Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka saattaa eskaloitua hallitsemattomasti. KUA:n rauhantyö keskittyy käytännönläheisiin kiistoihin, joiden sopiminen rakentaa vankan pohjan kestävälle rauhalle.
Rauhantyö on helppo kuvitella korkean tason neuvotteluiksi maan hallituksen ja opposition välillä.
Kun puhumme Etelä-Sudanin rauhasta, ajatukset suuntaavat vaistonomaisesti luksushotelliin Khartoumissa, jossa presidentti Salva Kiir ja uudelleen varapresidentiksi nimetty Riek Machar solmivat rauhan elokuussa.
Etelä-Sudanissa on kuitenkin lukuisia taisteluiden osapuolia, jotka jäivät neuvottelujen ulkopuolelle. Siksi niin Etelä-Sudanissa kuin muissakin maissa on tarve myös alueellisille ja paikallisille rauhanhankkeille.
Kiistat ovat ruohonjuuritasolla usein paljon käytännönläheisempiä, eivätkä valtionpäämiehet niihin ylety.
”Kansallisen tason sopimukset ovat tärkeitä. Paikalliset tarpeet voivat kuitenkin olla välittömiä ja konkreettisia, ja niihin tarvitaan usein KUA:n kaltaisia ulkopuolisia välittäjiä”, KUA:n rauhantyön asiantuntija Matthias Wevelsiep sanoo.
Enemmän aseita kuin ruokaa
Länsimaissa karjavarkaus saattaa kuulostaa länkkärielokuvan kohtaukselta, mutta Itä-Afrikan maaseudulla se tarkoittaa aina pientä sotaa. Varkauksista on viime vuosina kasvanut merkittävä turvallisuusongelma.
Taustalla on tuliaseiden leviäminen konfliktialueilla sekä lisääntynyt köyhyys, pula ruuasta, ilmastonmuutos ja vanhat heimoperinteet, joissa nuoret miehet kasvattavat mainettaan taisteluissa.
Etelä-Sudanissa on sanonnan mukaan enemmän aseita kuin ruokaa, ja esimerkiksi Pohjois-Kenian syrjäseuduille leviää aseita Etelä-Sudanista ja Somaliasta. Näillä alueilla karjaan liittyvät konfliktit ovat tuttuja vuosisatojen takaa, mutta muualla ilmiöön ollaan vasta tutustumassa.
Nigeriassa paimentolaisten ja viljelijöiden välinen konflikti maa-alueista on alkuvuodesta vaatinut 217 kuolonuhria – lähes kolme kertaa enemmän kuin äärijärjestö Boko Haramin aiheuttamat levottomuudet.
Karjavarkaudet ovat yleisin ilmentymä konflikteista, joihin KUA:n rauhantyö puuttuu. Vaikka karja kuulostaa arkiselta asialta, sen ympärillä pyörii koko elämä, kertoo Wevelsiep.
”Omistajilleen karja on kuin perheen pankkitili. Sen menettäminen estää naimisiinmenoa ja mahdollisuuksia käydä koulua, ja vaikeuttaa ihmisten nousua köyhyydestä”, hän sanoo.
Oikea välimies avaa keskusteluyhteyden
Karjan lisäksi pula resursseista synnyttää paikallisia konflikteja, joista loput maasta ei välttämättä tiedä.
Samalla kun Kenian pääkaupunki Nairobissa puhutaan vaikkapa mobiiliteknologian kasvuyritysten buumista, heimot Kenian maaseudulla kiistelevät elämän perusehdoista, kuten juomavedestä.
Väkivaltaisuudet puhkeavat esimerkiksi, kun yksi heimo haluaa käyttää mutta toisen heimon alueella sijaitsevaa juomavedenottopaikkaa tai haluaa kulkea toisen heimon maiden kautta. Yhteenotot johtavat kuolemiin. Silloin KUA astuu väliin ja pyrkii katkaisemaan kostonkierteen.
