Pibor tunnettiin pitkään Etelä-Sudanin villinä läntenä. KUA:n tukemat rauhanprosessit ovat saaneet kaupungin markkinat kukoistamaan ja avanneet asukkaiden silmät toimeentulomahdollisuuksille.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Ilta-auringon säteet hemmottelevat Piborin kaupunkia ja asukkaat peseytyvät kuuman päivän päätteeksi joen varrella. KUA:n taloudenhoitaja Moses Ludoru tervehtii vastaantulijoita iltakävelyllään. Ludorun hersyvä nauru hymyilyttää. Hän on paikallisille tuttu näky, sillä iltakävelystä on rauhan aikana tullut rutiini.
”Haluan jaloitella ja seurata ihmisten puuhia. Täällä tapahtuu niin paljon kehitystä”, Ludoru kuvailee.
Naiset kaivavat yhdessä maaperää ja viljelevät vihanneksia. Markkinoilla vilisee asukkaita ostamassa elintarvikkeita peltikojuista ja savimajoista. Nuorten kerhossa lapset pelaavat telkkarilla jalkapallopeliä.
”Ennen täällä ei kasvatettu mitään ja toimme syötävämme Jubasta asti. Nyt voimme ostaa sen täältä”, Ludoru kertoo.
Nuoret kamppailevat vallasta
Pibor on Boman osavaltion keskus, vajaa 400 kilometriä itään pääkaupunki Jubasta. Boma oli ennen osa Jonglein osavaltiota, joka on pitkään ollut Etelä-Sudanin levot¬tomimpia alueita.
Ludorun pesti alkoi kirjaimellisesti tyhjältä pöydältä. Asemiehet olivat putsanneet toimistotilat tuoleja ja pöytiä myöten, kun hän asettui Piboriin alkuvuodesta 2016. Järjestöt olivat evakuoineet työntekijänsä.
Konfliktia ovat aiheuttaneet köyhyys, pula ruuasta, aseiden levinneisyys ja kamppailu vallasta.
”Kun tulin, taisteluja käytiin silloisen kuvernöörin vastustajien ja kannattajien välillä. Ennen kuin KUA alkoi rakentaa sovintoa, ihmiset valitsivat erimielisyyksissä herkemmin aseen kuin dialogiin”, Ludoru sanoo.
Pibor kuuluu murle-heimolle, jonka erityispiirteenä on ikään perustuva hierarkia. Pojat syntyvät tiettyyn sukupolveen, jonka tunnistaa nimestä, väristä ja iholle perinteisesti tehdyistä arpikuvioista. Yhden sukupolven ikähaitari on 10–15 vuotta.
Perinteisesti jokaiselle sukupolvelle koittaa aika, kun he saavat tehdä päätöksiä heimon puolesta. Virallisesti vuorossa on Bothonia-ikäryhmä, joka koostuu noin 35–45-vuotiaista, mutta sodan jälkeen perinteinen rytmi on horjunut.
”Sotaa käyneet nuoret haluavat väkivalloin edetä arvostetumpaan asemaan”, Ludoru kertoo.
Karjavarkaudet lietsoivat väkivaltaa
Pysähdymme teehuoneeseen eli peltikojuun, josta saa vahvanmakuista inkivääriteetä. Rakennuksen nurkalla seisoo ryhmä 20-vuotiaita nuoria. Heidän johtajallaan Bollein Dakilla on luotivamma kyynärpäässä.
Simon Ngago (vas.), Allan Mau, John Kikir ja James Golla kuuluvat Lango-ikäryhmään. Heille rauha merkitsee vapautta liikkua ilman pelkoa, ja sitä että lapset pystyvät huoletta käymään koulua. Kuva: Liselott Lindström
Daki edustaa Kurenen-ikäryhmää eli noin 15–25-vuotiaita nuoria. Kurenenit irtautuivat hiukan vanhemmasta Langojen ikäryhmästä, ja Langot ovat puolestaan irtautuneet Bothoniasta.
