. Heidän käytös muuttu hetkessä.
Antti Yrjönen [00:27:28]:
Oli tosi hienoa päästä viettämään sitä uuttavuotta tän perheen kanssa. Meillä kävi hyvä tuuri, että ton perheen isä sattu olemaan just sellasella neljän päivän lomalla tässä kohtaa, kun me tultiin. Me ei ollenkaan arvattu, että me päästään tapaamaan myös hänet. Hän on ollu rintamalla tosiaan tosta hyökkäyksen alusta saakka, ja nähtiin, millä tavalla täällä Ukrainassa vietettiin uuttavuotta, ja siitä pyrittiin tässäkin tilanteessa mahdollisimman normaali tekemään. Päästiin siellä myös vähän testaamaan ukrainalaisia ruokia, ja Ulriikka pääsi myös vähän valmistamaan sellasia. Mitä, Ulriikka, jäi mieleen tästä uudenvuodenruokailusta?
Ulriikka Myöhänen [00:28:13]:
No päällimmäisenä jäi kyllä se, että ensinäkin olipa hyviä ruokia ruokapöydässä sillon, ja toiseksi, mitä on puhuttu jälkikäteen, että onpa ukrainalaisessa ja suomalaisessa keittiössä paljon yhtäläisyyksiä. Että sieltä pöydästähän löyty kaalikääryleet.
Antti Yrjönen [00:28:31]:
Tosi hyviä kaalikääryleitä
Ulriikka Myöhänen [00:28:33]:
Sit löyty rosolli. Sit löyty nää maksalaatikolta maistuvat pasteijat.
Antti Yrjönen [00:28:40]:
Joo, ja istten ne toiset maistu mun mielestä ihan siltä, että niissä oli munavoita päällä.
Ulriikka Myöhänen [00:28:46]:
Kyllä.
Antti Yrjönen [00:28:47]:
Ja jälkiruoaks me saatiin Ulriikan valmistamia lettuja. Letut on täällä tosi suosittu ruokalaji. Niitä saa amiaisella ja jälkiruokana ja niitä saa suolasena ja niitä saa makeena. Mutta ja ne on sellasia usomalaisia ohuita kunnollisia lettuja.
Ulriikka Myöhänen [00:29:07]:
Kyllä, pannulla paistettavia kyllä. Äiti Oksanan kanssa tosiaan tehtiin yhdessä näitä ukrainalaisia lettuja, ja hän näytti mulle, miten ukrainalaisen reseptin mukaan näitä valmistetaan. Sinne tuli, kun ne oli paistettu, sinne väliin semmosta raejuustoa ja kuivattuja hedelmiä, rusinoita laitettiin väliin, ja sit ne rullattiin silleen rullalle, et niistä tuli sellasia pötköjä.
Antti Yrjönen [00:29:32]:
Ja sit ne paistettiin vielä uudestaan, mikä on mun mielestä sellanen innovaatio, minkä vois tuoda myös Suomeen, koska jos voissa paistaa letun sen jälkeen, kun se on jo paistettu, niin sehän selkeästi vaan paranee.
Ulriikka Myöhänen [00:29:42]:
Nimenomaan. Ja sit me juotiin siinä illallisella myös tätä ukrainalaista juomaa Usvaria.
Antti Yrjönen [00:29:49]:
Joo, se on mun mielestä toinen semmonen asia, mikä pitäis tuoda Suomeen. Eli se on sellanen kuivatuista savustetuista hedelmistä valmistettu juoma, ja mun mielestä se on oikeen herkullista.
Ulriikka Myöhänen [00:30:06]:
Se on kyllä mainio, ja se on kiva, että se maistuu joka paikassa vähän erilaiselta.
Antti Yrjönen [00:30:10]:
Se on ihan totta.
Ulriikka Myöhänen [00:30:12]:
Se on aina kotitekosta. Vähän eri reseptein aina tehdään. Se oli tosi mielenkiintonen ilta viettää sen perheen kanssa. Päästiin muutenki vähän käsiks ukrainalaisiin uudenvuoden perinteisiin. Perheessä on kaksi lasta, Maria-tyttö ja Kiril-poika, ja tää Maria soitti tätä ukrainalaista perinnesoitinta panduraa.
Antti Yrjönen [00:30:07]:
Joka on vähän semmonen, ei nyt ollenkaan identtinen, mutta muistuttaa tietyllä tavalla kannelta, eli sellanen tosi monikielinen soitin. Sit sellanen toinen perinne, mikä liittyy tähän uuteenvuoteen on sellanen, että lapset kiersi ovelta toiselle, ja siihen kuuluu tällaset laulut ja jonkinlaiset lorutkin ehkä, ja sit palkinnoks tietysti piti antaa jotain näille lapsille, jotka ovelle saapui, joko appelsiinia tai karkkeja tai jos nää lapset oli vähän vanhempia, niin ilmeisesti raha oli se suosituin vaihtoehto, mitä siinä tapauksessa piti antaa. Ja ainakin tän perheen ovella kävi kova kuhina. Mä en tiiä, vaikuttiko siihen se, että perheen äiti on opettaja, niin se vaikutti sellaselta turvalliselta ovelta, mihin kannatti tulla naapurista käväsemään.
Ulriikka Myöhänen [00:31:39]:
Toi Oksanan koulu tosiaan sijaitsee siinä ihan kivenheiton päässä heidän kotitalostaan, ja käytiin sielläkin aiemmin vähän kattomassa, millanen tilanne siellä on. Ikkunathan siitä koulusta kans oli menny rikki pommituksissa, ja ne oli nyt sitte saatu korjattua, mutta koulu tosiaan oli pakkasasteilla, eli siellä oli erittäin kylmä siellä sisällä ja oppilaat tälläki hetkellä vielä etäopetuksessa, kun toi lämmitysjärjestelmä rikki silleen, että sitä ei pystytä lämmittää.
Antti Yrjönen [00:32:11]:
Ehkä senki takii niitä oppilaita tuli sinne opettajan ovelle, että pääsee myös näkemään opettajaa. Ja näissä kouluissahan täytyy muistaa sekin, että kun niitä ikkunoita saadaan tässä vaiheessa korjattua, niin ne kouluthan on ollu ilman ikkunoita ja lämpöä jo aika pitkän aikaa, eli se ei vielä yksin riitä. Siellä joudutaan tekemään aika paljon töitä myös sisällä, että saadaan niitä tiloja kuntoon. Eihän se hyvää tee, kun ikkunat puuttuu rakennuksesta melkeen vuoden verran.
Ulriikka Myöhänen [00:32:43]:
Sitä on oltu silleen sään armoilla, että paljon on vielä remonttia eessä sitte siinä vaiheessa. Mut joo, palatakseni tähän ukrainalaiseen uuteenvuoteen, niin hyvin perinteisin menoin sitä vietettiin sielä perheen luona. Siinä oli ehkä silleen vähän ristiriitaset tunteet tällä perheellä pinnassa, että tavallaan ne perinteet, mitä vuodesta toiseen on toistettu, saatiin sinäki päivänä järjestettyä, mutta kuitenki mielessä oli koko ajan semmonen murhe siitä, että mikä se tilanne tällä hetkellä Ukrainassa on, ja mitä kaikkea perheellä itsellään oli taustalla siinä vuoden ajalta.
Antti Yrjönen [00:33:24]:
Ja me ollaan täällä kyselty monilta perheiltä, että mitä he odottaa tulevaisuudelta, ja ihmisillä on kyllä tosi paljon toiveita, mutta sit myöskin kuulee sen, että niitä ei vieläkään näin epävarmassa tilanteessa uskalla toivoa tosissaan, tai koska ne tulis tapahtumaan. Ne sijottuu jonnekin sinne parempaan tulevaisuuteen sitte, kun tää tilanne ois ratkennu. Tulee tavallaan sellanen olo, että nyt ollaan jossain välitilassa, missä ihmiset yrittää elää mahdollisimman normaalisti, vaikka ei tietenkään nää olosuhteet täällä maassa oo normaalit.
Ulriikka Myöhänen [00:34:11]:
Se on ihan totta siis, ja sellanen tunnelma tuli ton perheenki kanssa ollessa. Heillähän sen lisäks, että isä on ollu siellä rintamalla vuoden ajan nyt, niin oli sellanen tilanne, että äiti haavottu vuosi sitten tämmösessä raketti-iskussa, mikä osu siihen naapuritaloon, ja hänen jalat siinä sitten meni ja lantiokin murtu, mutta nyt on jo kuntoutunut. Mutta ihmisillä on tosi hurjia asioita siellä taustalla, mutta kuitenki haluttas suunnata niitä katseita sinne tulevaisuuteen ja rakentaa tulevaisuutta. Ehkä se päällimmäisenä, mikä ihmisillä on ollu noissa puheissa, kun alkaa tulevaisuutta hahmottelemaan, on se, että ensisijaista ois, että päättys tää kamala vaihe jollakin tavalla, ja sen jälkeen pystys sitte suunnittelemaan, mitä siellä tulevaisuudessa voi tapahtua. Monet lapset puhuu siitä, että he haluais esimerkiks matkustella. Tässä perheessä tässä uudenvuodenperheessä Maria-tyttö esimerkiks kerto, että hän haluais nähdä kaikki ne paikat myös Ukrainan sisällä. Kaikki ne kauniit kaupungit ja nähtävyydet, mistä kirjoissa kerrotaan. Myös tällä isällähän oli aika koskettavia ajatuksia siitä, mitä hän toivois tulevaisuudelta.
Antti Yrjönen [00:35:40]:
Isällä aika ymmärrettävästi oli tietysti päällimmäisenä se toive, että hän pääsis kotiin näkemään, kun hänen lapsensa kasvaa. Ja se on kauheen pitkä aika, kun miettii, et on ollu tässä kohtaa jo lähes vuoden poissa ja pääsee vaan ihan lyhyiks ajoiks kotiin, niin kuinka paljon lapset ehtii jo siinäkin ajassa kasvaa.
Ulriikka Myöhänen [00:36:03]:
Joo. Siinä uudenvuodenaattona kun oltiin siinä perheen luona, niin naapuruston lapset kävi laulamassa siellä ovella, ja tän perinteen päätteeksi yleensä sitten nää lapset, jotka siinä ovella kävi laulamassa, niin toivotti perheelle tulevaisuuteen kaikkea hyvää, onnea, yhdessäoloa, vaurautta ja hyvinvointia. Ja ehkä voi sanoa, että me kaikki toivoisimme, että se siksi kääntyisi pian.
Antti Yrjönen [00:36:28]:
Todella toivotaan, että nää toivotukset tulis mahdollisimman pian toteen.
[molemmilta luultavasti jonkinlainen lopputervehdys ukrainaksi]
Ukrainalaisperheen äiti haavoittui raketti-iskussa, isä on viettänyt vuoden armeijan riveissä ja lapset kaipaavat huoletonta arkea. Starodubin perheen vuosi on ollut henkisesti rankka kuten monissa ukrainalaisperheissä. Kun Ukrainan sotaa on käyty jo lähes vuosi, he toivovat tavallista elämää ilman ilmahälytyksiä.
10-VUOTIASMaria katsoo keskittyneesti peiliin ja levittää violettia väriä ronskisti luomilleen. Äiti Oksana istuu vieressä ja tuijottaa kauhunsekaisin ilmein tyttärensä touhuja.
Starodubin perheessä Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä vietetään tammikuun puolivälissä juliaanisen kalenterin mukaista uutta vuotta. Naapuruston lapset piipahtelevat ovilla laulamassa ja saavat palkaksi makeisia ja pikkurahaa.
Maria virnistää äidilleen ja pohtii, millaisen karkkisaaliin hän mahtaa saada kasaan illan aikana. Meikin pitää olla näyttävä, sillä laulamaan mennään värikkäisiin huiveihin ja kukkapantoihin sonnustautuneina.
Päällisin puolin kaikki vaikuttaa normaalilta, mutta itse asiassa mikään ei ole. On onnekasta, että perheen lapset Maria ja Kyryl saavat tänään nauttia sekä isänsä läheisyydestä että äitinsä ruokapatojen antimista. Viimeinen vuosi on ollut perheelle tuskallinen.
Kulunut vuosi on ollut ukrainalaisperheille raskas. Oksanan mukaan rutiinit auttavat jaksamaan, mutta uuden vuoden viettäminen ei tunnu samalta kuin aiemmin. Oksana sytytti kynttilän kirkossa, joka sijaitsee sotilassairaalan lähellä. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Räjähdys rikkoi kodin ikkunat
Pahaenteinen. Niin Oksana kuvailee maaliskuun 6. päivän aamua vuonna 2022. Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kestänyt pari viikkoa, ja Tšernihiv oli ankaran tulituksen alla.
Oksana oli aamupäivällä vapaaehtoistöissä koululla, jossa hän opettaa ukrainan kieltä. Elintarvikealalla uraa tehnyt perheen isä Mykola oli värväytynyt Ukrainan armeijan alueellisiin joukkoihin.