”KUA:n rauhantyön idea perustuu työhön Somaliassa. Rauhaa on rakennettu pala palalta – ensin sopimalla heimojen sisäisiä ristiriitoja, minkä jälkeen on voitu edetä heimojen välisiin prosesseihin”, Wevelsiep sanoo.
Lähestymistapaa on sovellettu esimerkiksi Pohjois-Keniassa. KUA:n työntekijät keskustelevat ensin heimojen kanssa erikseen varmistaakseen, että heimo on valmis sopimaan toisen heimon kanssa. Yhdessä he sopivat, mikä olisi toiselle heimolle sopiva korvaus veden käytöstä.
Keskusteluyhteyden avaamiseksi on tärkeä löytää oikea välimies, johon kaikki osapuolet luottavat. Poliitikot suljetaan lähes automaattisesti pois tehtävästä, koska he ovat usein liian lähellä esimerkiksi hallitusta tai oppositiota.
”KUA tekee usein yhteistyötä uskonnollisten tai perinteisten toimijoiden kanssa, mutta korkeaa luottamusta saattaa nauttia myös seudulla arvostettu koulun rehtori”, Wevelsiep sanoo.
Jos syrjäseutujen konflikteihin ja näköalattomuuteen ei puututa, etenkin nuoret muodostavat helpon kohteen aseryhmien rekrytoinnille. Keniassa ääriryhmä al-Shabaab yrittää levittäytyä Itä- ja Pohjois-Keniaan. Silloin seuraukset voivat tuntua Nairobissa asti.
”Lisäämällä toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia rauhantyön ohella pyrimme tilanteeseen, jossa ihmiset hyötyvät enemmän rauhasta kuin konfliktista”, Wevelsiep sanoo.
Rauha on yksittäisten ihmisten käsissä
Etelä-Sudanissa rauhansopimus sisältää merkittäviä edistysaskeleita, jos sopimus osoittautuu kestäväksi.
Yli kuusi miljoonaa eteläsudanilaista on nälänhädän partaalla, ja avustusjärjestöt toivovat, että sopimus varmistaa pääsyn kaikille eniten kärsiville alueille. Sopimusta edelsi myös YK:n turvaneuvoston heinäkuussa asettama asevientikielto, jonka tarkoituksena on tyrehdyttää aseiden virta Etelä-Sudaniin.
Lopulta rauha on kuitenkin yksittäisten ihmisten käsissä, toteaa Stephen Drichi, KUA:n rauhantyön koordinaattori Etelä-Sudanissa. Konfliktit alkavat lähes aina pienestä välikohtauksesta, joka eskaloituu isoksi yhteenotoksi. Drichi muistaa karjavarkauden, josta kehkeytyi kahden osavaltion heimojen välinen taistelu.
Yksi tulitikku voi johtaa metsäpaloon, mutta myös rauha toimii samalla logiikalla.
”Jos et pysty elämään naapurisi kanssa, et myöskään pysty säilyttämään rauhaa yhteisössä – puhumattakaan koko maassa. Rauha saa alkunsa kotoa”, Drichi sanoo.
KUA:n työ rakentaa Drichin mukaan vankan pohjan rauhalle koko maassa. Kun yhä useampi yhteisön jäsen omaksuu rauhan, ihmiset alkavat ymmärtää sen merkityksen. Lapset alkavat käydä koulua, tiet aukeavat ruokakuljetuksille ja ihmiset pystyvät matkustamaan ilman pelkoja. Kaupankäynti lisääntyy.
”Tässä vaiheessa ihmiset ymmärtävät, että konfliktissa ei ole mitään järkeä. Kun ajatus saavuttaa tietyn määrän ihmisiä, koko yhteisö kallistuu rauhan kannalle ja se muodostuu yhä kestävämmäksi.”
