Jonaliese, Sauda ja Daphe saivat suunnan elämälleen KUA:n ammattikoulusta Ugandassa. Nuorten motivaation ansiosta koulusta valmistuneet työllistyvät poikkeuksellisen hyvin.
Jos joku olisi kysynyt 20-vuotiaalta Jonaliese Karsugholta, missä hän tulee olemaan viiden vuoden kuluttua, hän tuskin olisi arvannut ohjeistavansa metalliseppäkurssin lopputyötä ugandalaisella pakolaisasutusalueella.
Mutta tässä hän nyt kuitenkin seisoo, 25-vuotiaana keskellä metallipajaa, pinkkiin mekkoon pukeutuneena ja kertaa äidinkielellään kinyabkiishalla lopputyön ohjeistusta nuorten miesten ryhmälle.
Jonaliesen tulevaisuudensuunnitelmat muutti sota.
Hän pakeni Kongon väkivaltaisuuksia yhdessä sisarensa kanssa Ugandaan vuonna 2014. Kapinalliset tappoivat Jonaliesen vanhemmat. Sekasorron keskellä kolmas sisar katosi. Vielä tänäkään päivänä Jonaliese ei tiedä, onko sisko enää edes elossa.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella Jonaliese elätti itsensä ja siskonsa ensin viljelemällä maata. Eräänä päivänä hän näki ilmoituksen Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämästä kurssista.
Maanviljelyskurssin käytyään Jonaliese pääsi seuraavan vuoden metallikurssin apuohjaajaksi. Sen vuoksi hän seuraa nyt tarkkaavaisena, kun 15 oppilasta alkaa takoa metallilevystä työkalupakkia.
Pian ilman täyttää korviahuumaava pauke. On pakko poistua luokkahuoneesta.
Pakolaisesta parturiksi
73 % KUA:n kouluttamista nuorista työllistyy
Rwamwanjan pakolaisasutusalue perustettiin 1960-luvulla Ruandan kansanmurhan pakolaisten asuttamiseen. Alue ehti olla jo suljettuna muutaman vuoden, ennen kuin Kongon levottomuudet leimahtivat uudelleen 2012.
KUA perusti alueelle ammattikoulun vuonna 2015. Ammattikoulutukseen osallistuvista nuorista suurin osa on asunut leirillä 3-5 vuotta. Koulutuksen suorittaneista nuorista peräti 73 prosenttia on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella asuu noin 63 000 pakolaista, joista suurin osa on paennut naapurimaa Kongon sisällissotaa. Väkiluvultaan noin Vaasan kokoisen alueen suurimpia ongelmia on ollut nuorisotyöttömyys.
”Kun nuorilla ei ollut mitään tekemistä, he vain juopottelivat ja pelasivat uhkapelejä”, kertoo KUA:n projektikoordinaattori Caphas Mugabi.
KUA aloitti työnsä Rwamwanjassa kolme vuotta sitten selvittämällä mihin ammatteihin nuoret kannattaisi kouluttaa, jotta heillä olisi hyvät mahdollisuudet työllistyä. Ensimmäiset kurssit alkoivat toukokuussa 2015 ja niillä koulutettiin rakennusmiehiä, moottoreiden korjaajia, räätäleitä, kokkeja, seppiä ja partureita.
Puolen vuoden mittaiseen koulutukseen valitaan kahdesti vuodessa 250 oppilasta.
Tulijoita olisi enemmänkin, ja opiskelijat valitaan hakemusten ja haastattelujen perusteella. Opiskelemaan otetaan sekä pakolaisia että ugandalaisia nuoria.
”Me emme välitä aiemmista opinnoista, sillä monelta ne ovat saattaneet jäädä kesken sodan vuoksi. Meille tärkeintä on motivaatio. Monet nuorista todella tarvitsevat koulutusta ja työtä, jolla elättää esimerkiksi nuoremmat sisarukset vanhempien kuoltua”, Mugabi sanoo.
Työllistyminen on koulutuksen tärkein tavoite. Opintoihin kuuluu niin työharjoittelu kuin työn hakemisen ja yrittäjyystaitojen opettelua. Tulokset ovat olleet erinomaisia. Kaikkiaan 73 prosenttia valmistuneista on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
”Koemme, että työmme täällä todella muuttaa näiden nuorten elämän”, Mugabi sanoo.
”Koulussa opin taitoja ja sain itseluottamusta. Tiedän nyt omat kykyni ja aion ryhtyä hommiin”, sanoo Sauda Tusingwire. Kuva: Fredrik Lerneryd
Vaatteita kahdelletoista sisarukselle
Metallipajan pauke vaimenee hieman, kun kävelee pihan poikki toiseen luokkahuoneeseen. Täällä ilman täyttää ompelukoneiden surina, kun parikymmentä nuorta ompelee lopputyönä tehtävän hameen saumoja paikoilleen.