Iltaviiden aikaan Oksana komensi lapset perheen kodin ikkunattomalle käytävälle, talon suojaisimpaan paikkaan. Sen lattialla äiti ja lapset olivat nukkuneet kaikki yöt hyökkäyksen alusta lähtien. Oksana itse kärsi kuumeesta ja lepäsi pimeän kodin makuuhuoneessa. Hän puhui miehensä kanssa puhelimessa, kun räjähdys tuli. Ikkunat paiskautuivat sisään, ja tavarat lentelivät.
“Ymmärsin, että jaloilleni kävi jotain. Olin shokissa. Viskelin rojua pois jalkojeni päältä ja raahauduin lasteni luo”, Oksana kuvailee.
“Näin heti, ettei äiti ollut kunnossa. Verta oli hirveästi. Lantio oli murtunut”, 15-vuotias Kyryl kommentoi ja muistelee, kuinka he yhdessä sitoivat haavaa pikkusiskon ponikuvioisella villapaidalla. Puhelinlinjoille yksin jäänyt Mykola ymmärsi tilanteen ja alkoi järjestää vaimolleen apua yhdessä muiden sotilaiden kanssa.
Koko perhe muistaa vieläkin, miten 10-vuotias Maria parkui tuona iltana sydäntä särkevästi.
Opettaja Oksana Starodubin koulu Ukrainan Tšernihivissä on tammikuussa 2023 pakkasasteilla. Oppilaat ovat etäopetuksessa, ja koulun kirjaston kirjat on säilötty pusseihin. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Lasten ei pidä jäädä yksin sodan traumojen kanssa
Sodassa lapset näkevät ja kuulevat jo pieninä asioita, joita lasten ei koskaan pitäisi kokea.
Starodubin perheessä menneen vuoden tapahtumista puhutaan avoimesti, etteivät lapset jäisi yksin ajatustensa kanssa. Erityisesti Maria on oirehtinut tapahtumia jälkikäteen. Oksana kertoo, ettei perhe ole vielä tarvinnut psykologin apua, mutta arvelee, että sekin on paikallaan aikanaan.
Aikuisetkaan eivät ole välttyneet traumoilta. Oksana muistelee, miten hän haavoittumisensa jälkeen makasi liikuntakyvyttömänä sairaalan viidennessä kerroksessa ja kuunteli pommituksia.
“Hoitajat kiirehtivät pommisuojaan ja käskivät meitä potilaitaan rukoilemaan. Sairaalan ikkunat helisivät”, Oksana kertaa tapahtumia tuskainen katse silmissään.
Kriisin keskellä ihmismieli kaipaa rutiineja ja normaaliuden tunnetta, ja niitä on yritetty vaalia myös Starodubin perheessä pitkin poikkeuksellista vuotta. Tytär Maria osallistui viime kesänä Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen kumppanijärjestön DOCCUn järjestämiin kesäkerhoihin.
“Se oli ihanaa”, huudahtaa Maria. “Katsoimme videoita ja liikuimme yhdessä. Eniten pidin lautapeleistä. Niitä pelatessa tapasin tytön, josta on tullut sittemmin hyvä ystäväni.”
Kerhoja järjestettiin heinä-elokuussa, ja niissä lapsille tarjottiin myös psykososiaalista tukea. Maria piti kerhoista niin paljon, että hän osallistui niihin koko kesän ajan.
10-vuotias Maria auttoi äitiään Oksanaa uuden vuoden aaton illallisen kattamisessa. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Raketti-isku autioitti koulun
Venäläisjoukot vetäytyivät Tšernihivin alueelta maalis-huhtikuun vaihteessa. Tammikuussa 2023 edellisen kevään kauheuksista muistuttavat pommitetut rakennukset, viikoittaiset ilmahälytykset ja jatkuva sähköpula.
Oksanan oma koulu on kylmillään. Raketti-iskussa rikki menneet ikkunat on jo korjattu, mutta lämmitysjärjestelmän viat pitävät koulun pakkasasteilla. Seinät ovat monin paikoin lommoilla raketti-iskujen jäljiltä. Oksana opettaa etäyhteyksin.
“Haluaisin päästä takaisin kouluun, omalle liitutaululle, nähdä lapset nauramassa”, Oksana pohtii ja pyyhkii silmäkulmiaan.
Hän kertoo palanneensa opettamaan elokuussa, kun jalat oli leikattu ja liikkuminen alkoi onnistua.
“Tapasin silloin jo keväällä valmistuneita oppilaitani. Huomasin, että yhdeksäsluokkalaisista oppilaistani oli kasvanut puolessa vuodessa aikuisia. Sota tekee sen lapsille.”
Oksanan mukaan opetukseen palaaminen on ollut voimaannuttava kokemus. Oksana puhuu koulutuksen eturintamasta, siitä, miten tärkeää se on ukrainalaislasten tulevaisuuden kannalta. Hän kertoo, miten sota on kasvattanut lasten ja nuorten kiinnostusta Ukrainan historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan. Se lämmittää äidinkielen opettajan mieltä.
”Kun sota loppuu, haluan olla kotona lasteni kanssa”
Tammikuun 13. päivän iltana Starodubin perheen keittiössä riittää säpinää. Vanhan ortodoksisen perinteen mukaisesti päivä on ennen kaikkea Pyhän Basileios Suuren juhla. Pyhimys suojelee yhteisöjä ja kaikista heikoimmassa asemassa olevia.
Mykola on päässyt armeijasta neljän päivän lomille. Maria antautuu vähän väliä isänsä suukoteltavaksi ja esittelee laulamalla hankkimaansa karkkisaalista. Kyryl suunnittelee illaksi miesten välistä shakkipeliä ja rapsuttaa perheen kissaa Lordia, joka on hakeutunut paikalleen keittiön patterin lämpöön.
15-vuotias Kyryl tunnetaan varsinaisena shakkihaina. Isä Mykola hävisi tämänkin erän. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
Oksana paistaa pannulla ukrainalaisia lettuja, jotka täytetään raejuustolla ja kuivatuilla hedelmillä. Pöydän antimissa on suomalaisille paljon tuttua: nämä ovat kaalikääryleiltä, tuossa on jotain rosollin tapaista ja tässä piiraassa maistuu maksalaatikko.
Tarjolla on myös kutiaa, ukrainalaista joulun ja uuden vuoden herkkua, jota valmistetaan ohraryyneistä, rusinoista, pähkinöistä ja hunajasta. Pyhän Basileioksen päivänä pöydässä pitää olla myös sianlihaa, sillä sen uskotaan lisäävän perheen vaurautta.
Mykola katselee lapsiaan ja vaimoaan lämpimästi, arvoituksellinen hymynkare huulillaan.
“Uudelta vuodelta toivomme voittoa ja Ukrainan hyvinvointia. Kun sota loppuu, haluan olla kotona kasvattamassa lapsiani. Haluan tavallisen elämän ilman ilmahälytyksiä”, Mykola suunnittelee.
Myös lasten puheissa vilahtelevat hyvin arkiset unelmat. Viime kesänä ei päästy uimaan, koska kaupungin hiekkarannan puhuttiin olevan miinoitettu. Rentojen kesäpäivien lisäksi Maria haaveilee matkustavansa kotimaassaan ja näkevänsä kaikki paikat, joista on lukenut.
Juttu keskeytyy, kun ovikello soi. Jälleen yksi rooliasuihin pukeutunut lapsikatras kajauttaa laulut oven suussa. Lähtiessään lapset toivottavat vielä perheelle kaikkea hyvää: terveyttä, rauhaa, yhdessä oloa.
Onnea tarvitaan, sillä Oksana ja Mykola kantavat mielessään raskasta tietoa. Sota jatkuu, ja Mykola on saanut siirron lähemmäksi eturintamaa.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
Naapuruston lapset tulivat ovelle laulamaan perinnelauluja. Palkaksi lapset saivat makeisia. KUVA: ANTTI YRJÖNEN / KUA
KUA panostaa Ukrainassa koulutukseen ja psykososiaaliseen tukeen
Kirkon Ulkomaanavun työ Ukrainassa alkoi helmikuussa 2022 hätäapuna, jota järjestettiin yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Sittemmin Kirkon Ulkomaanapu on perustanut Ukrainaan oman maatoimiston ja aloittanut koulutusteemaisen työn Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä. Kumppanijärjestöjen avulla apua toimitetaan myös muualla Ukrainassa.
Kirkon Ulkomaanavun kesäkerhoihin osallistui miltei 6 000 lasta. Lisäksi noin 530 opettajaa on saanut koulutusta ja 70 opettajaa ja koulupsykologia on osallistunut erityiseen psykososiaalisen tuen koulutukseen.
KUA:n, kansainvälisen Pelastakaa Lapset -järjestön, People in Needin ja War Child Hollandin yhteinen 14 miljoonan EU:n rahoittama projekti tavoittaa vuoden 2023 aikana 45 000 lasta. Osana projektia kunnostetaan sodan särkemiä kouluja, annetaan psykososiaalista tukea ja koulutetaan opettajia.
Kesäkerhoissa Ukrainan sodan jalkoihin jääneet lapset ja nuoret pääsivät pitkästä aikaa kouluun leikkimään, urheilemaan ja askartelemaan yhdessä
Tšernihivin keskustassa on vaikea päätellä, että vain kuukausia aiemmin 60 prosenttia kaupungin 285 000 asukkaasta pakeni muualle Ukrainaan ja naapurimaihin – kunnes kulman takaa paljastuu raketti-iskujen kohteeksi joutunut asuinalue.
TODELLISUUDET SEKOITTUVAT toisiinsa Ukrainassa. Jalkakäytävällä sähköpotkulaudat ohittavat jalankulkijoita turhan läheltä niin kuin missä tahansa Euroopan kaupungissa. Lapset leikkivät riehakkaasti puistoissa. Aikuiset vaikuttavat kiireisiltä, ovat ehkä matkalla töihin.
Tšernihivin keskustassa on vaikea päätellä, että vain kuukausia aiemmin 60 prosenttia kaupungin 285 000 asukkaasta pakeni muualle Ukrainaan ja naapurimaihin – kunnes kulman takaa paljastuu raketti-iskujen kohteeksi joutunut asuinalue.
Pohjois-Ukrainassa sijaitseva kaupunki ja ympäröivä kunta kärsivät raskaista pommituksista 24. helmikuuta alkaneen hyökkäyksen ensimmäisistä päivistä alkaen. Huhtikuussa Venäjän joukot vetäytyivät ja kevään mittaan yhä useampi palasi. Tänään Tšernihivissä asuu arviolta lähemmäs 200 000 ihmistä.
Sota keskeytti myös koulunkäynnin. Opettajat kirivät tilanteen normalisoitumisen jälkeen menetettyä aikaa, jotta lapset ja nuoret pääsisivät etenemään seuraavalle luokalle. Kirkon Ulkomaanavun ja ukrainalaisen kansalaisjärjestö DOCCU:n yhteisissä kesäkerhoissa oppilaat pääsivät vihdoin pitämään myös hauskaa toistensa kanssa.
Tässä jutussa paikalliset kertovat, miten kesäkerhot muuttivat yhteisön arkea.
Sota muutti opettajien työtä merkittävästi
Zhanna Kudina, psykologi ja opettaja
”Pakenin Tšernihivistä kolme viikkoa sodan alkamisen jälkeen. Matkustin Lvivin kautta Tšekkiin, jonne jäin noin kuukaudeksi. Kun kuulin Tšernihivin tilanteen helpottuneen, tunsin että minun oli pakko palata. Koen vahvasti, että tämä on kotini ja koululaiset tarvitsevat minua.
Psykologi, opettaja Zhanna Kudina. Kuva: Antti Yrjönen / Kirkon Ulkomaanapu
Sota muutti opettajien työtä merkittävästi. Emme enää pelkästään opeta, vaan annamme myös terapiaa. Olin Kirkon Ulkomaanavun järjestämässä opettajakoulutuksessa kesäkuussa. Siellä opimme mielenterveydestä ja psykososiaalisen tuen keinoista. Itselläni on psykologin tausta, mutta sain paljon uutta tietoa siitä, miten erilaiset leikit ja harjoitukset vaikuttavat lasten hyvinvointiin kriisissä.
Lapset ja nuoret kokevat sodasta luonnollisesti paljon stressiä. Se näyttäytyy eri tavoin riippuen viime kuukausien kokemuksista. Jotkut ovat joutuneet kestämään rankkoja pakomatkoja, toiset ovat menettäneet läheisiään tai nähneet asioita, joita lasten ei ikinä pitäisi nähdä. Tyypillisimmät oireet ovat olleet ruokahalun puute, unihäiriöt ja vaikeudet keskittyä.
Kesäkerhoissa olemme muun muassa käyttäneet taidetta terapiakeinona. Alussa piirrokset olivat synkän värisiä ja niissä oli sotilaita, aseita ja ohjuksia. Viikkojen mittaan piirroksiin on tullut enemmän väriä, aurinkoa ja kukkia. Moni on menettänyt luottamustaan ympäröivään maailmaan ja kerhojen on tarkoitus luoda heille turvallinen tila. Harjoituksiin kuuluu muun muassa kaatua taaksepäin niin, että luotat ystäväsi ottavan sinusta kiinni.
