”On tärkeää, että apua saadaan katastrofialueelle nopeasti” – KUA myöntää toiset 200 000 euroa lisää maanjäristyksestä kärsineen Syyrian avustamiseen
”Tässä tilanteessa on ehdottoman tärkeää tukea maanjäristyksestä kärsineitä ihmisiä humanitaarisen avun muodossa kaikin keinoin”, sanoo Syyrian maajohtaja Mazen Khzouz Kirkon Ulkomaanavusta.
HELMIKUUN 6. PÄIVÄN aamuna Turkkia ja Syyriaa ravistellut maanjäristys on historian tuhoisimpia alueella. Kirkon Ulkomaanavun toimintamaassa Syyriassa humanitaarisen avun tarpeessa arvioidaan maanjäristyksen jäljiltä olevan kuusi miljoonaa ihmistä.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on myöntänyt tällä viikolla katastrofirahastostaan maanjäristyksestä kärsineiden ihmisten auttamiseen Syyriassa toiset 200 000 euroa. Yhteensä 400 000 euroa käytetään Kirkon Ulkomaanavun Syyrian maatoimiston käynnistämään avustustyöhön.
Pohjois-Syyriassa on tällä hetkellä kylmä talvi. Magnitudin 7,8 ja 7,6 maanjäristykset ovat viimeisimpien tietojen mukaan ajaneet kodeistaan kymmeniä tuhansia perheitä. Kouluihin ja muihin väliaikaisiin suojiin on YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston OCHA:n mukaan majoittunut ainakin 18 500 perhettä, joista noin 12 600 on raportin mukaan maanjäristyksen pahimmin vaurioittamiin alueisiin kuuluvassa Aleppossa.
Karam-vauva syntyi Syyrian Aleppossa vain tunti ennen maanjäristystä, joka teki Koillis-Syyriassa ja Turkissa valtavaa tuhoa helmikuun kuudennen päivän aamuna. Karam on äitinsä Wafaan esikoinen. Perhe asui maanjäristystä seuranneella viikolla kouluun rakennetussa hätämajoituksessa yhdessä 35 muun perheenjäsenen kanssa. KUVA: KIRKON ULKOMAANAPU
Humanitaarisessa kriisitilanteessa on tärkeää, että apu tavoittaa hädässä olevat niin nopeasti kuin mahdollista. Erityisen akuutin avuntarpeesta tekee talven kylmyys. Maanjäristys iski yllättäen ja aamuyöllä, eivätkä kodeistaan paenneet ihmiset ehtineet varautua tilanteeseen juuri mitenkään. Monet niistäkin, joiden kotitalo on yhä olemassa, pelkäävät palata uusien maanjäristysten ja rakennusten sortumisvaaran vuoksi.
”Tässä tilanteessa on ehdottoman tärkeää tukea maanjäristyksestä kärsineitä ihmisiä humanitaarisen avun muodossa kaikin mahdollisin keinoin ja varusteilla, joilla he voivat selviytyä talvesta”, sanoo Syyrian maajohtaja Mazen Khzouz Kirkon Ulkomaanavusta.
”Tällaisia varusteita ovat lämpimät vaatteet lapsille ja aikuisille, peitot, taskulamput, patjat ja suojat.”
Syyriassa uusi kriisi korostaa alkuperäistä avuntarvetta
Kirkon Ulkomaanapu on kuluneen viikon aikana arvioinut tilannetta ja vieraillut väliaikaisissa majoitustiloissa Aleppossa ja Hamassa.
Syyriassa miljoonat ihmiset olivat jo ennen helmikuista maanjäristystä humanitaarisen avun tarpeessa yli vuosikymmenen ajan jatkuneen sodan ja väkivaltaisuuksien vuoksi. Kirkon Ulkomaanapu on työskennellyt Syyriassa vuodesta 2017 alkaen humanitaarisen avun parissa. Nykyisin KUA:lla on Syyriassa maatoimisto, joka perustettiin Damaskokseen vuonna 2019. Ennen maanjäristystä KUA:n työ keskittyi vahvasti tukemaan lasten kouluun pääsemistä ja koulutusta.
”Maanjäristyksen aiheuttama humanitaarinen kriisi pahentaa Syyriassa jo aiemmin ollutta avun tarvetta ja lisää heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kärsimystä”, sanoo Khzouz.
Kirkon Ulkomaanavun työntekijät kiersivät maanjäristystä seuranneella viikolla Aleppossa keräämässä tietoa tuhojen laajuudesta ja haastattelemassa paikallisia ihmisiä heidän tarpeistaan. KUVA: KIRKON ULKOMAANAPU
Kirkon Ulkomaanapu on yksi harvoista kansainvälisistä avustusjärjestöistä, jotka ovat toimineet Syyriassa on valmiiksi. Siksi päätös avustusoperaatiosta pystyttiin tekemään nopeasti. Maanjäristyksen luoma hätä on saanut myös suomalaiset auttamaan.
”Meille tehtyjen lahjoitusten avulla pystymme tukemaan heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä hädän keskellä Syyriassa. On erittäin tärkeää, että apua saadaan katastrofialueelle nopeasti. Sillä voi olla jopa ihmishenkiä pelastava vaikutus”, sanoo toiminnanjohtaja Tomi Järvinen Kirkon Ulkomaanavusta.
Syyrialaisten hätä on koskettanut niin yksityisiä suomalaisia kuin seurakuntia. Muun muassa Helsingin ja Espoon seurakuntayhtymät ovat lahjoittaneet Kirkon Ulkomaanavun hätäapukeräykseen syyrialaisten auttamiseksi.
”Kiitämme jokaista lahjoittajaa lämpimästi. Jokaisella eurolla on merkitystä. Tuhot Syyriassa ovat valtavia ja, kun huomioidaan maassa jo ennen maanjäristystä vallinnut humanitaarinen kriisi, avuntarve jatkuu vielä pitkään”, Järvinen sanoo.
Tätä palloa tallaavista noin puolet on naisia. Miltä maailma kuulostaisi, jos väestön toinenkin puolikas pääsisi täysivaltaisesti ääneen? Kysyy Tekoja-lehden toimituspäällikkö Ulriikka Myöhänen.
KUN KORONASTA tuli koko maailman puheenaihe maaliskuussa 2020, tein töitä ulkomaantoimittajana. Seurasin uutisia Syyrian Idlibin hauraasta tulitauosta. Miljoonan pakolaisen maakunnassa pelättiin tartuntoja.
Sain WhatsAppilla yhteyden syyrialaiseen perheenäitiin, joka kertoi minulle sodasta ja lastensa kuulumisista. Yhteyksien avulla 2 800 kilometrin välimatka Helsingin ja Idlibin välillä tuntui kaventuvan hetkessä.
Haastattelun jälkeen olin tyytyväinen. Konfliktiuutisia hallitsevat usein maskuliiniset aiheet kuten tulitauot ja hyökkäykset, ja tapahtumista kertovat useammin miehet kuin naiset tai vähemmistöt.
Kerrankin sain haastattelun tavalliselta perheenäidiltä! Monta tarinaa jää kertomatta nimenomaan siksi, etteivät naiset tavalla tai toisella pääse ääneen.