Siitä on seurannut verisiä taisteluita, joiden aikana Kurenenit joutuivat pakenemaan erämaahan. Jos Daki ja hänen ystävänsä olisivat silloin näyttäytyneet markkinoilla, olisi syntynyt vähintään tappelu.
”Taistelut estivät maanviljelyyn ja viattomat ihmiset menettivät omaisuutensa ryöstelyssä”, Daki kertoo.
Yleensä yhteenotot alkoivat karjavarkauksista. Karjankasvatus on alueen pääelinkeino ja karjan määrä status-symboli. Nuoret aikuiset tarvitsevat karjaa päästäkseen naimisiin ja perustamaan perheen.
Myötäjäiset maksavat miehelle vähintään 50 lehmää. Köyhällä alueella moni päättää varastaa tarvitsemansa, ja myös pula ruuasta on tehnyt ryöstöretkistä houkuttelevia.
Ennen vanhaan aseina käytettiin sentään vain keppejä, mutta sota lisäsi tuliaseita seudulla. Jälki oli rumaa, kertoo Langoja edustava James Golla. Pahimmillaan taisteluissa oli tuhansia ihmisiä.
”Menetimme myös vanhempia ristitulessa, kun isämme ja äitimme yrittivät pysäyttää taisteluita”, Golla muistelee. ”Väkivaltaisuudet estivät ruokakuljetuksia ja siitä kärsivät kaikki.”
Toimeentulo vahvistaa rauhaa
Daki ja Golla sopivat ikäryhmiensä erimielisyyksiä rauhanprosessissa viime vuonna. Sovintoa inspiroi KUA:n tukema rauha Boman osavaltion heimojen välillä sekä rauha Boman ja naapuriosavaltio Jonglein kesken.
KUA kokosi vuoden 2016 lopulla Boman murlet ja Jonglein dinkat ensimmäistä kertaa rauhankokoukseen. Heimot tekivät historiallisen sopimuksen rauhallisesta rinnakkaiselosta. Boman osavaltion asukkaat saivat luvan hyödyntää Jonglein kautta kulkevaa reittiä pääkaupunki Jubaan, mikä helpottaa kaupankäyntiä.
Piborin joen varrella on vilkasta myöhään iltapäivällä. Kuva: Liselott Lindström
Osavaltioiden väliseen prosessiin osallistui 40 avainasemassa olevaa johtajaa, ja osapuolista yli 90 prosenttia kertoi olevansa tyytyväinen tulokseen.
Boman osavaltiossa asuu noin 200 000 ihmistä. Viime vuonna KUA kokosi osavaltion murle-johtajat sovittelemaan erimielisyyksiään poliittisista nimityksistä osavaltion johdossa. Kiistat ovat perinteisesti synnyttäneet taisteluja, joihin osapuolet ovat värvänneet nuoria ikäryhmiä.
Rauhan kestävyys mitattiin, kun kuvernööri vaihtui taas vuodenvaihteessa – tällä kertaa historiallisen rauhanomaisissa merkeissä. Boman osavaltio välttyi ensimmäistä kertaa vuosiin isoilta väkivaltaisuuksilta.
”Aluksi vihasin Langojen tapaamista, mutta nyt pystymme syömään yhdessä”, Daki sanoo.
Rauha ei olisi mahdollinen ilman lisääntyneitä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia, kertoo KUA:n rauhantyön koordinaattori Stephen Drichi. Nyt ihmiset voivat tavoitella haluamaansa ilman taisteluja.
Ikäryhmät ovat yhdessä opetelleet esimerkiksi kalastusta, leivontaa ja ruuanlaittoa. Tulos näkyy markkinoilla, jossa kuivamuonan lisäksi on tuoretta kalaa.
”Olemme myös järjestäneet nuorille jalkapalloturnauksia, joissa ikäryhmät pelaavat toistensa kanssa sekajoukkueissa”, Drichi kertoo.
Yhä useampi käy koulua
Ennen KUA:n saapumista Piboriin alueella ei käytännössä ollut koulurakennuksia eikä opiskelua arvostettu. Miehet kasvattivat mainettaan taisteluissa ja naiset menivät alaikäisinä naimisiin.
