Digitalisaatio etenee kaikkialla, myös kehitysyhteistyössä. Koulutusta on Suomessa tuotu digiaikaan jo vuosia ja COVID-pandemian aikana rikkaissa maissa etätyöhön ja –opetukseen on opittu hyödyntämään erilaisia työkaluja. Sekä digitaitoja että verkkopalveluiden saatavuutta lisätään ja parannetaan jatkuvasti. Sama suunta näkyy myös globaalisti, mutta köyhissä ja hauraissa ympäristöissä ollaan kehityksessä eri tahdissa.
Kirkon Ulkomaanavulla tehdään töitä sen eteen, että digitalisaation hyödyt saadaan käyttöön koulutushankkeissa Afrikassa ja Aasiassa. COVID-19-pandemia on vaikuttanut digitalisaation vauhdittumiseen Kirkon Ulkomaanavun kentällä.
”Viime keväänä kartoitimme pandemian vaikutuksia koulutussektorin työhön. Selvityksessä ilmeni, että KUA:n opetusalan ammattilaiset hyödynsivät jo monin tavoin opetusteknologiaa työssään. Koulutuksen digitalisaatio oli kehittymässä esimerkiksi Zoomin ja Teamsin, television ja radion kautta”, kertoo innovaatioiden, yhteistyön ja koulurakentamisen koordinaattori Pasi Aaltonen.
Käytössä olevat teknologiat ovat toistaiseksi hyvin yksinkertaisia. Radio on käyttökelpoinen väline maissa, joissa muut telekommunikaation menetelmät ovat joko kehittymättömiä tai köyhien perheiden saavuttamattomissa. Esimerkiksi Keniassa KUA hankki radioita, joissa on muistikortille paikka. Kun opettajien paikallisradioiden kautta jakamat lähetykset pystyi tallentamaan, se auttoi koululaisia kertauksessa ja tuki opetusta. Kirkon Ulkomaanapu oli mukana kehittämässä ohjeistusta radiovälitteiselle opetukselle, jota KUA:n työntekijät pääsivät hyödyntämään ohjelmamaissa.
Lapset opiskelevat Ugandassa radion välityksellä. Kuva: Hugh Rutherford
Opettajien ja opinto-ohjaajien koulutuksessa Kambodžassa ja Myanmarissa hyödynnetään heidän omia tietokoneitaan ja älylaitteitaan. Kambodžassa on hyödynnetty opinto-ohjaukseen videoitua materiaalia, jota on levitetty chat- ja Facebook-ryhmissä. Myös maan opetusministeriö on levittänyt sitä omilla alustoillaan. Videoihin on yhdistetty tehtäväpapereita, koska opiskelijoilla ei ole omasta takaa koulukirjoja. Videopohjainen opetus on uusi asia Kambodžassa mutta se on pandemian ja koulujen sulkemisen aikana mahdollistanut opintojen jatkumisen keskeytyksettä, kertoo Kambodžan maaohjelman koulutusasiantuntija Sari Turunen.
Keniassa ja Ugandassa on pilotoitu mobiilimentorointia opettajille hyvin tuloksin, vaikka omia älypuhelimia on vielä harvalla. Kirkon Ulkomaanapu on tarjonnut laitteita käyttöön ja opettajilla onkin yleensä kohtalaiset digitaidot. Suurin haaste työssä on taata kaikille riittävät verkkoyhteydet, joiden saaminen kuntoon on monissa kehittyvissä maissa merkittäviä tulevaisuuden kysymyksiä.
Maailmassa on arvioiden mukaan yli 80 miljoonaa opettajaa, joista yli puolet on naisia. He ovat arjen sankareita, joiden päivistä ei puutu haasteita.
Sodan keskellä Syyriassa opettajat juurruttavat lapset luokkaan ja auttavat heitä unohtamaan koulun ulkopuolella odottavan todellisuuden edes hetkeksi.
Toisaalta ammattitaitoinen opettaja on lapsen portti yhteiskuntaan. Ugandalaiskoulussa maailma avautuu, kun sekä opettaja että oppilas osaavat viittomakieltä.
Koulun pitäisi olla turvallinen paikka kasvaa, mutta aina niin ei ole. Koulutusta suojeleva verkosto GCPEA raportoi, että vuosien 2015-2019 välillä maailmassa hyökättiin koulutusta vastaan ainakin 11 000 kertaa. Hyökkäyksillä tarkoitetaan esimerkiksi pommituksia, kidnappauksia ja koululaisiin tai henkilökuntaan kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Hyökkäyksien uhka on todellinen myös Syyriassa, joka on elänyt sotaa pian 10 vuotta.