SUKUPUOLTEN VÄLILLÄ on digikuilu, joka ruokkii epätasa-arvoa. Kansainvälisen televiestintäliiton mukaan 41 prosenttia kehittyvien maiden naisista pääsee verkkoon. Miehillä vastaava luku on 53 prosenttia. Vertailun vuoksi: Suomessa ainakin 92 prosenttia väestöstä käyttää tänä päivänä nettiä.
Mobiiliverkkooon pääseviä naisia on maailmassa 234 miljoonaa vähemmän kuin verkkoon pääseviä miehiä, kertoo matkapuhelinoperaattoreita edustavan GSMA:n raportti. Nainen myös omistaa älypuhelimen miestä epätodennäköisemmin.
Nainen myös omistaa älypuhelimen miestä epätodennäköisemmin.
Unicefin kirjallisuuskatsauksen mukaan myös alaikäisillä tytöillä on poikia huonommat mahdollisuudet päästä yhteyksien äärelle.
Se tarkoittaa esimerkiksi, etteivät tytöt pääse käsiksi tietoon samalla lailla kuin pojat ja etteivät tytöt osallistu somessa käytävään keskusteluun samoin kuin pojat. Kuilu näkyy erityisen selkeästi Aasian maissa kuten Nepalissa ja Bangladeshissa.
Tätä palloa tallaavista noin puolet on naisia. Miltä maailma kuulostaisi, jos väestön toinenkin puolikas pääsisi täysivaltaisesti ääneen?
KOULUTUS PARANTAA digitaalista lukutaitoa – siis siitä, että osaa navigoimaan digiviidakossa, ymmärtää sen sisältöjä ja myös arvioi niitä kriittisesti. Korona-aika vauhditti digikehitystä Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa. Esimerkiksi Jordaniassa kyberturvallisuuskoulutuksen 1219 osallistujasta puolet oli naisia.
Digitaidot ovat entistä tärkeämpiä myös toimeentulon kannalta. YK on arvioinut, että 90 prosenttia työpaikoista pitää sisällään jonkinlaisen digitaalisen elementin.
Jos tytöt ja naiset eivät pääse yhdenvertaisina opettelemaan laitteiden ja yhteyksien käyttöä, heillä on tulevaisuudessa vähemmän työhön liittyviä mahdollisuuksia.
MAALISKUUSSA 2020 yhteydet ja viestittelysovellus auttoivat minua saamaan esiin syyrialaisen naisen äänen. Uutisjuttuni ei muuttanut isossa kuvassa sitä, kuka esimerkiksi Syyrian konfliktista puhuu. Ilmestymispäivänään se kuitenkin toi tervetullutta näkökulmaa jo tuolloin lähes vuosikymmenen mittaiseen konfliktiin.
Äiti kertoi konfliktin etenemiseen liittyvistä havainnoistaan siinä missä uutistoimistojen haastattelemat kenraalitkin, mutta lähestymistapa oli inhimillinen. Hän ei puhunut kasvottomista sodan uhreista vaan omista lapsista, pikkutytöistä ja -pojista.
Juttu olisi jäänyt tekemättä, jollei meillä molemmilla olisi ollut älypuhelinta ja verkkoyhteyttä sekä taitoja niiden käyttämiseen. Työ digitasa-arvon parissa jatkukoon, sillä etäyhteydet ovat tulleet jäädäkseen.
Juttu on julkaistu alun perin Tekoja-lehdessä 2/2021. Syksyn lehti kantaa teemaa Digi, teknologia ja kehitys.
Koulutus on voimakas keino köyhyyden ja levottomuuden rajun kierteen lopettamiseksi, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun Lähi-idän aluejohtaja Ashraf Yacoub.
Syyrian konflikti on kestänyt jo kymmenen vuotta. Sen aikana miljoonat syyrialaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja etsimään suojaa muualta maan sisältä. He kärsivät ruoan puutteesta, eikä heillä ole mahdollisuutta toimeentuloon tai terveydenhoitoon. Pandemia on entisestään kiristänyt maan vaikeaa taloustilannetta, minkä myötä kotitalouksilla ei ole varaa edes perustarpeisiin.
Syyrian lasten tilanne ei ole koskaan ollut huonompi. Miltei 90 prosenttia lapsista tarvitsee humanitaarista apua. 2,5 miljoonaa lasta ei pääse kouluun. Lisäksi 1,6 miljoonaa koululaista on vaarassa pudota koulusta.
Koulutus on voimakas keino köyhyyden ja levottomuuden rajun kierteen lopettamiseksi. Katastrofista toipuminen voi alkaa koulutuksen myötä, ja se myös vähentää konfliktin tuhoisia vaikutuksia.
Suomalaisena järjestönä meillä on laaja kokemus ja osaaminen koulutuksesta. Pandemiavuonna 2020 Kirkon Ulkomaanavun piti omaksua uusia toimintatapoja, joista yksi esimerkki on etäopetuksen järjestäminen. Koronan vuoksi muu työmme hidastui ja meillä oli enemmän aikaa koulujen korjaamiselle. Rajoitusten jälkeen pystyimme jatkamaan koulutyötä turvallisesti.
Syyrian-matkoillani minusta on ollut ilahduttavaa nähdä työmme tuloksia. Vuonna 2020 työmme tavoitti Syyriassa 35 000 ihmistä. Heidän joukossaan oli 4 900 koulutustyöstämme hyötynyttä koululaista ja opettajaa.
Syyrian tulevaisuudessa minua huolestuttaa eniten konfliktin ylipolitisoituminen. Se vaikeuttaa sovinnontekoa, uudelleenrakennusta ja humanitaarista työtä. Syyrialaisnuorten sinnikkyys saa minut kuitenkin toiveikkaaksi. Jos nuoret saavat mahdollisuuden, he voivat rakentaa paremman tulevaisuuden itselleen ja yhteisölleen.
Ashraf Yacoub, Lähi-idän aluejohtaja
Teksti julkaistiin alun perin Kirkon Ulkomaanavun vuosikertomuksessa 2020. Haluatko tietää lisää työmme tuloksista?
Pitkän tähtäimen kehitysyhteistyön tavoitteena auttaa kokonaisia yhteisöjä niin tukevasti jaloilleen, että ne pärjäävät tulevaisuudessa omillaan, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
Tätä artikkelia kirjoittaessani Covid-19-pandemia hallitsee päivän politiikkaa ja uutisia jo toista vuotta. Aihe on niin vallitseva, että välillä on vaikeaa muistaa, mitä maailmassa tapahtui ennen koronatestejä, rokotteita ja virusvariantteja. Ilmastonmuutos, pitkittyneet konfliktit, ruokasatoa tuhoavat heinäsirkkaparvet – kuulostaako tutulta?
Kirkon Ulkomaanavun työ keskittyy koulutukseen, toimeentuloon ja rauhan rakentamiseen. Pitkän tähtäimen kehitysyhteistyön tavoitteena auttaa kokonaisia yhteisöjä niin tukevasti jaloilleen, että ne pärjäävät tulevaisuudessa omillaan.