Sauda Tusingwire, 21, käyttelee ompelukonetta tottuneesti. On vaikea uskoa, että hän koski ompelukoneeseen ensimmäisen kerran vasta puoli vuotta sitten. Saudan päällä oleva tyylikäs mekkokin on hänen itsensä suunnittelema ja ompelema.
”Vaikka olin jo aiemmin kiinnostunut räätälin työstä ja minulla oli paljon ideoita vaatteista, en osannut mitään ennen koulua”, Sauda sanoo.
Omien vaatteidensa lisäksi Sauda on ommellut vaatteita kahdelletoista sisarukselleen. Yksinhuoltajaisän lapsille sisaren ompelemat vaatteet ovat olleet mieluisia.
”Tärkeintä minulle on kuitenkin, että olen voinut tienata rahaa myymällä koulussa ompelemiani vaatteita. Unelmani on perustaa iso yritys”, Sauda sanoo.
”Haluan myös perheen, mutta vasta sitten kun olen ensin perustanut yrityksen.”
Jonaliese Karsugho haaveilee omasta yrityksestä. Kuva: Fredrik Lerneryd
Opinto-ohjaaja auttaa työllistymään
Vaikeista olosuhteista tulevat nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea. Heitä auttaa KUA:n opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa. Hän vierailee oppilaiden ja valmistuneiden luona säännöllisesti.
Valmistumisen jälkeen Nazziwan tehtävä on auttaa heitä työllistymään tai perustamaan oma yritys.
”Minun tehtäväni on rohkaista ja tukea heitä. Pakolaisleirillä ihmiset saattavat helposti passivoitua ja luovuttaa herkemmin. Silloin on minun tehtäväni sanoa, että ei teillä ole vaihtoehtoja. Töitä on tehtävä”, Nazziwa sanoo.
Esimerkiksi maanviljelyslinjalta valmistuneet saavat koululta maapalstan ja viljelystarvikkeet. He voivat myydä satonsa torilla tai kaupassa ja tienata toimeentulonsa.
Parhaiten työllistyvät rakennusmiehet, sillä nopeasti kasvavalla alueella rakennetaan paljon. Catering-linjalta valmistuneille voidaan tarjota alkajaisiksi työpaikkaa KUA:n perustamasta pienestä ravintolasta ja lisäksi moni on työllistynyt alueen muihin ravintoloihin. Ravintolan lisäksi KUA on perustanut korjaamon, jossa nuoret voivat suorittaa työharjoittelunsa ja tienata rahaa.
Wilson Kiiza rakastaa työtään mekaanikkona. ”Parasta on, kun joskus pääsen koeajamaan moottoripyöriä.” Kuva: Fredrik Lerneryd
”Nyt osaan jotain, mitä muut eivät”
Viime vuonna suosituimpia kursseja olivat kampaajan ja räätälin kurssit. Näiden kahden kurssin välillä empi myös Daphe Nantesa, 17, joka kuuli koulusta kylässään vierailleelta opettajalta.
Hakuvaiheessa Daphe valittiin kampaajan koulutusohjelmaan, joka onkin paljastunut mieluisaksi uravalinnaksi. Daphe laskee, että yhtä kampaamon asiakasta varten riittää, kun ostaa 10 000 Ugandan shillingillä (noin 3 euroa) materiaalit. Asiakasta voi laskuttaa 30 000 shillinkiä (noin 8,5 euroa).
”Tässä työssä ei tarvita paljonkaan alkupääomaa eikä minun tarvitse liikkua minnekään, sillä asiakkaat ja hiukset tulevat luokseni”, Daphe hymyilee.
Daphe on ugandalainen ja hänellä on seitsemän sisarusta. Ennen koulutusta hänestä tuntui, ettei hänessä ollut oikein mitään erityistä.
”Ei ollut mitään, mikä olisi erottanut minut muista. Nyt koulutuksen jälkeen osaan jotain, mitä kaikki eivät osaakaan!”
Valmistumisen jälkeen haaveissa on tehdä kovasti töitä ja säästää rahat, joilla jonain päivänä voisi avata oman hiussalongin. Siellä, omassa yrityksessä, voisi töiden ohessa opettaa nuoria.
”Haluan antaa muille saman mahdollisuuden muuttaa oma elämänsä, jonka minäkin olen koulutuksen ansiosta saanut”, Daphe sanoo.
Monelle nuorelle koulu onkin tuonut kaivattua itsetuntoa ja -kunnioitusta. Kongosta neljä vuotta sitten paenneelle Jonalieselle koulutus merkitsi mahdollisuutta tienata enemmän rahaa ja alkaa suunnitella omaa tulevaisuutta.
Jos Jonaliese saisi päättää, missä hän toivoisi olevansa viiden vuoden päästä?
”Haaveilen isosta yrityksestä, jossa voisin kouluttaa pakolaisnuoria ja antaa heille töitä. Haluan antaa nuorille mahdollisuuden itsenäiseen elämään”, Jonaliese sanoo.
Teksti: Noora Jussila Kuvat: Fredrik Lerneryd
Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Ugandassa tästä.