Teksti: Erik Nyström
Kuva: Ville Palonen
Kenian maaseudulla paimentolaiskansat joutuvat mukautumaan sääoloihin. Kuivat kaudet herättävät epätoivoa ja levottomuutta.
Pokot-heimo sinnittelee rutikuivalla Kolowan maaseudulla Keniassa. Sadekausien välinen kuivuusjakso voi kestää yli puoli vuotta ja toimeentulon mahdollisuudet ovat minimissä. Vilja kuihtuu, mehiläisetkään eivät saa kerättyä hunajaa. Ainoastaan karja voi pelastaa. Vuohi onkin todellinen hengenpelastaja. Hyvinvoivat vuohet kirmailevat niin kuin niillä ei olisi mitään hätää vielä silloinkin, kun kuivuus tekee elämästä äärimmäistä.
Kuivan kauden jatkuessa elämä käy kuitenkin yhä vaikeammaksi. Lopulta maidon tulo ehtyy. Eläimiä on myytävä, jotta voisi ostaa ruokaa ja kustantaa lasten koulumaksuja. Tilanne näyttää päätyvän kohti umpikujaa.
Silloin pokot-soturin katse saattaa kääntyä naapuriheimon puoleen. Marakwet-kansalla on kaikkea. Raikas vesi valuu vuorelta vuolaana. Tienvarren ojatkin tulvivat. Valtavat mangopuut kantavat runsasta hedelmää. Karjalaumat ovat suuria. Pienet lapsetkin puhuvat sujuvasti englantia.
Tilanne saa heimot ottamaan yhteen ja molemmin puolin heimorajaa ihmisiä on kuollut aseellisissa yhteenotoissa. Karjalaumat ovat vaihtaneet omistajaa. Moni soturi on jäänyt maahan makaamaan. Leskiä on paljon.
Rauhaa sanoin ja teoin
Kirkon Ulkomaanavun rauhanhankkeessa työskentelevä Aziza Malaam on itsekin kasvanut paimentolaiskulttuurissa. Hän tekee työtään suurella sydämellä.
Kirkon Ulkomaanavun tehtävä on lievittää vihollisuuksia. Rauhankokouksissa selvitetään asioita, jaetaan aterioita ja puhutaan järkeä.
Mutta koska väkivaltaisuudet johtuvat pohjimmiltaan elämisen mahdottomuudesta pokotien alueella, ei puhe ole riittävä ratkaisu. Siksi KUA ehkäisee uusia kahakoita myös parantamalla toimeentuloa. Ja mikäpä olisi näissä oloissa parempi ratkaisu kuin vuohi.
Viime vuonna molempien heimojen jäsenille jaettiin vuohia, kolme vuohta per perhe. Vuohia saivat sellaiset perheet, joissa oli ollut kovia menetyksiä konfliktin vuoksi. Yhteensä vuohia jaettiin 600, molemmille heimoille 300. Ajatuksena oli sekä auttaa perheitä selviytymään että lievittää katkeruutta ja siten ehkäistä koston kierrettä.
Paul Cheliwo sai kolme vuohta ja uuden toivon
Yksi vuohia saaneista on 43-vuotias seitsemän lapsen isä Paul Cheliwo. Hän laiduntaa vuohiaan valtavan akaasiapuun alla. Kun puusta tippuu hedelmiä maahan, vuohet keräävät ne suuhunsa. Vuohien määkiessä taustalla Paul kertoo elämästään.
”Minulla oli yli sata vuohta. Olin kokonaan riippuvainen karjasta”, Paul muistelee. ”Olin vuohien kanssa, kun hyökkäys tapahtui. He yrittivät ampua minua, mutta minä pakenin.”
Yhtäkkiä naapuriheimon karjavarkaat olivat vieneet koko perheen toimeentulon. ”Minusta tuli yhtäkkiä hyvin köyhä.” Karjavarkaudesta lähtien Paul on tehnyt sekalaisia töitä kenelle tahansa, joka maksaisi jotakin.