Vastaamme myös akuutteihin tarpeisiin. Kun Beirutin satamassa räjähti elokuussa 2020, toimitimme Libanonin pääkaupunkiin hätäapua. Kun korona pysäytti kaupankäynnin ja elintarvikekuljetukset valtioiden rajoille, jaoimme ruoka-avustuksia kaikista heikoimmassa asemassa oleville.
Työmme kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhan parissa on luonnostaan osin päällekkäistä. Toisiinsa kietoutuneita ja toisiaan ruokkivia ovat maailman kriisitkin.
Monet työskentelymaistamme elivät vakavien haasteiden keskellä jo ennen koronaa. Muuttuva ilmasto ja pitkittyneet konfliktit ovat aiheuttaneet ruokakriisejä, terveyskriisejä ja pakolaisuutta.
Maailman nuorin valtio Etelä-Sudan on kärsinyt jo pitkään tuhoisista tulvista, joiden myötä maan 11 miljoonasta asukkaasta kaksi kolmasosaa tarvitsee humanitaarista apua. Miljoonat kärsivät ruoan puutteesta ja aliravitsemuksesta.
Syyriakin on elänyt kuoppaisen vuosikymmenen. Konfliktin romuttama maa on vaipunut talouskriisiin, joka näkyy maassa ruoan ja toimeentulon puutteena. Sodan keskellä elää koululaisten sukupolvi, joka on tarponut koulupolkuaan poikkeusoloissa.
Itäghoutalainen Muhammad Abdo Hijzai on 13-vuotias poika, joka osallistuu Kirkon Ulkomaanavun tukemaan tukiopetukseen muun muassa matematiikassa. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Pandemia on tuonut kehittyvien maiden heikkoudet karusti esiin. Nepalissa reilu neljäsosa bruttokansantuotteesta on muodostunut viime vuosina niistä rahansiirroista, joita rajojen ulkopuolella työskentelevät nepalilaiset lähettävät perheilleen. Pandemia pakotti siirtotyöläiset kotiin. Perheet ovat pahimmillaan eläneet yli vuoden tilanteessa, jossa riittävän elämänlaadun takaavia tuloja ei ole.
Pandemia ei ole kuitenkaan pysäyttänyt kaikkea kehitystä, vaikka siltä välillä tuntuu. Monissa hankkeissamme on otettu teknologialoikkia tilanteen pakottamina. Keniassa olemme jakaneet radioita, joiden avulla naiset ovat voineet osallistua rauhan dialogeihin. Tavoitteena on ollut vahvistaa yhteisöjen kykyä ratkaista luonnonvaroihin liittyviä konflikteja.
Tulevaisuus tuo eittämättä tullessaan lisää haasteita. Ilmasto muuttuu yhä armottomammaksi, ja muuttuvat olosuhteet saattavat myös lisätä ihmisten keskuudessa liikkuvia epidemioita. Luonnonkatastrofien vuoksi yhä useampi joutuu lähtemään kodistaan. Afrikan väestö kasvaa sellaista tahtia, että ennusteet povaavat valtavia muuttoliikkeitä paitsi mantereen sisällä myös kohti Eurooppaa.
Ja sitten hyviin uutisiin: kestävät yhteiskunnat pystyvät varautumaan katastrofeihin paremmin. Koronakriisikin menee aikanaan ohi, ja silloin Kirkon Ulkomaanavun tekemän työn tulokset koulutuksen, toimeentulon ja rauhan saralla konkretisoituvat entisestään. Hankkeissamme mukana olleet ihmiset ovat jo rakentaneet elämälleen pohjaa, josta on helpompi ponnistaa kohti parempia aikoja.
Ulriikka Myöhänen, Kirkon Ulkomaanavun Lähi-idän viestinnän asiantuntija.
Teksti on alun perin julkaistu Kirkon Ulkomaanavun vasta ilmestyneen vuosikertomuksen esipuheena. Haluatko tietää enemmän työmme tuloksista?
He haluavat insinööreiksi, opettajiksi ja autokauppiaiksi
Syyriassa elää 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista, joista iso osa on lapsia. Suurimpia syitä sisäiselle pakolaisuudelle ovat konfliktit, väkivaltaisuudet ja luonnonkatastrofit. Koulu ankkuroi lapset elämään myös kriisien keskellä.
”Meidän piti muuttaa useaan otteeseen. Tunne epävakaudesta ja kaaoksesta on inhottava,” sanoo syyrialainen Rida Issa.
Syyriassa elää lasten sukupolvi, joka on viettänyt koko elämänsä tai ainakin merkittävän osan siitä pakolaisina. Issa kuuluu kyseiseen sukupolveen. Taisteluiden aikana koulupojan perhe rakensi kotiaan yhä uudelleen ja uudelleen Itä-Ghoutan alueella.
Kun tilanne rauhoittui, perhe palasi alkuperäiselle asuinseudulleen. Oma kotitalo oli tuhoutunut, ja nyt Issan koti on hänen isovanhempiensa talossa.
Syyrialainen Rida Issa käy koulua Itä-Ghoutan alueella Syyriassa. Hän on elänyt lapsuuttaan pakolaisena kotimaassaan. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Osa sotaa paenneista syyrialaisista on lähtenyt rajan yli Jordaniaan, Turkkiin, Kreikan saarille tai yhä kohti keskistä Eurooppaa. Merkittävä osa on kuitenkin jatkanut elämää pakolaisina oman maansa sisällä, kuten Issankin perhe.
17,5 miljoonan asukkaan Syyriassa elää vuonna 2021 yhteensä 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista – heitä on siis yli miljoona enemmän kuin Suomessa on asukkaita.
Taistelut Syyriassa ovat toistaiseksi laantuneet, mutta silti maassa raportoitiin vuonna 2020 yli 1,8 miljoonaa uutta maan sisäistä pakolaista. Heistä miltei kaikki pakenivat konfliktien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.
Maailmassa oli vuoden 2020 lopussa ennätykselliset 55 miljoona maiden sisäistä pakolaista (internally displaced people). Kotimaansa ulkopuolelle paenneita ja YK:n pakolaisstatuksen saaneita henkilöitä on yli 26 miljoonaa (2019).
Vuoden aikana 40,5 miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan kotimaansa sisällä. Kyseessä on korkein vuosittainen lukema viimeisen vuosikymmenen aikana.
Raportin laatijoiden mukaan erityisen huolestuttavaa on, että arvioon päädyttiin korona-aikana, jolloin liikkumisrajoitukset haittasivat tiedonkeruuta ja yhä harvempi etsiytyi hätäsuojiin tartuntojen pelossa.
Noin 85 prosenttia sisäisistä pakolaisista on jättänyt kotinsa konfliktin tai väkivaltaisuuksien vuoksi. Loput pakenivat luonnonkatastrofeja, joista suurin osa oli säähän liittyviä (tulvat, rankkasateet, syklonit).
Pakolaisina elävät lapset kohtaavat monenlaisia riskejä. Heidän mahdollisuutensa käydä koulua ja saada terveydenhoitoa ja suojelua vaarantuu. Kun lapsi repäistään pois tutusta ympäristöstään ja yhteisöstään, hän voi joutua eroon myös perheestään. Lisäksi lapsityöläisyyden ja lapsiavioliittojen riskit kasvavat.