Työ koulutuksen parissa on avannut Piborin asukkaiden silmät koulutuksen merkitykselle, myös tyttöjen osalta. Hellen Ajar (vas.) sanoo, että koulu tekee hänen tyttärestään Susanista itsenäisemmän ja antaa hänelle paremmat mahdollisuudet tukea koko yhteisöä. Kuva: Hugh Rutherford
KUA on rakentanut Piboriin useita väliaikaisia koulutiloja, ja viime toukokuussa valmistui viisi isoa koulurakennusta. Lisäksi KUA on kouluttanut 60 vapaaehtoista opettajaa. Koulutushanke on tavoittanut yli neljä tuhatta lasta. Vanhemmat osallistuvat koulujen ylläpitoon.
Opetuksen parantuminen on rohkaissut vanhempia lähettämään myös tyttärensä kouluun. Hellen Ajar myy teetä Piborin markkinoilla ja kertoo, että perheen kuopus Susan, 15, saa jatkaa opintaivaltaan vaikka yliopistoon saakka. Ennen vanhaan tyttöjä kasvatettiin hänen mukaansa vain karjan toivossa.
”Susanin siskot menivät nuorina naimisiin, ihan niin kuin minäkin aikoinaan 14-vuotiaana. Miehiä on käynyt kysymässä Susanista, mutta olen vastannut heille kieltävästi”, Ajar kertoo.
Koulutus vahvistaa myös rauhaa. Se kasvattaa lasten ja nuorten mahdollisuuksia työhön ja vaikuttaa heidän perheidensä ja yhteisöjensä selviytymiseen. Nuorille järjestetään myös rauhankasvatusta, josta he saavat työkaluja sovintoon ja dialogiin. Varsinaisissa sovintotilaisuuksissa työkaluista on käytännön hyötyä.
Drichin mukaan ihmisten välisiin kiistoihin pystytään puuttumaan nopeasti.
”Seuraava askel on ehkäistä kaikki vaaratilanteet ennalta, mutta se vaatii pitkäjänteistä työtä”, hän sanoo.
”Mitä kauemmin yksittäinen ihminen näkee rauhaa, sitä kovemmin hän tekee töitä säilyttääkseen sen.”
Teksti: Erik Nyström Valokuvat: Hugh Rutherford ja Liselott Lindström
Etelä-Sudanissa ruuan hinta tappaa siinä missä aseetkin. Nälkä lamaannuttaa yhteiskunnan, kun ihmiset ajattelevat vain, mistä he saavat seuraavan ateriansa.
Kun heität siemenen maahan, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Näin on ollut tapana sanoa Etelä-Sudanin Equatoriassa, maan vilja-aitassa. Maaperä on niin hedelmällistä, että alueen viljelykset ovat ruokkineet miljoonia Etelä-Sudanin asukkaita. Käytännössä koko Etelä-Sudan on täydellistä kasvualustaa esimerkiksi riisille, maissille, hirssille, sokeriruo’oille ja hedelmille.
Sota on kuitenkin ajanut kolme neljäsosaa alueen asukkaista pakoon ja järkyttävän suuria viljelyalueita on autioina, sanoo Marie Makweri, joka työskenteli kolme vuotta Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) rauhankoordinaattorina.
Dramaattiset seuraukset näkyvät elintarvikkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Ihmiset ovat onnellisia, jos heillä on edes yksi ateria päivässä. Suomalainenkin tietää, että nälkä tekee kiukkuiseksi. Nälkä lietsoo pitkittynyttä konfliktia entisestään.
”Etelä-Sudanissa sanotaan, että aseita on enemmän kuin ruokaa, mikä on vaarallinen yhdistelmä. Ihminen, jolla ei ole ruokaa itselleen tai perheelleen, miettii kaikki maailman keinot hankkia ruokaa”, Makweri sanoo.