Mies kiittelee moneen kertaan saamistaan vuohista: ”Sain kolme vuohta, joista yksi on synnyttänyt kilin. Kun te annoitte minulle nämä vuohet, elämäni alkoi uudelleen.”
Valitettavasti rauhantyölle on tarvetta edelleen. Tälläkin viikolla kaksi ihmistä kuoli yhteenotossa lähistöllä, Paul kertoo, ja lisää, että juuri nyt on turvallista, koska hallituksen sotilaita on heimoalueiden rajalla turvaamassa rauhaa.
Silti monella karjapaimenella roikkuu rynnäkkökivääri olalla. Voi vain toivoa, että aseille ei tulisi käyttöä.
Teksti: Pertti Keinänen
Kuvat: Jari Kivelä
John Bongei rakentaa rauhaa Luoteis-Kenian savanneilla. Siihen tarvitaan aikaa ja luottamusta.
Pelastimme ihmishenkiä tässä metsässä, sanoo John Bongei, 45, ja osoittaa vasemmalle. Siellä aukeaa silmänkantamattomiin jatkuva savanni.
Ihmisasutusta ei ole näkyvissä. Ei ole tarkoituskaan. Näillä alueilla eletään mieluummin piilossa. Olemme Luoteis-Keniassa pokot- ja markwet-heimojen maiden rajalla. Heimojen välit ovat epävakaat, ja välillä kireys kärjistyy väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Silloin on turvallisinta paeta ”puskaan”, eli asumaan jonnekin keskelle savannia.
Näin kävi viime kesänä. Heimojen välisistä karjavarkauksista alkaneissa taisteluissa kuoli kuukaudessa 26 ihmistä. Silloin tarvittiin John Bongeita – jälleen kerran.
Kenialaislähtöinen Bongei on toiminut Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmapäällikkönä täällä kaksi vuotta.
”Kiersimme kaksi viikkoa yötä myöten näitä metsiä kahdestaan paikallishallinnon edustajan kanssa, jotta saisimme kostonkierteen loppumaan. Kohtasimme aivan nuoria poikia aseiden kanssa lähdössä taisteluun”, Bongei kertoo.
”Saimme koottua alueen päälliköt yhteen, ja he allekirjoittivat todistajien läsnä ollessa päätöksen taisteluista luopumisesta.”
Viestin kulkeminen ympäri savannia on hidasta. Bongei kumppaneineen auttoi levittämään sanaa rauhasta syrjäisimpiin piilopaikkoihin. Uusia uhreja ei enää tullut.
Rauhantyö on kestävyyslaji
Bongei on ylpeä saavutuksesta. Silti hän korostaa, että rauhantyö on kestävyyslaji, jossa luottamusta on rakennettava kauan.
”Rauhantyössä vaikeinta on aloittaa keskustelu silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu. Tapaan äitejä, joiden pojat ovat kuolleet, eikä ruumiita ole vielä edes haudattu. Silloin minun on sanottava, että anna keskustelulle mahdollisuus. Kun miehet valmistautuvat jo taisteluun, minun tehtäväni on tarjota vaihtoehto kostamiselle.”
John Bongeilla on ollut suuri rooli siinä, että pokot-heimon ja sen naapuriheimojen turkanoiden ja markwetin välille on saatu hierottua rauhaa. Täällä edellisestä kuolemaan johtaneesta taistelusta on kohta vuosi ja toisella rajalla pian kaksi vuotta.
Säästettyjen ihmishenkien määrää on mahdotonta laskea.
Teksti: Satu Helin
Kuva: Ville Palonen
Pokot- ja markwet-heimojen välit ovat jäiset. Viimeisen vuoden aikana taisteluissa on kuollut kymmeniä ihmisiä. Nyt Kirkon Ulkomaanapu auttaa rakentamaan rauhaa heimojen välille. Kaksi entistä taistelijaa kertoo, miten se onnistuu.