Viimeisen vuoden aikana koulutus on ollut uudenlaisten haasteiden edessä. Asiantuntijoiden mukaan pandemian aiheuttamilla koulusuluilla saattaa olla kauaskantoiset vaikutukset kokonaiseen sukupolveen. Koulujen avautuessa kirittävää on paljon ja uuteen normaaliin liittyy käytännön haasteita.
Tässä jutussa kolme opettajaa jakaa tarinansa. Yksi heistä murehtii koulussa palelevia lapsia, toinen kohtaa epäilyksiä ikänsä ja sukupuolensa vuoksi, kolmas toivoo lisää resursseja erityisopetukseen. Haasteista huolimatta he kaikki ajattelevat olevansa opettajina oikealla polulla.
”Työskentelen peltiseppänä Rwamwanjan pakolaisasutusalueella. Kirkon Ulkomaanavun (KUA) koulutuksen jälkeen perustin menestyvän yrityksen. Nyt maksan palkkaa jo kuudelle työntekijälle ja ohjaan tulevia pelti-seppiä KUA:nammattikoulussa.
Taipaleeni peltiseppänä alkoi vuonna 2016, kun kuulin kirkkomme kautta ammattikoulutuksesta. Ajattelin heti, että haluan peltisepäksi, koska heille on kysyntää pakolaisasutusalueella. Halusin myös miesten alalle, koska siellä voi ansaita parempia tuloja.Olin kurssin ainoa nainen ja kaiken lisäksi olen pakolainen.
Kun pakenin Kongon demokraattisesta tasavallasta vuonna 2014, minulla ei ollut taitoja mihinkään ammattiin. En pystynyt ansaitsemaan rahaa. Aloitin koulutuksen sellaisella asenteella, että tämän myötä minun on pakko pystyä muuttamaan elämäni.
”Olen ylpeä siitä, että olen peltiseppä, nainen ja pakolainen.”
Kongossa elämä oli sotaisaa. Menetin vanhempani, ja toinen sisaristani katosi. Se oli surullista aikaa, koimme kovia. Olin siskoni kanssa vedenhakumatkalla, kun kotiimme hyökättiin. Jälki oli veristä, ja päätimme siskoni kanssa suunnata Ugandaan.
Kaiken kärsimyksen jälkeen nuorten on hyvä oppia taitoja, jotka auttavat elämässä eteenpäin. Jos olisimme jo saapuessamme osanneet jonkin käytännönläheisen ammatin, olisimme heti voineet tehdä jotain hyödyllistä. Akateeminen todistus ei ole välttämätön, jos osaa käyttää käsiään.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Jo lapsena ajattelin, että haluan kasvaa ahkeraksi, töitä tekeväksi naiseksi. En kuitenkaan halunnut tyypilliseen naisammattiin, koska niissä on jo paljon naisia. Valitsin peltisepän ammatin, koska halusin olla tämän alan ainoa nainen.
Ugandassa vallitsee perinteisesti asenne, jonka mukaan ihmiset asioivat ennemmin naisten kuin miesten kanssa, jos voivat valita.Viikossa myyn esimerkiksi noin viisi peltirasiaa. Saan jokaisesta rasiasta noin 35,000 Ugandan shillinkiä (noin 8 euroa). Liesiä myyn vielä enemmän 15,000 Ugandan shillingin (3,70 euron) kappalehintaan.
Rakastan työtäni ja haluan kehittyä siinä. Rohkaisen muita naisia tekemään, mitä miehet tekevät. Pystymme samaan. Teen töitä ja ansaitsen elantoni. Naisissa ja miehissä ei ole muuta eroa kuin se, että naisina synnytämme myös lapsia. Olen ylpeä siitä, että olen peltiseppä, nainen ja pakolainen.”
Köyhyys ja ruuanpuute ovat arkipäivää Ugandan pakolaisasutusalueilla. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat yhteisöjen vanhimmat. Vuoden 2021 Yhteisvastuukeräys tukee ikäihmisiä katastrofialueilla.
Seitsemän vuotta sitten Elizabeth Kapinga perheineen piilotteli metsän suojassa matkalla kohti Ugandan rajaa. Perhe pakeni kotimaansaKongon demokraattisen tasavallan verisiä levottomuuksia ja taittoi matkaa jalan jo kolmatta viikkoa saamatta autokyytiä.