Nälänhädän partaalla yhä 5 miljoonaa ihmistä
Helmikuussa 2017 YK julisti nälänhädän Unityn osavaltioon, joka sijaitsee Etelä-Sudanin keskiosassa. Noin satatuhatta ihmistä oli vaarassa kuolla nälkään. Julistusta seurasi laajamittainen humanitaarinen operaatio, jonka aikana alueelle tiputettiin ruoka-annospakkauksia Maailman ruokaohjelma WFP:n helikoptereista.
KUA tuki ruoka-apua katastrofirahastostaan.
Kesäkuussa nälänhätä oli virallisesti ohi, mutta eteläsudanilaisten arki ei merkittävästi parantunut. Jotta nälänhätä voidaan julistaa, tilanteen on täytettävä selkeät kriteerit. Ensinnäkin viidesosalla kotitalouksista
pitää olla äärimmäinen puute ruuasta, ja kolmasosan väestöstä pitää olla akuutisti aliravittu. Lisäksi ihmisiä kuolee tiettyyn tahtiin – nälänhätä vaatii määritelmän mukaan kaksi uhria päivässä jokaista 10
000 asukasta kohden.
Nälänhätä vastaa korkeinta kategoriaa YK:n ruokaturvaa mittaavalla asteikolla 1–5. Nykytilanne ei täytä vaatimuksia. Toisaalta 1,5 miljoonaa ihmistä elää hätätilassa (vaihe 4) ja 3,6 miljoonaa akuutissa ruokapulassa (vaihe 3). Nälänhädän partaalla on siis 5 miljoonaa eteläsudanilaista.
”Paikan päällä et näe kauheasti väliä siinä, ovatko ihmiset vaiheessa 4 vai 5. Ruokatilanne on edelleen äärimmäisen vaikea”, Makweri sanoo.
Ruuan hinta kymmenkertaistunut
Etelä-Sudanin ruokakriisi on seuraus pitkittyneestä konfliktista. Konflikti alkoi valtataisteluna presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä. Vastakkainasettelusta syntyi sota, jossa on etniset jakolinjat. Kiir edustaa dinka-heimoa, Etelä-Sudanin suurinta heimoa, ja Machar nuer-heimoa, joka on toiseksi suurin.
KUA tukee rauhaa ja ruokaturvaa
KUA tukee rauhanprosesseja sekä koulutusta ja toimeentulomahdollisuuksia Etelä-Sudanissa. KUA:n koulutuksissa opitaan muun muassa leivontaa sekä ruuan ja maitotuotteiden käsittelyä, mikä parantaa ruokatuotantoa.
KUA on syksystä lähtien toteuttanut ruokaturvahanketta 100 000 eurolla katastrofikeräyksen varoja. Hanke sisältää viljelykoulutuksen 500 maanviljelijälle, ja koulutukseen osallistuneille jaetaan siemeniä ja työkaluja.
Taustalla on kiista resursseista Etelä-Sudanin vuoden 2011 itsenäistymisen jälkeen – maaomistuksista,
vedestä ja öljystä. Kiir syytti Macharia vallankaappausyrityksestä ja erotti hänet. Maan armeija oli jakautunut Kiirin ja Macharin tukijoihin. Etelä-Sudanissa on myös muita heimoja, joita Kiirin ja Macharin joukot ovat pelanneet liittolaisikseen tai toisiaan vastaan. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Pelolla on ollut katastrofaaliset seuraukset ruokatuotannolle. Viljelijät eivät uskalla kylvää tai korjata satojaan.
Ruokakuljetukset ovat vaikeutuneet ja hinnat toreilla ovat kohonneet pilviin. Heinäkuussa 2016 leimahtaneiden taisteluiden jälkeen hinta 3,5 kilon säkillisestä maissijauhoja nousi pääkaupunki
Jubassa 5,5 eurosta 60 euroon. Hinta vastaa eteläsudanilaisten keskimääräistä kuukausipalkkaa.
Myös perusvihannesten, kuten tomaattien hinnat ovat kymmenkertaistuneet, ja kauempana pääkaupungista
hinnat ovat vielä korkeampia. Tee, sokeri ja liha ovat luksustuotteita, jotka ovat kokonaan poistuneet valikoimista.