Kaikki alkoi vesimeloneista.
Pokot- ja markwet-heimojen välillä Luoteis-Kenian syrjäisellä maaseudulla oli ollut jännitteitä aina. Pokotit ovat karjankasvattajia, markwetit taas enemmän viljelijöitä. Välillä tuli riitaa vedestä ja laidunmaasta. Karjavarkaudet olivat keino kasvattaa omaa varallisuutta nopeasti ja toisaalta kostaa. Soturin, eli käytännössä karjavarkaan ura oli monelle nuorelle täysin mahdollinen uravalinta.
Heimojen välillä elettiin kohtuullisen rauhallista jaksoa, kunnes maaliskuussa 2016 joukko pokoteja laski karjansa naapurin meloniviljelyksille. Vahingot nousivat 5 miljoonaan Kenian shillinkiin, eli noin 45 000 euroon. Sellaisia summia ei näillä syrjäseuduilla ole kellään. Koska pokotit eivät voineet maksaa, markwetit varastivat kostoksi seitsemän kamelia. Tästä alkoi väkivalta heimojen maiden välisellä raja-alueella. Ainakin 30 ihmistä kuoli.
Väkivallan uhka on leijunut ilmassa siitä lähtien, ja moni on paennut kodeistaan. Lapset eivät uskalla mennä kouluun, eivät aina opettajatkaan. Heimojen välinen kauppa on tyrehtynyt, mikä on kurjistanut köyhää aluetta entisestään.
Kirkon Ulkomaanapu on kesästä 2016 lähtien tukenut rauhanrakentamista markwet- ja pokot-heimojen välillä. Ulkomaanavun työntekijät ovat auttaneet alkuun pääsemisessä, kuten siinä, että kaikkien mielipiteet ja kokemukset, myös naisten ja lasten, otetaan huomioon rauhanpyrkimyksissä, kokousten koolle kutsumisessa ja kokousolosuhteiden turvaamisessa.
”Seuraavaksi on tärkeää etsiä nuorille toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia. Vain siten väkivalta voidaan lopettaa kokonaan”, sanoo John Bongei, Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmakoordinaattori Keniassa.
Joulukuussa 2016 järjestettiin heimojen yhteinen laaja kokous rauhan saavuttamiseksi. Tämä oli toinen yritys. Kokous piti järjestää jo kolme viikkoa aiemmin, mutta silloin markwetit ilmoittivat, etteivät olleet vielä valmiita keskustelemaan.
Nyt heimot ovat perustaneet yhteisiä ryhmiä pohtimaan esimerkiksi maan käyttöä, kauppaa, veden jakamista ja niin edelleen. Myös entiset soturit pokot- ja markwet-heimoista osallistuivat rauhanneuvotteluihin. Näin kaksi heistä kertoo.
David Kanda, entinen soturi, markwet-heimo, 33
”Kokouksen ilmapiiri on hyvä, ei ole mitään erityisiä jännitteitä. Ei tunnu pahalta puhua pokotien kanssa. Kerron vain heille, että haluamme rakastaa heitä!
Minusta tässä kokouksessa on päätettävä kaksi asiaa. Ensiksikin se, että ihmisten on kerta kaikkiaan tultava toimeen ja pystyttävä elämään yhdessä. Toiseksi se, että meidän on voitava käydä kauppaa. Markwetit myyvät hedelmiä, kuten mangoja ja banaaneja. Pokotit myyvät yleensä vuohia. Molempien markkinat ovat eri päivinä. Heidän on voitava tulla rauhassa meidän markkinoillemme ja päinvastoin. Tällä hetkellä ihmisiä pelottaa, eivätkä he uskalla mennä toisen heimon alueelle.