”Laukauksia tuli joka suunnasta. Se oli hirveää. Hoputimme lapsia eteenpäin. Kun muistelen sitä, mietin, miten elämä on ollut niin rankkaa meille. Ja samalla tiedän, että muut kärsivät yhä ja menettävät henkensä ”, 80-vuotias Elizabeth Kapinga sanoo.
Vuodesta 2013 alkaen Kapingan ja hänen perheensä koti on ollut Rwamwanjan pakolaisasutusalueella Ugandassa. Tällä hetkellä perheeseen kuuluu Kapingan neljä lasta, vävy ja kymmenen lastenlasta. Kongon demokraattisessa tasavallassaKapinga menetti puolisonsa, neljä lastaan ja kolme lastenlastaan. Menetysten muisteleminen saa hänet edelleen surulliseksi.
”Minulla oli hyvä elämä. Menin naimisiin ja olin onnellinen. Luoja erotti minut miehestäni, ja jäin yksin”, Kapinga kertoo.
Elizabeth Kapinga elää pakolaisena Ugnadassa. Paluu kotimaahan Kongoon ei näytä todennäköiseltä.
Uganda tarjoaa suojaa yli miljoonalle pakolaiselle. Suurin osa pakolaisista saapuu naapurimaista, esimerkiksi Kongon demokraattisesta tasavallasta.Kongon konfliktissa useat aseelliset ryhmittymät taistelevat toisiaan vastaan. Konflikti on vaarallinen tavallisille kansalaisille, ja ihmisten koteja ja omaisuutta on tuhottu. Erityisesti väkivalta ja raiskauksetuhkaavat naisia.
Kapingan perhe on nyt turvassa. Arki on kuitenkin raskasta. Rwamwanjan pakolaisasutusalueella on pulaa vaatteista ja useassa perheessä tarjolla oleva ruoka-apu ei riitä. Terveyspalveluiden ja lääkkeiden saatavuus on heikkoa, ja lisäksi ne ovat kalliita.
Elizabeth Kapingan perheen tilannetta on kohentanut hänen vävynsä Lucien Kagoron saama koulutus. Kagoro saapui Ugandaan pakolaisena Kongon demokraattisesta tasavallasta vuonna 2017. Kotimaassaaan hän toimi opettajana, mutta Ugandassa kielimuuri esti työllistymisen. Monen muun nuoren lailla ammattikoulutus on avannut hänelle uran ja toimeentulon.
Kagoro opiskeli Kirkon Ulkomaanavun tuella itselleen parturi-kampaajan ammatin ja pyörittää nyt hyvin menestyvää salonkia. Työ turvaa koko suuren perheen toimeentulon ja mahdollistaa lasten koulunkäynnin. Kagoro on menettänyt omat vanhempansa, ja vaimon perhe on nyt hänen ainoa perheensä. Kagoro tukee myös anoppiaan Elizabethia.
”Rakastan anoppiani, hän on antanut minulle paljon. Perheeni voi nyt hyvin”, Kagoro sanoo.
Lucien Kagoro huolehtii koko isosta perheestä. Anopin hyvinvointi on hänelle erityisen tärkeää.
Parturi-kampaajan koulutus ja oma salonki tuovat toimeentulon, joka riittää perheen ruokkimiseen ja lasten koulunkäyntiin. Ugandassa Kagoro on saanut elää rauhassa kotimaassa koettujen raskaiden vaiheiden jälkeen.
Isoäiti Kapinga viettää päivänsä mielellään lastenlasten kanssa. Leikkien seuraaminen vie ajatukset pois ikävistä asioista. Turvattu toimeentulo antaa mahdollisuuden nauttia arjesta.
”Olen onnellinen vävyni työstä. Hän pitää siitä ja sen ansiosta hän voi huolehtia meistä. En tiedä, miten selviäisimme, jos Lucienilla ei olisi työtään”, Kapinga sanoo.
Pakolaisastusalueella monista perustarvikkeista on pulaa.
Nuoren saama ammattikoulutus hyödyttää koko perhettä
Rwamwanjan pakolaisasutusalueelle perustettiin Yhteisvastuukeräyksen tukemana ammattikoulu vuonna 2015. Koulun opiskelijoista 70 prosenttia on Kongosta saapuneita pakolaisia. Yksi heistä oli Lucien Kagoro. Koulutuksen suorittaneista nuorista 73 prosenttia on saanut työpaikan tai perustanut oman yrityksen.