Porottava aurinko läpäisee Ugandan Bidibidin pakolaisleirin koulurakennuksen ikkunat. Luokassa on 25 ugandalaista opettajaa, innokas puheensorina ja kaksi kouluttajaa. Toinen heistä on Annika Nieminen, joka lähti viime kesänä toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän halusi mennä auttamaan maahan, jossa avulle on todella tarvetta.
Nieminen oli vapaaehtoisena Kirkon Ulkomaanavun Opettajat ilman rajoja -verkoston World Teacher -ohjelmassa, jossa kehitetään paikallista koulutusta. Viime vuonna ohjelmassa täydennyskoulutettiin 200 ugandalaista opettajaa. Opetus tapahtui viikonloppuisin KUA:n rakentamissa kouluissa.
Nieminen ahmi ennen matkaa ugandalaisia romaaneja, että saisi kosketuspintaa erilaiseen kulttuuriin. Kulttuurishokki oli silti väistämätön, kun ilmasto, ruokavalio ja harrastukset pyörähtivät päälaelleen.
Vähitellen Uganda kuitenkin kietoi Niemisen pauloihinsa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kiinni hetkessä. Matkalla oli mahtavaa huomata, miten ilomielin opettajat osallistuivat koulutuksiin.
”Iloisuus ja positiivisuus loistivat opettajien kasvoilta, vaikkei varmasti ollut helppoa työskennellä viikot ja olla viikonloput koulutuksissa”, Nieminen kertoo.
Nieminen huomasi heti, miten intohimoisesti ugandalaiset opettajat suhtautuivat työhönsä. He halusivat tinkimättömästi kehittyä paremmiksi, opettaa entistä paremmin. Heille oli tärkeää selvittää, miten he voivat auttaa oppilaita ja olla heidän tukenaan.
”Jokainen teki parhaansa niillä resursseilla, mitä oli”, Nieminen sanoo.
Opettajakoulutuksessa opetettiin paljon toiminnallisia opetuskeinoja, ja moni opettaja otti vinkit heti käyttöönsä. Laulamista ja leikkimistä kokeiltiin oppitunneilla. Oppilaiden edessä luennoimiselle nähtiin nyt vaihtoehto: iloinen ja osallistava toiminta.
Matkan hienointa antia oli, kun kehitystä näki omin silmin.
Blogi
Lue Annika Niemisen blogeja Ugandasta Opettajat ilman rajoja -sivuilta!
”Kävin seuraamassa muutamaa oppituntia, joissa opettaja hyödynsi koulutuksen oppeja. Toisen luokan oppitunnilla lapset lauloivat ja tanssivat iloiten. Opettajat kertoivat jälkeenpäin, että uusien menetelmien myötä tunneilla on tapahtunut varovaista kehitystä. Tunnelma on muuttunut vapautuneemmaksi eivätkä oppilaat arastele enää yhtä paljon”, Nieminen hymyilee ylpeänä.
Etelä-Sudanista paenneen Muja Rosen suurin pelko on, että hänen tyttärensä laihtuu hengiltä. Uganda on murtumispisteessä Afrikan suurimmassa pakolaiskriisissä sitten Ruandan kansanmurhan.
Lapset olivat leikkimässä, kun sota löysi 34-vuotiaan Muja Rosen perheen Etelä-Sudanissa. Hallituksen sotilaat saapuivat yhtäkkiä kotikaupunki Kajo Kejiin. He joutuivat saman tien kapinallisjoukon yllättämiksi. Ihmisiä tapettiin ja heidän omaisuuttaan varastettiin.
Rosen mies oli poissa kotoa ja ristitulessa Rose teki elämänsä vaikeimman päätöksen.
”Ainoa vaihtoehto oli juosta niin kovaa kuin jalat kantoivat. Päätin viedä lapset Ugandaan”, Rose kertoo.
Rose sai mukaansa neljä lastaan ja kaksi äitinsä menettänyttä. Hän kantoi pienintä selässään läpi erämaan ja valvoi yöt suojellakseen lapsia villieläimiltä. Heillä ei ollut ruokaa eikä vettä.
”Lapset itkivät nälkää ja uupumusta. Kun löysimme kuivuneen joenuoman, yritin kaivaa maahan imeytynyttä vettä, jotta lapsille olisi juotavaa.”
Ruoka on alati mielessä
Vuotta myöhemmin kaikki lapset istuvat saviuunin ympärillä Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
YHTEISVASTUUKERÄYS AUTTAA ETELÄ-SUDANIN PAKOLAISIA
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Saviuuni sijaitsee pihan ainoalla varjoisalla paikalla ja houkuttelee muitakin puoleensa armottomasta auringonpaahteesta. Tirisevästä kattilasta nouseva tuoksu on tuttu mistä tahansa keittiöstä: paistettu sipuli.
Rose pilkkoo sekaan muutaman munakoison keittiöpuutarhastaan ja 10-vuotias Ayite sekoittaa.