Minä olen nykyään liikemies, mutta tiedätkö, olin kaikista kovin ja paras soturi. Olin silloin nuori, eikä minulla ollut vielä perhettä. Aloitin karjavarkaissa käymisen ehkä 15-vuotiaana. Varastin lehmiä ja vuohia sekä kiipesin puihin tuhoamaan mehiläispesiä, joista osa pokoteista tuottaa hunajaa.
Soturin elämä on huonoa. Käärmeet ja villieläimet voivat purra, kun liikkuu öisin, eikä varsinkaan käärmeitä ole helppo nähdä. Kun kahlaa pimeässä joen yli, krokotiili voi hyökätä. Monille kävi niin. Karjavarkaana näin noin kymmenen ihmisen kuolevan.
Lisäksi huomasin, että kun haluaa mennä naimisiin, soturin on vaikea löytää vaimoa. Eivät isät halua antaa tyttäriään sellaisille. Siksi päätin lopettaa taistelut.
En ole vuosiin osallistunut väkivaltaisuuksiin ja varkauksiin. Elämäni on vakaata ja rauhallista. Lapset käyvät koulua, minä ostan vuohia pokoteilta ja myyn vaimoni kanssa hedelmiä. Ero on valtava verrattuna soturielämään.
Hyvä keino rakentaa rauhaa on, että pokotit ja markwetit menisivät keskenään naimisiin. Se on mahdollista. Ai ottaisinko itse pokot-vaimon? Mutta toinen vaimonihan on pokot-heimosta! Hän on niin kaunis, viisas, puhdas ja ihana! Olen aina ihaillut pokot-heimon naisia ja toivoin kovasti vaimoa heidän joukostaan. Sitten sain hänet!”
Noren Lorengetum Lokoryara, entinen soturi, pokot-heimo, noin 40.
”Tärkein asia, joka tänään on ratkaistava, on kysymys ruohosta. Sitä on markwet-heimon puolella paljon enemmän, sillä heidän alueellaan sataa enemmän. Tarvitsemme oikeuden päästää eläimet joillekin hyville ruohoapajille.
Aiemmin, jos menin markwet-heimon puolelle, menin varastamaan lehmiä ja vuohia. En muista, koska tein sen ensimmäisen kerran, mutta teimme sitä usein.
Ensin se tuntui järkevältä, mutta pian se alkoi tuntua kamalalta. Oli kauheaa nähdä ihmisten kuolevan. Moni menetti omaisuuden, jota oli kerännyt koko elinaikansa. Minä menetin ihmisiä rinnaltani, mutta myös tapoin.
Yhden taistelun jälkeen päätimme, että haluamme rauhaa. Taistelijan elämä oli huonoa. Minulla on esimerkiksi kaksi vaimoa, ja he olivat hyvin huolissaan joka kerta kun lähdimme ryöstöretkelle. He joutuivat joka kerran miettimään, tulenko lainkaan takaisin. Päätin alkaa viljellä maata sotimisen sijaan. Nyt minulla on lehmiä, vuohia ja koti, jossa voin rauhassa istua alas.
Rauhan rakentamisessa tärkeää on, että unohdamme huonot asiat. Ei muistelusta ole mitään hyötyä. Jos joku nuori mies sanoo ryhtyvänsä soturiksi, lyön häntä kepillä!
Nyt voin paljon paremmin kuin taistelijana. Saan huolehtia omasta omaisuudestani. Lehmät tuottavat maitoa, josta riittää hyvin kaikille lapsilleni. Meidän kulttuurissamme ei ole tapana kertoa lasten määrää, kuten ei lehmienkään. Mutta heitä on paljon. Kun olen poissa, lapseni tietävät, että olen vain myyntimatkalla ja tulen varmasti takaisin. Voimme kaikki taas hymyillä.”
Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen
Luoteis-Keniassa pokot-heimon laajalla alueella on ollut jännitteitä aina. On kiistoja heimojen välillä ja heimon sisällä. On taisteluita ja varkauksia, työttömyyttä, lukutaidottomuutta ja näköalojen puutetta. Eri ammateissa toimivat alueen asukkaat kertovat, miten konfliktit näkyvät heidän arjessaan ja mitä rauha tarkoittaa heille.