Pakolaisuus ja konfliktien varjostama elämä vaikuttavat lapsiin monin tavoin. Syyrialaislapset Kirkon Ulkomaanavun tukemissa kouluissa kertovat itse, miten.
Remal & Enas: Muistot aseista painavat mieltä
Neljäsluokkalainen Remal Tahina käy koulua Daraan alueella. Koulussa oppiminen tuottaa hankaluuksia, mutta Tahina toivoo seuraavansa isänsä jalanjälkiä autokauppiaaksi.
Remal Tahinan koulunkäynti takkuaa. Tahina on viettänyt osan lapsuudestaan pakolaisena, mutta nyt hän käy koulua Daraan alueella Syyriassa. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Sodan aikana meidän piti lähteä kotikylästämme toiselle paikkakunnalle. Muistan yhä selkeästi kranaatit, ohjukset, panssarivaunut ja kiväärit. Aseita oli aina lähettyvillä.
Kerran kranaatti tippui lähelle meidän kotiamme. Isoisäni olisi voinut saada vammoja, mutta onneksi hän oli moskeijassa.
Perheeseeni kuuluu isäni, äitini ja kaksi siskoa. Isäni on töissä Arabiemiraateissa, koska ei löytänyt töitä Syyriasta. Setäni tarjosi hänelle töitä autokaupasta. Hän hyväksyi tarjouksen, jotta voisi elättää meitä. Ikävöin häntä jatkuvasti. Hän käy luonamme vain kesäisin ja tuo mukanaan lahjoja. Kerran sain polkupyörän.
Koulussa minulla on vaikeuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Kaverini aloittavat riitoja kanssani ja väittävät tekevänsä sen leikillään. Se häiritsee minua.”
Työmme Syyriassa keskittyy sodan raunioittaman koulutussektorin jälleenrakentamiseen.
Tuemme koulujen korjausta ja varustelua sekä järjestämme tukiopetusta oppilaille, joiden koulunkäynti on keskeytynyt tai on vaarassa keskeytyä.
Vuonna 2020 yhteensä 9345 koululaista pääsi jatkamaan koulunkäyntiään korjatuissa koulurakennuksissa. Oppimista tukeviin aktiviteetteihimme osallistui yhteensä 4 749 oppilasta. 3 000 koululaista sai koulupuvun ja -tarvikkeita. Lisäksi koulutimme 108 opettajaa psykososiaalisesta tuesta ja opetustyöstä katastrofitilanteissa.
Vuosikertomus 2020 on juuri julkaistu. Tutustu työhömme ja sen tuloksiin tästä.
Myös 12-vuotias Enas Alasimy kertoo, miten sota vaikuttaa häneen. Alasimyn perhe oli sodan aikana pakolaisina Jordaniassa yhteensä seitsemän vuoden ajan.
“En muista sodasta paljoakaan, koska olin todella nuori. Olen kuullut ihmisten kertovan tulituksista, ammuskeluista ja aseista.
Minulla on vaikeuksia koulussa. Minua pelottaa viitata ja osallistua. Pelkään, että opettaja lyö minua, jos vastaukseni on väärä.
Haluaisin aikuisena opettajasi, jotta voisin auttaa kaltaisiani ujoja oppilaita olemaan pelkäämättä.”
Enas Alasimy oli sodan aikana pakolaisena Jordaniassa. Nyt 12-vuotias Alasimy kertoo, ettei muista sota-ajoista paljoakaan. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Muhammad: Pitkä päivä työmaalla
Itäghoutalainen Muhammad Abdo Hijzai on 13-vuotias poika, joka osallistuu Kirkon Ulkomaanavun tukemaan tukiopetukseen muun muassa matematiikassa. Hizjain perheeseen kuuluu yhdeksän henkilöä. Rahasta tekee tiukkaa, minkä vuoksi Hijzai joutuu käymään töissä.
13-vuotias Muhammad Abdo Hijzai käy aamut koulussa ja päivät töissä. Auringonlaskun jälkeen hän palaa kotiin tekemään läksyjä. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Kun koulu loppuu iltapäiväyhdeltä, autan isääni hänen työssään. Isä on rakennustyöntekijä. Yhdessä me päällystämme seiniä tasaisiksi maalausta varten. Isäni ei pysty tekemään kaikkea työtä yksin, joten siksi autan häntä.
Noin kuuden tunnin kovan työn teon jälkeen lopettelemme työt auringon laskeutuessa. Kun pääsen kotiin, avaan koulukirjat. Teen sen, jotta saavutan unelmani ja pystyn tekemään niistä totta. Minulla ei ole tarpeeksi aikaa, mutta teen parhaani: opiskelen 1-3 tuntia päivässä.
Viikonloppuisin leikin ystävieni kanssa, koska emme työskentele perjantaisin. Toivoisin, että voisin olla heidän kanssaan useammin, mutten voi jättää isääni yksin töiden kanssa. Kaikki isommat sisarukseni ovat tyttöjä, joten he eivät voi osallistua tämäntyyppisen työn tekemiseen.”
Aya: Puolet elämästä sodassa
14-vuotias Aya Darwish asuu Itä-Ghoutassa ja on huomannut, miten vaikeaa opintojen paluu oli sotavuosien jälkeen.
14-vuotias Aya Darwish asuu Itä-Ghoutassa. Hän haaveilee oman taidegallerian avaamisesta. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Olen piirtänyt aina. Piirrän, kun olen surullinen. Piirrän, kun olen vihainen. Ironista kyllä, mielestäni piirustukseni ovat parhaimmillaan, kun olen itse huonoimmillani.
Muistan hyvin tämän pitkän sodan, jonka olemme joutuneet kokemaan. Asiat olivat todella vaikealla tolalla, eikä minun tarvitse edes mennä yksityiskohtiin. 14-vuotiaana olen viettänyt seitsemän vuotta sodassa. Puolet elämästäni olen katsellut elämän pahimpia asioita. Sen vuoksi olen kiitollinen jokaisesta hyvästä asiasta, jota minulle tapahtuu.
Niinä seitsemänä vuonna melkein unohdin, millaista on olla koululainen. Sen ajan jälkeen oli vaikea ryhtyä opiskelemaan taas englantia, sillä en ollut käyttänyt tai kuullut kieltä aikoihin. Tukiopetus on auttanut minua valtavasti.
En usko, että maalaaminen on koskaan minulle enemmän kuin harrastus. Haaveilen kuitenkin omien gallerioiden avaamisesta. Niissä voisin esitellä maalauksiani ja omaa maailmankatsomustani.”
Unelmat elävät myös haastavissa oloissa
Koulu on konflikteissa ja pakolaisina eläville lapsille elintärkeä paikka. Kouluissa rakennetaan kestävää tulevaisuutta ja annetaan lapsille eväitä tulevaisuuteen toimeentulon hankkimiseksi.