”Kouluttamalla lapsia ja nuoria rakennetaan tulevaisuutta. Se on myös panostus kestävään kehitykseen. Perheitä ja yhteisöjä tuetaan kokonaisvaltaisesti ja kestävällä tavalla. Tämän vuoksi akuutin hätäavun jälkeen lähdetään rakentamaan tulevaisuutta koulutuksen ja toimeentulon kautta”, Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva sanoo.
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon. Rahaston tuella hätäaputyö voidaan katastrofitilanteissa käynnistää nopeasti. Tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksessä huomioidaan erityisesti ikäihmisten erityisen hauras asema katastrofitilanteissa. Ikä ja eletty elämä tuovat mukanaan vammoja ja sairauksia, jotka vaikeuttavat liikkumista ja tiedonkulkua.
”Pakolaistilanteessa perheet saattavat hajota. Ei ole itsestäänselvää, että perheet esimerkiksi päätyvät samalle pakolaisleirille. Perheet huolehtivat vanhuksista, mutta kriisitilanteessa tämä saattaa muuttua”, Alajarva kertoo.
Yhteisvastuukeräys
Vuoden 2021 Yhteisvastuukeräyksen tuotolla autetaan taloudellisissa vaikeuksissa olevia ikäihmisiä niin Suomessa kuin kehittyvien maiden kriisialueilla. Keräys alkaa 7.2.2021. Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 % ohjataan vuosittain Kirkon Ulkomaanavun välityksellä katastrofiapuun.
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen
Lähetä tekstiviesti
APU20 (20 € lahjoitus)numeroon 16588
Lahjoita MobilePaylla numeroon 85050
Vanhusten ja vammaisten tavoittamiseksi onkin erityisen tärkeää tehdä etsivää työtä ja toimittaa apua mahdollisuuksien mukaan kotiin.
”Elinajanodote kasvaa myös haavoittuvissa maissa. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhusten määrä myös katastrofialueilla nousee. Vanhusten kuuleminen ja heidän tarpeensa on sen vuoksi huomioitava myös humanitaarisessa avussa entistä tarkemmin”, Alajarva sanoo.
Ammuskelu, raiskaukset ja jatkuva väkivallan uhka saivat myös Maria Nyrambagazohen, 67, pakenemaan kotikylästään Kongon demokraattisesta tasavallasta. Hän lähti pakomatkalle poikansa ja kahden lapsenlapsensa kanssa. He pakenivat jalkaisin ja joutuivat sen vuoksi jättämään kaiken omaisuutensa kotimaahansa. Vuodesta 2018 asti perhe on elänyt Kyakan pakolaisasutusalueella Ugandassa.
Maria Nyrambagazohe sairastelee paljon ja töiden ja kotitöiden tekeminen on hänelle siksi vaikeaa.
Paluu kotimaahan ei näytä todennäköiseltä
Nyrambagazohen aviomies ja kaksi poikaa menehtyivät levottomuuksissa. Hänen tyttärensä, lastenlasten äiti jäi Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Perhe ei tiedä, onko hän vielä elossa. Nyrambagazohe on nyt 8-vuotiaan Anariten ja 10-vuotiaan Sylvesterin huoltaja.
”Ajattelen perhettäni joka päivä. Lapset kyselevät, milloin he tapaavat taas äitinsä,” sanoo Nyrambagazohe.
Elämä on nyt rauhallista ja turvallista, mutta arki ei ole helppoa. Koko perhe sairastelee paljon. Töiden tekeminen väsyttää Nyrambagazohen nopeasti ja aiheuttaa monenlaista särkyä ja kipua. Lapset auttavat monissa kotitöissä, kuten siivoamisessa ja vedenhaussa.
Heikon sosiaaliturvan maissa perheet ja yhteisöt pitävät huolta toisistaan. Vanhukset ovat tärkeä osa yhteisöjä, ja heidän hyvinvoinnistaan halutaan huolehtia. Kriisi- ja konfliktitilanteissa voi käydä kuitenkin niin, että perheen vanhin päätyy huolehtijan rooliin. Isovanhemmat, usein isoäidit, huolehtivat lapsenlapsistaan, jos vanhemmat ovat menehtyneet tai muuten poissa.