”Laitamme kerran viikossa munakoisoja, kerran okraa ja kerran vihanneksia. Loput päivät syömme papuja”, Rose sanoo.
”Ruoka on yksipuolista ja lapset ovat jatkuvasti kipeinä. He eivät saa kaikkia tarvitsemiansa vitamiineja.”
Ruoka on alati Rosen mielessä. Vaikka rankka pakomatka Ugandaan onkin vähentänyt riskiä joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, elämä on raastavaa kamppailua perustarpeista. Hän ei ole tilanteessa yksin.
Yli miljoona eteläsudanilaista on ylittänyt rajan Ugandaan, lähes kaikki heinäkuun 2016 jälkeen.
Pakolaisista onnekkaimmilla on kanoja. Useimmat ovat kuitenkin Mujan perheen tavoin jättäneet kaiken omaisuutensa taakseen.
Kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä. Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruokaapuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Yksi ateria päivässä
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan
maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Rosen pihamaa on kivikkoista, mutta viherpeukalona hän on saanut jotain aikaiseksi. Niin on myös naapurikylässä
asuva Wani Garanep, joka on käynyt Kirkon Ulkomaanavun (KUA) viljelykoulutuksen.
KUA on jakanut osallistujille siemeniä ja työkaluja. Garanepin savimajan vieressä kasvaa seesamia, okraa ja tomaatteja. Koska maaperä on kivikkoinen, Garanep ja hänen vaimonsa Kaku ovat oppineet täyttämään säkkejä mullalla. Niissä kasvaa sipuleita ja munakoisoja.
Wani Garanepin perhe on KUA:n viljelykoulutuksen ansiosta onnistunut monipuolistamaan ruokavaliotaan kasviksilla.
Pienennettyjen ruoka-annosten takia perhe on kuitenkin joutunut vähentämään päivittäisiä aterioitansa kahdesta
yhteen. Tämä pätee suurimpaan osaan Bidibidin asukkaista.
”Haluaisin taata lapsilleni hyvän koulutuksen, mutta nälkäisinä he eivät jaksa keskittyä koulussa ja tulevat monesti
kotiin ennen päivän päättymistä”, Garanep kertoo.
Garanep on ammatiltaan rakentaja. Etelä-Sudanissa hän sahasi puita ja myi niitä rakennusmateriaaliksi. Perheellä oli varaa syödä lihaa.
Rose työskenteli opettajana, eikä perheellä ollut ruuasta pulaa.
Taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsi Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia ihmisiä. Rosen perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Kajo Keji on kuitenkin tyhjentynyt. Kolme neljäsosaa Equatorian väestöstä on jättänyt kotinsa ja Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Täällä Garanepin ja Rosen on vaikea löytää työtä, jolla parantaa perheidensä tilannetta.
”Joskus kun lapsilla on todella kova nälkä, he kysyvät että ’äiti, emmekö voisi palata kotiin Etelä-Sudaniin, jotta voisimme syödä’. Heille on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan”, Rose jatkaa.
Yksinhuoltajan elämä on raskasta
Ruuan jälkeen meno pihamaalla vilkastuu. Lapset kaivavat 13-vuotiaan Giren ja 9-vuotiaan Dikon johdolla esiin hyppynarun. Ayite laskee innokkaasti hyppyjään englanniksi. Se ilahduttaa äitiä.
Vieraat tekevät heistä tavallista innokkaampia, hän selittää. Kun lapset ovat hiljaa eivätkä enää jaksa leikkiä, on
syytä huolestua, hän toteaa.
Gire ja Diko eivät ole Rosen omia lapsia, mutta yhteisen pakomatkan jälkeen he nukkuvat Rosen lasten kanssa.
”Joskus he kysyvät minulta, missä heidän äitinsä on. Kun sota loppuu, palaamme etsimään häntä.”
Yksinhuoltajan elämä on pakolaisasutusalueella erityisen raskas. Ugandaan saapuneista pakolaisista yli 60 prosenttia on alle 18-vuotiaita ja aikuisista suurin osa on naisia. Kun naiset ja lapset pakenivat, miehet ovat liittyneet taisteluihin – jotkut pakosta, toiset vapaaehtoisina – tai kuolleet väkivaltaisuuksissa.
Rosen pihalla käy selväksi, että hän joutuu pitämään silmällä toistakymmentä lasta, joiden vanhempia ei näy ainakaan lähimailla. Rose pelkää usein, että hän palaa loppuun, jos tilanne pitkittyy.
”Kaipaan miestäni. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jouduimme
pakenemaan”, hän sanoo.
Haastattelun aikana Rose parsii nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta. Vuosi sitten hän painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa.
Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Pastori Alfred Wojo jätti taakseen kotinsa ja kirkkonsa Etelä-Sudanissa. Ugandan pakolaisleireillä valtaosa yli miljoonasta pakolaisesta on lapsia.
Yhteisvastuu 2018
Yhteisvastuu 2018 torjuu nälkää ja köyhyyttä. Keräys alkoi sunnuntaina 4. helmikuuta.