Myös 14-vuotias Omar Al Zuhaili joutui pakenemaan omasta kotikylästään Syyrian sodan aikana. Hän haluaa saavuttaa unelmansa olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
14-vuotias Omar Al Zuhaili joutui pakenemaan pienenä lapsena kotikylästään. Nyt hän käy koulua alkuperäisen kotikylänsä korjatussa lähikoulussa.
”Haluan tulevaisuudessa arkkitehdiksi, koska pidän piirtämisestä ja rakennusten suunnittelusta. Haluan saavuttaa unelmani, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa. Rohkaisen ystäviäni saattamaan opintonsa loppuun,” Al Zuhaili kuvailee.
Koulutus on myös voimakas keino lapsityönvoiman kitkemiseksi. 14-vuotias Rida Issa tietää olevansa onnekas, sillä hänen ei ole tarvinnut lähteä isänsä avuksi rakennustyömaalle. Issa korostaa, ettei töiden tekemisessä ole mitään noloa, mutta sanoo toivovansa, että hänen töitä tekevät luokkakaverit saavat hoidettua koulutyöt kunnialla.
”Tulevaisuudessa haluan sähköinsinööriksi, sillä rakastan keksintöjä. Kerran suunnittelin pienen hämähäkin pienestä moottorista ja metalliromusta. Kun moottori on käynnissä, hämähäkki tärisee ja liikkuu,” Rida Issa kertoo.
Teksti: Ulriikka Myöhänen, Lähi-idän viestinnän asiantuntija
Maailmassa on arvioiden mukaan yli 80 miljoonaa opettajaa, joista yli puolet on naisia. He ovat arjen sankareita, joiden päivistä ei puutu haasteita.
Sodan keskellä Syyriassa opettajat juurruttavat lapset luokkaan ja auttavat heitä unohtamaan koulun ulkopuolella odottavan todellisuuden edes hetkeksi.
Toisaalta ammattitaitoinen opettaja on lapsen portti yhteiskuntaan. Ugandalaiskoulussa maailma avautuu, kun sekä opettaja että oppilas osaavat viittomakieltä.
Koulun pitäisi olla turvallinen paikka kasvaa, mutta aina niin ei ole. Koulutusta suojeleva verkosto GCPEA raportoi, että vuosien 2015-2019 välillä maailmassa hyökättiin koulutusta vastaan ainakin 11 000 kertaa. Hyökkäyksillä tarkoitetaan esimerkiksi pommituksia, kidnappauksia ja koululaisiin tai henkilökuntaan kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Hyökkäyksien uhka on todellinen myös Syyriassa, joka on elänyt sotaa pian 10 vuotta.
Viimeisen vuoden aikana koulutus on ollut uudenlaisten haasteiden edessä. Asiantuntijoiden mukaan pandemian aiheuttamilla koulusuluilla saattaa olla kauaskantoiset vaikutukset kokonaiseen sukupolveen. Koulujen avautuessa kirittävää on paljon ja uuteen normaaliin liittyy käytännön haasteita.
Tässä jutussa kolme opettajaa jakaa tarinansa. Yksi heistä murehtii koulussa palelevia lapsia, toinen kohtaa epäilyksiä ikänsä ja sukupuolensa vuoksi, kolmas toivoo lisää resursseja erityisopetukseen. Haasteista huolimatta he kaikki ajattelevat olevansa opettajina oikealla polulla.
Kirkon Ulkomaanapu tukee 4 000 Syyrian sodasta kärsinyttä lasta ja nuorta pääsemään laadukkaan koulutuksen piiriin Haman alueella Syyriassa. KUA sai noin 620 000 euron rahoituksen YK:n Syyrian humanitaarisesta rahastosta tähän työhön.
Syyrian 10 vuotta jatkunut sota on aiheuttanut aikamme suurimman pakolaiskriisin. Noin 6,2 miljoonaa ihmistä on evakossa Syyrian sisällä, ja 12 miljoonaa tarvitsee humanitaarista apua. Ainakin puolet heistä on lapsia.
Sota on raunioittanut Syyrian koulujärjestelmän. Yksi kolmesta koulusta on vaurioitunut pahasti tai tuhoutunut, ja monia kouluja käytetään muihin kuin opetustarkoituksiin, esimerkiksi pakolaiskeskuksina. Monet koulut toimivat kahdessa tai kolmessa vuorossa, jotta mahdollisimman moni lapsi pääsisi kouluun.
Koulutustarpeisiin vastaaminen vaatii nyt kansallisten, alueellisten ja kansainvälisten toimijoiden yhteistyötä, toteaa Karam Sharouf, Kirkon Ulkomaanavun koulutusohjelman päällikkö Syyriassa.
“Koulutus on avain kokonaisvaltaiseen inhimilliseen, taloudelliseen ja yhteiskunnallisesti kestävään kehitykseen. Siksi Syyrian koulutussektori tarvitsee jatkuvaa tukea ja voimavarojen kehittämistä, jotta se voi osallistua Syyrian jälleenrakennukseen”, Sharouf sanoo.
Sota on vaurioittanuttai tuhonnut joka kolmannen koulun Syyriassa. Kuva: Karam Sharouf.
Koulujen kunnostaminen ja opettajakoulutus edistävät laadukasta koulutusta
Haman maaseutualueen yhteisöissä on arvioiden mukaan tuhat lasta koulun ulkopuolella. Se tarkoittaa, että vain noin 77 prosenttia lapsista on koulussa. Köyhyys ja turvallisuuden puute estävät usein kouluun pääsyn. Pitkittynyt pakolaisuus ja heikot toimeentulomahdollisuudet pakottavat perheet turvautumaan esimerkiksi lapsityöhön ja lapsiavioliittoihin. Tämä on Sharoufin mukaan yleistä maaseudun kylissä, joissa ei ole koulua.
“Näemme paljon lapsiavioliittoja, ja monet perheet turvautuvat lasten työpanokseen, kun perheen isät ovat joko kuolleet tai muualla”, Sharouf sanoo.
Koulut tarjoavat turvallisen ympäristön lapsille ja edistävät heidän hyvinvointiaan, mutta tällä hetkellä ne ovat tupaten täynnä. Kouluista puuttuu lämmitysjärjestelmät ja valtaosasta ikkunat ja ovet sekä opetusmateriaalit. Vessat ja vesipisteet eivät enimmäkseen toimi. KUA kunnostaa koulurakennuksista turvallisia ja esteettömiä, sekä rakentaa niihin saavutettavat ja eri sukupuolet huomioivat wc-tilat.
Tarve opettajakoulutukselle on valtava, sillä opettajien määrä Syyrian koululaitoksessa on tippunut yli puolella viimeisten viiden vuoden aikana. Jäljellä olevat opettajat eivät ole saaneet täydennyskoulutusta sen jälkeen, kun sota alkoi, eikä uusilla opettajilla useinkaan ole pätevyyttä. KUA järjestää opettajille koulutusta esimerkiksi lasten suojelusta ja psykososiaalisesta tuesta. Opettajille jaetaan lisäksi opetusmateriaalipaketteja ja kouluille harrastuspaketteja, joissa on muun muassa askartelutarvikkeita ja urheiluvälineitä.