Suurin haaste perheelle on nälkä. Ikänsä ja kuntonsa vuoksi Nyrambagazohen ei voi tehdä työtä, ja perhe elää köyhyydessä. Kuten useat muutkin perheet pakolaisasutusalueella he saavat kaikki saavat kuukausittain 21 000 Ugandan shillinkiä Maailman ruokaohjelman (WFP) avustuksena ruuanhankintaan. Avustuksella pystyy hankkimaan esimerkiksi kahdeksan kiloa maissijauhoa tai saman määrän papuja. Lihaa summalla saa 1,5 kiloa. Ravinnosta on jatkuvasti pulaa.
”Lasten ei ole helppoa olla koko päivä nälissään”, Nyrambagazohe sanoo.
Nyrambagazohe kaipaa kotiseudultaan ystäviä ja muita kyläläisiä. Ugandassa hän tuntee olonsa usein yksinäiseksi. Useimmille iäkkäille pakolaisille paluu kotimaahan ei ole mahdollinen.
”Täällä on rauhallista. Aiemmin en koskaan saanut nukuttua, mutta nyt nukun rauhallisesti”, Nyrambagazohe sanoo.
Lasten ilo tarttuu myös aikuisiin. Isoäidin tärkein toive on se, että lapsenlapsilla olisi kaikki hyvin.
Anarite ja Sylvester ovat tottuneet elämäänsä Kyakan pakolaisasutusalueella. He leikkivät naapuruston lasten kanssa, pelaavat jalkapalloa ja hyppivät narua. Leikkivien lasten katsominen tekeeNyrambagazohen onnelliseksi. Lapset ovat voineet käydä koulua, ja se luo tulevaisuuden uskoa koko perheelle.
”Olen kiitollinen Kirkon Ulkomaanavulle lasten koulutuksesta. Olemme saaneet tukea koulumateriaaleihin, maksuihin ja vaatteisiin. Koulutus on tärkeää, että lapset saavat hyvän työn ja voivat huolehtia perheistään”, Nyrambagazohe sanoo.
Katso Yhteisvastuukeräyksen videot:
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Kuvat ja haastattelut Ugandassa: SumySadurni Teksti: Noora Pohjanheimo
Kun taistelut alkoivat uudelleen Etelä-Sudanissa vuonna 2016, miljoonat ihmiset lähtivät pakolaisiksi naapurimaahan Ugandaan. Bidi Bidistä tuli hetkessä maailman suurin pakolaisasutusalue.
Näiden miljoonien pakolaisten joukkoon kuuluu myös 17-vuotias Sylvia Poni, joka löysi Bidibidistä uuden kotinsa isoäitinsä JoannePilistan, 75,kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi pientä lasta, jotka Joanne otti suojiinsa pakomatkan aikana.
Entisen elämän jättäminen on ollut haastavaa. Isoäiti Joanne uskoo kuitenkin, että Ugandassa saadulla koulutuksella on ollut myönteinen vaikutus Sylviaan. Yoyon peruskoulun vahvat rakenteet näkyvät paksun pusikon takaa Sylvian kotiin asti.
”Asuimme ennen Kajo Kejissä, missä koulut oli tehty ruohosta”, Joanne selittää. ”Vanhempien piti olla poissa töistä hakeakseen materiaaleja, kuten ruohoa ja mutaa, koulujen rakentamiseen tai niiden sortumisen estämiseen.”
Sylvia on innoissaan siitä, että luokkahuoneita on paljon. Hänellä on koulussa turvallinen ja mukava olo. Oppitunnit jatkuvat koko päivän, olipa keli minkälainen hyvänsä.
Isoäiti Joanne ei itse koskaan päässyt kouluun. Hän haluaisi palata ajassa taaksepäin ja saada mahdollisuuden kouluttautua. Sylvian osalta se on yhä mahdollista, ja nuorella naisella on tavoitteet kirkkaana mielessään.
”Haluan aikuisena opettajaksi ja palata Etelä-Sudaniin”, hän sanoo. ”Haluan auttaa koulusta pudonneita, jotta he saavuttavat tavoitteensa ja saavat töitä.”
Vanhat puiset koulurakennukset ja niitä peittävät UNHCR:n valkoiset pressut kertovat heti, että tässä on koulu, jossa opiskelee pakolaisia.