Moses Akeno.
Kirkon Ulkomaanapu on tehnyt rauhantyötä Itä- ja Pohjois-Keniassa vuodesta 2014 alkaen. Pokot-heimon kanssa olemme työskennelleet alusta lähtien. Heimon jäseniä Keniassa on arviolta yli 600 000.
Tapasimme pokot-heimon jäseniä eri puolilta Luoteis-Keniaa.
”Rauha tarkoittaa kaikkea. Jos ei ole rauhaa, markkinat ja kaupankäynti ehtyvät. Täällä on erinomaiset ja suuret markkinat, jos ne vain voidaan järjestää rauhassa. Hyvin monet tuovat tänne karjaa myytäväksi. Eli meillä on täällä kyllä resursseja, mutta ilman rauhaa emme voi käyttää niitä. Ilman rauhaa lapset eivät myöskään pääse kouluun.”
Moses Akeno
Baringon alueen hallintopäällikkö
Joshua Nalekat.
”Näen luokassa heti, jos tällä alueella on ollut taisteluja tai jos alueen miehet ovat lähteneet taistelemaan johonkin. Yleensä lapset ovat silloin surullisia ja epämotivoituneita. Usein joidenkin lasten tukka on ajeltu. Se tarkoittaa, että he ovat menettäneet omaisiaan. Lisäksi moni lapsi saattaa jättää tulematta kouluun, koska he viettävät suruaikaa. Senkin jälkeen moni lapsi joutuu jäämään kotiin auttaakseen kotitöissä.
Minun alueellani on ollut rauhallista nyt runsaan vuoden, mistä olen hyvin kiitollinen. Sitä ennen saattoi usein käydä niin, että, kun menin kouluun, luokassani ei ollut yhtään oppilasta. Kun jännitteet ovat kovat, vanhemmat eivät uskalla päästää lapsiaan kouluun. Oppilaat jäävät jälkeen ja saavat huonoja koetuloksia.
Koulussani on vain pokot-heimon jäseniä, mutta yläkoulussa samoille luokille tulee myös muiden heimojen jäseniä. Yritän opettaa lapsille, että kaikkia on osattava arvostaa riippumatta heimosta, uskonnosta, kielestä ja etnisestä taustasta. Koulu, ja ainoastaan koulu, on avain kaikkiin merkittäviin muutoksiin.”
Joshua Nalekat
Alakoulun opettaja, Chemolingot
Constance Cheptai.
”Minusta heimojen välinen väkivalta ei ole suurin ongelma omalla työskentelyalueellani. Enemmän ongelmat syntyvät koulutuksen ja työpaikkojen puutteesta. Kun nuorilla ei ole tekemistä eikä rahaa, he ryöstelevät ja varastelevat, usein humalassa. Ihmiset pelkäävät jengejä niin paljon, että eivät uskalla esimerkiksi laajentaa liiketoimintaansa tai edes avata kauppojaan joka päivä. Erityisesti väkivalta vaikuttaa naisiin. Raiskauksia tapahtuu usein. Lisäksi naiset ovat täällä vastuussa ruuan hankkimisesta perheelle. Jos nainen pelkää lähteä ulos, perhe ei syö. Näiden jengien jäseniksi rekrytoidaan myös aivan nuoria poikia, mikä on äideille hyvin vaikeaa. Näiden asioiden vuoksi on tärkeää, että naiset ovat mukana aina, kun keskustellaan rauhasta. Minusta naiset ovat myös miehiä parempia johtajia. He puhuvat suoraan kun taas miehet peittelevät asioita. Lisäksi naiset ottavat kaikki eri osapuolet huomioon paremmin kuin miehet. Siksikin heidän mukana olemisensa on tärkeää.”