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia apuun kotimaassa.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Pastori Alfred Wojon pitkät kädet hivelevät kattopaaluja, kun hän kertoo telttakankaalla päällystetyn rakennelmansa pystyttämisestä. Katto on melkein kaksimetrisen miehen ulottuvilla.
Wojo selittää materiaalin keräämisen, paalujen muotoilun ja katon pystyttämisen perusteellisesti kuin isä lapselleen – tai innokkaasti kuin lapsi isälleen. Hän on ylpeä baptistikirkostaan.
”Urakka kesti 3–4 viikkoa. Meitä oli viisi ja suurin osa ajasta kului rakennusmateriaalin keräämiseen metsästä, puu kerrallaan”, hän kertoo.
Kirkko on kivenheiton päässä Wojon perheen savimajasta Bidibidin pakolaisasutusalueella Ugandassa. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
”Ankarissa olosuhteissa Jumalalle on kysyntää”, hän sanoo ja vakavoituu.
Wojolla oli pieni kirkko Etelä-Sudanissa, mutta Ugandaan hänelle on kantautunut tieto, että kirkko tuhoutui maastopalossa. Pitkäksi kasvanut heinä oli syttynyt palamaan. Sodan takia autioituneella alueella ei ollut ketään kitkemässä sitä.
Bidibidissä Wojo kokoaa yhteisönsä viikoittain uuteen kirkkoonsa puhumaan huolistaan.
”Kirkossa kerromme perheenjäsentemme sairastumisesta ja lasten vaikeuksista. Vain yhdessä voimme ratkaista ongelmamme”, Wojo selittää.
Afrikan suurin pakolaiskriisi
Tie kirkon pystyttämiseen on ollut pitkä, kirjaimellisesti. Wojo, hänen vaimonsa Dorine ja pariskunnan neljä lasta tarpoivat runsaan viikon erämaassa, kun he pakenivat väkivaltaisuuksia kotikaupungistaan Kajo Kejistä Etelä-Sudanissa. Koteihin tunkeuduttiin väkisin, ihmisiä hakattiin ja lapset joutuivat eroon vanhemmistaan.
Etelä-Sudanin valtakamppailu presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä on johtanut monimutkaiseen etniseen konfliktiin. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Sodassa ihmisiä on tapettu häikäilemättömästi ja etenkin miehiä on pakotettu mukaan taisteluihin.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Dorine oli kotona syömässä lastensa kanssa, kun sotilaat tulivat etsimään hänen miestään. He eivät kertoneet miksi, mutta löivät Dorinea, kun Alfredia ei löytynyt. Hän oli ollut pääkaupunki Jubassa.
”Kun palasin, piilouduimme metsään ja odotimme, että tilanne rauhoittuisi”, Alfred kertoo.
Perhe ei pystynyt enää palaamaan kotiinsa metsästä, sillä sota vyöryi Kajo Kejiin, ja Etelä-Sudanin pakolaiskriisistä kasvoi Afrikan suurin sitten Ruandan kansanmurhan. Sukulaisia oli jo kadonnut.
Alfred Wojo sai kotoa mukaansa patjan, jota hän kantoi mukanaan rullaksi sidottuna. Pakomatkalla hän ei kuitenkaan uskaltanut avata solmua, koska vaara oli alati läsnä. Perhe pelkäsi sekä sotilaita että villieläimiä.
”Lapset nukkuivat paljaalla maalla, patja vieressään. Olimme koko ajan valmiita pakenemaan.”
Ruoka-annoksia puolitettu
Vaikka Ugandassa onkin pienempi riski joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, on pakolaisten elämä silti raastavaa kamppailua perustarpeista. Huoli keskittyy erityisesti lapsiin, kertoo Alfred Wojo.
Ugandaan saapuneista yli miljoonasta pakolaisesta 61 prosenttia on alle 18-vuotiaita. Wojon perheen lapset itkevät edelleen taakse jäänyttä kotiaan Etelä-Sudanissa. Vanhemmille tärkeintä olisi, että lapset saavat koulutuksen.
Koulu auttaa lapsia myös toipumaan sodassa kokemistaan traumaattisista asioista ja tasapainottaa perheiden arkea.
”Pula ruuasta on kuitenkin vienyt lapsilta energian keskittyä tunneilla”, Alfred Wojo sanoo.
Ruokajakelu alkamassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Ugandassa kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä.
Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruoka-apuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Ugandassa kuukausittain jaettavia ruoka-annoksia on pakolaisten valtavan määrän takia jouduttu vähentämään ja moni perhe syö vain yhden kunnon aterian päivässä. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Yksi ateria päivässä
Alfredin ja Dorinen taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsee rajan toisella puolella Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia eteläsudanilaisia.
Nyt valtaosa Equatorian asukkaista on paennut Ugandaan. Etelä-Sudanissa viisi miljoonaa ihmistä on nälänhädän partaalla, kun ihmiset ovat hylänneet järkyttävän suuria viljelyalueita.