Valkoisten kankaiden takana näkyy kuitenkin neljä värikästä, kirkkaan oranssia betonirakennusta, joiden käytävät ja ikkunankarmit on maalattu vihreiksi. Kyseessä on Ebenezerin yläkoulu ja lukio, jota käyvät sekä eteläsudanilaiset pakolaiset että ugandalaiset paikalliset, jotka asuvat Palorinyan pakolaisasutusalueella Pohjois-Ugandassa.
”Opettaminen oli hankalaa vanhoissa tiloissa”, kertoo opettaja Winnie Akol, joka on kotoisin itäisestä Ugandasta mutta asuu nykyään koululla.
”Luokkahuoneet olivat tunkkaisia, niihin ei tullut raitista ilmaa. Me opettajat emme pystyneet kulkemaan huoneen perälle huolehtimaan takana istuvista oppilaista, koska tilat olivat niin ahtaat. Kun satoi, meidän piti keskeyttää opetus, koska emme kuulleet omaa ääntämme peltikattoja vasten iskevän sateen ropinan yli. Kukaan ei pystynyt keskittymään ja sisällä oli aina pölyistä.”
Winnie Akol itäisestä Ugandasta opettaa Ebenezerin koulussa Moyossa Pohjois-Ugandassa.
Opetus kärsi häiriöistä ja se näkyi suorituksissa. Winnie uskoo, että uusien tilojen valmistuttua nuoret oppivat paremmin. Kaksi pääluokkahuonetta ovat luonnontiedelaboratorioita ja niissä on sähkö, lavuaarit ja kaasupolttimet, joiden avulla lapset voivat harjoitella oppimaansa.
Opettajat ympäri maailman ovat olleet elintärkeässä roolissa taisteluissa koronavirusta vastaan pandemian aikana. Maailman opettajien päivänä 5. lokakuuta kiitämme kaikkia opettajia upeasta työstä.
Koronavirus julistettiin maailmanlaajuiseksi globaaliksi pandemiaksi 11. maaliskuuta, ja se pakotti koulut sulkemaan ovensa suuressa osassa maailmaa. Erityisesti haavoittuvissa yhteisöissä, kuten pakolaisasutusalueilla, opettajat ovat tehneet työtä etulinjassa pandemian torjumiseksi.
Opettajat tekevät valistustyötä koronaviruksesta ja tartuntojen ehkäisemiseksi. He ovat ottaneet käyttöön uusia opetustapoja tilanteessa, jossa etäopiskelu on ainoa keino jatkaa koulunkäyntiä. Esimerkiksi Ugandassa oli etsittävä uusia keinoja kotona tapahtuvan opiskelun tueksi.
Heikkojen verkkoyhteyksien vuoksi koulut Ugandan pakolaisasutusalueilla ovat turvautuneet radion kautta välitettäviin oppitunteihin. Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on noudattanut Ugandan hallituksen ohjeita sosiaalisten etäisyyksien pitämisestä ja tukenut etäopetusta jakamalla radioita ja kotiopetusmateriaaleja oppilaille ja heidän perheilleen. Radion kautta perheet ovat voineet seurata myös päivityksiä koronatilanteesta ja saavat ajantasaiset ohjeet.
KUA on jakanut 1 403 radiota ja 141 825 opetusmateriaalipakettia pakolaisasutusalueiden oppilaille Ugandassa yhdessä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n, Euroopan Union humanitaarisen avun osaston ja Education Cannot Wait-järjestön kanssa.
Godfrey Baryakaijuka ja Annet Rukundo ovat pitäneet radio-oppitunteja Radio Nyumbani-kanavalla ja tukeneet kotiopiskelua Rwamwanjan pakolaisasutusalueella. He ovat kiertäneet oppilaiden kotona ja tukeneet heitä radiotunteja tukevien kotitehtävien tekemisessä keväästä lähtien.
”Kuljen kodista kotiin, tarkistan tehtäviä, ja autan oppilaita asioissa, jotka tuntuvat heistä vaikeilta. Joskus kävelen hyvin pitkiä matkoja, koska osa oppilaista asuu kaukana sijaitsevissa kylissä. Sää ei aina suosi, liikkuminen on hankalaa, jos on liian kuuma tai sataa rankasti. Radiossa olen opettanut englantia ja matematiikkaa peruskoulun kolmasluokkalaisille.