Hanke keskittyy varmistamaan lasten ja nuorten pääsyn laadukkaan koulutuksen piiriin tarjoamalla tukiopetusta ja nopeutettua opetusta. Nopeutetulla opetuksella autetaan lapsia ja nuoria, joilta on jäänyt kouluvuosia väliin sodan takia, jotta he voivat saavuttaa ikätoverinsa.
“Näin he voivat jatkaa koulunkäyntiä ja pysyä tiedoissa ja taidoissa samalla tasolla kuin ikätoverinsa. Se vähentää riskiä keskeyttää koulunkäynti”, Sharouf sanoo.
Kirkon Ulkomaanavulla on vahva kokemus laadukkaan koulutuksen tarjoamisessa erityisesti katastrofi- ja konfliktiitilanteissa. KUA tekee jo koulutustyötä paikallisten kumppanien kanssa, ja uusi ohjelma vahvistaa KUA:n roolia myös paikallisten järjestöjen tukena.
SYYRIA. Sota on piinannut syyrialaisia keväästä 2011 asti. Maasta pakolaisena paenneiden ihmisten määrä vastaa Suomen väkilukua, ja lisäksi yli kuusi miljoonaa syyrialaista elää pakolaisena omassa maassaan.
Sodassa on lähes vuosikymmenen aikana nähty useita erilaisia vaiheita, ja osa syyrialaisista on paennut kotoaan jo useamman kerran joko oman maansa rajojen sisäpuolella tai ulkomaille.
Kun kotikatu ja kaikki tuttu joutuu putoavien pommien runnomaksi, mukaan ehtii ottaa vain tärkeimmän. Ihmiset sodan hävityksen ja kauhujen keskellä ikävöivät kotejaan ja toivovat lapsilleen parempaa tulevaisuutta.
Lokakuussa 2019 Syyrian naapurimaa Turkki aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa. Pommituksia kodeistaan pakeni yli 200 000 ihmistä. Heidän joukossaan olivat Rima Khalaf Muhamad, 37, ja Mariam al-Issa, 41.
”Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.”
”Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana”
Rima Khalaf Muhamad.
RIMA KHALAF MUHAMAD. ”Kuvitella, jos voisimme unohtaa kaiken tämän sotimisen, ajatella tulevaisuutta. Jos emme itsemme, niin ainakin lastemme vuoksi.
Asuin puolisoni ja lasteni kanssa Ras al-Ainin kaupungissa. Meitä on yhteensä viisi. Olimme sairaalassa toisen perheen kanssa, kun kotikaupunkini pommitukset lokakuun alussa alkoivat. Kokosin lapseni ja pakenimme koko perhe.
Elämä pakolaiskeskuksessa ei ole mukavaa, mutta se on parempaa kuin se, ettei ole mitään, tai asua teltoissa. Henkilökunta on tehnyt parhaansa tehdäkseen olomme tervetulleeksi. He ovat jakaneet meille patjoja ja peittoja, mutta talvi on kylmä. Jouduimme tekemään kaikkemme pysyäksemme lämpiminä, pukemaan nukkumaan mennessä kaikki vaatteet päälle.
Olemme joutuneet peseytymään ainoassa asuinhuoneessamme, jossa ei ole viemäröintiä. Alkuun meillä ei ollut kunnollisia käymälöitä, nytkään niitä ei ole tarpeeksi ihmisten lukumäärään nähden.
Alussa jaoimme huoneemme toisen perheen kanssa.
Silti ajattelen, että jätin ennemmin kaiken omaisuuteni ja kotini selviytyäkseni hengissä perheeni kanssa. Olemme joutuneet lähtemään kotoa jo kahdesti tämän sodan aikana. Jos olisimme jääneet, olisimme varmasti joutuneet kranaattitulen tai ilmaiskujen kohteeksi. Joku perheestäni olisi voinut kuolla tai olisimme voineet jäädä sortuvan kotitalomme raunioihin tai menettää kaiken muutenkin. Jumala yksin tietää.
Eniten minua surettaa se, että lapseni eivät voi olla koulussa. He olivat peruskoulun neljännellä, viidennellä ja kuudennella luokalla.
Minä työskentelin leipomossa ja pelloilla. Niitin ja pakkasin vehnää ja kuminaa. Tein töitä aina, kun se oli mahdollista ja lapseni saivat olla koulussa. Vietimme paljon aikaa yhdessä perheenä mutta myös naapureidemme kanssa. Kokoonnuimme yhteen, juttelimme ja kerroimme vitsejä kuin olisimme yhtä perhettä.
Toivon eniten, että kotikaupunkimme palautuisi entiselleen ja voisimme palata sinne, tehdä töitä ja tuntea olevamme turvassa. Tietysti ajattelimme ensin, että lähtö olisi vain väliaikainen, että pystymme palaamaan. Odotimme iltahämärään asti vain ymmärtääksemme, ettei toivoa paluusta ollut. Siksi jatkoimme matkaa ja hakeuduimme pakolaiskeskukseen.”
”Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista”
Mariam al-Issa.
MARIAM AL-ISSA. “Perheeseeni kuuluvat puolisoni lisäksi poikani, kolme tytärtä ja yksi tyttärentytär.
Asumisolosuhteita tässä pakolaiskeskuksessa ei voi millään verrata kotiimme eikä kukaan varmasti niin tee. Asumme koulurakennuksessa ja täällä on vaikea löytää omaa rauhaa tai henkistä tukea. Meiltä puuttuu suurin osa elämiseen tarvittavista perustarvikkeista aina lämmöstä lähtien.
Kotikaupunkimme on nimeltään Ras al-Ain. Muistelen sitä ja erityisesti kotikatuamme, jota pitkin pakomatkamme alkoi. Lapseni pelkäsivät kuollakseen, kun hävittäjät ja kranaatinheittimet murjoivat kaupunkiamme. Meillä oli vain yksi vaihtoehto: paeta. Niin tekivät kaikki muutkin naapurustossamme.
Itselleni tämä oli jo toinen pakomatka. Valitsimme kohteeksemme Hasakan kaupungissa sijaitsevan pakolaiskeskuksen, koska se tuntui turvallisimmalta ja koska täällä lapsillani voi jossain vaiheessa olla mahdollisuus jatkaa koulunkäyntiään. Lapsistani nuorin on yhdeksännellä luokalla koulussa ja vanhimmat ovat jo opiskelemassa.
Tyttäristäni Amal on lopettanut opiskelemisen. Toinen tyttäreni Bushra ahkeroi päästäkseen opinnoissaan eteenpäin. Joudumme tekemään paljon työtä, että hän keskittyisi opintoihinsa. Olosuhteet eivät kannusta opiskelemaan.
Sota on vaikuttanut meihin kaikkiin – myös minuun. Olen aivan loppu henkisesti, moraalisesti ja taloudellisesti. Eniten minua surettaa se, että en pysty vastaamaan lasteni tarpeisiin. Kaikki on muuttunut liikaa sotaa edeltävistä ajoista.
Silloin annoin kaikkeni lasteni puolesta ja luodakseni heille parhaat olosuhteet opiskella. Nyt kaikki on mennyttä. Elämme jatkuvan paineen alla.