Vaikutus näkyy katukuvassa, kertoo Jubassa vuodenvaihteeseen asti asunut Makweri. Kauppiailla ei ole varaa ostaa kallista ruokaa ja myydä sitä tuotolla, joten monet ruokakaupat ovat sulkeneet ovensa. Isoillakin toreilla on yhä vähemmän tuotteita myynnissä, ja yhä harvempia myyjiä niitä myymässä.
”Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa ruokaan”, Makweri sanoo.
Ruoka-apu pitää ihmiset järjissään
Makweri huomaa työssään ihmisten huolen ruuasta. Heidän motivoimisensa rauhanprosesseihin vaatii kärsivällisyyttä, kun päällimmäisenä mielessä on, mistä heidän perheensä saa seuraavan ateriansa.
”Ihmisten on vaikea ajatella edes seuraavaa päivää, saati rauhan pitkäaikaisia vaikutuksia. He miettivät seuraavaa minuuttia, jonka voisi yhtä hyvin käyttää ruuan hankkimiseen.”
Toisaalta ruokatilanne ei parane ratkaisevasti ennen kuin konflikti loppuu. Etelä-Sudanilla on kaikki edellytykset omavaraiseen ruokatuotantoon, kunhan maahan saadaan rauha. Kansainvälisen yhteisön tukema ruoka-apu pitää neuvotteluja hengissä.
”Viesti eteläsudanilaisilta on yksimielinen: ruoka-apua ei missään nimessä pidä lopettaa. Se pitää ihmisiä hengissä ja järjissään, ja antaa kirjaimellisesti voimia uskoa rauhaan.”
Etelä-Sudanista paenneen Muja Rosen suurin pelko on, että hänen tyttärensä laihtuu hengiltä. Uganda on murtumispisteessä Afrikan suurimmassa pakolaiskriisissä sitten Ruandan kansanmurhan.
Lapset olivat leikkimässä, kun sota löysi 34-vuotiaan Muja Rosen perheen Etelä-Sudanissa. Hallituksen sotilaat saapuivat yhtäkkiä kotikaupunki Kajo Kejiin. He joutuivat saman tien kapinallisjoukon yllättämiksi. Ihmisiä tapettiin ja heidän omaisuuttaan varastettiin.
Rosen mies oli poissa kotoa ja ristitulessa Rose teki elämänsä vaikeimman päätöksen.
”Ainoa vaihtoehto oli juosta niin kovaa kuin jalat kantoivat. Päätin viedä lapset Ugandaan”, Rose kertoo.
Rose sai mukaansa neljä lastaan ja kaksi äitinsä menettänyttä. Hän kantoi pienintä selässään läpi erämaan ja valvoi yöt suojellakseen lapsia villieläimiltä. Heillä ei ollut ruokaa eikä vettä.
”Lapset itkivät nälkää ja uupumusta. Kun löysimme kuivuneen joenuoman, yritin kaivaa maahan imeytynyttä vettä, jotta lapsille olisi juotavaa.”
Ruoka on alati mielessä
Vuotta myöhemmin kaikki lapset istuvat saviuunin ympärillä Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
YHTEISVASTUUKERÄYS AUTTAA ETELÄ-SUDANIN PAKOLAISIA
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Saviuuni sijaitsee pihan ainoalla varjoisalla paikalla ja houkuttelee muitakin puoleensa armottomasta auringonpaahteesta. Tirisevästä kattilasta nouseva tuoksu on tuttu mistä tahansa keittiöstä: paistettu sipuli.
Rose pilkkoo sekaan muutaman munakoison keittiöpuutarhastaan ja 10-vuotias Ayite sekoittaa.
”Laitamme kerran viikossa munakoisoja, kerran okraa ja kerran vihanneksia. Loput päivät syömme papuja”, Rose sanoo.
”Ruoka on yksipuolista ja lapset ovat jatkuvasti kipeinä. He eivät saa kaikkia tarvitsemiansa vitamiineja.”
Ruoka on alati Rosen mielessä. Vaikka rankka pakomatka Ugandaan onkin vähentänyt riskiä joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, elämä on raastavaa kamppailua perustarpeista. Hän ei ole tilanteessa yksin.