Me opettajat teemme kovasti töitä säilyttääksemme oppijoiden yhteyden kouluun ja varmistaaksemme, että oppiminen jatkuu. Olen huomannut, että jotkut oppilaistani ovat siirtyneet maataloustöihin, koska koulut ovat olleet pitkään suljettuna. Otan tehtäväkseni olla yhteydessä heihin ja rohkaista heitä jatkamaan opintojaan.
Opettajat noudattavat tarkasti toimia koronaviruksen leviämisen rajoittamiseksi ja muistuttavat myös perheitä turvavälien ja maskien pitämisen tärkeydestä.
Rakastan opettamista, ei edes koulujen koulujen sulkeminen ole vaikuttanut siihen. Nautin opiskelijoideni ohjaamisesta ja haluan myös rohkaista ja lohduttaa heitä. Moni oppilaistani kysyy, avautuvatko koulut enää koskaan ja näkevätkö he enää luokkatovereitaan. Vakuutan heille, että tulee vielä päivä, jolloin kaikki voimme palata kouluun.
Tärkein tehtäväni tämän pandemian aikana on pitää oppilaat motivoituneina ja innokkaina jatkamaan oppimista esteistä huolimatta.”
Annet Rukundo, opettaja
Annet Rukundo. Kuva: Hugh Rutherford / KUA.
”Kun olen yhteydessä oppilaisiini, useimmat heistä kysyvät koska he voivat palata kouluun. Olen tästä hyvin ylpeä, sillä tiedän, että useimmat haluavat palata. Myös vanhemmat ovat olleet hyvin kiinnostuneita lastensa oppimisesta. Kun liikkumisrajoitukset alkoivat pakolaisasutusalueella, useimmat opettajista jäivät myös kotiin. Olimme todella iloisia, kun meidät kutsuttiin takaisin opetustöihin.
Olen pitänyt radiossa englanninkielen tunteja neljäs- ja viidesluokkalaisille. Tuntien aikana yhteisöjen oppilaat saivat soittaa minulle puhelimella ja esittää kysymyksiä lähetyksessä. Ennen kuin kotiopiskelumateriaalit jaettiin ja radiolähetykset aloitettiin, näin että oppilaat kokoontuivat joutilaina koulujen pihoilla. Oppitunnit ovat auttaneet pitämään lapset ja nuoret opintojen parissa kotiopetuksen aikana.
Yksi etäopetuksen haasteista on, että kaikilla oppijoilla ei ole ollut pääsyä radion äärelle. Vaikka radio olisikin käytössä, oppilailla ei ole varaa ostaa puheaikaa puhelimiin, eivätkä he siten voi olla yhteydessä opettajaan. Radion kautta opettaminen on myös opettajakeskeistä, ei oppijakeskeistä.
Luokassa on mahdollista antaa oppilaille enemmän huomiota. Radion kautta en pystynyt varmistumaan siitä, ymmärsivätkö oppilaat opetettavan asian kunnolla. Kun oli aika ottaa vastaan puheluja radiotunnilla, linjat olivat yleensä ruuhkaisia ja oppilaiden oli vaikea tavoittaa opettajaa.
Nyt hoidan etäopetusta yhteisössä ja vierailen oppilaiden luona heidän kotonaan. Opetamme maanantaista torstaihin, ja perjantaisin tapaamme opettajien kesken ja keskustelemme haasteista ja suunnittelemme työtämme. Tapaamme myös muiden koulujen opettajia, jaamme kokemuksia ja improvisoimme yhdessä toimivampia opetustapoja.
Olen iloinen, että koulut avaavat asteittain oviaan lokakuun puolivälissä alkaen loppututkintoon valmistautuvista luokista, kuten Ugandan hallitus on päättänyt. Tiedän, että oppilaat ovat innoissaan ja tulen siitä itsekin iloiseksi.
Koulutus on ratkaisu, kohtaamme sitten tulevaisuudessa mitä tilanteita tahansa.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Uwase Mbabazi, 13 vuotta, Rwamwanjan pakolaisasutusalue
Uwabe Mbabazi kuuntelee oppitunteja radion välityksellä.
”Kun koulut menivät kiinni, olin huolissani. Tykkään käydä koulussa, sillä siellä voin aina kysyä opettajalta, jos en tiedä jotain. Nyt opetus on jatkunut radion välityksellä ja lisäksi olemme saaneet koulusta tehtäviä kotiin. Kuuntelemme radiosta oppitunteja matematiikasta, englannista, uskonnosta ja yhteiskuntaopista. Kuuntelemme oppitunteja yhdessä ja tunnin jälkeen puhumme siitä mitä olemme kuulleet. Neuvomme toisiamme, jos joku ei ole kuullut tai ymmärtänyt jotain. Etsimme tietoa myös netistä, mutta yhteydet ovat huonot ja aina se ei onnistu.