Psykologina tiedän, että järkyttävien tapahtumien jälkeen tuella on kiire. Mitä pidempään lapset ja nuoret joutuvat odottamaan, sitä vaikeampi vaikeiden kokemusten jättämiä jälkiä on hoitaa. Olen kuitenkin toiveikas, koska pystyn olemaan täällä tekemässä jotain heidän hyväkseen, ja koska olemme saaneet teiltä valtavasti tukea työhömme. Olemme siitä erittäin kiitollisia.”
”Toivon, että koulunkäynti jatkuu normaalisti”
Sophia, oppilas
”Kesäkerhoissa parasta on ollut nähdä luokkakavereita ja ystäviä. Pandemian takia opiskelimme jo paljon kotoa, ja sitten tuli sota. Mikään ei ole pitkään ollut täysin normaalia. Hyökkäyksen aikana halusimme vain jonnekin piiloon. Kun nyt teemme asioita yhdessä, huomaan, että on paljon helpompi olla. Ajatusten ja kokemusta vaihtaminen ja yhdessä tekeminen ovat valtavia voimavaroja.
Epäröin ensin kerhoja, koska pelkäsin että ne sisältäisivät perinteisiä oppitunteja, joissa odotetaan suorituksia. Olin väärässä, täällä on ollut todella rentoa ja opettajat piristävät meitä. He järjestävät meille leikkejä ja pelaamme pallopelejä. Pidin eniten keskustelukerhosta, jossa leikimme demokraattista päätöksentekoa. Neuvottelimme ja teimme kompromisseja.
Sophia on kaivannut ystäviään ja koulunkäyntiä jo pandemian aikana. Hän haluaisi vain palata normaaliin elämään. Kuva: Antti Yrjönen / Kirkon Ulkomaanapu
Elämä on nyt normaalimpaa, mutta pelkäämme yhä, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Monet aikuiset tekevät vapaaehtoistyötä. Meidänkin tekee mieli tehdä jotain, jotta asiat olisivat paremmin. Täällä kesäkerhoissa tuntuu siltä, että teemme jotain yhteisen hyvän eteen.
Ennen sotaa minulla oli paljon haaveita siitä, mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. Nyt pystyn vain ajattelemaan, että olisipa meillä rauha. On vaikea keskittyä muihin haaveisiin. Mutta tilannetta on paljon helpompi sietää yhdessä muiden samanikäisten kanssa. Kotona tunne oli paljon vaikeampi.
Toivon, että koulunkäynti jatkuu normaalisti eikä etäkouluna. Haluamme olla toistemme kanssa.”
Andzey Slautin ja Tanya Slautina toivovat, että perheen kolme lasta saisivat Kirkon Ulkomaanavun kesäkerhon lisäksi muitakin mahdollisuuksia ajatella muita asioita kuin Ukrainassa edelleen jatkuvaa kriisiä. Kuva: Antti Yrjönen / Kirkon Ulkomaanapu
”Kesäkerhot olivat meille vanhemmille valtava helpotus”
Tanya Slautina, äiti
”Sota on vaikuttanut elämässämme kaikkeen. Olimme Tšernihivissä pahimmat kuukaudet eristäytyneinä kotiimme. Pelko, räjähdykset ja paniikki olivat koko ajan läsnä. Onneksemme lapset eivät nähneet kuolemaa, mutta he olivat hiljaisia ja synkkiä. Toivoimme vain, että selviäisimme.
Kotimme on kunnossa, mutta toiset eivät olleet yhtä onnekkaita. Aloimme kerätä vaatteita ja muita tarpeita auttaaksemme muita perheitä. Työskentelin ennen hyökkäystä pankkivirkailijana, mutta jätin työni, jotta pystyisin auttamaan lapsiani ja yhteisöämme. Hätä yhdisti meitä.
Tarvitsemme kaikki apua lastemme kanssa ja kesäkerhot olivat myös meille vanhemmille valtava helpotus. Lapsemme Anastasiya, 6, Valeziya, 10, ja Maksim, 12, ovat olleet kesäkerhoissa kuusi viikkoa. Tyttäremme esittelevät ylpeinä piirroksiaan ja kouluaskartelujaan. Poikamme viihtyy urheilun parissa. Uuden oppiminen ja innostuminen ovat jatkossakin tärkeintä heille. Heidän pitää pystyä ajattelemaan muuta kuin ympäröivää kriisiä ja olla lapsia ikäistensä kanssa.
Näemme heissä taas iloa ja leikkimielisyyttä, ja heidän hymynsä on meille vanhemmille kaikkein arvokkain palkinto. Saamme siitä paljon voimia ja jaksamista.”
Kesäkerhot järjestettiin yhteistyössä ukrainalaisen kumppanijärjestön DOCCU:n kanssa heinä-elokuussa 2022. DOCCU on työssään erikoistunut koulutukseen ja ihmisoikeuksiin.
“Odotan innolla, että pääsen kokeilemaan näitä tekniikoita käytännössä” – 71 ukrainalaisopettajaa ja -psykologia sai uusia oppeja traumojen käsittelyyn
Koulu on tärkeä kohtaamispaikka, jossa lapset voivat saada apua mieltä painavien asioiden käsittelyyn. Siksi koulutamme ukrainalaisia opettajia ja koulupsykologeja psykososiaalisista taidoista.
71 OPETTAJAA ja koulupsykologia sai koulutuksen mielenterveydestä ja psykososiaalisista taidoista Pohjois-Ukrainassa Tšernihivin alueella. Kirkon Ulkomaanapu järjesti koulutuksen yhteistyössä paikallisen koulutoimen kanssa.
Kouluttajana toimi kokenut psykologi ja konsultti Koen Sevenants. Kahden päivän mittainen koulutus piti sisällään luentoja, keskusteluja, roolipelejä ja ryhmätöitä. Tavoitteena oli vahvistaa ukrainalaiskouluissa työskentelevän henkilökunnan valmiutta kohdata lapset ja nuoret, jotka ovat sodan vuoksi joutuneet käymään läpi monia traumaattisia kokemuksia.
”On ollut arvokasta työskennellä ymmärtäväisen kouluttajan kanssa. Hänellä on paljon kansainvälistä kokemusta työskentelystä erilaisia traumoja kokeneiden lasten kanssa”, koulutukseen osallistunut psykologi Liudmyla Lozova kuvailee.
Koulutuksessa käytiin läpi traumojen vaikutuksia lapsiin ja aikuisiin. Koulutetut opettajat ja koulupsykologit tutustuivat erilaisiin työkaluihin, joita he voivat myöhemmin hyödyntää omassa työssään.
Ukrainalainen Liudmyla Lozova osallistui koulutukseen Pohjois-Ukrainassa kesäkuussa. Kuva: Irina Dasyuk.
”Odotan jo innolla, että pääsen kokeilemaan näitä oppeja käytännössä,” Lozova jatkaa ja kertoo, että on kokenut vastaavat koulutukset jo aiemmin hyödyllisiksi omassa työssään.
Psykologi Iryna Lisovetska kertoo työskennelleessä vapaaehtoisena psykologina aina siitä lähtien, kun sota alkoi Itä-Ukrainassa vuonna 2014. Hän on työskennellyt jo aiemmin esimerkiksi maan sisäisten pakolaislasten, sotilaiden sekä kaatuneiden sotilaiden perheiden parissa.
”Nyt olen kokenut sodan henkilökohtaisesti. Olen viettänyt aikaa tulitusten ja pommitusten keskellä, tiedän paremmin auttamieni ihmisten tilanteen”, Lisovetska pohtii.
Hän kertoo osallistuneensa koulutukseen, koska uskoo uusien taitojen olevan hyödyksi myöhemmin työssään sodan keskellä.
Ohjusiskut osuivat alueelle myös koulutuksen aikaan
Koulutus hätätilanteissa on Kirkon Ulkomaanavun työn ydintä. Koulussa konfliktien keskellä elävät lapset ja nuoret saavat rutiineja ja sisältöjä arkeensa.
Koulu on myös tärkeä kohtaamispaikka, jossa lapset voivat saada tukea aikuisilta ja apua mieltä painavien asioiden käsittelyyn. Sen vuoksi on tärkeää, että koulujen henkilökunnalla – kuten opettajilla ja psykologeilla – on työkaluja traumojen käsittelyyn.
Irina Lisovetska on toiminut vapaaehtoisena psykologina vuodesta 2014. Lisovetska uskoo, että koulutuksessa saadut opit kantavat pitkälle. Kuva: Irina Dasyuk.
Koulutuksia paikan päällä seurannut Kirkon Ulkomaanavun Ukraina-operaation johtaja Yannic Georis kertoo, että palautteen perusteella osallistujat olivat erittäin tyytyväisiä koulutuksiin.
”Ilmapiiri oli todella hyvä, ja palaute 99-prosenttisesti positiivista. Käymme yhä läpi palautteita, mutta ensisilmäyksellä osallistujat vaikuttavat erittäin tyytyväisiltä.”
Hyökkäys Ukrainassa alkoi 24. helmikuuta ja on kestänyt jo yli neljä kuukautta. Tšernihivin alueella ei ole tällä hetkellä venäläisjoukkoja, mutta Venäjä teki koulutusten aikaan alueelle ohjusiskuja.
”Yksi osallistuja joutui jättämään koulutuksen kesken, koska hänen kotinsa oli tulessa. Hän lähti koulutuksesta itkien. Lisäksi yhden henkilökuntaan kuuluvan henkilön koti vaurioitui iskussa Desnan alueelle”, Georis kuvailee.
Kouluttajana toimi kokenut psykologi ja konsultti Koen Sevenants. Kaksipäiväinen koulutus järjestettiin kahdesti. Päivien aikana tehtiin monenlaisia harjoituksia ja roolipelejä. Kuva: Irina Dasyuk.
Kirkon Ulkomaanapu ja Tšernihivin kaupunki allekirjoittivat vastikään yhteistyönsopimuksen, jonka myötä koulutusaiheinen työ Tšernihivin alueella Pohjois-Ukrainassa voi jatkua. Avustustyön seuraavassa vaiheessa noin 15 000 lapselle järjestetään kesäaktiviteetteja liikunnan, taiteen ja pelien parissa. Kirkon Ulkomaanapu on varmistanut, että myös näitä aktiviteetteja ohjaavilla opettajilla on valmiudet vastata lasten psykososiaalisiin tarpeisiin.
Pommitukset ovat tuhonneet ja vaurioittaneet ukrainalaisarvioiden mukaan yli 1800 koulua. Koululaiset ovat parhaillaan kesälomalla, mutta opetuksen on tarkoitus alkaa jälleen syyskuussa.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti alkuvaiheessa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat? Tekoja-podcastin erikoisjakso Ukrainan sodasta äänitettiin paikan päällä.
UKRAINA JOUTUI sodan keskelle helmikuussa 2022. Kirkon Ulkomaanavun työ ukrainalaisten auttamiseksi alkoi muotoutua jo seuraavan viikon aikana. Avustustyö Ukrainan sodan vuoksi kotinsa jättäneiden hyväksi aloitettiin yhteistyössä unkarilaisen Hungarian Interchurch Aidin (HIA) kanssa.
Viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat maaliskuun alussa ukrainalaisia pakolaisia vastaanottaneeseen Unkariin ja rajan yli Länsi-Ukrainaan. Tekoja-podcastin jakso numero 8 on äänitetty paikan päällä.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näytti ja kuulosti keväällä 2022? Millaista apua ukrainalaispakolaiset tarvitsivat ja mikä on paras tapa auttaa sotaa juuri paenneita? Jaksossa kuullaan Harkovan pommituksia helmi-maaliskuussa paenneiden perheiden tarinoita.
Miltä Ukrainan pakolaiskriisi näyttää ja kuullostaa? Millaista apua ukrainalaispakolaiset nyt tarvitsevat? Entä meneekö apu perille? Tämä on Tekoja-podcast, tervetuloa kuuntelemaan. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen, ja studiossa kanssani on Kirkon Ulkomaanavun kuvaaja Antti Yrjönen, ja itse asiassa tämä studio matkaa parhaillaan 120 kilometrin tuntivauhdilla kohti Ukrainaa. Olemme siis tällä hetkellä vielä Unkarin puolella rajaa, ja meidän on tarkoitus ylittää raja tässä iltapäivällä ja saapua Länsi-Ukrainassa sijaitsevaan Perekovon rajakaupunkiin. Me ollaan oltu jo Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella seuraamassa tilannetta hetken aikaa, ja Kirkon Ulkomaanapu tekee täällä sekä Ukrainassa että rajaseudulla avustustyötä yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Antti, sinä olet tehnyt havaintoja kameran linssin läpi tuolla Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella. Miltä tuo kriisi sinun mielestäsi näyttää?
Antti Yrjönen (00:01:06):
Rajalla näytti tosi rauhalliselta, siellä oli kaikki aika hyvin organisoitua, eniten tulijoissa oli naisia, lapsia, perheitä, jonkun verran myös vanhuksia. Ihmisiä ei ollu mitenkään massoittain pienellä rajanylityspisteellä, mutta tasaseen tahtiin koko ajan tuli lisää ihmisiä, jotka viipy siellä raja-alueella muutamia tunteja ja odotti erilaisia jatkomahdollisuuksia, että miten pääsi liikkumaan eteenpäin siitä rajalta.