Myös Muja Rose saapui kuuden lapsen kanssa Bidibidiin Kajo Kejistä, samalla viikolla kuin Alfred ja Dorine Wojo. Hän parsii pihallaan nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Rosen perheellä ei ollut mitään ongelmia ruuan kanssa ennen sotaa. Rose työskenteli opettajana ja perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Muja Rose kerää munakoisoja kasvattamastaan keittiöpuutarhasta Bidibidin pakolaisasutusalueella. Viljely tuo tärkeää vaihtelua pakolaisten ruokavalioon, mutta viljely kivikkoisella maaperällä on haasteellista. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Nykyään perhe syö vain yhden kunnollisen aterian päivässä. Lapset kysyvät usein äidiltään, voisivatko he palata Etelä-Sudaniin, jossa heillä olisi ruokaa. Rosen on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta, joka leikkii muiden lasten kanssa hyppynarulla. Vuosi sitten Ayite painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa. Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Puutarhasta versoo uusi toivo
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan. Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Dorine myllää perheensä pihamaata kuokalla. Perheen kuopus syntyi viikkoa aikaisemmin, mutta tomera äiti ei salli itselleen lepoa. Etelä-Sudanissa hän työskenteli leipurina ja Alfred johti paikallista kirkkoa.
Dorine on käynyt Kirkon Ulkomaanavun viljelykoulutuksen, jossa osallistujille jaetaan työkaluja ja siemeniä. Hän toivoo, että perhe saisi kasvisten avulla monipuolisemman ruokavalion.
Vanhemmat ovat ahertaneet yhdessä ja työ alkaa tuottaa tulosta. Heinäkatteella peitetyistä sipulipenkeistä kohoaa vahvoja versoja. Ensimmäisiä sadon antimia on jo päästy maistamaan ja lisää on pian tulossa.
Peltotöihin löytyy runsaasti apuvoimia ympäröivästä pakolaisyhteisöstä. Alfredin kirkosta on tullut tärkeä kohtaamispaikka. Siellä voi saada hetkellisen hengähdystauon ja kuuntelevia korvia.
Ongelmista ja suruista puhuminen yhdessä kirkossa valaa uskoa paremmasta huomisesta.
”Hartain toiveemme on, että lapsistamme kasvaisi vahvoja sekä ruumiiltaan että mieleltään”, Alfred sanoo.
Alfred ja Dorine laittavat ruokaa yhdessä. Dorine on käynyt KUA:n viljelykoulutuksen ja toivoo kasvien monipuolistavan perheen ruokavaliota. Kivikkoisella maalla on vaikea viljellä ja moni pakolaisperhe sinnittelee pavuilla ja maissipuurolla. Kuva: Kirkon Ulkomaanapu / Tatu Blomqvist
Kongolaisia Mirimoa ja Wivineä yhdistivät rankat kokemukset perheen menettämisestä. Opinnot Rwamwanjan ammattikoulussa innostivat ystävyksiä perustamaan leipomon, jossa molemmat ovat pomoja.
Kukaan ei leivo kakkuja pakolaisasutusalueella. Tai ainakaan leipomoa ei ole olemassa.
Oivallus muuttui liiketoimintasuunnitelmaksi, kun Mirimo Consolatrice, 20, ja Wivine Isheja, 22 aloittivat catering-opintonsa Kirkon Ulkomaanavun tukemassa Rwamwanjan ammattikoulussa.
”Aloin opiskella cateringia, koska alalla riittänee töitä. Ihmisethän syövät joka päivä”, Mirimo sanoo.
Opintoihin kuuluu myös yrittäjyyskurssi, ja nuoria tuetaan työllistymisessä ja oman yrityksen perustamisessa. Naiset huomasivat markkinaraon kakuista ja päättivät ryhtyä yhdessä yrittäjiksi.
Ugandassa suosittujen kuningatarkakkujen valmistaminen on halpaa ja hinnaksi Mirimo ja Wivine ovat määrittäneet 1 000 Ugandan shillinkiä eli noin 25 senttiä. Kuningatarkakku on muffinin-tapainen leivonnainen, joita myydään yleisesti. Raaka-aineet ovat edullisia.
”Olemme jo leiponeet kakkuja Wivinen kotona. Tulevaisuudessa haluamme erikoistua hääkakkuihin.”
Tytöt esittelevät ryhmälle liiketoimintasuunnitelmansa yrittäjyyskurssin viimeisenä päivänä.
Ystävyys ja koulutus valavat uskoa tulevaisuuteen
Rankasta taustasta huolimatta Mirimo suhtautuu myönteisesti tulevaisuuteen ja jaksaa hymyillä.
Mirimo ja Wivine ovat paenneet väkivaltaisuuksia Kongon demokraattisesta tasavallasta rajan yli Ugandaan. Mirimon koko perhe surmattiin kotonaan: vanhemmat, kolme siskoa ja kaksi veljeä.