Yli miljoona eteläsudanilaista on ylittänyt rajan Ugandaan, lähes kaikki heinäkuun 2016 jälkeen.
Pakolaisista onnekkaimmilla on kanoja. Useimmat ovat kuitenkin Mujan perheen tavoin jättäneet kaiken omaisuutensa taakseen.
Kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä. Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruokaapuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Yksi ateria päivässä
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan
maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Rosen pihamaa on kivikkoista, mutta viherpeukalona hän on saanut jotain aikaiseksi. Niin on myös naapurikylässä
asuva Wani Garanep, joka on käynyt Kirkon Ulkomaanavun (KUA) viljelykoulutuksen.
KUA on jakanut osallistujille siemeniä ja työkaluja. Garanepin savimajan vieressä kasvaa seesamia, okraa ja tomaatteja. Koska maaperä on kivikkoinen, Garanep ja hänen vaimonsa Kaku ovat oppineet täyttämään säkkejä mullalla. Niissä kasvaa sipuleita ja munakoisoja.
Wani Garanepin perhe on KUA:n viljelykoulutuksen ansiosta onnistunut monipuolistamaan ruokavaliotaan kasviksilla.
Pienennettyjen ruoka-annosten takia perhe on kuitenkin joutunut vähentämään päivittäisiä aterioitansa kahdesta
yhteen. Tämä pätee suurimpaan osaan Bidibidin asukkaista.
”Haluaisin taata lapsilleni hyvän koulutuksen, mutta nälkäisinä he eivät jaksa keskittyä koulussa ja tulevat monesti
kotiin ennen päivän päättymistä”, Garanep kertoo.
Garanep on ammatiltaan rakentaja. Etelä-Sudanissa hän sahasi puita ja myi niitä rakennusmateriaaliksi. Perheellä oli varaa syödä lihaa.
Rose työskenteli opettajana, eikä perheellä ollut ruuasta pulaa.
Taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsi Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia ihmisiä. Rosen perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Kajo Keji on kuitenkin tyhjentynyt. Kolme neljäsosaa Equatorian väestöstä on jättänyt kotinsa ja Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Täällä Garanepin ja Rosen on vaikea löytää työtä, jolla parantaa perheidensä tilannetta.
”Joskus kun lapsilla on todella kova nälkä, he kysyvät että ’äiti, emmekö voisi palata kotiin Etelä-Sudaniin, jotta voisimme syödä’. Heille on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan”, Rose jatkaa.
Yksinhuoltajan elämä on raskasta
Ruuan jälkeen meno pihamaalla vilkastuu. Lapset kaivavat 13-vuotiaan Giren ja 9-vuotiaan Dikon johdolla esiin hyppynarun. Ayite laskee innokkaasti hyppyjään englanniksi. Se ilahduttaa äitiä.
Vieraat tekevät heistä tavallista innokkaampia, hän selittää. Kun lapset ovat hiljaa eivätkä enää jaksa leikkiä, on
syytä huolestua, hän toteaa.
Gire ja Diko eivät ole Rosen omia lapsia, mutta yhteisen pakomatkan jälkeen he nukkuvat Rosen lasten kanssa.
”Joskus he kysyvät minulta, missä heidän äitinsä on. Kun sota loppuu, palaamme etsimään häntä.”
Yksinhuoltajan elämä on pakolaisasutusalueella erityisen raskas. Ugandaan saapuneista pakolaisista yli 60 prosenttia on alle 18-vuotiaita ja aikuisista suurin osa on naisia. Kun naiset ja lapset pakenivat, miehet ovat liittyneet taisteluihin – jotkut pakosta, toiset vapaaehtoisina – tai kuolleet väkivaltaisuuksissa.
Rosen pihalla käy selväksi, että hän joutuu pitämään silmällä toistakymmentä lasta, joiden vanhempia ei näy ainakaan lähimailla. Rose pelkää usein, että hän palaa loppuun, jos tilanne pitkittyy.
”Kaipaan miestäni. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jouduimme
pakenemaan”, hän sanoo.