Ulriikka Myöhänen (00:01:33):
Millasia tarpeita näillä ihmisillä on, kun he ylittää ton rajan?
Antti Yrjönen (00:01:37):
Tietysti ihmisillä on pitkä matka takana, myös mahdollisesti pitkä odottelu jonossa rajan toisella puolella. Ihmisillä on nälkä, ihmisillä on kylmä, saattaa puuttua perustarvikkeita, näitä kaikkia oli rajalle järjestetty. Ruokaa sieltä sai, lämmikettä, lämmintä paikkaa, missä voi odotella jatkoyhteyksiä ja levätä, ja lapset siellä myöskin leikki, että erilaisia leikkikaluja oli aika paljon löytyny sinne kanssa.
Ulriikka Myöhänen (00:02:06):
Ukrainan sota tosiaan alkoi 24. päivä helmikuuta, ja jo ensimmäisen viikon aikana noin miljoona pakolaista on paennut naapurimaihin. Heistä suurin osa on suunnannut Puolaan, mutta vain viikon sisälle jo reilusti yli 100 000 pakolaista on tullut myös Unkarin rajan yli, ja nämä luvut vaan jatkaa kasvuaan. Olimme tosiaan Barabásin pikkukylässä, sieltä on vaan muutaman minuutin ajomatka rajalle, ja tapasimme siellä ihmisiä, jotka olivat matkanneet pitkän matkan jopa Ukrainan pääkaupungista Kiovasta Ukrainan ja Unkarin rajalle. Millanen paikka tuo Barabásin pikkukylä on? Miten sitä kuvailisit, Antti?
Antti Yrjönen (00:02:43):
Se on todellakin pikkukylä. Asukkaita normaalioloissa on 700 kappaletta siellä kylässä, eli voi kuvitella ehkä semmosen suomalaisenkin hyvin kylän, niin siitä saa ajatusta, että minkä kokoluokan paikka on. Yks kyläkauppa siitä löyty ja näin, mutta kylätalo oli avattu tähän käyttöön, ja siellä kaikki avustusjärjestöt, viranomaiset ja myöskin varmasti kaikki kyläläiset toimi hyvin yhteistyössä tarjotakseen apua näille tulijoille.
Ulriikka Myöhänen (00:03:13):
Meidän matka tällä hetkellä jatkuu kohti raja-aluetta ja Ukrainan puolta tuosta rajaa. Jos kaikki menee hyvin niin pääsemme tänään Ukrainan puolelle, ja pääsemme siellä myös tapaamaan lisää pakolaisperheitä ja keskustelemaan heidän matkasta ja heidän tarpeista. Samalla voimme arvioida sitä, et mikä heidän avun tarpeensa juuri tällä hetkellä ja ehkä tulevaisuudessa on.
(musiikkia)
(puhe kuuluu hiljaa limittäin radiomusiikin kanssa)
Ulriikka Myöhänen (00:03:43):
Matka on tullut siihen pisteeseen, että pian ylitetään rajaa Unkarista Ukrainaan. Tässä matkan varrella ollaan nähty muutama tommonen isompi linja-auto, joilla ilmeisesti pakolaisia tuosta rajan yli sitten (joku yskäisee puheen päälle) autetaan jatkamaan matkaansa.
(taustalla keskustelua)
Ulriikka Myöhänen (00:04:03):
Ja saavumme tähän rajatarkastuspisteelle ihan pian tässä. Toivottavasti päästään ongelmitta rajan yli.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:04:18):
Ensimmäinen päivä Ukrainassa alkaa kääntyä kohti yötä. Me ollaan tällä hetkellä Perekovon kaupungissa sijaitsevassa hotellissa, ja täällä on meidän lisäksi vain kotinsa jättäneitä pakolaisia. Heille tarjotaan täällä ilmainen majoitus. Unkarin puolella rajaa emme ole tällä viikolla nähneet massoittain ihmisiä, ihmiset tuntuu liikkuvan sieltä rajalta aika tasaista tahtia pakolaisten suojan ja avupisteen kautta kohti Budapestia. Antti, tänä päivänä tultiin ton rajan yli, niin miten tilanne erosi täällä Ukrainan puolella? Millaisia havaintoja teit?
Antti Yrjönen (00:04:51):
Eilen täällä Ukrainan puolella näytti tosi rauhalliselta, mutta enää ei voi sanoa, etteikö näkyis massoittain ihmisiä. Autojono, joka oli sinne rajalle, oli varmasti kilometrien pituinen ja myöskin ihmisiä liikkui tällä puolella enemmän. Tunnelma oli silti hyvin rauhallinen, ja suurin osa ihmisistä odotti autoissa.
Ulriikka Myöhänen (00:05:11):
Tossa illan pimennyttyä juttelin siinä meidän unkarilaisen kumppanijärjestön avustuspisteellä näitten paikallisten avustustyöntekijöiden kanssa, ja mä sitten kysyin heiltä, että miten pitkään ihmisillä kestää tällä hetkellä jonottaa tuossa jonossa, miten pitkään ihmiset on ollu tossa jonossa. He sanos, et se on noin 10 tuntia mitä heillä kestää tällä hetkellä, että he pääsee rajan yli. Sen jonottamisen lisäksi tietysti kestää aikaa siinä, että tarkistetaan kaikki paperit ja päästään itse raja-alueen yli. Mutta ketäs siellä oli tänä päivänä liikkeellä? Erosko se porukka jollakin lailla siitä, miltä se näyttää tuolla Unkarin puolella rajaa?
Antti Yrjönen (00:05:51):
Unkarin puolella tosiaan näkyy lähinnä äitejä lapseineen, naisia, joitain vanhempia ihmisiä, mutta tällä puolella rajaa nähtiin sitten kokonaisia perheitä, eli siellä oli miehet tuomassa perheitä tänne rajalle, eli kääntyvät itse sieltä sitten takaisin. Täällä nähtiin myös isiä.
Ulriikka Myöhänen (00:06:13):
Kyllä. Elikkä kaikki alle 60-vuotiaat miehet taitaa olla tällä hetkellä semmosessa tilanteessa, et he ei voi tuota rajaa ylittää, eli he jäävät tänne Ukrainaan, et heidän pitää mennä armeijaan ja sitä kautta mahdollisesti taisteluihin. Meillä tosiaan meidän unkarilainen kumppanijärjestö toimii raja-alueella, siellä on avustuspiste, jossa pystytään tarjoamaan pakolaisille ruokaa ja juomaa pitkän matkan päätteeksi. Lisäksi siellä oli teltta, missä ihmiset hetken aikaa pysty levähtämään, jos on vaikka kylmä tai tarvii muuten paikan, missä vähän jalotella muualla kuin ulkoilmassa. Minkälaisia havaintoja teit siitä, että miten pakolaisia autettiin raja-alueella?
Antti Yrjönen (00:07:00):
Meidän kumppanijärjestön työntekijät keitti omalla pisteellänsä teetä, siel oli erilaisia välipaloja, niitä kierrettiin tarjoomassa myös perheille suoraan autoihin, et autostakaan ei välttämättä tarttee sinne pimeelle kadulle lähtee etsimään mitään, vaan työntekijät kiersi autolta autolle ja kysy, et oliko jollekin tarvetta.
Ulriikka Myöhänen (00:07:20):
Kyllä. Siinä varmasti kuuma lämmin juoma tuli kyllä tarpeeseen, oli sen verran kylmä illan pimentyessä.
(pieni päällekkäisyys)
Antti Yrjönen (00:07:28):
Kyllä se näytti hyvin kelpaavan jokaiseen autoon.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:07:37):
Sen lisäksi että me ollaan tänä päivänä oltu raja-alueella, näitä jonoja ja sitä tilannetta havainnoimassa, niin me ollaan tänä päivänä käyty vierailemassa täällä Perekovossa paikallisessa koulussa, joka on nyt tämän kriisin alettua muutettu pakolaissuojaksi. Tällä hetkellä juuri siellä koulussa majoittui 50 pakolaista meidän tietojen mukaan. Me tavattiin siellä tän koulun rehtori ja opettaja, jotka puhuivat todella hyvää englantia. He kertovat, että viikko sitten, kun sota alkoi tuossa helmikuun loppupuolella, niin heti sinä päivänä, kun pommitukset alkoivat niin koulu laitettiin kiinni ja se muutettiin suojaksi, minnekä pakolaiset pikku hiljaa ovat tämän konfliktin eskaloiduttua alkaneet tulla hakemaan suojaa. Tämän koko koulu pyörii täysin vapaaehtoisvoimin, eli siellä on koulun opettajat, rehtorit, koulun keittäjät, ja tästä Perekovon kaupungista tulevat muut vapaaehtoiset henkilöt tekemässä töitä. Millaisia havaintoja Antti teit siellä, miltä se meininki sinun mielestä näytti?
Antti Yrjönen (00:08:56):
Koululla näytti hyvin työntäyteiseltä, keittiössä oli useita keittäjiä valmistamassa aterioita pakolaisille, pöydät oli katettu valmiiksi heitä varten, samaten koko ajan tuli lisää tavaraa sisään. Tuotiin vessapaperia, kaikkea muuta perustarviketta. Lahjotuksena on tullu paljon leluja lapsille, sieltä löyty leikkihuone, missä lapset pääsee leikkimään. Tosiaan kovin työntäyteiseltä näytti toiminta siellä koululla.
Ulriikka Myöhänen (00:09:29):
Kuulin siellä keittiössä itse asiassa, kun juteltiin näiden keittäjien kanssa, että heidän päivät on tässä viime päivinä ollu 20 tunnin mittasia, että siinä ei kyllä paljon yöunille aikaa jää. Yks syy sille, et minkä takia nimenomaan tuolla koulussa tehään noin pitkää päivää, on se, että kovin monessa pakolaissuojaksi muunnetussa tilassa ei ole keittiötä ja sitä myöten mahdollisuutta valmistaa ruokaa isoille määrille ihmisiä. Eli käytännössä tämän alueen ja kaupungin muista pakolaissuojista pakolaiset tulevat tänne koululle syömään, ja se ruokailu on porrastettu niin, että kaikilla ois mahdollisuus saada ilmainen ateria siellä. Sen lisäks, että me vierailtiin keittiössä ja kierrettiin rakennusta ympäri, niin me tavattiin myös perhe, joka on nyt noin viikon ajan jo ehtinyt oleilla siellä omassa huoneessaan. He olivat paenneet tänne Länsi-Ukrainaan idästä Harkovan kaupungista. Haluatko Antti kertoa vähän, että minkä tyyppinen perhe tä oli?
Antti Yrjönen (00:10:39):
Tässä oli tämmönen perhe, jossa oli isä, äiti, 2 lasta ja yksi sukulaistyttö mukana. Hyvin taiteellinen tausta perheellä, eli teatteriperhe oli kyseessä. Isä oli teatterin johtaja kotikaupungissansa ja äiti puolestaan lavastaja, ja myöskin lapsilla kaikilla erilaisia teatteriaiheisia ambitioita. Tällanen perhe tosiaan tavattiin.
Ulriikka Myöhänen (00:11:12):
Mulla jäi eniten perheestä mieleen se, että kun me kysyttiin näiltä lapsilta, noin 10-11-vuotiaat tais olla nämä tytöt, kysyttiin heiltä, että kun he lähtivät pommituksia pakoon Harkovasta näitten taisteluitten alettua. Me kysyttiin, et mitä he otti mukaan. Se oli jotenkin, he kerto, että he oli ottanu omat puhelimensa ja jotakin leluja ja jotakin muuta semmosta virikettä matkalle mukaan. Sitten me kysyttiin toiselta näistä tytöistä, et miten paljon hänellä oli aikaa pakata niitä tavaroita. Muistatko Antti vielä mitä hän vastas?
Antti Yrjönen (00:11:57):
20 minuuttia.
Ulriikka Myöhänen (00:11:58):
Ja muistatko mun jatkokysymyksen siinä?
Antti Yrjönen (00:12:00):
Oliko se riittävästi. Ja kuulemma oli.
Ulriikka Myöhänen (00:12:04):
Tä tyttö vastas että kyllä, se oli ihan riittävä aika.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:12:12):
Can you tell me what is your name?
Tulkki (00:12:17):
Larissa.
Ulriikka Myöhänen (00:12:18):
Okay, and where do you come from?
Tulkki (00:12:20):
From Harkow.
(englanninkielinen haastattelu kuuluu puheen taustalla)
Ulriikka Myöhänen (00:12:27):
Berehovessa tuossa samaisessa pakolaissuojaksi muunnetussa koulussa tapasimme Larissan, joka oli myös paennut Harkovasta Berehoveen. Muistatko Antti, että mitä Larissa kertoi meille pakomatkastaan?