Joskus kysyn puolisoltani, jonka kanssa olen ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta: ’mitä voimme tehdä?’ En koskaan saa vastausta.
Toivon vain, että voisimme palata kotiin, että lapseni pääsisivät takaisin opintojensa pariin ja saisimme mielenrauhan.
Sanoisin, että suurin syy, jonka vuoksi tunnemme niin paljon tyytymättömyyttä, johtuu koti-ikävästä. Esitämme tyytyväisempää kuin olemme, koska emme halua elää kasvot suruun vääntyneenä. Elämänhalumme ylittää kaikki murheet.”
Haastattelut ja kuvat: Abu Talib al-Buhaya
Teksti: Elisa Rimaila
Al-Jarir on Koillis-Syyriassa sijaitsevan Hasakan kaupungin suurimpia pakolaisleirejä. Leiri alkoi täyttyä sen jälkeen, kun Turkki lokakuussa aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa, ja 200 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
Monelle tulee sanasta pakolaisleiri mieleen loputon rivi telttoja. Al-Jaririssa pakolaiskeskuksena toimiva rakennus oli ennen koulu. Sodan vuoksi lasten koulunkäynti on ollut monin paikoin Syyriassa jo vuosia katkolla, mutta ainakin koulurakennus antaa nyt pakolaisiksi omassa maassaan joutuneille ihmisille seinät ympärille.
Osa perheistä on paennut jo useamman kerran. Yhdeksän vuotta sotaa on pitkä aika.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Koillis-Syyriassakin on talvi. Huoneet viilentyvät laskevan auringon mukana. Kun lämpötila ulkona laskee lähelle nollaa, on sisällä kylmä nukkua, vaikka keskimäärin seitsenhenkiset perheet asuvat tiiviisti.
”Ainoa unelmani on saada lämmitetty huone, se on tarpeeksi. Minulla ei ole enää muita unelmia. Olen väsynyt tähän julmaan sotaan”, sanoo Mariam al-Saleh, 32.
Luokkahuoneiden lattioille on levitetty ohuita hätämajoitukseen tarkoitettuja patjoja, vilttejä ja avustusjärjestöjen pahvilaatikoita. Osa huoneista on jaettu pressuilla ja yhdessä huoneessa voi asua useampikin perhe.
Mariam al-Salehin perhe pakeni Hasakaan Turkin pommitusten kohteeksi lokakuussa joutuneesta Ras al-Ainin kaupungista.
”Jätimme taaksemme kaiken”
Turkin joukot alkoivat pommittaa al-Salehin perheen kotikaupunkia, aivan Syyrian ja Turkin rajalla sijaitsevaa, Ras al-Ainia lokakuun alussa. Seitsemänhenkinen perhe pakeni henkensä edestä.
”Jätimme taaksemme kaiken: vaatteet, säilötyt elintarvikkeet, kaiken, mitä omistamme. En saanut edes viimeistä palkkaani”, al-Saleh sanoo.
Pakenemiseen perhe sai pommitusten alettua apua moottoripyörillä ohi ajaneilta nuorukaisilta, jotka kuljettivat al-Salehin, hänen puolisonsa, neljä tytärtä ja pojan turvallisen matkan päähän kaupungista. Loppumatkan Hasakaan he kulkivat kuorma-auton kyydissä.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on lähettänyt leirille apua katastrofirahastonsa turvin. Lahjoitetulla rahalla KUA:n paikallinen syyrialainen kirkollinen kumppanijärjestö on toimittanut pakolaisiksi joutuneille perheille muun muassa peittoja, ruokaa ja keittiötarvikkeita, lasten talvivaatteita ja puhtaan veden turvaamiseen tarvittavia välineitä.
Mariam al-Issan, 41, mukaan pakolaisuudessa rankkaa on oman kodin menettämisen lisäksi se, jos sodan aiheuttamien traumojen käsittelemiseen ei saa apua. Seitsemänhenkinen perhe on lokakuusta majoittunut Ismael Toqanin pakolaiskeskuksessa Hasakan kaupungissa Koillis-Syyriassa.
Lähes 80 000 ihmistä odottaa yhä pääsyä kotiin
Hasakan pakolaisleireille päätyneiden perheiden tarinat ovat hyvin samanlaisia: lokakuisen ilmahyökkäyksen ja muiden sotatoimien jalkoihin on jäänyt koti, josta piti lähteä niin nopeasti, ettei mukaan ehditty ottaa mitään.
Tilanne Koillis-Syyriassa on yhä hyvin epävakaa, vaikka alueella solmittiin tulitauko lokakuun lopulla. Siksi kymmenettuhannet ihmiset eivät voi palata koteihinsa. Eikä kotona välttämättä ole enää mitään, mitä sieltä voisi hakea tai minkä äärelle palata.
Humanitaarisen avun tarve on valtava.
YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston OCHA:n mukaan arviolta 80 000 ihmistä elää yhä maan sisäisinä pakolaisina Koillis-Syyriassa, vaikka yli puolet lokakuussa paenneista on jo pystynyt palaamaan koteihinsa.
Joka kivellä on oma tarinansa, tuumi syyrialainen kollegani, kun katselimme taisteluiden jälkiä Syyriassa.
Libanonin pääkaupungista Beirutista on vain pari tuntia Syyrian rajalle. Myös asemapaikastani Jordanian Ammanista ajoi ennen sotaa helposti Syyrian Damaskokseen. Vaikka pääkaupungit ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, henkiset ja fyysiset rajat sota-alueelle saavuttaessa ovat suunnattoman isot.
Libanonin ja Syyrian välinen raja-asema vilisee sotilaita ja tunnelma on jännittynyt. Satunnaiset sähkökatkot muistuttavat, että maan infrastruktuuri on raunioina. Sen korjaaminen tulee kestämään vuosikymmeniä ja maksamaan satoja miljardeja dollareita. Syyrian bruttokansantuote on alle puolet sotaa edeltävältä tasolta.
Rajalta matka Damaskokseen kestää tunnin. Liikennettä on huomattavasti vähemmän kuin Libanonissa, mutta lopetin tarkastuspisteiden laskemisen kymmenennen jälkeen. Valvonta on tiukka, mutta jokaisesta viivästyksestä pyydetään kohteliaasti anteeksi.
Damaskoksen vanha kaupunki jatkaa päällisin puolin elämäänsä kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Vaikka ihmiset ovat väsyneitä seitsemän vuotta jatkuneisiin taisteluihin, kahvilat täyttyvät joka ilta cappucinoa siemailevien nuorten puheensorinasta. Sotilaat seuraavat ohikulkijoita ja kyselevät satunnaisesti papereita.
Iltaa kuitenkin sävyttää kranaattituli, kun hallituksen joukot alkavat moukaroida Itä-Ghoutan kapinallisryhmien tukikohtia. Hotellistani on neljä kilometriä Jobarin kaupunginosaan Itä-Ghoutassa, jossa on Jabhat al-Nusran ja Jaysh al-Islamin tukikohtia. Yöllä tuntuu turvallisemmalta, että ikkunat eivät ole kadun puolella.