”Olin tulossa kotiin, kun naapurit juoksivat vastaan ja kertoivat mitä on tapahtunut. Lähdin pakoon saman tien. Jätin kaiken taakseni katsomatta”, hän kertoo.
Pakomatkalla nelisen vuotta sitten kaksi miestä raiskasi Mirimon. Hän muutti turvataloon muiden perheensä menettäneiden pakolaisten kanssa. Mirimo oli vakavasti traumatisoitunut koulun alkuun saakka.
Nyt hän on alkanut unelmoida, ja siinä on auttanut ammattikoulusta syntynyt ystävyys Wivineen. Rankat kokemukset ovat yhdistäneet heitä, ja naiset ovat tukeneet toisiaan.
”Jos olisin jäänyt Kongoon, olisin kuollut yksin. Nyt olen saanut mahdollisuuden ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Ehkä minulla joskus on jopa oma koti”, Mirimo sanoo.
Mirimo ja Wivine ovat jo pohtineet laajentumista lähikaupunkeihin liiketoimintasuunnitelmassaan, jonka he laativat yrittäjyyskurssilla. Tarpeeksi suurella asiakaspohjalla naiset voisivat vastaanottaa riittävästi hääkakkutilauksia, jotta niiden valmistaminen olisi kannattavaa.
”Olemme hyviä ystäviä, ja uskomme, että pystymme pyörittämään yritystä yhdessä ja tekemään päätökset sopuisasti – olemaan molemmat pomoja”, nuoret vakuuttavat iloisesti.
Yhteisvastuukeräys tukee ammattikoulutoimintaa Rwamwanjan pakolaisasutuksessa Ugandassa.
Kirkon Ulkomaanavun Ville Wacklin kommentoi yrittäjyyskurssilla Mirimon ja Wivinen suunnitelmia.
Ugandassa pakolaiset saavat heti oikeuden koulutukseen ja työntekoon, kertoo Ugandan pakolaiskomissaari David Apollo Kazungu.
Ugandan rajan ylitti vuonna 2016 enemmän pakolaisia, kuin mitä ylitti Välimeren Eurooppaan. Pakolaisia on yhteensä jo yli miljoona. Suurin osa on Etelä-Sudanista, jonka levottomuudet ovat aiheuttaneet Afrikan suurimman pakolaiskriisin.
Uganda on tähän mennessä selviytynyt kohtuullisesti tilanteesta, joka on ajanut Euroopan kriisin partaalle. Kysyimme pakolaiskomissaari David Apollo Kazungulta, miten Uganda on sen tehnyt.
Miten Uganda selviää pakolaistilanteesta? ”Meillä on pitkä kokemus pakolaisten vastaanottamisesta ja moni Ugandan entisistä ja nykyisistä päättäjistä on ollut pakolaisia. Uhkan sijaan me kohtelemme pakolaisia mahdollisuutena. Pakolaisten oikeudet on ankkuroitu lainsäädäntöömme.”
Mitä käytännössä tapahtuu, kun pakolaiset saapuvat maahan? ”Pakolaiset saavat heti rekisteröitymisen jälkeen oikeuden käydä koulua, tehdä töitä, perustaa yrityksiä ja liikkua vapaasti maassa. He saavat myös tilkun maata pakolaisasutusalueilla ruuan viljelyyn. Heillä on samat oikeudet kuin ugandalaisilla – äänestysoikeutta lukuun ottamatta.
Mikä rooli Kirkon Ulkomaanavulla on Ugandassa? ”Kirkon Ulkomaanapu on tukenut koulutusta kriisitilanteessa ja järjestänyt ammatillista koulutusta. Pakolaisille on tärkeää oppia ammatteihin hyödyllisiä taitoja ja Uganda hyötyy pakolaisten työllistymisestä. Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää panostaa pakolaisten koulutukseen. Se on myös hyödyksi, kun he palaavat kotimaahansa. Olemme nähneet, että koulutus muuttaa ihmisiä.”
Kysytäänkö Ugandalta koskaan neuvoja pakolaisasioissa? ”Kyllä. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on sanonut, että lähestymistavastamme on esimerkiksi koko maailmalle. Olemme vaihtaneet ajatuksia ja vastanneet lukuisiin kysymyksiin muista maista, ja vierailuja on ollut ainakin Malawista, Tansaniasta, Etiopiasta ja Sambiasta.”
Ugandaan on heinäkuusta 2016 lähtien saapunut tuhansia pakolaisia päivässä. Kuinka vakava tilanne mielestäsi on? ”Uganda on sitoutunut pitämään rajansa auki pakolaisille, ja kansainvälisen yhteisön pitää osaltaan varmistaa, että resurssit riittävät takaamaan näille ihmisille mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään pakolaisinakin.” [Viime vuonna noin 250 miljoonan dollarin rahoitustarpeesta täyttyi 40 prosenttia.]