Antti Yrjönen (00:12:41):
Larissa kerto meille, että ennen pakomatkan alkamista perhe oli viettänyt 4 yötä talonsa kellarissa pommituksia paossa, ja sitten lähtenyt matkaan maaliskuun 1. päivänä juna-asemalta. Junaan pääseminen oli hankalaa, koska kaikki ihmiset pyrkivät pakoon kaupungista, ja vaikka juniin pääsee ilmaiseksi, niin paikoista joutuu kaikki kilpailemaan.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:12):
-So they could take the train for free, yes, but it was difficult to get on the train, because there were a lot of people on the platform. All wanted to travel somewhere far from that place.
Ulriikka Myöhänen (00:13:33):
And who is she traveling with, who is here with her?
(tulkki kääntää kysymyksen ja Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:13:42):
With her husband and with her daughter.
(Larissa puhuu väliin)
Tulkki (00:13:46):
Yes, a cat, too.
Ulriikka Myöhänen (00:13:49):
What are your needs at the moment? What do you need at the moment?
Ulriikka Myöhänen (00:13:53):
Tämä oli semmonen kokemus, mikä tuli monissa tarinoissa esiin, kun tuolla raja-alueella ihmisten kanssa juteltiin, eli tosi moni kertoi siitä, että kun oli lähteny isommasta kaupungista junan kyytiin, niin rautatieasemalla oli ollu lähtiessä todella paljon porukkaa, ja myös laiturilla oli todella kamppailtu siitä, että kuka sinne junaan pääsee. Mutta ilmeisesti ainakin joissain kaupungeissa oli priorisoitu lapsia ja naisia junaan pääsyssä. Larissa ja hänen perheensä pääsi junaan, ja Larissa matkusti hänen miehensä, tyttärensä ja Bella-kissansa kanssa. Muistatko, mitä Larissa kertoi pakomatkasta? Minkälainen se oli?
Antti Yrjönen (00:14:36):
Matka oli raskas ja kesti kaiken kaikkiaan neljä päivää, ja jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, että jos lähtee lyhyellä varotusajalla neljän päivän matkalle, niin kuinka rankalta se voi tuntua ja mitä kaikkea siinä matkalla huomaa, että puuttuu, mitä tarvitsisi mukaan.
Ulriikka Myöhänen (00:14:55):
Larissa perheineen tosiaan pääsi perille Berehoven pikkukaupunkiin ja pääsi majoittumaan tähän kouluun, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi. Me kysyttiin Larissalta siitä tilanteesta, että kun hän oli joutunu perheineen jättämään kotikaupunkinsa sodan vuoksi ja sinne oli jäänyt ystävät, tuttavat, oma kotitalo, niin kysyttiin häneltä sitä, että mitä hän tarvitsisi juuri nyt tällä hetkellä. Vastaus oli aika hämmentävä.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
Tulkki (00:15:42):
They are glad to say that here they feel safe. They are glad that their children are alive and that they are close to their parents, and they are glad they could be here now.
Antti Yrjönen (00:16:02):
Larissa sanoi, ettei hän juuri nyt tarvitse mitään, että kun hän on perheinensä saanut lämpimän paikan, jossa nukkua, heille tarjotaan kolme ateriaa päivässä ja löytyy paikka, missä voi peseytyä ja pääsee myös pesemään pyykkiä, saa puhtaita vaatteita itselleen. Että tämä riittää tällä hetkellä hänelle.
Ulriikka Myöhänen (00:16:23):
Aika perustavanlaatuisista asioista on kyse tässä asiassa. Siinä koulussa, joka oli muunnettu pakolaissuojaksi, niin siellä oli tosiaan mahdollisuus pestä pyykkiä ja me kuultiin itse asiassa, kun me vierailtiin siellä, että sinne kouluun oli tuotu pyykinpesukoneet nimenomaan meidän unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin toimesta. Me jatkettiin Larissan kanssa juttua siinä jokunen tovikin, ja oikeastaan keskustelun loppupuolella, kun oltiin puhuttu tästä, et minkälainen heidän pakomatkansa oli ollu ja minkälainen tilanne heillä tällä hetkellä Berehovessa on, niin kysyin Larissalta, että miten hän näkee tulevaisuuden, että minkälaisia ajatuksia hänellä on sen suhteen, että mitä tässä elämässä seuraavaks tapahtuu.
(Larissa puhuu ukrainaksi, taustaääniä)
Tulkki (00:17:48):
She has cancer, and she had treatment in Harkow, but the hospital was shut, it was destroyed, and she cannot continue her treatment.
Antti Yrjönen (00:18:08):
Tässä vaiheessa meille selvisi, että Larissa on sairastanu syöpää, ja hän oli kotikaupungissaan saanut syöpähoitoja, mutta pommitukset on tuhonnut sen sairaalan, ja tietysti myös pakomatka on katkaissut ne hoidot, eli hän pohti, että olisko Unkarin puolen rajaa mahdollista jatkaa näitä syöpähoitoja.
Ulriikka Myöhänen (00:18:33):
Perhe empi kuitenkin rajan ylittämistä sen vuoksi, että mukana oli tosiaan Larissan tytär, sitten oli tämä kissa, ja sitten oli lisäksi Larissan mies, mutta miehellä oli se tilanne, että hänen olis sit pitäny jäädä Ukrainan puolelle, et hän ei ois pystyny rajaa ylittämään. Sen vuoksi he olivat tuumaustauolla Berehovessa, eivät olleet vielä lähteneet rajan yli. Larissan tarina on kuvaava esimerkki siitä, että ihmisillä on ollut jo ennen sotaa melkoisia haasteita elämässä, kuten Larissalla syöpään sairastuminen, mutta tämä Larissan vastaus meidän kysymykseen tarpeista oli myös aika kuvaava. Hän sanoi, että hänellä on nyt kaikki tarvitsemansa, kun hän on päässyt paikkaan, jossa ei ole taisteluita.
Ulriikka Myöhänen (00:19:24):
Thank you so much and I wish you all the best and strength, and I hope that you get all the things that you need in this situation.
(Larissa puhuu ukrainaksi)
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:19:55):
Ukrainan kriisi on tullut meitä eurooppalaisiakin lähelle ja synnyttänyt myös suomalaisissa valtavan halun auttaa. Meiltä Kirkon Ulkomaanavussa on kysytty paljon, että voisiko meille esimerkiksi lahjottaa meille tavaroita, lääkkeitä tai ruokaa ja voitaisiinko ne tavarat pakata vaikka rekkaan ja tuoda tänne Ukrainaan. Miten on, Antti? Tehdäänkö meillä semmosta?
Antti Yrjönen (00:20:21):
Tällasessa kriisissä avun tarve on tietysti myös suurta, mutta tosi tärkeetä on myös avun koordinoiminen. Eli se, että tiedetään mitä tarvitaan, mihin sitä tarvitaan hyvin täsmällisesti, et ne kuljetukset, toimitukset pystytään hoitamaan koordinoidusti. Asioita, joita tarvitaan suuria määriä, niin toimitetaan kerralla suuria määriä oikeisiin paikkoihin, tai jos tarvitaan jotain hyvin spesifejä asioita, niinku vaikka koululle tarvittiin pesukoneita, niin sitten hankitaan oikeanlaiset pesukoneet oikeaan paikkaan. Sen takia suuri määrä tavaraa, vaikka se sinänsä voisi olla hyödyllistä, niin sen toimittaminen ei ole järkevää Suomesta.
Ulriikka Myöhänen (00:21:02):
Kirkon Ulkomaanapu ei myöskään siis tee sitä. Näitähän ollaan nähty, uutiskuvia esimerkiksi Puolan rajalta paljonkin tässä viime aikoina, et siellä on tavarakasoja, vähän niinku dumpattuna sinne, ja nyt sitten ihmetellään, et mitä niille tehdään. Mutta se ei ehkä ole ihan paras tapa tässä tilanteessa auttaa. Miltä Antti on näyttänyt täällä Unkarin ja Ukrainan välisellä raja-alueella, oletko nähnyt tämmösiä tavarakasoja? Tai miltä muulta on näyttänyt tä avustustyön eteneminen?
Antti Yrjönen (00:21:32):
Niinkun tossa aikasemmin todettiin, niin täällä kaikki on näyttänyt tosi hyvin koordinoidulta avustusjärjestöjen, viranomaisten ja muidenkin kansalaisten välillä. Täällä ei oo kyllä näkynyt minkään näkösiä röykkiöitä, eli apu kulkee suoraan sinne, missä sitä tarvitaan. Eli on tiedossa, missä tarvitaan ja mitä sinne toimitetaan.
Ulriikka Myöhänen (00:21:55):
Avainasemassa tässä itse asiassa on tä meidän paikallinen unkarilainen kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid. He ovat toimineet Ukrainassa yli 20 vuoden ajan ja erityisesti vielä vuonna 2014 ja sen jälkeen, kun itäisessä Ukrainassa alkoi sota, niin myös siellä seudulla. Heillä on tosi hyvät yhteydet maahan, heillä on paikallisia työntekijöitä ja sillä lailla verkostot kunnossa, että nyt tämän kriisin alettua tämän avustustoiminnan alottaminen oli todella helppoa. Tai todella helppoa, ehkä nyt ei voi niin sanoa, mutta helpompaa kuin että olis alettu tyhjästä ruveta rakentamaan avustuskuviota. Se tietysti auttaa myös, että on valmiina varastot esimerkiksi tuolla lähempänä rajaa, eli ei tarvitse niitä lähteä rakentamaan sinne. Monella ihmisellä tällä hetkellä on se ajatus mielessä, että haluais jollain tavalla ukrainalaisia ja täs tilanteessa ihmisiä, pakolaisia, pakolaisperheitä auttaa. Mikä on paras tapa auttaa?
Antti Yrjönen (00:22:58):
Ehdottomasti paras tapa auttaa on lahjoittaa rahaa. Sillä voidaan hankkia niitä asioita, mitä kulloinkin juuri sillä hetkellä tarvitaan.
Ulriikka Myöhänen (00:23:08):
Kenelle sitä rahaa siis kannattais lahjottaa?
Antti Yrjönen (00:23:11):
Rahaa kannattaa lahjottaa sellaselle tunnetulle, vakiintuneelle avustusjärjestölle, jonka arvot itse jakaa ja jonka toiminnasta on vakuuttunut.
(musiikkia)
Ulriikka Myöhänen (00:23:25):
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa tämä podcast. Kiitos Antti Yrjönen tästä keskustelusta. Me jäämme tänne Ukrainan ja Unkarin raja-alueelle seuraamaan tilannetta, ja lisää pakolaisten kokemuksista ja Kirkon Ulkomaanavun työstä Ukrainassa voit seurata meidän some-kanavista ja verkkosivuilta.
He pakenivat henkensä edestä – Kirkon Ulkomaanapu seurasi Ukrainan sodan ensimmäisinä viikkoina, miten tavallisista ihmisistä tuli pakolaisia
Keväällä 2022 tuhannet, sitten sadat tuhannet ja lopulta miljoonat ukrainalaiset ylittävät rajan naapurimaihin hakeakseen turvaa. Vielä useampi elää maan sisäisenä pakolaisena. Dokumentoimme pakolaiskriisiä paikan päällä kolmen viikon ajan.
MAALISKUUN TOINEN päivä vuonna 2022. Itä-Unkarissa sijaitsevan Barabásin pikkukylän raitti on rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan. Raja on vain muutaman minuutin ajomatkan päässä, ja sen toisella puolella Ukrainassa on käynnissä Venäjän aloittama julma sota.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi. Kotinsa jättäneet ukrainalaiset tulevat rajan yli suojaan, josta he jatkavat kohti Unkarin pääkaupunkia Budapestia.
Sodasta seurannut pakolaiskriisi näyttää jotenkin erilaiselta kuin se, mitä olemme tottuneet näkemään uutisissa. Kadun varsilla ei ole perinteisestä pakolaiskuvastosta tuttuja telttaleirejä. Osa ihmisistä ajaa nykyaikaisilla autoillaan turvaan. Lähes kaikilla on älypuhelin ja ehjät vaatteet yllään. Silti nämä ihmiset pakenevat henkensä edestä.
Kylätalon sisällä lämmittelee väsyneitä perheitä, joille paikalliset vapaaehtoiset tarjoilevat ruokaa ja juomaa. Matka on ollut pitkä, mutta lapsilla riittää vielä virtaa. Pöydissä väritetään, ja jostain kuuluu kikatusta.
Barabásissa paikallinen kylätalo on muuntunut pakolaissuojaksi, jonne kodeistaan pakenemaan joutuneet ukrainalaiset majoittuivat maaliskuun alussa.
Ukrainan ja Unkarin rajan lähellä sijaitsevan Barabásin 700 asukkaan pikkukylän raitti oli maaliskuussa rauhallinen, vaikka Eurooppa elää pahinta kriisiään sitten toisen maailmansodan.
Chopin rautatieasemalla pohditaan tulevaisuutta
Ulkona seisoskelee Kristina, jonka silmät vaikuttavat itkusta aroilta. Nuori nainen on paennut Venäjän sotatoimia jo kahdesti. Vuonna 2014 hän lähti kodistaan Luhanskista Itä-Ukrainasta ja arveli, että pääsisi palaamaan kotiin kolmessa päivässä.