Kun korona loppuu, menen mielelläni takaisin kouluun! Haluan suorittaa loppuun peruskoulun.”
Charles Muragwa, 13 vuotta, Kyakan pakolaisasutusalue
Charles Muragwa (oikealla) ja muut koululaiset ovat kokoontuneet radion ääreen opiskelemaan.
”Tykkään käydä koulussa, kun siellä on opettajat ja ystäviä. Nyt kun koulut ovat kiinni, opiskelen kotona ja kuuntelen radiosta oppitunteja. Välillä on hankalaa, kun ei voi kysyä opettajalta tarkempaa selitystä, jos ei ymmärrä jotain.
Haluan opiskella, jotta saan tulevaisuudessa hyvän työn ja voin auttaa vanhempiani. Toivon, että pääsemme pian takaisin kouluun ja jatkamaan tavallista opiskelua. Koulussa meillä on enemmän materiaaleja ja opettaja, joka neuvoo ja auttaa.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Pienyrittäjät ympäri maailmaa ovat olleet kovilla tänä vuonna, kun koronavirusrajoitukset ovat sulkeneet yhteiskuntia. Kirkon Ulkomaanavun ammattikoulun käynyt Ahimidwe Boutros pyrkii pitämään päänsä kylmänä.
”Olen Ahimidwe Boutros. Pakenin kotimaastani Kongon demokraattisesta tasavallasta vuonna 2015. Kun saavuin Ugandaan, minulla ei ollut minkäänlaisia taitoja, millä elättää itseni.
Ugandassa pääsin ensimmäistä kertaa oppimaan jotain uutta. Aloitin Kirkon Ulkomaanavun ammattikoulussa Rwamwanjan pakolaisasutusalueella ja opiskelin räätäliksi. Se tuntui minulle sopivalta työltä. Minulla on albinismi enkä voi työskennellä esimerkiksi viljelmillä, joilla ollaan pitkiä päiviä auringonpaahteessa.
Viime vuonna valmistuin myös KUA:n koulutuksesta, josta sain suomalaisen yrittäjän ammattitutkinnon. Kurssi opetti minulle paljon, esimerkiksi miten asiakassuhteista huolehditaan ja veroja maksetaan sekä siitä, millaiset asut sopivat parhaiten millekin asiakkaalle.
Ompelu on ihanaa ja minulla on riittävästi rohkeutta tehdä sitä. Ihmiset rakastavat vaatteita ja tiedän osaavani tehdä niistä heille mieleisiä. Käytän paikallista Kitenge-kangasta. Valmistuttuani räätäliksi ostin itselleni ompelukoneen, ja sen avulla olen rakentanut itselleni elämän.
Pidän työssäni myös siitä, että se tuo ihmisiä luokseni juttelemaan. Ystäväni pyytävät minua opettamaan heillekin ompelua, ja se on myös yksi syy, miksi nautin työstäni ja siitä, että osaan tehdä tätä. Tuloillani olen pystynyt myös tukemaan sekä ystäviäni että sisaruksiani.
Koronaviruksen leviäminen ja sen torjumiseksi asetetut rajoitukset ovat kuitenkin tuoneet haasteita työhöni. Kauempana asuvat asiakkaani eivät pysty käymään luonani. Tuloni ovat vähentyneet, ja sen lisäksi minun on ollut vaikea tilata uusia kankaita, koska yhteiskunnan rajoitukset estävät kuljetuksia tänne. Koronan takia minulta puuttuu ompelumateriaaleja.
Olen ratkaissut tilanteen esimerkiksi viemällä vaatteita myytäväksi paljon yksinkertaisemmilla sommitelmilla. Yritän saada niitä kaupaksi kävelemällä lähialueille, koska en tässä tilanteessa pysty kulkemaan pitkiä matkoja.
En ansaitse yhtä paljon kuin koronaa edeltäneenä aikana. Lähitulevaisuudessa toivon tilanteen kuitenkin palaavan ennalleen ja yritykseni kehittyvän niin, että voin sekä opettaa että palkata muitakin ihmisiä. Unelmani on perustaa iso työpaja, jossa voimme kaikki työskennellä.”