Siviilit ovat yhä ahdingossa Itä-Ghoutassa
Sota on ollut hirveä tragedia ennen kaikkea maan asukkaille. Arviolta 330 000 on kuollut väkivaltaisuuksissa ja lukematon määrä on kadoksissa. Viisi miljoonaa on paennut muihin maihin, ja Syyriassa vielä asuvista ihmisistä noin 70 prosenttia elää äärimmäisessä köyhyydessä.
YK on ollut huolissaan Itä-Ghoutan siviilien tilanteesta väkivallan ja jatkuvan ruokapulan takia, joka on johtanut erityisesti lasten aliravitsemukseen. Avustuskuljetuksia on ollut vaikea saada alueelle. Lapset ovat sodan suurin kärsijä. Joulukuun 2017 lopun jälkeen ainakin 85 siviiliä on kuollut, joista 30 lasta. Nyt helmikuun lopulla 2018 siellä kuolee ihmisiä joka päivä ja monet heistä ovat lapsia.
Jobarista ammutaan edelleen päivittäin raketteja ja kranaatteja Damaskoksen vanhaankaupunkiin. Kysyn paikallisilta, että eikö heitä pelota. Saan vastaukseksi, että kranaatteja tuli ennen jopa 50 päivässä. Siksi he eivät omien sanojensa mukaan ole enää niin huolissaan. Todellisuus, jota paetaan, muistuttaa silti olemassaolostaan harva se päivä, kun sosiaalisessa mediassa leviää päivityksiä kranaatti-iskujen uhreista.
Itä-Ghoutassa asuu edelleen arviolta 400 000 siviiliä. Neljäsosa on maan sisäisiä pakolaisia, jotka ovat saapuneet Itä-Ghoutaan siitä huolimatta, että suuri osa alueesta on asumiskelvotonta.
Taistelijat asuvat luolissa tuhoutuneen kaupungin alla. Syyrian armeija arvioi, että taistelijoita on enää 10 000 jäljellä. Muutama vuosi sitten heitä oli samojen arvioiden mukaan melkein 40 000.
Pitkän sodan aikana kaikkien osapuolten on pystyttävä ruokkimaan perheensä. Siksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallituksen kerrotaan toimittavan sähköä ja maksavan valtion työntekijöille palkat myös kapinallisten hallitsemilla alueilla.
Niin oudolta kuin tämä saattaakin kuulostaa, on arvioitu, että jos valtio lopettaisi palkkojen maksamisen, se tarkoittaisi, että he ovat menettäneet kyseisen alueen hallinnan. Tarjoamalla palveluita ja maksamalla palkkoja valtio haluaa osoittaa, että alue on yhä sen kontrollissa.
Samalla liikkuu tietoa, että Saudi Arabia olisi kummankin Itä-Ghoutassa toimivan kapinallisryhmän päärahoittaja. On arvioitu, että saudien rahoitus tuo ryhmille satoja miljoonia dollareita vuodessa. Sota tarjoaa myös kaikessa kauheudessaan ihmisille mahdollisuuksia rikastua ja pitää talouselämää toiminnassa – ja hankkia aseita pitkittämään sotaa.
Koulujen kunnostus on ihmisille valtavan tärkeää
Kirkon Ulkomaanapu on toiminut Syyriassa vuodesta 2015 yhteistyössä Kansainvälisen ortodoksikirkon IOCC:n ja syyrialaisen GOPA:n kanssa. Yhteistoiminta on koostunut koulujen kunnostamisesta, opettajien koulutuksesta sekä lasten ja nuorten koulunkäynnistä tukemisesta esimerkiksi tukiopetuksella.
GOPA:lla on yli tuhat vapaaehtoista työntekijää Syyriassa. He muistuttavat, että nuoret ovat ne, jotka tekevät muutoksen Syyriassa. Siksi työ koulutuksen parissa on elintärkeää.
Koulujen ja asuntojen kunnostamisella on myös paikallista taloutta vahvistava tekijä, sillä ne työllistävät paikallisia yrityksiä ja tarjoavat työpaikkoja.
Kunnostetut luokka- ja wc-tilat ovat saaneet lapset palaamaan Mukloksen kouluun. Kuva: Wajdi Alskaf/GOPA.
Vuoden 2017 loppuun mennessä kunnostettuja kouluja on neljä ja kaksitoista on vielä työn alla. Yksi niistä sijaistee Mokluksen kylässä Christian Valleyssa. Koulussa oli 73 opiskelijaa ja 7 opettajaa, mutta moni oli lähtenyt siksi, että koulun vessat eivät toimineet. Koulun johtaja Nora Aboud valmisteli niin ikään lähtöään, kunnes kuuli kunnostushankkeesta. Nyt hän arvioi, että koululaisten määrä nousee 150 oppilaaseen.
”Tuhansia opettajia on jättänyt työnsä sodan takia. En voi syyttää heitä, kun tilanne on todella vaikea.”
Aboud on opiskellut Homsissa, joka muutama vuosi sitten oli sodan polttopisteessä. Kapinallisten ja hallitusjoukkojen taisteluissa kuoli tuhansia siviilejä ja 60 prosenttia vanhastakaupungista tuhoutui.
Homsin vanhan kaupungin Academy of Homs -koulu vahingoittui pahasti piirityksen aikana. Kuva: Olli Pitkänen.
Maaliskuussa yhteensä 2 400 perhettä on palannut Homsiin, vajaa kolmasosa kaupungin jättäneistä. Paluumuutossa Homsiin on kuitenkin paljon epävarmuustekijöitä.
Ensinnäkin kysymys, kuka voi palata ja mitä palveluita on tarjolla. Lisäksi moni on aloittanut uuden elämän muualla, eikä sen jättäminen välttämättä ole helppoa. Naapurimaiden pakolaisleireillä vallitsee myös epätietoisuutta siitä, ovatko he tervetulleita takaisin. Pelko uusista taisteluista elää edelleen tiukassa. Nuoret pakolaismiehet tiedostavat, että heistä monet joutuisivat etulinjaan, jos palaisivat Syyriaan.
Myös Damaskoksen kiillotetun pinnan alla sodan todellisuus muistuttaa itsestään jatkuvasti. Sosiaalinen mediani on valitettavan täynnä Damaskoksessa asuvien tuttujeni ja kollegoideni päivityksistä uusista iskuista ja kuolonuhreista. Pari päivää lähtöni jälkeen sain ystävältäni viestin, että kolme ihmistä kuoli kranaatin iskettyä kauppaan, joka sijaitsi kahvipaikkamme vieressä Bait Toumassa.
Uutisesta mieleeni palautui paikallisen ortodoksikirkon vapaaehtoisten ajatukset: ”Syyria on kokenut melkoisen tuhon, mutta rakennamme maamme uudestaan. Tulkaa suomalaiset Syyriaan ja nähkää omin silmin, miten me toimimme. Arvioikaa, miten haluatte auttaa meitä – ja tuokaa juustoa tullessanne.”
Teksti: Olli Pitkänen
Kirjoittaja on Lähi-idän alueellinen kehityspäällikkö, joka vieraili Syyriassa loppuvuodesta 2017.