Päivät venyivät kahdeksaksi vuodeksi, ja Kristina asettui Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Helmikuussa 2022 hän joutui lähtemään jälleen pakomatkalle, eikä evakkojunaan pääseminen ollut yksinkertaista.
Kristina on elänyt Ukrainassa pakolaisena jo vuoden 2014 Itä-Ukrainan sodasta alkaen.
“Ihmiset alkoivat hätääntyä ja juosta ja töniä toisiaan. Siellä oli miehiä, joille yritimme kertoa, että lasten on päästävä turvaan ensin, sitten naisten ja viimeiseksi miesten. Jokainen yritti pelastaa itsensä”, äitinsä ja kissansa kanssa paennut Kristina kuvailee.
Chopin rautatieasemalla Ukrainan puolella rajaa puolityhjässä odotus-hallissa istuu vanhempi rouva, joka esittelee itsensä Nadiya Petrovna Chiripovskayaksi. Hän kertoo lähteneensä matkaan pahoin pommitetusta Harkovasta.
Rouva Nadiya kuvailee ensimmäisiä iskuja kovaäänisiksi ja pelottaviksi. Kalenteri näyttää maaliskuun viidettä, mutta rouvan on vaikeaa muistaa, milloin matkanteko alkoi: “Lapseni vain ottivat minut mukaansa.”
Rouva Nadiya pakeni sodan alkupäivinä Ukrainan itäosassa sijaitsevan Harkovan pommituksia eikä hän oikeastaan muista mitään noista päivistä.
Moni lähtee rajanylityspaikalta sydän särkyneenä. Miehet pyyhkivät silmiään ja halailevat alakuloisia naisia ja lapsia, jotka jatkavat rajan yli Unkariin ja sieltä edelleen turvaan. Taisteluikäiset miehet kääntävät autonsa ympäri ja palaavat Karpaattien vuoriston yli takaisin kohti kotejaan tai asemapaikkojaan. Kukaan ei tiedä, milloin rakkaita voi nähdä uudelleen tai olivatko nämä jäähyväiset.
Utuisen maiseman keskellä kimaltelee kirkon torni Berehoven kaupungin laitamilla.
Rajakaupungin koulu muuttui pakolaissuojaksi
Vaikka miljoonat ukrainalaiset ovat jättäneet kotimaansa, vielä useampi elää pakolaisena maan rajojen sisällä. Berehoven rajakaupungissa koulurakennus majoittaa miltei 80 Ukrainan sisäistä pakolaista. Pieneen huoneeseen on aseteltu lomittain viisi kerrossänkyä. Niillä istuskelee perhe, johon kuuluu isä Kirill, äiti Ljubov, sisarukset Alica ja Masha sekä sukulaistyttö Daria.
Harkovalaisessa teatterissa työskennellyt perhe pakeni bussilla länteen, kun ensimmäiset pommitukset ja tulitus alkoivat. Moni läheinen jäi itään.
“He piileskelevät kellareissa, asuvat metroasemilla useiden päivien ajan ja yrittävät käsittämättömin keinoin etsiä ruokaa”, kuvailee isä Kirill.
Harkovalaiset Ljubov (vasemmalla takana), Daria, Alica (edessä) ja Masha kertovat, että on vaikeaa olla itse turvassa, kun tietää, että kotikaupunkia kaukana idässä pommitetaan ja ystävät ja läheiset ovat vaarassa.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Perheen olo on ristiriitainen. He ovat turvassa, voivat liikkua vapaasti kaupungilla, eivätkä ilmahälytykset herättele heitä öisin. Toisaalta:
“Jätin Harkovaan ystäväni, jotka eivät voi tai halua lähteä pakoon erilaisista syistä. Tunnen oloni huonoksi, koska en voi auttaa heitä mitenkään”, kuvailee Daria.
Perhe kaipaa jo tekemistä. Kirill on menossa seuraavana päivänä työhaastatteluun. Naiset aikovat punoa suojaverkkoja Ukrainan armeijalle.
Toisen huoneessa asuvan perheen pieni kissa kipittelee sängyltä toiselle. Päänsä huiviin kietonut Larissa kertoo, että matka Harkovasta Berehoveen kesti neljä päivää.
“Olemme tyytyväisiä, että meillä on lämmin paikka, jossa nukkua. Saamme ruokaa kolmesti päivässä, voimme peseytyä ja pestä pyykkiä.”
Larissa sairastaa syöpää. Hän sai Harkovassa hoitoa, mutta sairaala on tuhoutunut pommituksissa. Larissa pohtii, voisiko hän päästä unkarilaiseen sairaalaan, mutta epäröi. Perheenjäsenet joutuisivat erilleen toisistaan, sillä miehen on jäätävä Ukrainaan.
Kellari toimii pommisuojana, johon naapurustosta on saapunut myös äiti kahden lapsen kanssa. Lapset piirtävät pommisuojassa viettämiensä tuntien aikana kellarin portaisiin liiduilla sydämiä.
Herätys ilmahälytykseen ajaa kellarin suojiin
Maaliskuun 11. päivän aamuna ilmahälytys repii lapset ja aikuiset sängyistään Lvivin kaupungissa, noin 60 kilometrin päässä Puolan rajasta. Kello näyttää 5.25, kun puhelimeen asennettu sovellus aloittaa ujelluksen. Toppahousut jalkaan, takki päälle, portaikossa kaksi kerrosta alemmas ja kellarin ovelle.
Pommisuojaan tulee kaksi perhettä lapsineen. Joku lapsista yskii ja köhii. Toinen löytää liidut ja käy raapustamassa pommisuojan perustuksiin sydämen. Puisissa rappusissa on pelattu aiemmin ristinollaa.
Tyttö jatkaa sitkeästi työtään, ja lopulta pommisuojan jokaista rappusta koristaa liila sydän. 7.34 sovellus kertoo, että vaara on ohi.
Myöhemmin samana päivänä tapaamme Lvivin rautatieaseman hulinassa Annan, joka värjöttelee asematunnelissa yhdessä äitinsä Natalian ja kissansa Gorgikin kanssa. Oranssiturkkinen olento nojautuu tiukasti Annan rintaa vasten ja tärisee.
Anna ja Gorgik-kissa pakenivat sotaa yhdessä. Tarkoitus on pyrkiä pois Ukrainasta, mutta palata niin pian kuin sota on ohi, Anna kertoo.
Seurue aikoo ylittää rajan länteen. “Ehkä Slovakiaan, ehkä Saksaan. Riippuu siitä, miten täynnä junat ovat”, Anna sanoo. Äiti ja tytär toivovat löytävänsä mahdollisimman pian töitä – ja, kun sota loppuu, he palaavat Ukrainaan, Anna alleviivaa.
Rautatieasemalla harvalla on tarkkoja suunnitelmia seuraavien kuukausien ajalle. Moni vain pyrkii rajan yli.
Mutta on lähtijöitä toiseenkin suuntaan. Laiturilla marssii sotilasasuisia nuoria miehiä. Kikkaratukkainen nuori nainen pyyhältää portaat ylös ja kysyy, viekö juna länteen vai itään. Hänen määränpäänsä on itä. Nainen kertoo lapsensa ja äitinsä olevan yhä Harkovassa. “Mitä muutakaan voin tehdä?”, nainen ihmettelee ja lähtee selvittelemään kyytiä kohti pommitettua kotiaan.
Lapset elävät päivän kerrallaan
Lvivin laitakaupungilla 6-vuotias Kyryl-poika nojailee oven karmeihin ja virnistää. Poika on täynnä energiaa, hyppii ja pomppii huoneessa, jonka lattialla on patjoja. Kiovasta paennut viikari on viettänyt kirkon tiloihin järjestetyssä pakolaissuojassa jo neljä päivää.
Kyryll, 6, on paennut perheensä kanssa Kiovasta Lvivin kaupungissa sijaitsevaan kirkkoon. Lasten maailmassa on onnellista se, etteivät he täysin välttämättä ymmärrä, kuinka vakavassa tilanteessa kotimaa on. Leikki jatkuu.
Vieressä sisko kertoo, ettei Kyryl taida edes tajuta olevansa pakomatkalla. Moni vanhempi kertoo samaa tarinaa: lapset suhtautuvat tilanteeseen kuin eriskummalliseen lomamatkaan. Leikit jatkuvat heti tilaisuuden tullen.
Igor, Natalia ja Nastia-vauva tunsivat olonsa turvalliseksi Lvivin kaupungissa.
Viereisessä huoneessa majoittuvat Natalia Karpienko ja 9-vuotias Igor-poika. Sängyllä pötköttää pakolaissuojan nuorin asukas Nastia. Kaksi kuukautta vanha tyttö tuoksuu imelältä äidinmaidolta ja ynähtelee tyytyväisenä. Pienet jalat potkivat puvun sisällä, päätä lämmittää valkoinen myssy. Äiti Natalia kertoo heidän saapuneen Kiovan alueelta, läheltä Boryspilia.
“Kun pommitukset tulivat yöllä, en tiennyt minne menisin. Pelkäsin, että talomme tuhoutuu. Tässä suojassa oloni on turvallinen.”
Ensimmäinen kuukausi sodan alkamisesta täyttyy
Maaliskuun puolivälin jälkeen sotaa paetaan jo neljättä viikkoa. Silmiin pistävää on, että Unkarin ja Ukrainan välistä rajanylityspistettä valvovat nyt sotilaspukuiset naiset. Kenties kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat jo rintamalla?
Berehoven rajakaupunki on yhä täynnä Ukrainan sisäisiä pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu ja sisarjärjestö Hungarian Interchurch Aid tukevat pakolaissuojia ruoka- ja tarvikelähetyksin. Suurimman ponnistuksen tekevät kuitenkin paikalliset vapaaehtoiset, jotka ovat jo viikkojen ajan painaneet ympäripyöreää päivää pakolaisten auttamiseksi.
Kouluun perustetun pakolaissuojan keittiötä johtaa Ivonna Kobypyavska. Hän on työskennellyt samassa keittiössä jo 27 vuotta, mutta nyt ruokittavana on koululaisten sijaan pakolaisia. Ivonnan poika lähti sotimaan Kiovaan, joten äiti halusi tehdä jotain hyödyllistä. Siksi hän jatkoi palkatta keittiönsä pyörittämistä.
Sota on tuonut koulun keittäjille uusia suita ruokittaviksi. Koulut ovat osittain kiinni ja toimivat pakolaiskeskuksina.
Nyt Ivonna ja hänen tiiminsä valmistavat päivässä 400 ateriaa pakolaisten vatsojen täyttämiseksi. Vielä kuukausi sitten ruokittavana oli 40 oppilasta. Ivonna aloittaa keittiössä kuudelta aamulla ja lähtee kotiin illalla yhdeltätoista.
“Mutta ei se ole iso juttu”, Ivonna kuittaa ja hymyilee hieman häkeltyneenä. Rutiinia, rutiinia, kääntäjä kääntää Ivonnan sanomisia.
Koulurakennuksen yläkerrassa asuu edelleen jo viikkoja sitten tapaamamme harkovalainen teatteriperhe. Äiti Ljubovia huolestuttaa, sillä perhe ei ole saanut muutamaan päivään yhteyttä Mariupolissa oleviin tuttaviinsa. Samassa huoneessa asunut syöpää sairastava Larissa on päässyt hoitoon läheiseen kaupunkiin. Larissan mies ja tytär ovat jääneet suojaan, kuten myös Bella-kissa. Se kipittää ketterästi sängyn laitoja pitkin ja härkkii tassullaan leikkisästi vieraiden suuntaan.
Ljubov kertoo, ettei hänen aviomiehensä Kirill ole vielä saanut työtä. Tulevaisuus näyttää yhä sumealta, mutta kolme viikkoa pakolaissuojassa on saanut perheen pohtimaan seuraavia askelia. Ljubov pallottelee ideoita: ehkä Puolaan, jos löytyisi hyvä taideprojekti. Hyvästelemme perheen ja toivotamme heille onnea.
Huhtikuun puolivälissä puhelin ilmoittaa uudesta viestistä. Teatteriperheen Daria kertoo lähteneensä Italiaan koettamaan siipiään. Perheen muut tytöt ovat Georgiassa. Isä Kirill jäi Berehoveen.
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
10-vuotias Mariia pakeni perheensä kanssa Harkovasta Länsi-Ukrainan Berehoveen. Perhe asettui pakolaissuojaan, jossa aika kävi pian pitkäksi. Mariia ikävöi koulua.
Ukrainan sota alkoi helmikuun 24. päivänä. Yli 10 miljoonaa ihmistä on joutunut pakenemaan sotaa pois kotoa, heistä noin puolet on matkustanut Ukrainasta muualle Eurooppaan etsimään turvaa.
Ukrainalaisopettaja Erika Pavliuk kaipaa jo liitutaululle, mutta ensin on autettava kouluun majoittuneita pakolaisperheitä – ”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa”
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, englannin opettaja Erika Pavliuk lähetti oppilaat kotiin ja aloitti vapaaehtoistyön kouluun perustetussa pakolaissuojassa. Läntisessä Ukrainassa sijaitsevassa Berehovessa pakolaiset saavat pedin, lämpöä ja ruokaa.