Haastattelun aikana Rose parsii nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta. Vuosi sitten hän painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa.
Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Pastori Alfred Wojo jätti taakseen kotinsa ja kirkkonsa Etelä-Sudanissa. Ugandan pakolaisleireillä valtaosa yli miljoonasta pakolaisesta on lapsia.
Yhteisvastuu 2018
Yhteisvastuu 2018 torjuu nälkää ja köyhyyttä. Keräys alkoi sunnuntaina 4. helmikuuta.
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia apuun kotimaassa.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Pastori Alfred Wojon pitkät kädet hivelevät kattopaaluja, kun hän kertoo telttakankaalla päällystetyn rakennelmansa pystyttämisestä. Katto on melkein kaksimetrisen miehen ulottuvilla.
Wojo selittää materiaalin keräämisen, paalujen muotoilun ja katon pystyttämisen perusteellisesti kuin isä lapselleen – tai innokkaasti kuin lapsi isälleen. Hän on ylpeä baptistikirkostaan.
”Urakka kesti 3–4 viikkoa. Meitä oli viisi ja suurin osa ajasta kului rakennusmateriaalin keräämiseen metsästä, puu kerrallaan”, hän kertoo.
Kirkko on kivenheiton päässä Wojon perheen savimajasta Bidibidin pakolaisasutusalueella Ugandassa. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
”Ankarissa olosuhteissa Jumalalle on kysyntää”, hän sanoo ja vakavoituu.
Wojolla oli pieni kirkko Etelä-Sudanissa, mutta Ugandaan hänelle on kantautunut tieto, että kirkko tuhoutui maastopalossa. Pitkäksi kasvanut heinä oli syttynyt palamaan. Sodan takia autioituneella alueella ei ollut ketään kitkemässä sitä.
Bidibidissä Wojo kokoaa yhteisönsä viikoittain uuteen kirkkoonsa puhumaan huolistaan.
”Kirkossa kerromme perheenjäsentemme sairastumisesta ja lasten vaikeuksista. Vain yhdessä voimme ratkaista ongelmamme”, Wojo selittää.
Afrikan suurin pakolaiskriisi
Tie kirkon pystyttämiseen on ollut pitkä, kirjaimellisesti. Wojo, hänen vaimonsa Dorine ja pariskunnan neljä lasta tarpoivat runsaan viikon erämaassa, kun he pakenivat väkivaltaisuuksia kotikaupungistaan Kajo Kejistä Etelä-Sudanissa. Koteihin tunkeuduttiin väkisin, ihmisiä hakattiin ja lapset joutuivat eroon vanhemmistaan.
Etelä-Sudanin valtakamppailu presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä on johtanut monimutkaiseen etniseen konfliktiin. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Sodassa ihmisiä on tapettu häikäilemättömästi ja etenkin miehiä on pakotettu mukaan taisteluihin.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Dorine oli kotona syömässä lastensa kanssa, kun sotilaat tulivat etsimään hänen miestään. He eivät kertoneet miksi, mutta löivät Dorinea, kun Alfredia ei löytynyt. Hän oli ollut pääkaupunki Jubassa.
”Kun palasin, piilouduimme metsään ja odotimme, että tilanne rauhoittuisi”, Alfred kertoo.
Perhe ei pystynyt enää palaamaan kotiinsa metsästä, sillä sota vyöryi Kajo Kejiin, ja Etelä-Sudanin pakolaiskriisistä kasvoi Afrikan suurin sitten Ruandan kansanmurhan. Sukulaisia oli jo kadonnut.
Alfred Wojo sai kotoa mukaansa patjan, jota hän kantoi mukanaan rullaksi sidottuna. Pakomatkalla hän ei kuitenkaan uskaltanut avata solmua, koska vaara oli alati läsnä. Perhe pelkäsi sekä sotilaita että villieläimiä.
”Lapset nukkuivat paljaalla maalla, patja vieressään. Olimme koko ajan valmiita pakenemaan.”