Mikä motivoi sinua työssäsi? ”Työ inhimillisyyden puolesta ja se, että osaltani pystyn tekemään jotakin auttaakseni tässä humanitaarisessa kriisissä.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Vuoden 2016 Yhteisvastuuvaroilla annetaan apua syrjäytymisvaarassa oleville nuorille Suomessa ja Ugandassa.
Suomalaiset lahjoittivat Yhteisvastuukeräykselle tänä vuonna 3 458 278,70 euroa. Varoilla torjutaan nuorten syrjäytymistä Suomessa ja Ugandassa.
”Uskon, että näillä varoilla rahoitettavalla ehkäisevällä työllä tullaan saamaan aikaiseksi yksistään Suomessa useiden miljoonien eurojen säästöjä korjaavassa lastensuojelutyössä. Ja mikä tärkeintä; vältytään suurelta määrältä inhimillistä kärsimystä”, Yhteisvastuun keräysjohtaja Tapio Pajunen sanoo.
Suomessa yhteisvastuuvaroin ehkäistään nuorten syrjäytymistä sekä tuetaan heidän elämänhallintataitojensa kehittymistä ja osallisuutta partiotoiminnan avulla. Syrjäytymisvaarassa olevia nuoria etsitään ja ohjataan partion pariin muun muassa tukemalla vähävaraisista perheistä tulevien sekä maahanmuuttajataustaisten nuorten partioharrastusta. Keräysvaroin tuetaan myös Sisupartiotoimintaa, jossa mukana olevat lapset ja nuoret ovat pääosin aisti-, liikunta- ja kehitysvammaisia.
”Hyvä harrastus vahvistaa lasten ja nuorten itseluottamusta, opettaa ryhmässä toimimista ja omien vahvuuksien löytämistä. Siksi haluamme madaltaa harrastamisen kynnystä etenkin niille nuorille, joilla ei ole vielä mitään harrastusta. Jos partion nykyiset toimintatavat eivät toimi heille, kehitämme uusia tapoja toimia. Partiossa keräystuotto ohjataankin paikallisiin hankkeisiin, joilla voidaan tavoittaa juuri oman alueen merkityksellisimmät kohderyhmät, esimerkiksi maahanmuuttajat tai koulutuksen ulkopuolelle jääneet nuoret”, Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm kertoo.
Kirkkonummen suomalainen seurakunta onnistui lähes kaksinkertaistamaan keräystuloksensa edellisvuoteen verrattuna.
”Kirkkonummen hyvä tulos syntyi siitä, että seurakunnassa saatiin aikaiseksi laaja innostus Yhteisvastuuta kohtaan. Keräys ideoitiin ja toteutettiin isolla joukolla. Nuoret ja etenkin partiolaiset olivat aktiivisessa roolissa”, toteaa Kirkkonummen keräyspäällikkö Leena Riipinen.
Ugandassa Yhteisvastuu tukee nuorten ammattikoulutusta ja toimeentuloa. Länsi-Ugandaan, Rwamwanjan pakolaisleirille rakennetun, yhteisvastuuvaroin tuettavan ammattikoulun ensimmäiset opiskelijat ovat valmistuneet mekaniikan sekä rakennus-, hotelli- ja maatalousalan opinnoistaan.
Koulutukseen sisältyy työharjoittelu, jossa nuoret saatetaan yhteen tulevien työnantajiensa kanssa. Opinnot aloittaneesta 101 nuoresta jopa 96 valmistui ja kymmenet heistä ovat työllistyneet. Nyt ammattikoulussa on aloittanut 120 uutta oppilasta. Heidät valittiin runsaan 780 hakijan joukosta.
Shaban Chance valmistui loppukesästä.
Kysyntä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien pakolais- ja ugandalaisnuorten ammattikoulutukselle on ollut niin suurta ja opiskelijoiden palaute niin kannustavaa, että vastaavaa ammattikoulutusta laajennetaan muille pakolaisleireille Ugandassa.
”Asiat ovat kääntyneet tutkinnon myötä parempaan päin. Tunnen suurta itsevarmuutta työnhaussa. Nyt aion kehittää taitojani työskentelemällä ja tulevaisuudessa haluaisin perustaa oman yrityksen”, mekaniikkaa yhteisvastuuvaroin tuettavassa koulussa opiskellut 17-vuotias, Kongosta Ugandaan paennut ja perheensä menettänyt Shaban Chance kertoo. Avun vie perille Kirkon Ulkomaanapu.
Keräystilitys luovutettiin 15.11. keräyksen suojelijalle, tasavallan presidentti Sauli Niinistölle. Tuotto jaetaan Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyön ja katastrofiavun (60 %), Suomen Partiolaisten (20 %), Kirkon diakoniarahaston (10 %) sekä seurakuntien diakoniatyön (10 %) kesken. Keräystulokset seurakunnittain löytyvät osoitteesta yhteisvastuu.fi.
Vuoden 2017 Yhteisvastuukeräys torjuu ihmiskauppaa. Keräys käynnistyy sunnuntaina 5.2.2017 ja sen esimiehenä toimii Porvoon hiippakunnan piispa Björn Vikström.