Constance Cheptai
Länsi-Nginyangin alueen apulaisturvallisuuspäällikkö
Janice Chelimo Kalegeno.
”Asun on aivan turkana-heimon alueen rajalla. Siellä heimojen välinen konflikti alkaa helposti karjavarkaudesta. Karjaa varastetaan joko hyödyn saamiseksi, kostoksi tai huviksi. Me olemme päättäneet, että palautamme aina kaiken varastetun karjan. Näin takaamme, että rauha säilyy eikä kostonkierrettä synny.
Olemme myös neuvoneet asukkaita kertomaan meille aina, kun näkevät varastettuja eläimiä, kyllä ihmiset tunnistavat ne. Palautus toimii niin, että varas saa sakkoja ja varkauden uhri aina korvauksena yhden eläimen lisää.
Vasta viikko sitten onnistuimme palauttamaan kymmenen vuohta ja yhden härän ennen kuin omistaja edes ehti huomata, että ne olivat poissa!”
Janice Chelimo Kalegeno
apulaisturvallisuuspäällikkö
Unice Lorita, vas., ja
Salina Ohomodolia.
”Tällä hetkellä meillä on paljon jännitteitä markwet-heimon kanssa. Se on kamalaa. Piilottelemme puskissa, joissa käärmeet purevat ja hyttyset syövät. Emme voi käydä kauppaa ja siksi meillä ei ole tarpeeksi ruokaa. Edes häihin emme saaneet tarpeeksi syötävää kaikille.
Olen tyytyväinen, että meidät on kutsuttu rauhankokoukseen ja että myös meitä kuunnellaan. Kokouksessa viestimme äiteinä on: Lopettakaa. Menetämme lapsemme, menetämme, turvan, menetämme ruuan, menetämme niin paljon.”
Unice Lorita, yhdeksän lapsen äiti ja Salina Ohomodiolia, kymmenen lapsen äiti
Noren Lorenteketum Lokoryara.
”Markwet-heimon puolella on paljon enemmän ruohoa kuin meidän puolellamme, sillä heidän alueellaan sataa enemmän. Tarvitsemme oikeuden päästää eläimet joillekin hyville ruohoapajille. Maankäytöstä on voitava sopia, jotta rauha saadaan aikaan.
Aiemmin, jos menin markwet-heimon puolelle, menin varastamaan lehmiä ja vuohia. En muista, koska tein sen ensimmäisen kerran, mutta teimme sitä usein. Ensin se tuntui järkevältä, mutta pian se alkoi tuntua kamalalta. Oli kauheaa nähdä ihmisten kuolevan. Moni menetti omaisuuden, jota oli kerännyt koko elinaikansa. Minä menetin ihmisiä rinnaltani, mutta myös tapoin.
Rauhan aikaansaamisessa tärkeää on, että unohdamme huonot asiat. Ei muistelusta ole mitään hyötyä. Nyt voin paljon paremmin kuin taistelijana.”
Noren Lorengetum Lokoryara,
entinen soturi, pokot-heimo
John Bongei.
”Rauhantyössä vaikeinta on aloittaa keskustelu silloin, kun ihmisiä on juuri tapettu. Tapaan äitejä, joiden pojat ovat kuolleet, eikä ruumiita ole vielä edes haudattu. Silloin kerron, että olen pahoillani ja että toivon, etteivät pojat olisi kuolleet.
Sitten minun on sanottava, että anna keskustelulle mahdollisuus. Tässä vaiheessa miehet jo valmistautuvat taisteluun. Minun tehtäväni on tarjota vaihtoehto kostamiselle.”
John Bongei,
Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmakoordinaattori Keniassa
Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen
Tilaa Kirkon Ulkomaanavun uutiskirje, niin saat sähköpostiisi tietoa ajnkohtaisista keräyksistä ja kerran kuussa koosteen parhaista verkkojutuista!