”KUULIN UUTISET aviomieheltäni, joka selasi internettiä. Hän sanoi sanat, jotka tulevat aina soimaan korvissani. Meidän maahamme on hyökätty.”
Englannin opettaja Erika Pavliuk istuu tyhjässä luokkahuoneessaan Länsi-Ukrainan Berehovessa lähellä Unkarin rajaa ja kertaa varhaisen torstaiaamun tapahtumia. Oli 24. helmikuuta 2022, ja Venäjä oli aloittanut julman hyökkäyssodan Ukrainaan.
Pavliuk kertoo torjuneensa uutisen ensin epäuskoisena. Perhe jatkoi aamurutiinejaan epätietoisuudessa. 5-vuotias tytär meni päivähoitoon, ja Pavliuk suuntasi epätietoisena työpaikalleen paikalliseen kouluun.
Päivän ensimmäisellä oppitunnilla opettaja seisoi 12-vuotiaiden oppilaidensa edessä luokassa. Tunnelma oli ankea.
”Muistan yhden pojan, joka istui luokassa todella kalpeana. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Käskin oppilaita panemaan kirjat syrjään ja päätin, että nyt vain jutellaan siitä, mikä lapsia eniten huolestuttaa. Käytännössä oppilaani pelkäsivät, että kohta heidät tapetaan”, Pavliuk muistelee.
Torstain ensimmäisen oppitunnin jälkeen koulu sai ohjeet viranomaisilta. Opetus piti keskeyttää ja kaikki oppilaat lähettää koteihinsa.
”Myös tyttäreni päiväkodista soitettiin, että lapsi pitää tulla hakemaan välittömästi. Kun menin paikalle, lapset oli jo evakuoitu ulos rakennuksesta. He odottivat rakennuksen ulkopuolella vanhempiaan, eikä kukaan siinä hetkessä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Englannin opettajana Länsi-Ukrainan Berehovessa työskentelevä Erika Pavliuk on auttanut koululleen muualta Ukrainasta sotaa pakoon saapuvia ihmisiä sodan alusta saakkaa.
Muutamaa kuukautta myöhemmin tiedämme jo vähän enemmän siitä, mitä seuraavina viikkoina tapahtuisi. Maaliskuussa Venäjä suuntaisi ohjusiskujaan myös Länsi-Ukrainan strategisesti tärkeisiin kohteisiin, mutta tuhoisimmat taistelut käytäisiin muualla Ukrainassa.
Huhtikuun alkupuolella jo neljä miljoonaa ukrainalaispakolaista olisi ylittänyt rajan naapurimaihin. Lisäksi läntinen Ukraina ottaisi vastaan valtavat määrät maan sisäisiä pakolaisia.
Opettajasta vapaaehtoiseksi
Sodan edetessä tilanne alkoi hiljalleen hahmottua myös Pavliukille, hänen kollegoilleen ja muille Berehoven pikkukaupungin asukkaille. Jo helmikuun lopulla koululle alkoi saapua pakolaisia muualta Ukrainasta.
Vain päivissä koko Berehoven kaupunki kunnostautui auttamaan sotaa paenneita. Koulun opettajat, keittäjät ja muu henkilökunta ryhtyivät vapaaehtoistöihin. Pavliuk ja hänen kollegansa kävivät läpi lahjoituksia, järjestelivät suojaan saapuvien pakolaisten asioita ja auttoivat kaikessa eteen tulleessa.
Päivät olivat kaikille pitkiä, eikä vapaapäiville ollut aikaa. Pavliukin mukaan aika kului nopeasti.
”Energiaa vain tuli jostakin. Ihmiset tarvitsevat apua. En tuntenut oloani väsyneeksi päivän aikana. Kun menin kotiin, sammuin välittömästi, kun pääni osui tyynyyn.”
Koulusta tuli pian tärkeä keskus, sillä sen isossa keittiössä pystytään valmistamaan aterioita isoille ihmisjoukoille. Normaaliaikoina koulua käy 300 oppilasta.
”Ensimmäisten päivien aikana osa pakolaisista viipyi suojassa muutaman tunnin, kävi suihkussa, söi jotain. Sen jälkeen he jatkoivat rajalle. Me emme tienneet, mihin suuntaan tilanne kehittyisi”, Pavliuk muistelee.
Koulu pystyy majoittamaan noin 80 pakolaista kerrossängyin varustetuissa huoneissa, joissa aiemmin asui koulun omia oppilaita. Taisteluiden pitkityttyä osa pakolaisista jäi suojaan viikoiksi. Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestö Hungarian Interchurch Aid toimitti keittiöön uusia kylmälaitteita ja lukuisia elintarvikelähetyksiä sekä esimerkiksi pesutiloihin pyykkikoneen.
Isät jäävät rintamalle
Vapaaehtoisena Pavliuk on monen taisteluja paenneen perheen tarinan, ja hän liikuttuu niitä kertoessaan. Moni suojaan pidemmäksi aikaa jäänyt ei aio ylittää rajaa Unkariin, ellei heidän ole aivan pakko. Moni suunnittelee palaavansa kotiin tai ainakin mahdollisimman lähelle kotia. Pavliuk ymmärtää heitä.
”Herään joka aamu kiitollisena siitä, että meillä [läntisessä Ukrainassa] on ollut rauhallinen yö. Olen kasvanut täällä, synnyin tänne, minun vanhempani ja monet sukupolvet ennen sitä ovat eläneet täällä. En voi edes kuvitella, että jättäisin kotini ja kaupunkini vain siksi, että joku hyökkääjä pakottaa minut tekemään niin.”
Pavliukista on ollut erityisen vaikeaa nähdä suojassa elävien äitien ja lasten arkea.
”Suurin osa äideistä on täällä yksin lastensa kanssa. Tavallisesti he elävät läheisesti aviomiestensä kanssa, ja nyt miehet ovat armeijassa. Sydäntäni särkee ajatus siitä, että heidän pitää huolehtia lapsistaan paikassa, jota he eivät oikein tunne. Huoneissa elää kahdeksan ihmistä. He eivät tunne näitä ihmisiä. Toki he jo nyt alkavat hiljalleen tuntea toisiaan.”
Pavliuk näkee kriisissä myös pienen hopeareunuksen. Hänen mukaansa sota ja siitä seurannut pakolaiskriisi ovat saaneet ihmiset puhaltamaan ennennäkemättömällä tavalla yhteen hiileen. Berehoven rajakaupungissa moni on Pavliukin tapaan kahden maan ja kulttuurin kansalainen, eikä yhteiselo ole aina ollut helppoa.
”Olen kansallisuudeltani unkarilainen, mutta olen asunut Ukrainan puolella rajaa koko elämäni, joten olen myös ukrainalainen. Unkarilaisten ja ukrainalaisten välillä ja muidenkin vähemmistöjen keskuudessa tällä alueella on ollut erimielisyyksiä. Koen, etteivät asiat ole enää niin.”
Pakolaisten auttaminen on tarkoittanut Erika Pavliukille pitkiä päiviä, mutta avuntarve on niin valtava, ettei hän ole edes kokenut oloaan väsyneeksi. Väsymys tulee vasta illalla, kun hän pääsee omaan sänkyynsä.
Etäopetus alkoi viikkojen tauon jälkeen
Pavliuk kertoo, että ennen sotaa hänen koulussaan odotettiin jo paluuta normaaliin arkeen pitkän pandemia-ajan jälkeen. Sodan myötä poikkeustila koulussa on jatkunut. Maaliskuun loppupuolella jo opitut etätaidot tulivat tarpeeseen, kun Berehovessa oppilaat palasivat kolmen viikon tauon jälkeen etäopetukseen.
Pakolaissuojan lapset ovat voineet ilmoittautua opetukseen kaupungin ukrainankielisissä kouluissa tai jatkaa oman koulunsa opetuksessa, jos koulu sellaista pystyy tarjoamaan. Lapset kirjautuvat tunneille pakolaissuojan tietokoneluokassa.
Pavliukin unkarinkieliset oppilaat puolestaan pysyivät kotona, sillä heidän koulunsa oli yhä täynnä pakolaisia. Pavliuk tekee päivisin töitä pakolaissuojassa ja iltaisin valmistelee seuraavan päivän englannin tuntejaan. Hän liikuttuu puhuessaan 12–18-vuotiaista oppilaistaan.
”He ovat teinejä. Meillä on ylä- ja alamäkiä, mutta aina löydämme ratkaisut vaikeuksiin. Rakastan heitä.”
Hän tietää jo nyt, että oppilaista muutama on paennut Ukrainasta Unkariin eivätkä he enää ole palaamassa hänen opetukseensa. Pavliuk huokaa syvään ja katselee ympärilleen omassa luokassaan, joka nyt on tyhjä. Mikä on opettajan suurin toive?
”Että saan pitää normaaleja tunteja. Haluan kirjoittaa tuolle liitutaululle ja…”, Pavliuk epäröi hetken ja alkaa nauraa väsyneesti. “… karjua oppilailleni, että mikseivät he ole tehneet kotiläksyjään.”
Kuukausi sitten Dmitriy, 5, leikki kavereiden kanssa, nyt puhelin varoittaa: ”Ilmahälytys Ukrainassa”
Kuukausi sotaa, 3,5 miljoonaa Ukrainan rajojen ulkopuolelle paennutta ihmistä. Ukrainalaisäidin mukaan seuraavat kaksi kuukautta ovat ratkaisevia: niiden jälkeen on saatava työtä ja lapset kouluun. Kirkon Ulkomaanapu auttaa Ukrainan pakolaisia yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön kanssa.
”MINULLA ON karkkia, pullo mehua. Ja tämä on minun kissani. Ukrainassa minulla on myös oikea kissa”, kertoo 10-vuotias Maryanna ja availee vaaleasävyisen reppunsa vetoketjuja Budapestin lentokentälle perustetussa pakolaislasten leikkitilassa.
Maryanna kaivaa repustaan penaalin ja vetää vetoketjun auki. Pussukka on täynnä kirjavia ranneketjuja, kaulanauhoja ja sormuksia. Tyttö on askarrellut koruja jo lähes kolme viikkoa kestäneellä pakomatkallaan Etelä-Ukrainan Odessasta Unkarin Budapestiin.
Maryanna, hänen sisarensa Jelizaveta, 5, äiti Vironika ja isoäiti Svetlana jättivät kotikaupunkinsa pian sen jälkeen, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan 24. helmikuuta 2022.
Sodan ensimmäisten kolmen viikon aikana jo yli kolme miljoonaa ukrainalaista on paennut maata ympäröiviin valtioihin. Heistä 1,5 miljoonaa on lapsia. Lisäksi Ukrainassa on valtava määrä maan sisäisiä pakolaisia, jotka ovat pyrkineet idästä kohti länttä.
Matka kotikaupungista Ukrainasta on ollut pitkä, mutta Maryanna, 10, kertoo saaneensa hyvät yöunet. Hän kuvailee nukkuneensa kippurassa kahdella penkillä, pää omatekoisella tyynyllä. Pikkusisko Jelizaveta, 5, pitää tiukasti kiinni Nasu-pehmolelustaan.
Osa perheistä on löytänyt majapaikan tuttavien luota, osa yöpyy pakolaissuojissa ja osa odottaa lento- ja juna-asemilla kyytiä eteenpäin. Moni on jättänyt kotinsa nopeasti ja ottanut mukaan vain tärkeimmät tavarat.
”Pakkasin kaiken itse. Ja olen muuten tehnyt myös tämän itse”, Maryanna sanoo ylpeänä ja vetää repustaan esiin pienen pilkullisen tyynyn. Siihen tyttö kertoo painaneensa päänsä myös viime yönä, kun perhe matkasi Krakovasta Budapestin lentokentälle. Matka oli pitkä, mutta Maryanna kertoo saaneensa hyvät yöunet. Hän kuvailee nukkuneensa kippurassa kahdella penkillä, pää omatekoisella tyynyllään.
Peti lentokentän nurkassa
Pakolaislapsia varten lentokentälle järjestetyn leikkitilan nurkkaan on asettunut toinenkin perhe. Äiti Kate Pugatshova ja hänen poikansa Daniil, 8, ja Dmitriy, 5, pelaavat Uno-korteilla.
Kate kertoo perheen nukkuneen edellisyön leikkitilan nurkkaan kyhätyssä pedissä. Lentokentällä on myös muita tiloja, joihin on järjestetty nukkumapaikkoja pakolaisille.
”Voimme levätä ja nukkua. Se on todella suuri ja tärkeä apu pakolaisille.”
”Siellä oli kuitenkin viime yönä paljon pieniä lapsia, jotka itkivät ja ääntelivät”, Kate sanoo ja viittoo kohti Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin sinitakkisia työntekijöitä, jotka auttoivat tekemään pedin rauhallisempaan paikkaan.
”Meidän ei tarvitse maksaa mistään, mikä on todella tärkeää tässä tilanteessa. Järjestöt täällä ovat tehneet niin paljon ihmisten hyväksi. Ne leikkivät lasten kanssa, tarjoavat ruokia ja juomia. Me voimme levätä ja nukkua. Se on todella suuri ja tärkeä apu pakolaisille. Olen itse asiassa aika yllättynyt tästä kaikesta tuesta”, Kate sanoo ja räpyttelee silmiään liikuttuneena.