Ruoka-annoksia puolitettu
Vaikka Ugandassa onkin pienempi riski joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, on pakolaisten elämä silti raastavaa kamppailua perustarpeista. Huoli keskittyy erityisesti lapsiin, kertoo Alfred Wojo.
Ugandaan saapuneista yli miljoonasta pakolaisesta 61 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Wojon perheen lapset itkevät edelleen taakse jäänyttä kotiaan Etelä-Sudanissa. Vanhemmille tärkeintä olisi, että lapset saavat koulutuksen.
Koulu auttaa lapsia myös toipumaan sodassa kokemistaan traumaattisista asioista ja tasapainottaa perheiden arkea.
”Pula ruuasta on kuitenkin vienyt lapsilta energian keskittyä tunneilla”, Alfred Wojo sanoo.
Ruokajakelu alkamassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Ugandassa kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä.
Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruoka-apuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Ugandassa kuukausittain jaettavia ruoka-annoksia on pakolaisten valtavan määrän takia jouduttu vähentämään ja moni perhe syö vain yhden kunnon aterian päivässä. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Yksi ateria päivässä
Alfredin ja Dorinen taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsee rajan toisella puolella Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia eteläsudanilaisia.
Nyt valtaosa Equatorian asukkaista on paennut Ugandaan. Etelä-Sudanissa viisi miljoonaa ihmistä on nälänhädän partaalla, kun ihmiset ovat hylänneet järkyttävän suuria viljelyalueita.
Myös Muja Rose saapui kuuden lapsen kanssa Bidibidiin Kajo Kejistä, samalla viikolla kuin Alfred ja Dorine Wojo. Hän parsii pihallaan nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Rosen perheellä ei ollut mitään ongelmia ruuan kanssa ennen sotaa. Rose työskenteli opettajana ja perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Muja Rose kerää munakoisoja kasvattamastaan keittiöpuutarhasta Bidibidin pakolaisasutusalueella. Viljely tuo tärkeää vaihtelua pakolaisten ruokavalioon, mutta viljely kivikkoisella maaperällä on haasteellista. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Nykyään perhe syö vain yhden kunnollisen aterian päivässä. Lapset kysyvät usein äidiltään, voisivatko he palata Etelä-Sudaniin, jossa heillä olisi ruokaa. Rosen on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta, joka leikkii muiden lasten kanssa hyppynarulla. Vuosi sitten Ayite painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa. Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Puutarhasta versoo uusi toivo
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan. Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Dorine myllää perheensä pihamaata kuokalla. Perheen kuopus syntyi viikkoa aikaisemmin, mutta tomera äiti ei salli itselleen lepoa. Etelä-Sudanissa hän työskenteli leipurina ja Alfred johti paikallista kirkkoa.
Dorine on käynyt Kirkon Ulkomaanavun viljelykoulutuksen, jossa osallistujille jaetaan työkaluja ja siemeniä. Hän toivoo, että perhe saisi kasvisten avulla monipuolisemman ruokavalion.
Vanhemmat ovat ahertaneet yhdessä ja työ alkaa tuottaa tulosta. Heinäkatteella peitetyistä sipulipenkeistä kohoaa vahvoja versoja. Ensimmäisiä sadon antimia on jo päästy maistamaan ja lisää on pian tulossa.
Peltotöihin löytyy runsaasti apuvoimia ympäröivästä pakolaisyhteisöstä. Alfredin kirkosta on tullut tärkeä kohtaamispaikka. Siellä voi saada hetkellisen hengähdystauon ja kuuntelevia korvia.
Ongelmista ja suruista puhuminen yhdessä kirkossa valaa uskoa paremmasta huomisesta.
”Hartain toiveemme on, että lapsistamme kasvaisi vahvoja sekä ruumiiltaan että mieleltään”, Alfred sanoo.
Alfred ja Dorine laittavat ruokaa yhdessä. Dorine on käynyt KUA:n viljelykoulutuksen ja toivoo kasvien monipuolistavan perheen ruokavaliota. Kivikkoisella maalla on vaikea viljellä ja moni pakolaisperhe sinnittelee pavuilla ja maissipuurolla. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