”Katso nyt heitä. He nauravat ja leikkivät”, Kate osoittelee huoneessa häärääviä lapsia.
Kate Pugatshova (taustalla) on lastensa Daniilin ja Dmitriyn kanssa matkalla Istanbuliin, jossa ystäväperhe on luvannut majoittaa heidät, kunnes heillä on suunnitelma siitä, mihin mennä. Kuva: Antti Yrjönen/Kirkon Ulkomaanapu
”Sinä päivänä ilmahälytys kesti kolme tuntia.”
Matka on ollut pitkä. Kate ja pojat jättivät kotinsa Dniprossa maaliskuun kahdeksantena päivänä ja he ovat olleet tien päällä ja tuttavien nurkissa jo yhdeksän päivää. Kate kertoo, että hän ehti kuunnella ilmahälytyksiä neljä tai viisi päivää ennen kuin teki päätöksen lähdöstä. Pojat olivat jo oppineet menemään kylpyhuoneeseen suojaan äänen kuultuaan.
”Istuin ystävieni kanssa kotini keittiössä, kun ilmahälytys alkoi taas. Sinä päivänä se kesti kolme tuntia”, Kate kuvailee.
Seuraavana päivänä Kate lähti poikiensa kanssa. Muutama päivä myöhemmin he lukivat uutisia, joiden mukaan heidän kotikaupunkiinsa tehtiin ilmaiskuja.
”Annan itselleni kaksi kuukautta aikaa”
Daniil ja Dmitriy kokoavat kihertäen värikkäitä palikoita korkeaksi torniksi leikkihuoneen nurkassa. Tahattomasti vierekkäin asettuvat sininen ja keltainen palikka, ja hetken aikaa tornin korkeimmalla paikalla loistavat Ukrainan värit.
Kate on tyytyväinen, kun pojilla on puuhaa. He eivät onneksi ehtineet nähdä tai kokea sodan tuhoja kotikaupungissaan, mutta kuvia ja videoita sodan rumasta jäljestä ympäri Ukrainaa kyllä.
Katen mukaan lapset eivät oikein ymmärrä koko tilannetta. Budapestin lentokentän leikkihuoneen aktiviteetit ovat tehneet aamusta äidille helpomman. Eniten poikia nimittäin haastattelun hetkellä mietityttää edessä oleva lentomatka.
”Se on heidän ensimmäisensä. He ovat kyselleet koko aamun, että milloin, milloin, milloin, milloin on aika nousta koneeseen”, Kate pyörittää päätään.
Daniil, Dmitriy ja Jelizaveta iloitsivat KUA:n ja HIA:n Budapestin lentokentälle mahdollistamasta leikkinurkkauksesta, jossa lapset saavat leikkiä, syödä ja levätä rauhassa pakomatkan rankan alun jälkeen.
Perhe suuntaa kohti Turkkia. Siellä odottaa ystäväperhe, joka on luvannut majoittaa Katen ja pojat seuraavaksi kuukaudeksi tai kahdeksi.
”Olen päättänyt, että annan itselleni kaksi kuukautta”, Kate sanoo.
Sen jälkeen perheen äiti aikoo tehdä päätöksiä. Joko hän laittaa tarpeelliset dokumentit kuntoon, etsii työn Turkista ja laittaa lapset venäjänkieliseen kouluun – tai palaa Ukrainaan.
Vanhempi poika Daniil on jo toisella luokalla. Koulunkäynti tosin keskeytyi sodan alettua. Opettaja on pitänyt silloin tällöin etäopetusta Zoomissa, ja Daniil on osallistunut siihen mahdollisuuksien ja yhteyksien mukaan.
Koulukirjat jäivät Dniproon, mutta poika on tehnyt tehtäviä vihkoon. Kate pitää koulutusta tärkeänä, mutta sanoo myös, ettei se ole juuri nyt päällimmäisin asia hänen mielessään. Ensin pitää saada pesue turvalliseen paikkaan, jossa mieli pääsee hetkeksi lepäämään.
Ukrainan sota on pakottanut 3,5 miljoonaa ihmistä kuukauden aikana pakolaisiksi Ukrainan ulkopuolelle. Pakolaisista 1,5 miljoonaa on lapsia. Kuva: Antti Yrjönen/Kirkon Ulkomaanapu
Koulut kärsivät sodasta
Sodan vaikutukset lasten koulunkäynnille ovat valtavat. Opetusta ei ole Ukrainassa pystytty järjestämään täysimittaisesti sodan alkamisen jälkeen. Miltei 500 ukrainalaiskoulua on kärsinyt vahinkoja pommituksissa ja tulituksessa – niistä 69 on tuhoutunut täysin, kertovat arviot. Reppunsa sisältöä esitellyt Maryanna kertoo jo kaipaavansa kouluun. Tyttö puhuu erittäin hyvää englantia ja nimeää sekä englannin että matematiikan lempiaineikseen koulussa. Eniten hän kaipaa kavereitaan.
”Minulla on paljon ystäviä Odessassa. Mutta nyt paras ystäväni on Saksassa.”
Myös Maryannan opettaja järjestää etäopetusta Zoomissa. Maryanna on osallistunut tunneille parhaansa mukaan, mutta aina se ei ole ollut mahdollista. Perheen pitkä pakomatka on kulkenut Odessasta Länsi-Ukrainan Lviviin, sieltä Krakovaan ja vielä Budapestiin.
Maryanna, hänen siskonsa, äitinsä ja isoäitinsä ovat haastattelun jälkeen lentämässä Bulgariaan, jossa heidän on tarkoitus asettua hetkeksi Mustanmeren rannalle. Siellä isä ja isoisä odottavat jo perheen naisia.
Maryanna arvelee, että perhe palaa vielä kotiin Odessaan.
”Mutta on hyvä idea mennä Bulgariaan, koska siellä on meidän Mustameremme. Siellä olemme lähellä Ukrainaa.”
Elämä yhdessä laukussa
Muutamaa tuntia myöhemmin Maryannan pikkusisko Jelizaveta ja Katen pojat Daniil ja Dmitriy istuvat leikkinurkassa ja näpräävät puhelimia. 5-vuotiaan Dmitriyn kädessä puhelin värähtää ja poika kiikuttaa sitä äidilleen.
”Ilmahälytys Ukrainassa,” Kate kuittaa päätään ravistaen ja ojentaa puhelimen pojalleen. Kate raottaa matkalaukun kantta ja kaivaa esiin hammastahnan ja -harjan. Hän käy pesemässä hampaansa lentokentän vessassa, pakkaa poikien crocs-sandaalit muovipussiin ja sulkee matkalaukun.
Monet sotaa paenneet perheet ovat suunnanneet Ukrainan naapurimaihin, joissa asuu perhettä tai ystäviä.
Kate on pakannut perheen tavaroita myös kahteen muovipussinyssäkkään, sillä yhteen laukkuun pakattuina tavarat ylittivät lentoyhtiön salliman laukkukohtaisen painorajan. Yhteensä kolmihenkisen perheen matkatavarat, matkalaukku ja kaksi muovipussia, painavat noin 30 kiloa. Pian on aika lähteä. Pojat pukevat takit, ja perhe suuntaa passintarkastukseen. Kate halaa meidät. Toivotamme onnea matkaan.
”Liian moni koulu on joutunut iskujen kohteeksi.”
Mieleen palaavat hänen aiemmat sanansa. Jos kaikki muuttuu hyväksi, Kate ja pojat palaavat Ukrainaan.
”Jos se on turvallista, jos koulumme ovat kuin ennen. Voi olla, että koulu pommitetaan huomenna. Liian moni koulu on joutunut iskujen kohteeksi.”
Teksti: Ulriikka Myöhänen Kuvat: Antti Yrjönen
KUA auttaa pakolaisia Ukrainassa ja Unkarissa
KUA toimii Ukrainassa ja Unkarissa yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. KUA on tukenut työtä maaliskuun loppuun mennessä 500 000 eurolla.
Työmme sijoittuu Länsi-Ukrainan Lviviin ja Berehoveen. Lisäksi tarjoamme apua Unkarissa Barabásin kylässä, Budapestin pakolaissuojissa ja Budapestin kansainvälisellä lentokentällä lasten leikkihuoneessa.
Tarjoamme humanitaarista hätäapua kotinsa jättäneille perheille. Käytännössä se tarkoittaa ruokaa, juomaa ja esimerkiksi hygieniatarvikkeita. Apu toimitetaan paikallisiin pakolaissuojiin ja niitä tarjotaan myös rajanylityspaikoilla Unkarin ja Ukrainan välillä.
Akuutin hätäavun lisäksi kartoitamme parhaillaan mahdollisuuksia pakolaislasten koulunkäynnin edistämiseksi.
Kirkon Ulkomaanapu laajentaa avustusoperaatiota tukeakseen Ukrainan sodan vuoksi kotinsa jättäneitä
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) ilmoitti maanantaina lisäävänsä Ukrainan sodan vuoksi aloittamiaan toimia lähettämällä henkilökuntaa Ukrainaan ja sen naapurimaihin sekä laajentavansa avustusohjelmiaan tarjoamaan muutakin kuin välitöntä hätäapua.
SOTA ON PAKOTTANUT jo yli kolme miljoonaa ihmistä pakenemaan Ukrainasta. Sodasta kärsivien tukemiseksi KUA suunnittelee useita maita kattavia toimia, joihin sisältyy muun muassa avustushenkilöstön lähettäminen Ukrainaan ja Unkariin. Tällä hetkellä KUA tukee Unkarissa Hungarian Interchurch Aid -järjestöä (HIA), joka auttaa Unkarissa, Karpaattien alueella ja Ukrainan Lvivissä sotaa paenneita ihmisiä jakamalla ruokaa, vettä, hygieniatarvikkeita ja elintärkeitä lääkintävälineitä.
”Suomalaiset ovat anteliaasti lahjoittaneet avustustoimiimme, joilla autamme niitä, joihin sota Ukrainassa on vaikuttanut. Vastaamme tilanteeseen sekä nyt että jatkossa”, sanoo KUA:n toiminnanjohtaja Jouni Hemberg.
”Kokemuksemme pakolaisten palvelemisesta muissa maissa, ja erityisesti koulutuksesta ja psykososiaalisesta tuesta, on erittäin arvokasta auttaessamme traumatisoituneita ihmisiä, varsinkin naisia, nuoria ja lapsia sekä Ukrainassa että sen ulkopuolella.”
15 254 ihmistä on jo saanut apua KUA:n ja HIA:n yhteistyön ansiosta. Järjestöt ovat esimerkiksi toimittaneet seitsemällä miljoonalla eurolla elintärkeitä lääkintälaitteita Länsi-Ukrainaan ja 278 tonnia ruokaa ja muita välttämättömyystarvikkeita useisiin kohteisiin, joissa kotinsa jättäneet ihmiset majailevat. KUA on tukenut HIA:a perustamaan konfliktia paenneille vastaanottokeskuksia sekä Unkarin ja Ukrainan väliselle rajalle että Budapestiin.
Ukrainasta pois pyrkivät ihmiset jonottivat junaan Länsi-Ukrainan Lvivissä perjantaina maaliskuun 11. päivänä. Kuvat: Antti Yrjönen/Kirkon Ulkomaanapu
Sodan vaikutukset Ukrainassa ovat sanoin kuvaamattomat
”Jotkut ihmiset ovat lähteneet kodeistaan kymmenen tai kahdenkymmenen minuutin varoajalla — he ovat jättäneet kaiken taakseen. Matka Lviviin tai vielä kauemmas on kestänyt vuorokauden tai ylikin. Jotkut perheet ovat asuneet väliaikaismajoituksessa päiviä tai jopa viikkoja. Heidän tarpeensa ovat nyt akuutteja: he ovat nälkäisiä, janoisia ja lopen uupuneita”, kertoo KUA:n viestinnänasiantuntija Ulriikka Myöhänen, joka on vieraillut Lvivissä ja muilla alueilla kuluneen viikon aikana.
KUA lähettää Ukrainaan ja Unkariin lisähenkilökuntaa tukemaan HIA:a avustusoperaation johtamisessa ja hallinnossa, koulutuksen tarjoamisessa hätätilanteissa ja viestinnässä. KUA selvittää myös muita mahdollisia kumppaneita, joita se voi tukea laajentamaan operaatioitaan maihin, joissa on Ukrainasta lähteneitä pakolaisia.
”Toivomme sydämestämme, että rauha tulee pian, mutta vaikka näin kävisi, sodan vaikutukset Ukrainaan ja sen ihmisiin ovat jo nyt sanoin kuvaamattomat”, sanoo Hemberg.
”Yksi asia, jonka voimme koulutuksen asiantuntijoina tehdä, on etsiä keinoja varmistaa, että lapset ja nuoret pääsevät jatkamaan koulunkäyntiään”, Hemberg jatkaa.
”Kaikki pakoon lähteneet ovat huolissaan tulevaisuudestaan, elannostaan ja lastensa koulunkäynnin jatkumisesta”, kertoo Myöhänen.
